viimeiset ajat oli valheella käsissä. Kuin unessa hän toimitti arkiset
työnsä. Hänen tehtävänään oli nyt rukoilla ja tarkata kevään merkkejä.
Hänen sydämensä piti yöt päivät outoa pientä yksinpuhelua niinkuin
ensimmäinen kevät, joka solisee hangen alla: Jumala, minä kiitän sinua,
sinä et anna kansasi hukkua, sinä näit meidän hätämme, sinä annoit
meidän vajota, mutta sinä et unohtanut meitä. Kun aika oli täytetty,
valitsit sinä aseesi, kolkutit nuorten sydämiin. Sinä neuvoit heille
tien, niinkuin sinä sanot kurjille: kevät on läsnä, nostakaa siipenne
ja lentäkää pohjoiseen. Niin sanoit sinä valituillesi. Sinä tiesit
heidän sydämensä ja uskonsa. Pimeään yöhön he menivät ja omaisten
kiroukset seurasivat heitä. Mutta sinun kätesi johdatti heitä, he
kasvoivat suureen työhönsä otollisiksi ja nyt he tulevat. Kiitetty
olkoon Herra Sebaot, kiitetty ja ylistetty...! Tähän tapaan kuiski
Riikka Tuunan sydän ja hänen kätensä kutoivat lämmintä villaa. Pojat
tarvitsevat lämmintä villaa, kun he tulevat!
Kun ensimmäiset tykinlaukaukset illassa kuuluivat Kankaan kirkonkylään,
tuntui Riikasta siltä kuin hän olisi kuullut Eino-Ilmarin huudon. Ja
kun tulipalojen kumotus alkoi hehkua taivaalla, ajatteli hän: sen
täytyy käydä kärsimysten tietä.
Hänelle kerrottiin, että Sydänmaan Miina oli tavattu pirtissään ilman
päätä. Hänet oli murhattu niin kauhealla tavalla... Hänelle kerrottiin,
että Lennartti Mäkimatka oli kuollut. Hänet oli murhattu! ajatteli hän
heti ja silloin olisi hänen tehnyt mieli soittaa Almalle. Mutta kaksi
punakaartilaista istui heidän puhelimensa ääressä yötä ja päivää. Jos
pääsisi Alman luo käymään. Jos koettaisikin lähteä... Pitkäperjantain
kai aina pitää käydä pääsiäisaamun edellä? Ketkä kaikki Herra on
valinnut ristinpuuhun, kuolemaan kansan syntien takia?
Hänen ei kauan tarvinnut odottaa: ajomiehenä haavoittuneiden jonossa
tuli Alma käymään entiseen kotiinsa. Siitä oli jo viikko, kun se
kauhea oli tapahtunut... Ei hän tietänyt, että Lennartti olisi ollut
missään mukana, tai mitenkään vastustanut punaisia järjestysmiehiä. He
olivat, hän ja Lennartti koettaneet pysyä aivan erossa kaikesta. Sitten
lauantai-aamuna tuli kaksi vierasta etsimään aseita ja vaikkeivät he
mitään löytäneet, pyysivät he, että agronomi tulisi esikuntaan. Alma
oli heti pelästynyt ja tahtonut lähteä mukaan. Jospa hän olisikin
silloin lähtenyt, niin ehkä se olisi jäänyt tekemättä, tai olisivat
ne ampuneet heidät molemmat. Mutta Lennartti ei ensinkään pelännyt ja
pyysi vain vaimoaan pysymään tyynenä. Alma kysyi miehiltä, koska hänen
miehensä tulee takaisin. »No, kyllä te hänet pian saatte!» Niin he
sanoivat ja tarkoittivat asian jo silloin omalla tavallaan. Hän kuuli
kyllä laukauksia, mutta niitähän kuului niin usein. Puolta tuntia
myöhemmin, kun hän tuli portaille, huusi hänelle punakaartilainen
alhaalta rannasta: »Korjatkaa pois tuo raato tuosta.» Sillä lailla hän
sai tietää miehensä kuoleman... Mutta ne eivät sitten antaneetkaan pois
ruumista, hän ei edes tietänyt missä se nyt oli. Hän oli tarjonnut
siitä rahaa, hän oli itkenyt ja rukoillut. Sillä ainoa mitä hän enää
pyysi, oli saada miehensä ruumis. Mutta sitä armoa ei ollut vielä
kuulunut. Viikon hän oli juossut, rukoillut, valvonut. Hän ei enää
jaksanut. Kuolemaa hän oli odottanut päästäjäksi tuskistaan. Hän
kuitenkin yhä eli. Kotona ei hän voinut olla, kaikki muistutti siellä
liiaksi heidän onneaan. Hän tarvitsi työtä ja unohdusta. Täällähän oli
sairaala... haavoittuneita...
— Punaisia! pääsi Riikalta. — Etkö tiedä, että ne ovat pelkkiä punaisia.
Alma makasi vanhassa kapeassa vuoteessa, josta hän onnellisena
morsiamena niin hiljan oli lähtenyt, ja tuijotti eteensä. Hänen
silmistään kuvastui autius ikäänkuin hän olisi nähnyt koko vainajien
valtakunnan, nuo miljoonan miljoonat ihmiset, jotka vuosituhansien
kuluessa olivat haavoittaneet, haavoittuneet ja sitten nukkuneet pois.
— Kuolemassa ovat kaikki valkoisia, sanoi hän.
Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain ikävöi uutta työtänsä. Koko
maan piirin päällä ei hänellä ollut muuta pelastusta kuin tämä yksi:
lieventää kärsimystä, yhdentekevää kenen. Hän ei tahtonut odottaa
parantuvansa hän tunsi paranevänsä ainoastaan tässä rakkauden työssä.
— Sinä vietkin sitten haavoittuneille viinin, sanoi Riikka. — Olen
luvannut toimittaa sen heille.
— Minä vien. Katsotaan samalla matkalla haudan paikka minulle ja
Lennartille.
Riikka läksi esikuntaan pyytämään passia itselleen ja sisarelleen.
Tuunan portilla astui nuori punakaartilainen keskelle tietä.
— Lupalappu? sanoi hän ottamatta paperossia hampaistaan.
— Menen juuri hakemaan.
— Ja mihin nyt sitten on asiaa?
— Sanon sen esikunnassa.
— Paras sanoa yksintein tässä.
— Ettehän te voi passia antaa.
— Mutta minä voin sanoa kannattaako sen asian vuoksi vaivata esikuntaa.
Suuttumus nousi kuin humala Tuunan tyttären päätä kohden, tuntuen koko
ruumiissa. Silmänräpäyksen aikana hän päätteli, että kääntyy takaisin,
ei hän rupea olemaan noiden armoilla.
— Minulla on asiaa kirkkoon.
— Helkkarissa, kirkkoon! Näin arkena. Minä lähdenkin mukaan...
Riikka meni hyvin kalpeaksi ja yritti astua pistimen ohitse. Nuoren
punakaartilaisen sanat eivät olleet niin ärsyttävät kuin ääni, millä ne
lausuttiin.
— Me pidämmekin helvetinmoiset hauskat.
Sydän jyskyttäen pääsi Riikka miesten ohitse. Hän kuuli, että
naurettiin ja että kivääri paukahti. Hän näki myöskin, että lumi jonkin
matkan päässä pöllähti. Nyt huudettiin hänen takanaan.
‒ Joko sanotte asian, tai lasketan lävitsenne.
Riikka pysähtyi.
‒ Minä noudan kirkkoviiniä teidän haavoittuneillenne.
Miehet vastasivat naurulla ja laukauksilla. Järven takana jysähti
samassa hetkessä tykki. Riikka Tuunasta tuntui siltä kuin se olisi
vastannut hänen puolestaan. Eino-Ilmarin äänen hän taasen oli
kuulevinaan ja hymy puhkesi hänen kasvoilleen. Kummallista tämä
oli. Siellä, missä tykki puhui, oli kaikki mitä hän maailmassa
omisti. Sellainen oli aika, että ihmisen täytyi iloita, kun kuuli
tykin jyrinän. Sellainen oli aika, että rakkaimmat ihmiset puhuivat
surmanaseiden kautta. Jotakin rukouksen hartaudesta oli Riikan
mielessä, kun hän siinä kiväärien ja tykkien paukkuessa asteli tuttujen
vainioiden halki. Ampukoot läpi — ykskaikki. Totuuden sotajoukko
likenee.
Ei ennen uhmamme uupua voi,
kun vapaa on Suomen kansa.
Voima läksi noista säkeistä.
Mäkimatkan makasiinin portailta tulivat tielle molemmat vartijat.
— Minä vasta menen noutamaan passia, selitti Riikka Tuuna. — Olen
luvannut toimittaa jotakin teidän haavoittuneittenne hyväksi. Puhun
asian likemmin esikunnassa.
— Se on puhuttava tässä.
— Me ei kaikkien turhien tähden päästetä esikuntaan.
— Isäni on kirkkoväärti, mutta kun hän on vanha, niin minä...
Me vastaamme kirkon tavaroista. Minä olen luvannut viedä viiniä
haavoittuneille.
— Ohoo...
— Hiidessä, tuokaa meillekin ryyppy.
Tykin jyrähdys tuli taasen kuin tilattuna Riikan avuksi. Se kuului nyt
likempää kuin äsken.
— Meikäläiset ne siellä vain harjoittelevat, sanoi toinen miehistä.
Riikka katsahti häneen. Mitä tuo puhui — punaistenko tykki.
He eivät enää estelleet.
Tienhaarassa seisoi kaksi poikasta punaisissa nauhoissa ja täysissä
varustuksissa. Salenjuksen Mikko ja Ahvenainen taluttivat lehmää.
Työväentalon edustalla seisoi paljon hevosia ja miehiä. Kaikki olivat
outoja. Tupakansauhu tuli kauas tielle. Pojat tähtäsivät varikseen
aidanseipäällä. Hevoset seisoivat päät riipuksissa märkinä raskaan
ajon jälkeen. Niiden edessä ei ollut korttakaan. Heinäkuorma näkyi
kuitenkin lähestyvän pappilan puukujan päässä. Keneltähän se oli
tällä kertaa otettu. Pam! Varis lähti lentoon ja pojat ryhtyivät
uusiin toimenpiteisiin. Riikka kävi miltei iloiseksi, kun näki
Salenjuksen astuvan ovesta. Olipa hän oman kylän miehiä. Kitskin
ilmestyi näköpiiriin. Hän oli taitanutkin tulla Riikan jäljessä.
