Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä
välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet
ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi
poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota
ennen oli kahverina käytetty.
Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen.
Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja
hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet;
kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat
Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät
paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut
lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen
hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja
isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää
ennen oli lähtenyt.
Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti
virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin
ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi;
pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire
saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko
lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi;
käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin
alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet;
äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika
sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja
toiset jalkineet.
»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.
»Kovasti.»
»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi.
Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi
olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»
»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset
luokalta».
Jussi puri hammasta.
»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.
Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli
samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.
»Terveisiä, pappa, maalta.»
»Noo, johan sinä olet kotona.»
»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä
kaipaa.»
»Soo, sepä hyvä.»
Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä,
samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut
ruoat sisään.
»Jeekeli sentään--»
»No, Jussi, kuka noin sanoo?»
»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»
»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»
Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa
pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.
»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.
»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon
kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein
ongella siellä maalla?»
»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»
»Saittekos kaloja?»
»Aina vähän.»
»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»
»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»
»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja--»
»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.
Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut
jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.
»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä
kiittivät.»
»Ketkä pojat?»
Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.
»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg
ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»
»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.
»Niin.»
»Olitteko kutsuneet niitä?»
»Emme.»
»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä
vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä
vastaan. Olisitte käskeneet pois.»
Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle
avuksi.
»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät
maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että
siinä mitään sopimatonta oli.»
Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin
vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan,
sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.
Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot,
kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös,
varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin
mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja
pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja,
sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen
istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse,
ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka
jaksoi puoliaan pitää.
Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi,
mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien
luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat
korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä
joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta
ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.
Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän
sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää
esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.
Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin
lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän
luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään.
Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä
vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä
koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet
toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja
päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan
luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista
sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä
vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.
Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten,
hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä
toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma:
vaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi
eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin
mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia
rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä
ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia----
»Pois täältä!»
Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni
töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi
pistää päänsä sisään.
»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.
Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.
Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua?
Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä
päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus
ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi
he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin,
ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät
suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei
hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei
alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.
»Tulee joku, tulee----»
Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.
»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä?--Taivas, johtajatar!»
Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen
sisään.
Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia
ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli
likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös
entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti;
yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät
itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä
vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen
intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon
suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi
pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt
etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat
jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu.
Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!
He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat
toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa!
Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä
ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät
filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan
armotta!
Mutta,--niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori
Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän
viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?
Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena,
ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen;
tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin
heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta.
Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo
luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin
kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen
väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että
pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun
pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen,
naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka
heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat
ynnä jalat.
»Sano sinä!»
»Ei, ei, sano sinä!»
»En minä, en vaikka.»
Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota
aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja
näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää
kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä
ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti,
mitä tuleman piti.
Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan
muodon ja rykäisi.
»Me pyytäisimme, että--jos pastori olisi niin hyvä----ja opettaisi
meille filosofiaa.»
Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.
»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»
Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli
vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä
ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.
»Se on meidän yleinen toivomme.»
Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.
»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.
»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»
Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida
hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan
vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi
temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin.
Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.
»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se
vallan hyvin!»
Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin
makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori
oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.
»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat
moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»
Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut,
vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli
luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.
Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista.
Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta,
filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan
rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.
Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja
Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.
»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä
hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse
ominpäin selville.»
Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.
»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».
»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»
»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista
järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan
hyödyttömiä.»
Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle.
Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman
muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat?
Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän
ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen
vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki
äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria,
ääääärettömästi!
Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti
suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas
huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet;
innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan
oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja
äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi
aukeni.
»So, so, tytöt!»
»Ääääääää----»
»Hiljaa! hiljaa!
»Äääääää-------»
»Hiljaa!»
Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen
korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen
iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he
pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.
Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia,
näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja
Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran,
että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten
aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät
paremmin.
Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun
koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla
luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet
nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet
ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä
heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten
luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei
heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta
kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he
pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan
vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille
uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä
oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja
logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla
sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että
logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein
johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen
osannut ajatella.
Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja
näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin
kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo
mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi
esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla
he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä
luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa
tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja
ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä
ensin ja sitten vasta näitä?
Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet
kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä
logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi
päässä yks'kaks!
Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat
ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa
saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään,
kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja
nyt lähdettiin.
Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja
varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään,
kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä.
Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta.
Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä.
Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä
molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella
järveä ja saaria ympärillään.
Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori
etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan
sadenuttunsa alle piiloon.
Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli
kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan
kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän
niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko.
Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime
vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten.
Latinalainen nimi, _formica rufa_, suuri pää, katkonaiset _antennit_,
kapea _thorax_, suuri _abdomen_.
Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet
mitään, paitse lyseolaiset?
»Entäs vielä?»
No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään
tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne
elävät keoissa.
Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.
Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat
keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, _Aphis_, syöttävät ja
lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän
rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä
lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas
suojaisiin paikkoihin.
Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä
eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta
taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme
kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin
keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla
vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan
hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen
kiire syntyi.
»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat
kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni
mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».
»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius
tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.
»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään
huomenna maisterilta.»
Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain
kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet
siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet
sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki
mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että
värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi
tyhmyyttään, ei sittenkään.
He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään
hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois,
toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä
innolla:
»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä
sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien
edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä
mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla.
Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat
jäljessä.»
Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki
muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi.
Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän
pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana
hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin
voimakkaasti kuin äsken.
Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt
tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei
opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi
hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta
Lavonius niin innostuneena heille puhui.
Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin,
läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä
mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin
paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava
tiedon halu.
Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi
kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt
aika sen tyydyttämiseksi.
Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä
omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen
tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata,
hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului
hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä
kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain
semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi.
Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä.
Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät
olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta
kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan
maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi
tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin
hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he
olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa
menetetty.
Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla,
vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät
vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon
mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja
Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan
ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti
lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu
paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille.
Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken
sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut
kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka
kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten
taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi
etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana.
Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet
edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä
hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan.
Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen
kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti
juosta, ettei maa liian paljon tömissyt.
»Yks', kaks', kolme!»
Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat
nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille.
Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin
ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet
muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi
kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin
monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät
kiertää koko kaupungin näin.
Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei
vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut
poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka
äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa
seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat
ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat
tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja
koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes
heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat
heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän
maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä
sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja
siitä tulee iänikuinen häpeä.
Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja
tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja
aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa
kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti
erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi
heitä tuo odotettu myrsky.
Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat
johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi
tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina
pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli,
yhdessä he sen kestäisivät.
Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa
kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että
pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus
maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa
voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta
toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.
Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen,
minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein
sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka
Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan,
säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat
olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi
ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja
kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista
mielessä.
Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka
olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että
Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi
oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin
Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:
»Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?»
»Olen.»
Hän katsoi rauhallisesti Hannaan.
»Missä se on? Sano pian!»
Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.
»Taisi jäädä kouluun.»
»Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.»
»Lähetä lainaamaan.»
»Kun kello jo on niin paljon.»
»Asuuhan Olga tässä likellä.»
Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta
suoraan ruokasaliin.
»Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!»
Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.
»Tule kamariisi.»
Sinne mentiin.
»Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa.
»Ei, ei, meillä on salaisuuksia.»
Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla
oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar
pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja
hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla
kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla
tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi
kuulla.
Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja
kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen
paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli
satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana;
räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa,
sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se
verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon
antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi
häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin
itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka
ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede,
esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon
ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi
tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä
kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka
pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun
luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi.
Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti
opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia
huomannut.
Kevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset
olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny
ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen
vuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä
erittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää
pieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta
pääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli
hänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin
välttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti,
arkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja
istui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan
koski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen
kohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei
hän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi
hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen
olevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi,
kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi.
Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään.
»Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!»