Salenjuksen vaimo näkyi komentavan ammuskelevia poikia. »Pankaakin
pois, ammutte vielä ihmisiä... Kaikki tässä näyttävätkin mahtiansa.
Taidattekin olla niitä, jotka kulkevat varastelemassa. Oletteko
ottaneet meidän isän patiinit...» Riikka Tuuna puhui Salenjukselle
asiansa ja läpi tupakoivan miesjoukon kulkivat he sisään. Portaat ja
permannot olivat niin liukkaassa liassa, että täytyi varoa kaatumasta.
Eteisessä, pitkällä vanhanaikaisella sohvalla, joka vielä hiljan oli
ollut Paanasen salissa, makasi kummassakin päässä mies, käsi niskan
alla, suu ammollaan. Juhlasalista juoksi koira, suuri luu hampaissa.
Eteisen toisella kulmalla ikkunan ääressä pelattiin korttia. Oljilla
makasi sielläkin miehiä. Tulitikku rupesi kytemään pahnoissa, joku
polki risaisella kengällä sen sammuksiin. Juhlasalista tuli mies, käsi
siteessä. Tultiin ja mentiin, ovet läiskivät, savu lainehti vedossa,
kuorsattiin, puhuttiin puhelimessa, luettiin ääneen. Pam! kuului ulkoa.
Pam-pam-pam!
— Vielä noita pannuja poorisee
tuolla Suomen sydänmailla...!
Se, joka tätä lauloi, veti kaikella voimallaan alas uudinta juhlasalin
ikkunasta. Mitä varten? Riikka ja Alma Tuuna olivat aikoinaan kutoneet
ja lahjoittaneet nuo uutimet. Outoja kaupunkilaisnaisia makasi
penkeillä, joita oli asetettu rinnakkain. Yksi kampasi hiuksiaan.
Yksi haukotteli, venytteli itseään ja nousi sitten seisomaan, hänellä
oli hyvin korkeat ja hienot kengät, ei käsittänyt, että ihmisen jalka
sellaisiin mahtui. Tupakanhajuun tuoksahti yhtäkkiä makea lihakeiton
lemu ja läpi voimakkaan vedon purjehti esiin suuria ruokavateja. Joku
mies toi sylissään polttopuita ja kuului, latoessaan niitä uuniin,
kehuvan naisten vaatteita. Mistä nuo tuollaiset turkit olivatkaan...
nahka päälläpäin ja vuori silkkiä.
Vihdoin viimein seisoi Riikka esikunnassa ja Salenjus selitti hänen
asiaansa. Sohva, joka ennen oli ollut Somerilla Toivon huoneessa,
oli nyt täällä. Sylvin kaunis orvokkityyny pään alla makasi
Kemppainen kuorsaten. Yhdessä kulmassa huonetta oli läjässä puhtaita
liinavaatteita, uusia naisten kesähattuja, taulu, joka esitti kahta
tappelevaa metsoa, hopeiset haarakynttilänjalat ja keittoastioita.
Kemppaisen rinnalta kiilsivät kultavitjat. Missä Riikka oli ne nähnyt?
Unessaankin pusersi humalainen kättään vitjojensa ympärille.
— ... rintamalla on asema meikäläisille mitä edullisin, luki joku
keittiössä lujalla äänellä.
— Kyllä ne tarttee päästää, selitti Salenjus, seisoen pöydän edessä,
jolle paperien ja karttojen päälle oli pantu suuri tarjotin voileipää
ja kylmiä makkaroita. — Maahisten emäntähän aikoo tykkänään antautua
hoitamaan haavoittuneita.
— Jaa-a. Pukin tekee mieli kaalimaahan.
— ... asema pääasiassa ennallaan, ellei oteta lukuun erinäisiä
joukoillemme menestyksellisiä etulinjatoimia.
— Rouva Juuri siellä tuskittelee, ettei tule aikaan. Sehän on se
laupeudensisar... se Lipponen... saattanut itsensä siihen tilaan, ettei
kykene auttamaan.
— ... sellaisten joukkojen kuljettaminen Suomeen taktillisesti
mahdottomuus. Niin ollen on huhu saksalaisten joukkojen
tulosta kerrassa tuulesta temmattu ja levitetty yksinomaan
provokatsionitarkoituksessa.
— Me otamme itse haltuumme kirkon ja noudamme itse, helvetissä,
sairaillemme viinit. Mitä me siihen tarvitsemme porvareja.
— No, kun se on tälle neidille se kirkko niin kaikki kaikessa... Antaa
hänen nyt pitää ne avaimet, saammehan me ne häneltä, kun tarvitsemme.
— Minä otan tytön vastuulleni, sanoi Kits röyhkeästi — Kyllä minä
katson, että pysyvät tallella sekä avaimet että tyttö.
Mitä tiesi se katse, jonka otsatukkaiset vaihtoivat keskenään? Mies,
joka istui pöydän ääressä, kävi toisella kädellään kiinni voileipään,
toisella makkaraan. Keittiön ovi avattiin ja Elviira kantoi sisään
savuttuneen kahvipannun. Riikka tunsi mummovainajansa kuparisen
pitopannun, se veti viisikolmatta litraa. Keittiön nurkassa oli kaksi
mahtavaa maitotonkkaa.
— ... ei mikään peto ole niin julma kuin porvari, kun sen kukkaroon
kosketaan, kuului avonaisesta ovesta.
— Täällä on tällä kertaa niin paljon kulkevaa joukkoa, piti Salenjus
yhä puoliaan pöydän ääressä, — että vaikka rupeaisivat rosvoamaan
kirkkoa. Pietikkakin aina teroitti, ettei pidä päästää vallankumousta
rosvoamiseen.
— ... tuomioistuimella istuu ihmisyyden ja oikeuden vartija — ei
luokkaparpa-parpa-luokka-parparismin lohikäärme...
— Ei, kyllä sakki kurissa pysyy, kun pidetään. Kirkon avaimet on
ehdottomasti tuotava. Ja mitä siihen sairaanhoitoon tulee, niin on
meillä esimerkkejä, että porvarilliset ovat myrkyttäneet potilaita...
— Niin, mutta minä takaan nämä Tuunan tyttäret.
Nyt kuului pätkä puhelinkeskustelua.
— ... ne saatanan perkeleet eivät lähde... Ja tarvitaanhan täälläkin.
Niin, eihän kukaan lahtarien jalkoihin tahdo jäädä... Jaa, naulaavat
jäsenkirjan otsaan ... kyllä se täällä tiedetään... Täällä ei ole
mitään... tarvitsee saada kaikkea... kuularuiskuja, miehiä, tykkejä...
Se on saatanan valhe... Kuularuiskuja pitää saada...!
Koko humu työväentalolla oli yhtäkkiä hiljennyt ja kaikki kuuntelivat
puhelinkeskustelua.
Se oli selvästi hätääntynyt ja hätääntyminen tarttui kuuntelijoihinkin.
Riikka Tuuna sai passiliput käteensä ja tunkeutui Johan Kitsin
johdattamana läpi väkijoukon. Kaikki olivat päässeet jalkeille ja
puhuivat yhtaikaa. Savupilvien takaa näkyi kiihtyneitä kasvoja ja
palavia silmiä. Naiset vetivät ylleen päällyskenkiä ja turkkeja. Kesken
kaiken kannettiin sisään kopallinen kananmunia ja joukko miehenkouria
ojentui niitä kohden ikäänkuin ne olisivat olleet omenia. Pam-pam!
— Joko tuo Salenjuksen Mikkokin nyt ampui? Kuului kavionkapsetta...
Tuunasta päin tulla hölkötti mies ratsain, minkä hevonen pääsi. Eläimen
huohotus kuului kauas. Ahvenainen jakeli heiniä niille hevosille, jotka
seisoivat talon edustalla. Hän jäi tuijottamaan tulijaan. Portaille
lappoi kansaa sisältä. Sieraimet verissä, vaahtoa kupeilla juoksi
hevonen, selässään kaartilainen, Riikan ja Kitsin ohitse. Järven takana
jyrisi.
— Tuo on valkoisten, sanoi Kits. — Tuo on punaisten.
Kun vartijat nyt tulivat heitä kohden, selitti Kits, että hänet oli
lähetetty vartioimaan tätä neitiä. Ääneti astelivat he tietä, joka
illan tullen vetäytyi jäähän ja murskautui askelten alla ikäänkuin
olisi poljettu lasihelmiä. Takaa kuului humu työväentalolta, edessä
oli iltarusko, joka kuin tulipalo hohti yli Kankaan kirkonkylän.
Hautausmaan päällä paloi iltatähti ja kun tarkemmin katseli taivasta,
näki sinisessä paljon pieniä tähtiä. Riikka olisi tahtonut sanoa
Kitsille jotakin ystävällistä, mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa.
Kun he pääsivät Tuunan riihien kohdalle, hiljensi Kits askeliaan,
Riikka pelästyi jo, että hän aikoo sanoa sitä mitä ei hän tahtonut
kuulla ja loittoni, selkä suorana, toiselle puolelle tietä.
— Neiti, sanoi Kits, — älkää pelätkö. Niillä on rumat aikomukset. He
ovat säästäneet teitä... te voitte arvata mitä ne aikoivat. Te olette
ärsyttäneet heitä ylpeydellänne. He ovat riidelleet teistä. Niin kauan
kuin oman kylän miehiä vielä on täällä, eivät _ne_ koske, mutta _ne_
pakotetaan rintamalle.
— Ettekö te voi toimittaa minulle asetta? kysyi Riikka.
— En. Mutta minä pysyn teidän likellänne ja ammun teidät, jos se on
välttämätöntä.
— Se on hyvä.
Tuunan portilla virkkoi Kits jäykkänä:
— Te ette astu askeltakaan, paitsi minun valvontani alaisena. Katsokaa,
pojat, ettei tämä neiti ja hänen sisarensa lähde minnekään ilman minua.
Punakaartilaiset tekivät kunniaa ja pistinten välitse astui Riikka
kotiportistaan.
Ilta oli punertavan hämärä. Navetassa lypsettiin. Läpi hikisten lasien
valaisivat kattolyhdyt mustia tauluja lehmännimineen ja laihtuneiden
eläinten harvenneita rivejä. Ei ollut niille muuta antamista kuin
olkia. Ne puhalsivat tuoksuttomia korsia kohti väsyneen henkäyksen ja
ammuivat hoitajiaan kohti.
Mikä siellä jäällä taas ajaa kuin viimeistä päivää? Pakenivatko
ihmiset? Etteihän vain olisi ollut paras lähteä pakoon täältäkin. Ja
tulipalokin näkyi taas. Missähän tuo oli?
Vastenmielisesti tulivat tytöt nostamaan sairasta emäntää. Se kävi
tänään helpommin, kun Maahisten emäntä oli auttamassa.
— Mitenkähän se teidän isäntä oli valmistettu lähtöön? sanoi
kirkkoväärti tyttärelleen, istuen alusvaatteisillaan sänkynsä laidalla.
— Lennartti oli niin hyvä ihminen, sanoi Alma, istuen tuijottamassa
eteensä.
— Mutta ei hän mikään kristitty ollut.
— Hän oli niin hyvä, toisti nuori leski ja hänen kyyneleensä alkoivat
taasen vuotaa.
— Valmiina täytyy olla, sanoi vanhus. — Valmiina vaikka
ristinkuolemaan. Senhän meidän Herrammekin kärsi.
Kaikki vaikenivat ja vanhuksen viime sanat jäivät soimaan huoneessa.
Kissa sai maitoa keittiössä ja koira seurasi kateellisena syöntiä.
Palvelustytötkin söivät, istuen kukin ääneti paikallaan. Riikka ja Alma
kuivasivat astioita. Kaikki oli kuin ennen ja kaikki oli kuitenkin niin
toisin.
Sisarukset juoksivat pihan poikki katsomaan, vieläkö tulipalo loimotti.
Se oli levinnyt laajalle pitkin taivaanrantaa. Koira rupesi haukkumaan.
Järveltä kuului ajoa ja kylässäkin liikuttiin levottomasti. Kuului
laukaus.
Niinkuin entisaikoina nukkuivat sisarukset kovissa, kapeissa
vuoteissaan. Riikka näki alati edessään Arvon, Eino-Ilmarin ja Ollin...
Milloin he seisoivat tähdäten, milloin he heittäytyivät maahan, milloin
he makasivat hangella. Näkeekö hän heitä koskaan? Etteivät he vain
joutuisi rääkättäviksi. Poltti ja pakotti, kun sitä ajatteli. Yhden
kerran jos saisi nähdä Arvon ja kuulla, että hän on todella antanut
anteeksi... Mutta jos hän palaa vahingoittumattomana ja jos hän
vielä muistaa entisiä aikoja, niin silloin Riikka tahtoo tulla hänen
omakseen. Ei mikään enää pidätä häntä. Mutta se onni olisi liian suuri.
Alma ei saanut silmistään, miten Lennartti makasi rantatöyräällä
rinta veressä, vaatteet ryöstettyinä. Miksei hän ollut mennyt mukaan,
että olisivat ampuneet heidät molemmat? Hänen ei olisi pitänyt kuulla
Lennartin kieltoa. Ja minne he nyt olivat hänet panneet? Olivatko
he upottaneet hänet avantoon, vai viruiko hän jossakin kauheassa
ruumisläjässä? Mikseivät he antaneet häntä pois? Alma oli tarjonnut
heille rahaa — tahtoivatko he enemmän? Hän painoi käsivarren suutaan
vasten, jottei huutaisi.
— Nukutko? sanoi Riikka.
— En. En saa silmistäni kuinka hän makasi siinä lumella. Hän oli vielä
lämmin. Suuri verilätäkkö jäi siihen...
— Muistatko untasi. Sinähän näit valkoisen linnun putoavan lennosta.
— Se putosi sinun eteesi.
— Minun?
— Niin. Kukahan sinulta kaatuu?
— Koetetaan nukkua.
Mutta he eivät kumpikaan nukkuneet, vaan laskivat kellonlyöntejä.
Etteihän vain Eino-Ilmari yrittäisi kotiin. Silloin häntä ei mikään
pelastaisi punakaartilaisten käsistä. Eino-Ilmari oli niin uhkarohkea.
Toki kerran loppui yö.
* * * * *
Kirkkoherra Nahinen vietti nykyään aikaansa hakkaamalla puita. Hän
seisoi vuokraajan vajassa ja iski, valkeat pitkät kädet kirvesvarressa,
kaikin voimin puunsydämeen. Jota kovempia, oksaisempia pökköjä, sitä
enemmän hänen makunsa mukaista. Vuokraajan oli pitänyt kuljettaa
hänelle kaikki ikivanhat, jättiläiskokoiset koivuntyngät riihen luota.
Niiden kanssa hän taisteli. Kokonaisia pinoja kauniita heliseviä
halkoja hän jo oli saanut käsistään. Visa murtui hänen tahtonsa
mukaan mutta hänen sydämensä ei taipunut eikä murtunut. Se kysyi ja
niskotteli. Se ei tahtonut tyhjentää kalkkia, joka oli sen eteen
asetettu. Hiki pisaroi Kankaan kirkkoherran otsalta, hiki valui pitkin
hänen jäseniään. Hän ei sitä tuntenut, hän kamppaili uppiniskaisen
sydämensä kanssa. Hänen rakkaansa näkivät hänen hätänsä, he eivät
milloinkaan jättäneet häntä yksin. Jeremias pysytteli aina hänen
läheisyydessään — isä sen kyllä huomasi — ja Anna-Liisan kasvot
ilmestyivät tuon tuostakin ikkunaan. Hellyys niin rajaton kuvastui
hänen silmistään, kun hän juoksi pyytämään miestään ruualle, ettei
kirkkoherra uskaltanut häneen katsoa. Olisi ollut helpompaa, jolleivät
nuo ihmiset olisi olleet niin rakkaat. Heidän tähtensä oli sydän
heikko. Saattoiko olla Jumalan tarkoitus erottaa heidät? Miksi hän
säästäisi heitä, kun ei säästänyt ainokaista poikaansakaan.
He olivat aikaisemmin ajatelleet pakoa, mutta kirkkoherra oli jo
tykkänään heittänyt sen mielestään. Anna-Liisa yhä suunnitteli
sitä yökaudet. Hän sommitteli valepukuja, hän mietti piiloutumista
heinälatoihin, heinäkuormiin, vinnille, kirkon kellariin, vanhaan
tuulimyllyyn... Hänen miehensä nukkui halonhakkaajan sikeää unta.
Olipa se onni, että hän nukkui. Tässä hän vielä nukkui, tässä olivat
hänen kätensä, tässä hänen rintansa. Saattoiko olla mahdollista, että
joku yritti nostaa kätensä Jumalan pyhää vastaan? Saattoiko Jumala sen
sallia? Jumala oli lähettänyt enkelinsä vankityrmäänkin vapauttamaan
valittujaan. Tässäkin voi tapahtua ihme.
Kun Riikka Tuuna ja Alma Mäkimatka tulivat pappilaan, juoksivat
pikkutytöt heti heitä vastaan.
— Meillä on käynyt varkaita, toimitti Lyydia kuiskaten. — Isän vitjat
ovat poissa, paksut kultavitjat... Ja hopealusikoita on kadonnut...
Varmaan punakaartilaiset ovat ottaneet, kun ovat käyneet täällä
hakemassa aseita.
— Mutta jos he tulevat ottamaan isää, kuiskasi Haagar, kädet Riikan
kaulassa, — niin minä lyön, minä lyön niin paljon kuin jaksan.
— Me vartioimme isää. Ne eivät uskalla tulla, kun me olemme tässä.
Mutta sitä ei saa sanoa isälle, sillä isä lähettää meidät pois.
— Jere hakkaa isän kanssa.
— Isän kädet ovat aivan kipeät.
— Mutta äiti sanoo, että pitää näyttää iloiselta, ettei tuota isälle
surua.
— Äiti nauraakin usein.
— Ei pidä sanoa, että me olemme kertoneet.
— Uskooko täti, että he voivat tulla ja ottaa isän?
— Ole vaiti, he eivät uskalla, kun me olemme tässä.
Puunhakkuu lakkasi yhtäkkiä. Silloin pikkutytöt vaikenivat ja
johdattivat vieraansa sinne missä isä seisoi auringonpaisteessa,
vuotavien räystäiden alla.
— Mikä ilo! lausui kirkkoherra hymyillen ja ojensi molemmat kätensä
sisaruksia vastaan.
Hän ei kuitenkaan voinut antaa heille muuta kuin sormensa, sillä
kämmenissä oli suuria, kipeitä rakkoja.
— No, mitenkä te olette päässeet tänne?... Jaa, teillä on mukana
saattaja... Olipa se ilo! Mutta Alma... mitä tälle nuorelle emännälle
on tapahtunut?
Alma alkoi väristä eikä saanut sanaa suustaan. Riikka vastasi hänen
puolestaan.
— Lennartti Mäkimatka on murhattu. Tulivat hakemaan aseita, veivät
jäälle ja ampuivat.
Kirkkoherra nojasi molemmin käsin kirveenterään, jonka hän oli lyönyt
kiinni pölkkyyn. Sininen kalpeus kulki hänen kasvojensa yli ikäänkuin
hän olisi läpikäynyt murhatun kohtalon omassa lihassaan.
— Ja nyt aikoo sisareni mennä hoitamaan punaisten haavoittuneita.
— Miten? sanoi kirkkoherra ja nosti päänsä.
— Eivät ole vielä antaneet takaisin ruumista. Sisareni aikoo mennä
hoitamaan punaisten haavoittuneita.
— Niinkö?