»Keitä vieraita?»
»Woldemar ja Tirri siellä tulevat.»
»Valehtelet.» Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.
»No, kies' avita.»
»Hyi, sinua.»
»Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.»
Hanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin
hämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi
pitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat
päättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan
lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten
pyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset
aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana
lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se
olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta--työt, työt! Ei hän
voinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää
mitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui
kirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi
laatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja
vakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi
toista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli
pitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne
tänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen
käsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja
nukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin
tyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin
olemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne
oli päätetty kokoontua.
Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja Hanna vääntänyt avaimen
ympäri, jäi hän miettimään. Ensi kerran Woldemar heillä kävi, miltä
lienee hänestä näyttänyt? Pianon päällä oli ollut pölyä; Hannaa se
kauheasti harmitti. Poikien siellä ollessa hän siitä niin kiusaantui,
ettei sanoa voi. Mutta ehkeivät he huomanneet, kun istuivat syrjin.
Minkä vaikutuksen mahtoi muuten heidän salinsa vieraasen tehdä? Hän
meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se sievä. Kasvit tuolla perällä,
uutimet ikkunoissa, taulut seinillä ja huonekalut, pöytä lamppuineen ja
korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siitä kynnykseltä katsoen
varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan
pölyinen. Hanna meni hakemaan riepua kyökistä.
»Miina kun ei ole tänäpäivänä pyyhkinyt pölyjä salissa.»
»Olenpahan. Ihan vissisti olen.»
»Koska pianon päällys on ihan harmaa.»
»No, sitä on karttunut päivän kuluessa, mutta kyllä minä aamulla
pyyhin.»
Ei Hanna siihen mitään; otti vaan rievun käteensä ja meni.
Lauantaina, huhtikuun 2 päivänä, herätti Miina suostumuksen mukaan
Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan
kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja räystäät tippuivat. Hanna arveli,
kuinka tehdä. Ei tiennyt, aikoivatko mennä yhtäkaikki ja kävellä
maantietä, vai lykkäisivätkö toiseksi päiväksi. Olga tuli samassa häntä
hakemaan ja yhdessä he päättivät lähteä ainakin katsomaan lyseon
nurkalle.
Siellä jo oli koolla joukko tyttöjä ja poikia, vaikka kello vielä oli
neljännestä vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eikä se seikka
vähääkään mieliä masentanut, että hiukan pisarteli. Kelkat olivat
mukana ja kun tornin kello löi viisi, lähti retkikunta liikkeelle.
Kuljettiin sitä katua, joka vei ylös pappilaan päin ja Kemilän mäelle.
Kaupunki vielä oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat.
Muutamista piipuista ensimmäiset savupatsaat pyrkivät nousemaan, mutta
lyötiin kohta alas, sillä ilma oli sumuinen ja sakea. Kyökeissä
vääntääntyi joku piioista ylös, istuen vuoteellaan, kynsi päätään ja
koetti saada turpeita silmiään auki. Nousi sitten lattialle seisomaan,
pidellen toisella kyynäspäällään pientä alushametta kiinni, ettei se
päässyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen
unenpöpperössä pistämään tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttymään ja
laittanut kahvipannun reiälle, kiirehti hän takaisin sänkyyn peitteen
alle, mielissään että vielä sai vetää vähän unta, siksi kuin pannu
rupeisi kiehumaan.
Eräässä rakennuksessa likellä tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui
lyseolaisia. Näistä oli yksi köyhyyden tähden jäänyt huviretkestä pois.
Kun toverit läksivät, ei hän enää saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli
tämän maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ääniä kadulta
ja hyppäsi ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrjää ja katseli
uteliaana lähestyvää joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silmänsä
ylös ja säikähtyen vetäisi hän pörröisen päänsä takaisin, pudottaen
uutimen nurkan äkkiä paikoilleen.
Olga ja Hanna kävelivät rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja
pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, että
hän jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa hän
sen antaisi. Eikä Hanna saisi virkkaa siitä kenellekään mitään, ei
parhaalle ystävälleenkään, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoliääneen;
Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eivätkä kuulleet tästä
mitään.