Alma nyökäytti päätään. Myöskin kirkkoherra jäi nyökäyttämään päätään
ja oikaisi itsensä suoraksi.
— Vapahtajamme olisi teihin tyytyväinen, sanoi hän sitten ja laski
kätensä Alman laihtuneelle olkapäälle.
Ei enää puhuttu. Aurinko paistoi, vesipisarat tippuivat räystäästä ja
varpuset raksuttivat navettapihalla.
— Menemmekö sisään? sanoi kirkkoherra.
— Pyydän kiiruhtamaan! huusi siihen Kits, astellen edestakaisin matkan
päässä.
Lapset noutivat paikalle äidin. Hänen ja Alman kyyneleet vuotivat
vuolaina yhteen. Riikka Tuuna ja kirkkoherra seisoivat kyyneleettöminä.
— Pyydän kiiruhtamaan! toisti Kits.
Niin ojensivat siis naapurukset toisilleen kätensä ja erosivat.
Tien mutkassa kääntyivät Tuunan tyttäret ja näkivät kirkkoherran
yhä seisovan auringonpaisteessa havutukkinsa ääressä, ympärillään
Anna-Liisa ja lapset. Yhtäkkiä teki kalpea mies kädellään merkin ja
taipui poikansa puoleen. Jeremias juoksi viemään lähteville sanaa
isältään. Silloin astui punakaartilainen nopeasti portilta ja ojensi
pistimen poikaa vasten.
— Mitä se on, että vangittu lähettelee sanoja! ärjyi Kits.
Jeremias Nahinen seisoi pelottomana pistimen edessä ja katsoi
punakaartilaiseen.
— Te ette tiedä keneltä minulla oli tuolle toiselle naiselle sanoma.
Jumalalta. Naurakaa te vain, mutta Herra ei enää kauan anna itseään
pilkata.
Samassa hän lensi tuparakennuksen seinää vasten. Punakaartilainen oli
pistimensä lappeella lyönyt häntä.
— Mitä te siellä töllistelette! ärjyi Kits naisille. — Menkää, menkää.
Riikka ja Alma kiiruhtivat eteenpäin. He kuulivat yhä Jeremiaksen äänen
ja pelkäsivät hänen puolestaan. Kirkon edustalla sanoi Kits naisille:
— He epäilivät minua jo. Älkää viipykö kirkossa.
Mutta niin pian kuin Riikka astui sisään kirkon portista, unohti hän
varoituksen, sillä iänikuisesta tottumuksesta vangitsivat hänet heti
kirkkoväärtintoimet. Kyllä olivat paikat siivossa!
Kokonaisia hevoslaumoja oli syötetty aidan takana eikä mitään
siistitty. Ja eikö ollut jätetty jyväpussejakin tänne — ja vielä
puhuttiin viljanpuutteesta ja kaluttiin talot niin puhtaiksi, etteivät
omat lehmät viljaa nähneetkään. Ja sitä tupakanpätkien paljoutta. Ja
mitä tämä oli? Eikö ollutkin joku junkkari viskannut rikki ruutua!
Sakariston ikkuna oli rikki ja kirkkoonkin oli tähdätty. Itse
alttariin oli tähdätty. Ja osattukin. Kivi löytyi alttariaitauksen
sisäpuolelta, minne se oli kimmahtanut. Suuri kivi. Riikka seisoi ja
käänteli kiveä käsissään ja kipeä viha kiersi hänen mielessään. Pian
oli pääsiäinen käsissä, mustat liinat oli vaihdettava valkoisiin ja
tällaista tapahtui. Mutta nyt olikin valheen hetki ja pimeyden valta.
Riikka piteli yhä kiveä kädessään näyttääkseen sitä sisarelleen,
mutta Alma oli jo suullaan penkkipöytää vasten eikä kuullut eikä
nähnyt. Kellarissa tuli uutta harmin aihetta: ehtoollisviiniä oli
juotu, lukkarin tekoako se taas oli? Riikka toivoi hetkeä, jolloin
saisi ottaa lukkarin kovalle. Lukkari ei pelännyt mitään, kun
kirkkoväärti oli vanha ja veli poliisina. Täytyi saada kirkkoherra
nuhtelemaan häntä. Vai olisiko täällä käynyt muitakin? Olisivatko
ne käyneet ikkunasta? Juostiin nopeasti ylös sakariston portaita ja
Kits astui sisään. Käsissään viini riensi Riikka hakemaan sisartaan
kirkonpenkistä. Sulkiessaan kirkon oven muisti hän yhtäkkiä asian,
jonka hän hetkeksi oli unohtanut: että oli punakaartilaisten aika ja
että hän ehkä viimeisen kerran näki vanhan kirkkonsa. Ei kuitenkaan
enää ollut mahdollista palata polvistumaan alttarin juurelle. Ei ollut
aikaa ajatella menneitä eikä tulevia. Kuullessaan kirkon avaimen tuttua
ruostunutta vikinää Riikka silmänräpäyksen kestäessä tunsi muistojen
tulvehtivan lävitseen. Sitten näki hän kolme kaartilaista, jotka olivat
tulleet vaatimaan häneltä avainta. Hän vei nopeasti kätensä ylös
pääntielleen. Saavat hänet tappaa ennenkuin hän sen antaa. Siinä se
pysyy, saavat hänet tappaa, jos tahtovat sen ottaa. Suojellen kallista
viiniä käsissään hän sivuilleen katsomatta astui miesten ohitse. Kits
jäi selittämään. Vielä oli avain paikoillaan. Hän ei sitä anna, älkööt
luulkokaan!
* * * * *
Puolenpäivän aikaan tuli Alma säästöpankin talolle ja sisar Hulta
otti hänet vastaan. Rouva Juuri nukkui vielä ja sitähän ne tekivät ne
muutkin morsiamet. Morsiamet — miksipä niitä muuksikaan saattoi sanoa.
Eivät ne ainakaan sairaanhoitajattaria olleet, nimittäin vanhan ajan
käsityksen mukaan. Näkihän sen heidän hatuistaankin, tuossahan niitä
oli pöytä täynnä. Täällä sitten kyllä pantiin päähän valkoinen huntu
ja suurin osa päivää menikin sen hunnun järjestämiseen. Somerilta
tuotiin viime viikolla peili, sen edessä ne seisoivat. Venäjälläkö
pidettänee haavoittuneita hoitaessa huntu, joka ulottuu vyötäisille
asti — ei sitä suomalaisten järki käsitä, kuinka sellaisessakin voi
tehdä työtä. Mutta eiväthän nämä työtä teekään, vaatettavat itseään
vain. Rouva Juurikin jo suuttui ja sanoi, että hän lähettää pois nämä
»toussut» ja ottaa maan-ihmisiä sijaan. Lakaisevathan ne toki edes
lattiat ja pesevät käärerievut. Täytyy näet pestä ja käyttää vanhoja
uudelleen, kun eivät ole toimittaneet sidetarpeita, haavoittuneita vain
aina lähettävät, lisää ja lisää. Ei täällä mitenkään tahdo jaksaa,
vaikkeivät nämä olekaan vaikeimmin haavoittuneita. Mutta niihin on
tullut haavakuumetta, kun ei ole ollut hoitoa. Ja niitä on nyt jo viisi
tuolla vajassa... Ruumiina, mitäs muuta. Tässä toissapäivänä sattui
se kauhea tapaus, että yksi pyysi pappia. Se oli jo vanhempi mies...
tuolla se makasi takahuoneessa. Hän huusi niin että kuului tänne asti.
Mutta rouva Juuri vain sanoi, että hän hourii ja ettei sellaisten
puheita tarvitse kuunnella, ja kai sen tietää, että ihminen houriikin,
kun on yli neljänkymmenen yhden asteen kuume. Mutta hoitajia ei Fiina
päästänyt lähellekään, mitä lienee hänelle antanut, koska hän sitten
vaikeni ja illalla kuolikin. Eivät nämä yleensä pappia kysy, kostaa ne
vain lupaavat. Yksikin selitteli, että alettiin väärästä päästä, kun
alettiin ihmisyydestä: olisi pitänyt oikopäätä tappaa jokikinen porvari
viisivuotisiin lapsiin asti.
Tämän kaiken sisar Hulta kuiskauksena antoi tulla yhdessä
hengenvedossa, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan
kyllyyttään.
— Jaa, tämä on se viini. Pitääpä tästä ottaakin eroon joku määrä,
että on antaa sellaisille oikein kipeille. Muuten Fiina juottaa
kaikki niille, joista hän pitää. Täällä on niitä muutamia, joita hän
erikoisesti suosii ja ne ovat kaikkein terveimpiä. Niin kuin se muuan
Ronkanen, jolla ei ole muuta vikaa kuin haava jalassa. Sellainen
oikea jätkä... ja hänen vieressään tämä lojuu, muka rauhoittaakseen
hänen hermojaan. »Tuu-tuu lasta!» hän panee ja nousee miesten viereen
sänkyyn. Se rauhoittaa heitä, hän sanoo. Ja tätä pitää katsella!...
Niin että minä otan vähän tästä viinistä taakseni. Mutta sitä ei Alma
vaan sano hänelle. Sillä siitä sitä melu nousisi! Hän lyö korville...
Sentähden ei täällä kukaan oikea ihminen pysy. Onhan näitä kylän naisia
komennettu tänne auttamaan, oikein esikunnan kautta, mutta ne eivät
pysy. Tuo Lipponen on kuitenkin paras. Hänen on käynyt hullusti ja hän
on nöyrtynyt. Hän se nytkin pesee lattiaa... Mutta ei tämä sairaala
ole näytettävässä kunnossa. Joka huoneessa vain pyritään polttamaan
tupakkaakin, tuollakin, missä nyt sairaimmat ovat.
— Minä tahtoisin sinne, missä enimmän kärsitään, sanoi Alma.
— No, kyllä sinne pääsee. Eiköhän rouva Juuri nyt ole kiitollinen, kun
saa apua, vaikka hän alussa kielsi ruustinnalta ja opettajan rouvalta
pääsyn.
He tulivat haavoittuneiden luo.
Tupakansavun seasta näkyivät vuoteet likaisine päänalaisineen ja
kasvoineen, joista toiset olivat sidotut. Toiset sairaista istuivat,
toiset lepäsivät vaatteet yllä, toiset olivat vuoteessa, jotkut söivät.
Uunin edessä seisoi suuri nokinen kahvipannu, nurkassa oven luona
kohosi läjä likaisia vaatteita ja verisiä rääsyjä. Kaksi huntupäätä
tyttöä kokosi astioita. Paperossinpätkät litistyivät heidän hienojen
kenkiensä alla.
Puhe lakkasi, kun outo mustapukuinen nainen ilmestyi
sairaanhoitajattaren kanssa ovelle. Ainoastaan astiat helisivät ja
toinen tytöistä hyräili jotakin. Hulda Nurminen läheni liioitellun
ystävällisenä vuoteita.
— No, Kirjorinta, mitenkäs nyt on? Tässä saatte uuden hoitajattaren.
Tämä haavoittui tämä Kirjorinta ojassa. Hän oli heittäytynyt ojaan ja
pistivät olkapäihin. Mutta me paranemme jo pian. Uhkaavat lähettää
Kirjorinnan uudestaan rintamalle. Vaikka mies sanoo, ettei siitä tule
mitään. Tällä Seliinillä on vielä kuulia ruumiissa, niin minä vain
luulen. Pitäisi saada lääkäri, ei niille kukaan meistä mitään voi.
Haavat parantuvat, mutta terveyttä ei tule. Kyllä siellä on kuulia. No,
ainakaan ei sitten lähetetä rintamalle, onhan siitä se hyvä. Seliini
ei tahdo enää siihen leikkiin. Mutta tuolla nurkassa makaa Aarnio,
ja se poika ikävöi takaisin sotaan Hän on siitä niin varma, että jos
nyt nykypolvi uhraa muutamia satoja henkiä — kyllä niitä sentään on
tuhansiakin, vaikka puhutaan sadoista! — niin tuleville sukupolville
koittaa onnen päivät... Missähän asti se rintama muuten nyt kulkenee.
Täytyy välttämättä saada katolle punaisen ristin lippu, ettei ruveta
meitä pommittamaan. Kyllä ruustinna toimittaa lipun, kun vain saisi
hänelle sanan. Se jäi silloin, vaikka siitä kyllä oli puhetta. Eihän
nyt telefonissa pääse pappilaan Täällä tämä Virtala sai toissapäivänä
vahingonlaukauksen, kun antavat aseet niin tottumattomiin käsiin.
Lääkärihän siinäkin tarvittaisiin. Mitenkäs se muuten on, eikös tämä
olekin Maahisten alueelta?
Maahisten emäntä oli Virtalan nimeä mainittaessa käynyt entistä
kalpeammaksi. Kun hän ojensi kätensä miehelle, syöksyi veri hänen
laihtuneille poskilleen. Hän muisti kesäyön, jolloin heidän uusi
työväenasumuksensa oli palanut. Hän muisti, miten hän oli seisonut
soittamassa hätäkelloja ja Lennartti oli tullut ja kantanut hänet
sisään. Virtalaa epäiltiin tulipalon sytyttäjäksi. Ja Almalle oli viime
viikon vaikeina hetkinä jonkin verran tullut epäilys, ettei Virtala
ollut aivan erossa Lennartin murhasta. Ajatus oli ollut vain kaukainen
ja perustelematon, mutta nyt yhtäkkiä hänen seisoessaan Virtalan
kasvojen edessä, se kävi kiinteäksi.
— Tämä tulee tämä Maahisten emäntä hoitamaan haavoittuneita, laverteli
sisar Hulta. — Se on kristillistä rakkautta se.
Rotevan miehen kasvoilla vaihtelivat ilmeet. Alma oli luullut saaneensa
sydämestään voiton ja antaneensa kaikki anteeksi, mutta nyt täytti viha
koko hänen olentonsa. Tuota miestä ei hän voi rakastaa, tuolle ei hän
anna anteeksi! Hetkiseksi musteni maailma hänen silmissään ja hänestä
tuntui siltä kuin hän olisi syössyt johonkin pimeään. Sitten sai hän
kiinni sanoista, joita hän viime viikon aikana usein oli toistellut. Ne
olivat pitäneet hänet pystyssä ja nytkin hän turvautui niihin. »Isä,
anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.» Hän tunsi
taasen pohjan jalkojensa alla ja näki päivänvaloa. He eivät tiedä mitä
he _tekevät_... Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja taipui Virtalan puoleen.
— Ehkä minä, lausui hän sitten sisar Hultalle — saankin tämän sairaan,
koska hän on Maahisten miehiä.
— Jahah, jahah, sepä mainiota, että saamme apua. Jahah, jahah. Täällä
tarvitaan erikoisesti ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä niinkutsuttua
mustaakin työtä. Nämä tehtaalaiset ovat tottumattomia. Aijai, oletteko
te porvarillisesta leiristä — ettehän vain käy myrkyttämään meidän
sairaitamme? Sitä ne ovat tehneet... No, no, no, sitä parempi, jos
on poikkeuksia... Viiniä, kirkkoviiniä, ehtoollisviiniä — antakaapas
tänne! Hei pojat, tiedättekös... ei, hsss, tätä onkin näin vähän!
Esikunnassa sanottiin, että sitä olisi tynnyri ja käskettiin sinnekin
lähettää. Tällä ei pitkälle potkita, tästä ei riitä kuin tuonne noille
sairaimmille. Pikku Ronkaselleni minun täytyy viedä. Se on niin
suloinen poika, saatte heti hänet nähdä. Kuinka monta yötä olenkaan
valvonut hänen kanssaan ja koettanut rauhoittaa hänen hermojaan. Eihän
täällä riitä yksin sairaanhoito, täytyy olla sielunhoitoa! No niin,
hauskaa että tulitte. Käykää kiinni työhön nyt vaan. Varsinaisia
pukuja ei meillä ole ollut, suuret esiliinat vain ja hunnut. Tämä
huntu on oikeastaan meidän omaa muotiamme. Näin kerran Helsingissä
suurissa sankarihautajaisissa venäläiset hoitajattaret ja oli heillä
kaikilla hunnut. Se oli hyvin kaunista. On, näettekö, tärkeää, että
hoitajattaret pukunsa kautta eroavat esimerkiksi siivoojanaisista.
Minulla on ollut siitä paljon hyötyä. Enhän ole käynyt mitään
kurssia, olen toiminut valtiollisella alalla. Mutta veljien kärsimys
on pakottanut! Lääkärithän ovat melkein tykkänään kääntäneet meille
selkänsä. Häpeä heille. No niin, huntuja on minun huoneessani. Kangas
on harvinaisen kaunista, niinkuin näette. Me onnistuimme saamaan
sitä aika paljon. Jossakin oli takavarikoitu... Hei pojat, tämä on
hyvää tämä. Mutta eikö todella ollut enempää? Ei esikuntaan nyt
liikene mitään. Paras, ettei näille terveemmille ensinkään kerro
koko saaliista. Heidän kävisi vaan kateeksi, kun eivät voi saada...
Tahdotteko kahvia? Hulta, tuo kupit. Hui! Olipa se jysäys. Mistähän tuo
nyt kuului? Täytyy välttämättä saada lippu katolle.
Eräänä päivänä seisoi Riikka Tuuna pihamaalla silitellen koiraansa.
Joka miehen ystäväksi se rupesi, ei se seuraansa valinnut ja
työväentalolla se nykyään asusti siellä oleskelivat kaikki kylän
koirat, joita ei elintarvepuutteen tähden oltu hävitetty, siellä niillä
oli herkkuja. Musti-ressusta täytyi kuitenkin pitää ja sitä taputella.
Riikka Tuunassa oli nykyään niin suuri hellyydentarve, että hän hyväili
eläimiä, kun ei hänellä ollut ihmisiä. Portilla kuului joku kysyvän
punakaartilaisilta, oliko tämä Tuunan talo. Riikka veteli sormiaan
yli koiran silkinpehmeiden korvien ja ajatteli jotakin onnellista ja
suloista. Mikä hänen oli? Kylä oli täynnä hurjia miehiä ja hurjaa
elämää, kuolema saattoi kohdata ensi silmänräpäyksessä, ja hän unohtui
siihen koiransa luo, eikä silmänräpäyksen aikana muistanut mitään
vaarasta ja onnettomuudesta. Unessa tunsi hän nykyään usein Arvon
läsnäolon, näki hänen hiuksensa, silmänsä, huulensa, kätensä. Herätessä
täytyi aivan punastua... Nyt kysyttiin portilla, palveliko täällä
joku tyttö, joka oli ollut venäläisen morsian. Mies toi venäläiseltä
terveisiä tälle tytölle. Vieraspaikkakuntalaiset vartijat eivät
tietäneet ja käskivät kysyä talosta.
Riikka tuijotti tulijaan. Koko hänen ruumiinsa jähmettyi, kun hän tunsi
hänet Eino-Ilmariksi. Kylän ympärillä oli moninkertaiset vartijaketjut
ja Eino-Ilmaria oli miesjoukoin etsitty pitkin pitäjää. Ja tuossa hän
seisoo keskellä päivää, keskellä pihaa, punakaartilaisten silmien
edessä. Lapsellinen parta, jonka hän oli kasvattanut, ei häntä
paljoakaan muuttanut.
— Kyllä täällä palveli sellainen Milja-niminen tyttö, sanoi Riikka. —
Mutta hän läksi jo syksyllä pois. Hän kuuluu asuvan Kemppaisen muorin
mökissä. Menette tuonne noin ja kysytte Kemppaisen muorin mökkiä.
— Eikö ensin saisi ruokaa talosta?
— Täältä on kaikki niin viety.
— Kai täällä nyt jotakin on. Piru vieköön, kyllä minä tässä käskeäkin
osaan, jollei hyvällä anneta.
— Ottakaa sitten, mitä kysytte, jos aiotte ottaa omin luvin.
‒ Punakaartilainen ei ole mikään rosvo.
‒ Ajattelin vain, että ehkä siellä esikunnassa olisi ollut kaikkea
paremmin.