Perille tultua laskettiin ensin mäkeä ja mentiin sitten tupaan, jossa
suuri, valkoisella liinalla katettu kahvipöytä odotti. Jokainen otti
kupin, tytöt luonnollisesti ensin; ja sillävälin kuin he joivat,
lauloivat pojat neliäänisesti. Maalaisia kerääntyi tuvan ovelle, joka
oli jätetty auki. Oli siinä muiden ohessa pieni, iloinen
kerjäläispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin
kohdalla vyö piti vähän koossa. Hän niin nautti laulusta, että suu oli
makeasta seljallaan ja silmät kiilsivät päässä kuin kaksi kultaista
käkeä. Kysyi, eikö annettaisi hänen laulaa. Siihen suostuttiin, ja
poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa hänen ympärilleen
kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vyön alle
kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean,
risasaappaisen ulos lyödäkseen sillä tahtia. Näin hän lauloi:
"Meri oli tyyni kun rannalta läksin,
Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,
Vaan selällä nousi tuuli,
Vaan selällä nousi tuuli."
"Eikä tällä pojalla suruja ollut,
Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut
Tähän päivään asti.
Ja tähän päivään asti."
Värsy seurasi värsyn jälkeen, eikä tahtonut niistä loppua tullakaan.
Kimakalla äänellä poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka
ympärillä naurettiin. Ei se pikkuistakaan hämmentänyt, että kaikki
häneen katsoivat, ja viis välitti hän siitä, että likaiset ryysyt häntä
verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.
Toinen kuppi vielä juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy.
Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa
viereen, kun he molemmat olivat sillä rajalla, jossa poikien ja
tyttöjen puoli piiristä yhtyi. Hannan käsi mahtui niin hyvin Woldemarin
käteen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi sydämessään, ettei
kukaan ottaisi häntä eikä Woldemaria piiriin. Laulettiin: »Koska
neitoset häitä pitää, kuka sulhanen olla saa», ja tultiin sille
kohdalle, jossa oli sanat: »sinua minä rakastan». Woldemarin silmät
silloin etsivät Hannan silmiä ja käsi lujasti puristi kättä. Sähköinen
virta samassa hetkessä Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti ylös aina
otsaan saakka, sydän löi ja suonet paisuivat. Hän lakkasi kuin naulaan
laulamasta, toisten äänet kaukaisena huminana kohisivat hänen
korvissaan. Piiri ja pyörivät parit, tupa ja kansa, joka oven suussa
seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, että hänen kätensä oli
Woldemarin kädessä, että Woldemarin silmät olivat kiinnitetyt hänen
kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne hänet valtasi, aivan jos
taivaan portit äkkiä olisivat auenneet eteen.
Kuinka kauan tätä lienee kestänyt, ei hän siitä oikein selvillä ollut
jäljestäpäin, mutta sillä lailla se loppui, että Olga otti Woldemarin
piiriin. Ei Hanna siitä vähääkään kiitollinen ollut Olgalle,
päinvastoin; kun Olga hetken päästä tuli hänen luokseen ja iloisesti
kuiskasi jotain hänen korvaansa, ei hän ollut kuulevinaan eikä
vastannut mitään. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sentään haihtui,
sillä hän oli niin äärettömän onnellinen.
Pitkään siellä viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin lähtöä
kotiin. Ei ollut enää sumun merkkiäkään; päivä paistoi, lumi suli ja
virtana lorisi vesi tienvieressä. Hannan helmat kastuivat korkealle ja
likaantuivat, mutta hän ei sitä huomannut. Rinnakkäin he taaskin
kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa äänettömyydessä,
joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle mäen alla, sinne, jossa
koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi ylös pappilaan.
Seisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä.
Pieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet.
Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: »käki
harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?» Ja käki
vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi
ja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi
kolme. Jotain nämä molemmat ajattelivat yhtä haavaa, vaikka eivät siitä
mitään puhuneet. Välttivätpä vielä katsoakin toisiinsa.
Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa
saattamaan. Portilla hän jäähyväisiä ottaessaan antoi kokoon käärityn
paperin hänelle käteen.
»Tässä on tuo aine. Elä näytä kenellekään.»
Hän katsoi vähän kummasti sitä antaessaan, nosti sitten lakkia
uudelleen ja kääntyi menemään. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa,
aavisti melkein, ettei se pelkkä aine ollut. Vähän levottomana nousi
hän portaita ylös; pelkäsi mitä äidin piti sanoa, kun olivat viipyneet
niin kauan. Entä helmat, nyt vasta hän älysi, kuinka pahaan siivoon ne
olivat tulleet.
»No, viimeinkin!» Isä seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sisään; hän
katsoi kelloaan. »Onko tämä hankiaisilla oloa; puolipäivään asti. Eikä
se sovi, että koulupojat ja koulutytöt tuommoisia retkiä tekevät. Oliko
teillä edes vanhempaa ihmistä siellä mukana?»
»Oli, neiti Öller.»
»Neiti, mitä se semmoinen velvoittaa. Miks'ette pyytäneet jotakin
rouvaa?»
»Hän on jo vanha. Varmaan neljänkymmenen.»
»Vaikka.»
Ei Hanna virkkanut enää mitään. Arveli itsekseen, ettei se hänen
asiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko
isä ottanut sitä korviinsa tällä haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli
äitikin sisään kyökistä.
»Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.»
Niin, kyllä Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta minkä hän sille enää
voi. Päätti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi isän huomio
oli herännyt; hän loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sitä
saarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. Täysikasvanut tyttö,
eikä pitänyt enemmän huolta vaatteistaan. Sai tästä lähtein itse ruveta
niitä hankkimaan; hän, isä, ei antaisi enää penniäkään. Ei ihmettä,
että Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pitäisi
häneltä toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se
oli, kun hän pääsi lyseolaisten huviin, pankoon mieleensä. Ei ollut
pyytämistäkään vastedes.
Hanna kuunteli ja vaikeni. Ehkä olisi hän hyvinkin masentunut näistä
ankarista nuhteista, varsinkin kun isä puhui niin kovalla äänellä ja
niin vihaisesti häneen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti
toivoa yllä. Mielipahan takana piili halu päästä lukemaan Woldemarin
kirjoitusta. Siihen tuli hänelle tilaisuutta, kun äiti lopettaakseen
isän torumisen, kehoitti häntä menemään kamariinsa hametta muuttamaan.
Niin pian kuin oli saanut oven kiinni jälkeensä, istui hän
pöydän viereen ja otti paperin esiin. Silmät sattuivat ensin
allekirjoitukseen. »Sinun Woldemarisi.»
Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eikä posket ainoastaan, vaan
kaulakin ja ohavukset ja otsa. Hän luki kirjoituksen alusta loppuun,
luki uudestaan taas, ja vielä kerran ja monta monituista kertaa. Jo
osasi sen ulkoa aivan.
"Jo vaipunut ol' sydämeni toivo,--
Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta
Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!
Mä tulin luokses--poskes punastuivat!--
Se oli lempen' armas aamurusko!
Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.
Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi!--
Se oli lempen' ensi päivänkoitto!
Ja pimeys sydämestäni haihtui.
Sä sanan yhden virkoit ainokaisen!--
Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
Ja nietokset mun sydämessän' suli."
Kun hän sitten nousi ylös, loistivat hänen silmänsä, koko huone loisti,
se oli täynnä onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui hän
puittimiensa ääreen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siellä
aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eikä vielä koskaan ennen auringon
valo niin ihana ollut, eikä taivaan kirkkaus niin heleä. Iloa ja toivoa
säteili häntä vastaan, minne vaan silmänsä loi. Ja tuolla Woldemar! Hän
kulki ohitse, katsoi sisään ja nosti lakkia. Hanna seurasi häntä
ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta kääntyi ja katosi, tarttui sitten
neulaan ja ompeli tyynyynsä ruusuja niin kauniita, punaisia sekä
valkoisia ja viheriöitä lehtiä niiden väliin.