Riikka pelkäsi, että hänen sydämensä lyönnit kuuluisivat. Hän asteli
edellä ja vieras tuli perässä ylös kodin portaita. Mies istui keittiön
penkillä ja Riikka toi pöytään ruokaa.
— Asuuhan se meidän entinen Milja Kemppaisen muorin luona? puheli hän
palvelustytölle. — Tällä vieraalla on asiaa Miljalle. Milja-raukan mies
kaatui tässä — koskas se nyt olikaan?
— Eikö liene rahaa kirjeessä, sanoi vieras ja Riikka huomasi, että
häntä alkoi naurattaa.
— Se venäläinenkö sitä nyt lähettää? kysyi Riikka äänellä, jota hän ei
tuntenut omakseen.
— Se, vastasi vieras ja taipui katsomaan saappaansa kärkiä.
Nyt hän purskahtaa nauruun, ajatteli Riikka. Miten tuon tytön saisi
pois kuulemasta.
— Se on vähän myöhäistä nyt. Miljahan meni naimisiin. Mutta ehkäpä
venäläisenkin raha vielä kelpaa.
— Kyllä vaan, sanoi palvelustyttö ja nauroi.
Vieras nauroi hänkin.
— Jos kuitenkin lähtisi voudilta kysymään, asuuko Milja Kemppaisen
muorin luona, ehdotti Riikka tytölle, jännitystään hilliten. — Ettei
menisi tämä vieras turhaan.
Sisarukset jäivät kahden ja seisoivat kädet toistensa käsissä.
— Mitenkä sinä olet tullut?
— Taskussa passi, jonka itse olen tehnyt.
— Mitenkä minä sinut pelastan?
— Kyllä minä sillä passillani pääsen. Se on juhlallinen paperi. Siinä
on venättäkin.
— Väärällä passillako olet tullut?
— Neuvokkuus on sodassa yhtä tärkeä kuin kivääri. Nyt minä syön ja
sitten mennään puhumaan. Minä olen vakoilumatkalla.
— Mikä nyt on?
Portilla oli syntynyt sanakiista. Pian seisoi Kemppainen kahden
pistinmiehen kanssa ovella.
— Missä se vieras on? huusi esikuntapäällikkö. — Se, joka tänne juuri
tuli. Älkää te olko niin viaton, kyllä se nähtiin. Päästävät tomppelit
läpi. Kun on outoja miehiä, niin eivät tunteneet. Mutta tunsinhan minä
hänet oitis. Tässähän on juuri ateria pöydässä. Luuleeko hän niillä
viiksillään meidät eksyttävänsä! Noh helvetissä, puhukaa nytkin totuus,
Johanssonnihan se aina sanoi teidän sanoneen juuri niinkuin asiat ovat.
Riikka Tuuna seisoi hellan luona ja nosti suurta pataa tulelta.
— Kyllä täällä vieras oli, mutta en minä tiedä minne hän katosi. Pitää
kysyä vahdeilta. Eivätkö ne nähneet? Jos hän sellainen vaarallinen oli,
niin kai hän pakoon läksi. Miljaa hän kysyi ja minä vielä lähetin tytön
tiedustelemaan häntä voudilta ja meidän muilta väiltä. Etsitään nyt
karkulaista.
— Ettekö te sitten olisi häntä tuntenut? Sehän oli se tämän talon
lyseolainen, se Eino-Ilmari. Älkää nyt!... Teidän veljenne...
Tähän saakka ei Riikka ollut suoranaisesti valehdellut. Hän todella
ei tietänyt minne poika oli kadonnut ja ajatteli kauhulla hetkeä,
jolloin miehet löytäisivät hänet. Oliko hän mennyt saliin, vaiko omaan
huoneeseensa? Vai olisiko hän mennyt vinnille? Ulos ei hän ole mennyt.
He löytävät hänet. Pelastusta ei ole. Hyvä, jos he tyytyvät ampumaan,
mutta he voivat kiduttaa häntä ja tekevätkin sen.
— Koetetaan etsiä täältä salin puolelta, niin itse näette, sanoi Tuunan
tytär jähmettyneenä ja pakotti itsensä kulkemaan edellä.
Miehet eivät uskoneet, vaan jäivät etsimään keittiöstä. Seisoen eteisen
kynnyksellä näki Riikka yhtäkkiä seinää vasten avatun oven alta
veljensä jalat. Eino-Ilmari oli pujahtanut oven taakse ja siinä hän
seisoi. Ei tarvittu muuta kuin että joku näkee nuo jalat, tai keksii
katsoa oven taakse. Silloin on kaikki hukassa. Riikka mietti, eikö
hän voisi jollakin peittää jalkoja. Mutta sitten hän käsitti, että se
vain olisi johdattanut miesten huomion vaaralliseen kohtaan. Hän meni
saliin ja alkoi kolistaen liikutella tuoleja. Ensin seurasi häntä yksi
punakaartilaisista.
— Niin, tässä nämä huoneet nyt ovat, puhui Riikka.
— Ei näissä ole mitään säiliöitäkään, jonne voisi paeta. Voinhan minä
vielä katsoa sängyn alle. Pöyhitäänkö auki vuode?
— Täällä hän on, huusi Kemppainen, — ja teidän veljenne se oli!
Riikka tunsi kuumotuksen karkaavan läpi koko ruumiinsa. Mutta
Kemppainen etsi tykkänään toisessa päässä taloa ja ainoastaan huuteli
sieltä huomautuksiaan. Eino-Ilmari seisoi yhä litistyneenä seinän ja
oven väliin ja hänen jalkansa näkyivät auttamattomasti. Jahka miehet
kulkevat eteisen läpi, näkevät he ne, sille ei mahda mitään. Riikka
tarttui viimeiseen keinoon.
— Kuulkaa nyt, miehet, sanoi hän, kooten kaikki voimansa, — näettehän,
ettei täällä ole ketään. Etsikää ulkoa, sinne hän on voinut paeta.
Minun veljeni se ei ollut eikä täällä ole ketään. Kun minä sanon
jotakin, niin se on niin.
Miehet uskoivat häneen. Hetken he tuijottivat häntä silmiin. Sitten he
läksivät. Riikka ja Eino-Ilmari saattoivat kuulla, kuinka he hakivat ja
kiroilivat. He kovistivat myöskin vartioivia punakaartilaisia. Riikka
tuli varmuuden vuoksi portaille ja kysyi palvelustytöltä, oliko vieras
lähtenyt hänen mukaansa. Alettuaan valehdella, täytyi hänen valehdella
yhä eteenpäin. Oli mahdotonta peräytyä. Valehteleminen kävi helpommin
kuin hän luuli.
Tällaistako se oli? Oikeastaan se oli hyvin helppoa. Saattoi oikeastaan
ymmärtää, miksi ihmiset niin paljon valehtelivat. Epämukavaa ja
raskasta usein oli puhua totta, helpolla pääsi, kun lasketti valheen.
Totuuden puhuminen oli ainaista kulkua ylämaassa — miksi kulkea
ylöspäin, kun saattoi laskettaa alaspäinkin. Jos hän nyt olisi
puhunut totta, niin Eino-Ilmari jo olisi ollut pyövelien käsissä. Hän
oli valheella pelastanut veljensä hengen, ensimmäisellä valheella.
Eino-Ilmari oli elävänä hänen luonaan, hänen turvissaan. Ja hän suojeli
häntä edelleen valheella. Totuus ei tässä tapauksessa kelvannut.
Miehet uskoivat häneen yhä. Kymmenhenkinen joukko läksi kiertelemään
kylään, etsien salaperäistä karkulaista: hän oli hävinnyt kuin maan
alle. Riikka Tuuna hämmästeli keittiössä kilpaa palvelustyttöjen kanssa
minne mies oli voinut joutua. Etteivät vain vartijat olisi pistäneet
häntä kuoliaaksi ja kätkeneet jonnekin. Ja mikä se sellainen mies oli?
Riikka ihmetteli, että hän saattoi elää, omallatunnollaan tällaisia
tekoja. Jos hänelle jokin kuukausi sitten olisi sanottu, että hän tulee
käyttämään hyväkseen valheen asetta, niin hän olisi vannonut, että
mieluummin kuolee, kuin tarttuu sellaiseen. Hänen valheensa oli pahempi
rikos kuin kenenkään toisen, suurempi olisi hänen häpeänsä pitänyt
olla, kun hän näki valehtelijoiden luottavan sanaansa. Mutta hän ei
tuntenut omantunnonvaivoja eikä häpeää. Mitä tämä merkitsi? Kuinka tämä
oli mahdollista? Mikä oli hänet näin perinpohjin paaduttanut?
Sota.
Sota oli paiskannut nurin käsityksen oikeasta ja väärästä. Sota oli
tehnyt luvalliseksi murhan ja valheen. Eikä yksin luvalliseksi, vaan
kiitettäväksikin. Murha saattoi olla sankariteko ja valhe ase oikeuden
palveluksessa.
Oliko sitten totuus jotakin, jota saattoi kumota ja muuttaa? Eikö
totuus kestänyt ajan vaihtelussa? Mitä oli totuus?
Saattoiko ihminen elää valheenkin pohjalla? Oliko ehkä aivan turhaa
kiivailla totuuden puolesta? Syvällä Riikka Tuunan sielussa nyyhki
kuitenkin kaipaus siihen viileään, puhtaaseen tilaan, missä hän oli
elänyt puhuessaan totta kaiken uhalla. Jotain kaunista ja pyhää
oli häneltä viety, elämä ei antanut ihmiselle eheyttä, vaan antoi
ristiriidan ja lankeemuksen, korkeintaan pyrkimyksen. Hänen kiintein
oma itsensä oli mennyt rikki, koko entinen elämä jäänyt kauas. Syvällä
hänen sielussaan asui suru tämän takia. Mutta nyt ei ollut aikaa ryhtyä
tilinteolle sen johdosta. Täytyi valehdella edelleen.
Valheensa turvissa viettivät sisarukset lyhyitä onnen ja jännityksen
hetkiä. Yhden yön he puhuivat, kuulo terästettynä kuin etuvartijalla
juoksuhaudassa ja sydän sykkien niin että se yhtä mittaa pelotti
heidät uskomaan, että heidät oli yllätetty. Yhden yön he iloitsivat
jälleennäkemisestään, iloitsivat tavalla, jolla iloitaan, kun tiedetään
kuolemanvaaran vaanivan kynnyksen takana.
Eino-Ilmari ei enää ollut se huoleton lapsi, mikä hän oli vielä
viimeksi käydessään kotona. Hänen silmänsä olivat liian paljon
katsoneet kauhun kuvia ja hän oli vanhentunut. Jonkin kerran meni
sisarusten kuiskailu kuitenkin leikilliseksi, niinkuin silloin, kun
Eino-Ilmari kuvasi Arvoa. Arvo se vasta oli nähtävyys! Vapausarmeijan
kaunein mies ja ylen vaarallinen tyttöjen sydämille. Hän oli saanut
vastaanottaa rakkaudentunnustuksia sekä runon että proosan muodossa,
milloin vain oli jouduttu vähänkin viipymään kaupunkipaikoissa tai
kirkonkylissä. Arvo oli nähtävyys. Ja kuinka peloton hän oli. Ja mikä
hyvä toveri, jakoi sotamiehen kanssa viimeisen leipäpalasensa.
Uljas oli Ollikin katsella, mutta niin ankaran ja synkän näköinen,
etteivät tytöt uskaltaneet häntä lähetäkään. Tänne hän on tulossa —
miten sitten käyneekään, kun hän kohtaa äitinsä. Ettei vain surmaisi
häntä.
Julmuutta ei suinkaan puutu valkoistenkaan puolella. Sota on sellaista.
Ei voi »ampua hiljaa» niinkuin entinen mies kehoitti tekemään. Ja
jollen minä surmaa vihollista, niin surmaa hän minut. Menee paljon
viattomia ihmisiä, se se on kauheaa. Mutta kun on kohdannut punaisten
silpomia ruumiita — jotakin niin kuvaamattoman kauheaa —, niin on
joutunut sellaisen raivon valtaan, ettei miehiä ole voinut pidättää.
Jos näet asetoverisi, jonka vierellä olet taistellut, jonka kanssa olet
kuularuiskun ääressä puhellut elämän ja kuoleman kysymyksistä, jos näet
tämän asetoverisi ruumiin halkaistuna, silmät sokaistuina, niin sinä
ikäänkuin pettäisit hänet, jollet maksaisi samalla mitalla.
— Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Muistathan Hamletimme, Poksin
lausujapojan. Kaikki pitivät hänestä hänen hyvän toveruutensa
ja uhrautuvaisuutensa vuoksi. Hän huvitti meitä kaikkia, hänhän
osasi ulkoa koko maailman runot. Orjilla heinäladoissa ja muissa
kortteeripaikoissa pauhasi hän entisellä voimalla:
Ei oikeutta maassa saa,
ken itse sit' ei hanki!
Fabian Soikko ei koskaan lähtenyt viemään suloista suomenkieltä
eurooppalaisille näyttämöille. Hamletimme jäi vihollisen puolelle.
Emme voineet häntä pelastaa. Punaiset valmistivat meille hänen
kustannuksellaan hirvittävän näytelmän, tahi oikeammin konsertin. Me
kuulimme hänen huutonsa, me tunsimme hänen voimakkaan, koulutetun
äänensä. Se soi kuin palotorvi yli metsien ja maiden. Minä ryömin yöllä
kuulasateessa Lehtosen kanssa sinne... ja me saimmekin hänen ruumiinsa.
He olivat häneltä — en tiedä, olisivatko he saaneet kuulla hänen
olevan lausujan, en tiedä. Mutta he olivat häneltä leikanneet kielen.
Senjälkeen en minä tuntenut mitään sääliä, minä päättelin ja me kaikki
muutkin: sata punaista yhdestä valkoisesta! Kerrankin minä jouduin
pensaikosta näkemään, kuinka he häpäisivät ruumista... aivan niinkuin
ei heillä olisi ollut järkeä kallossa. He istuivat hangella ja kuollut
oli tienlaidassa. He asettivat hänet pystyyn ja puhelivat: missäs
lahtaripirun sarvet ovat? Täytyy panna pirulle sarvet paikoilleen...
Tai kerran he olivat saaneet vankeja ja lähteneet kuljettamaan heitä
muka kaupunkiin. Mutta he olivat tuskin päässeet rantaan, kun antoivat
heille nikkelinukutuksen. Kun me tulimme ja näimme ryöstetyt ruumiit,
niin me päätimme: vangiksi ei antauduta eikä vankeja oteta... Ihminen
villiytyy sellaisessa. Silmä kasvaa kärsimään kauhua, käsi kasvaa
antamaan haavoja. Mahtaako ruumiskin saada moninkertaisesti voimia
kärsimyksiin, koska ihminen niin kauan voi kitua kuolematta. Sodassa
vallitsee laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Kauheaa on, että
menee viattomia. Sitä ei voi välttää.
— Mutta, keskeytti sisar — sittenhän ei rikoksista tule mitään loppua.
Kun punaiset kohtaavat valkoisten kostontyöt, niin heidän täytyy kostaa
ne.
— Niin.
— Lopuksi ei ole maailmassa yhtään elävää ihmistä. Alma, meidän
sisaremme, on alkanut toisesta päästä: hän antaa anteeksi.
He vaikenivat.
Eino-Ilmarin mieleen tuli käenpoikanen, josta Olli kerran epätoivon
hetkenä oli puhunut, käenpoika, jota he luonnontieteellisellä
retkeilyllään olivat tarkastelleet. Kun se avuttomana istui kivellä,
vähissä höyhenissä, silmät pullollaan, ja odotti leppälintua. Orava
tuli, varis tuli... Sattuma, sattuma, että käenpoikanen säilyi.
Mitenkä ihminen oli paremmassa tai varmemmassa asemassa? Samassa hänen
mieleensä muistui, kuinka kerran pari viikkoa sitten vanha mies juoksee
läpi kuulasateen valkoisten puolelle ja käsiään kohottaen taivasta
kohden huutaa: oli miten oli, mutta on joku joka suojelee!
Lapsi on ihminen, avuton lapsi, käenpoikanen. Pidä kiinni Isän kädestä
ja luota häneen!
— Puhutaanpas jostakin muusta! sanoi poika äkkiä ja nousi kävelemään. —
Tuo vähän ruokaa.
Syödessä puhuttiin muusta.
Toivo — hän oli itärintamalla. Hän ei tahtonut tänne. Mahtaneeko hän
koskaan palata. Lapsia hän kuuluu ikävöivän, mutta ei tahdo nähdä
Sylviä. Sylvi rakastuisi, jos nyt näkisi Toivon. Kyllä niillä pojilla
on ryhtiä. Eihän Toivo enää ole käyttänyt Somerin nimeäkään. Toivo
Tuuna hän on ollut kaiken aikaa.
Niin, nyt se leikki pian alkaa täälläkin. Viimeistään pääsiäisenä
pitäisi Kankaan kirkonkylän oleman puhdas. Kunhan kestäisi tuo jää, se
on pahasti ajettu. Saattaa sentään olla mahdollista, että ennätetään
aikaisemminkin. Eino-Ilmari antoi ohjeita pommituksen varalta. Pitää
mennä kellariin, ja jos joutuu kuulasateeseen, pitää heittäytyä maahan.
Runolliseksi kävi poika taasen, kun hän alkoi puhua jääkäreistä. Komea
oli heidän retkensä ollut. Niinkuin liput, joihin katsotaan, joiden
ympärille kokoonnutaan ja joita seurataan voittoon tai kuolemaan —
sellaisia olivat jääkärit olleet kansalle. Taikavoimalla vaikutti
jääkärin nimikin. Jos kuultiin, että jääkäri oli kaatunut, niin tuntui
tappio kahta raskaammalta. Jääkäreille varasivat naiset kauneimmat
varustuksensa, jääkäreille kantoivat tytöt talviset kukkansa.
Eräässä talossa kuljetutti sairas vaari itsensä tiepuoleen, missä
pojat kulkivat, vain nähdäkseen yhdenkin niitä miehiä, jotka ensinnä
ajattelivat ajatuksen, että venäläinen on saatava Suomesta pois.
Eikö olekin itse asiassa ihmeellinen jääkärien satu! Mistä tiesivät
nämä miehet silloin lähteä maasta? Muut kärsivät ilman toivoa — he
näkivät unen Suomen vapaudesta. Muut pysyivät kärsivällisinä — näillä
ei ollut rauhaa. Muut ajattelivat turvallisuuttaan — he panivat
alttiiksi henkensä. He alistuivat omaistensa väärinymmärrykseen ja
kansansa kiroukseen. He kuuntelivat vain käskyä rinnassaan: isänmaa
vapaaksi! ja he heittivät kotinsa eivätkä tietäneet koska he voisivat
palata.
Libaun ranta voi kertoa suomalaisten miesten koti-ikävästä. Odotuksen
pitkät hetket kuuluvat jääkärien Libaun-aikaan. Täällä kuluvat tunnit,
päivät, viikot, täällä tulee kuukausista vuosi. Nuoret miehet astuvat
meren rannalle: siellä, siellä se on Suomi. Niin lähellä ja kuitenkin
niin saavuttamattomissa.
Kunnes eräänä päivänä kutsutaan kasarmin pihalle ja siellä ilmoitetaan,
että pataljoona nyt on hajoitettu ja miehet vapaat lähtemään minne
haluavat.
Minne haluavat — yksi ainoa oli heidän halullansa määrä: Suomi.
Tämä pataljoonan hajoitus tapahtui ilman juhlallisuutta, karusti ja
sotilaallisesti, harmaana runottomana aamuhetkenä. Mutta juhlaksi kävi
se ikävöiville mielille.
Itse vannominen tapahtui kirkossa. Siellä vahvistivat jääkärit valan:
ei ennen uhmamme uupua voi,
kun vapaa on Suomen kansa!
Kynttilät lepattivat alttarilla ja ankarana katseli miehiin ristilippu,
jääkäripataljoonan lippu. Kotiintulon hetki oli koittanut.
— Sano, tyttö, eikö ole ihmeellistä, että he tiesivät silloin lähteä
maasta.
Sisar painoi pimeässä hänen kättään ja kuiskasi:
— Kurjet!
— Niin, mistä tietävät kurjet kevään tulon!
Eino-Ilmari Tuuna oli kaiken aikaa puhellessaan kesken kertomustensa
kummallisella tavalla lausunut kevään nimen. »Kevät, kevät!» hengähti
hän, ikäänkuin läsnä olisi ollut joku, jonka hän yksin näki. Jos
pikku veli olisi lausunut ihmisnimen, olisi sisar luullut hänen
muistelevan jotakin kaatunutta. »Oi kevät ‒ kerran... mutta en niitä
ma nää...» Riikka pysähdytti kyselynsä ja kertomuksensa ja kuunteli.
»Oi kevät...!» Hän oli jo kysymäisillään, mitä poika tarkoitti. Mutta
Eino-Ilmarin omituisen soinnuton ääni todisti, ettei hän luultavasti
ensinkään tietänyt lausuneensa sanoja kuuluvasti. Hän oli nähtävästi
tottunut yksinäisyydessä niitä lausumaan ja luuli nytkin olevansa
yksin. Kenelle hän puhui? Mitä hän tarkoitti? Sisar kysyi vihdoin:
‒ Mitä sinä sanot?
— _Dulce et decorum est pro patria mori_... Muistelin vain vanhoja
koululäksyjä. Se oli sellainen runo... latinaa.
Sisar ei hennonut kysyä enempää.
Aamuyöstä hän pääsi Eino-Ilmarin salaisuuden perille.
He olivat päättäneet nukkua jonkin tunnin ja Riikka oli lattialle uunin
eteen tuonut vaatteita. Vuodetta ei hän uskaltanut vetää auki, punaisia
joukkoja kun joskus tuli taloon keskellä yötä. Eino-Ilmari oikaisi
pitkäkseen ja Riikka sulki oven. Mutta tyttö ei ajatellutkaan lepoa.
Hän hiipi sukkasillaan rakennuksen toisesta päästä toiseen ja tähyili
ikkunoista sarastavaan aamuun. Kuulo oli niinä päivinä ihmisillä
niin terästynyt, että tuntui siltä kuin ulkonainen korvakin olisi
liikahtanut tarkkakuuloisten eläinten korvien tapaan. Oli harvinaisen
hiljainen yö. Tykit vaikenivat, tulipaloja ei näkynyt, olisi miltei
saattanut luulla, että elettiin rauhan aikaa. Riikka palasi pikkuveljen
oven eteen ja vei korvansa ovenraolle. Mitä? Kuka siellä oli? Puhuiko
Eino-Ilmari? Miksei hän nukkunut? Yksinkö hän puhui? Puhuiko hän
unissaan?
»Niin tulet kerran taas, kevät,
valkein aamuin ja illoin,
mutta, ah, poissa ma oon,
poiss' olen mullassa maan.»
Eino-Ilmari lausui runoa!
Riikka ymmärsi yhtäkkiä: kuolemaansa Eino-Ilmari ajatteli!
Riikkaa puistatti ja tuska, joka jonkin aikaa oli antanut hänen levätä,
palasi. Eino-Ilmari käveli edestakaisin huoneessa. Jos olisikin
uskaltanut avata oven.
Eino-Ilmari avasi sen itse. Hän ei suuttunut, kun yllätti sisarensa
kuuntelemassa kynnyksellä. Hän näytti arvanneen, että hän olisi siinä.
— Kuule, sanoi hän ja etsi Riikan käden, — en minä voi maata
lämpöisessä huoneessa, kun ne muut makaavat hangella, ymmärrät sen.
Enköhän minä lähtisi nyt. Taistelut voivat alkaa aivan äkkiä. Minun
täytyy päästä mukaan. Ja onhan minulla tärkeitä tietoja vietävänä.
— Mutta oletko sinä järjiltäsi! kuiskasi sisar vastaan. — Ne ottavat
sinut kiinni tässä pellon alla.
— Älä estele... sinä et tiedä minkämoista siellä on! Ja sitten: maa
täytyy saada puhtaaksi... Eikä se taistelu nyt niin kamalaa ole kuin
luulisi. En minä ainakaan ole pelännyt, vaikka kuulat ovat vinkuneet
siinä jokusen kymmenen senttimetrin päässä kasvoistani. Saammehan me
voimaa... Lupaan sitäpaitsi olla varovainen ja heittäytyä maahan.
Ensin kävelin toisinaan pystyssä, mutta jääkärikin sitten kehoitti
varovaisuuteen. Tuo minulle nyt niitä uusia vaatteitasi.
— Mutta yksinkö sinä menisit tuonne yön selkään... keskellä punaisten
ketjuja?
— En ole yksin... Ja onhan minulla komea passini. Meikäläiset eivät ole
kaukana. Ja jos on kuolema tullakseen, niin tulee. Kuolen mielellänikin
näin keväällä. No, älähän nyt ole suruissasi. Sanonko terveisiä
Arvolle? Ovatpa nämä suurenmoiset. Olisipa kaikilla sellaiset! Sinäkö
olet kutonut? Suomen naiset ovat paljon kutoneet tänä talvena...
Hän ei kuitenkaan sinä yönä päässyt lähtemään. Tuunajärvellä lähestyi
kuormajono — vai pakolaisiako tulijat olisivat olleet? Riikka ei
uskaltanut mennä ulos, jottei herättäisi vartijoiden huomiota, vaan
kuunteli eteisen ovella. Hän oli oppinut äänestä päättelemään, mikä
milloinkin oli kysymyksessä. Toinen ääni oli raskailla kuormilla,
toinen keveillä, toinen niillä, joissa kuljetettiin miehiä rintamalle,
toinen niillä, joissa tuotiin haavoittuneita. Nämä olivat luultavasti
raskaita kuormia, niitä saattoi olla kymmenkunnan verran.
Eino-Ilmari eli pelossa, ettei hän ehtisi mukaan. Hänen silmiensä
edessä oli lakkaamatta näkyjä viime päiviltä. Nyt kukkula, missä olivat
kuularuiskut miehineen. Kukkulan takaosalla on sanitääri ja muutamia
miehiä. Vihollinen on puolentoista kilometrin päässä. Sanitääri alkaa
laulaa: oi katso Golgataa... Käy yrttitarhasta polku... Toisia yhtyy
lauluun. Koko kukkula laulaa... Nyt: juostaan, juostaan jonossa
kohti kylää. Korvissa vinkuu ja sihisee. Joku kaatuu voihkaisten.
Rakennuksista pellon takana alkaa nousta liekkejä. Joku nainen huutaa
kauhealla, eläimellisellä äänellä. Täytyy joutua apuun. Kuula vie lakin
päästä... Nyt se nainen vaikeni... Tuossa on sen ruumis. Voi, mitä
ovatkaan hänelle tehneet...
Aamu ei vielä ollut valjennut, kun Kits tuli taloon. Hän vaati
mahtipontisena kirkon avaimia. Kirkkoa tarvittiin nyt, kylään saapui
paljon kansaa.
Riikka Tuuna katseli häneen tiukkaan. Enemmän kuin kirkkoa ajatteli hän
tällä hetkellä veljeään. Eino-Ilmari oli huoneessaan, pihaan lappoi
lappamalla piikkiniekkoja, vintinportaisiin päästiin vain eteisen
kautta. Hän päätti uskoa asian Kitsille ja pyytää hänen apuansa.
Kits näki hädän hänen silmissään ja seurasi häntä saliin. He menivät
Eino-Ilmarin luo, Kits painoi lakkinsa pojan päähän ja riisui nopeasti
lyhyen turkkinsa. He läksivät, lakit kallellaan, läpi miesjoukon ja
tulivat keskelle pihamaata. Siellä kuljetettiin paraikaa kuularuiskua
Tuunan navettaa kohti. Avattiin navetan ovia. Aita särkyi risahtaen,
kuorman ajaessa kiinni takaportin pieleen.
— Mikä siellä olisi sellainen levänneempi hevonen, huusi Kits
hevosriviä kohden. — Pitäisi lähteä noutamaan asemalta sidetarpeita. No
tuossa — tuollahan tämän matkan pian ajaa. Mutta pidä kiirettä, poika.
Eino-Ilmari hyppäsi rekeen ja lasketti taakseen katsomatta jäälle.
Kaksi lehmää harhaili ynisten takapihalla. Portista kääntyi pihamaalle
uusia raskaita kuormia. Tuunan vanha kirkkoväärti tuli portailleen
ja katseli, kulmakarvat tuuheina ja otsa rypyssä eteensä. Miehiä,
vaatteet risoina, käsivarsien ympärillä likaantuneet punaiset merkit,
liikkui kuisteilla, huoneissa, pihamaalla. He ottivat keittiöstä mikä
minkin astian ja menivät navettaan. Joku kantoi aitasta voipyttyä.
Ilma oli sakeanaan tupakansavua ja rähinää. Palvelustytöt juoksivat
perunakuopalle. Taas tuotiin raskasta kuormaa. Hevonen kääntyi höyryten
portista. Kuormassa oli aseita. Kirkkoväärtin katseet etsivät tytärtä.
Yhtäkkiä astui Kemppainen kahden miehen kanssa portaiden eteen.
— No, tulevatko kirkon avaimet? huusi hän.
— Mitä? sanoi vanhus, otsa rypyssä.
— Kirkon avaimet, piru vie!
— Kirkon avaimet... E-e-en ole niitä t-teiltä s-saanut e-enkä niitä
teille a-anna.
Miehet tarttuivat kivääreihinsä.
— Hän pilkkaa vallankumousta. Kuulitteko, mitä hän sanoi!
— Antakaa hänelle lyijyä yksintein!
— Avaimet ovat täällä! huusi Kits toisilta portailta.
Mutta hän tuli myöhään. Kivääri oli jo paukahtanut ja vanhus makasi
verissään portailla. Hän huuteli tytärtään ja laahautui sisään. Hänen
oli hyvin vaikea päästä kynnykseltä. Hänen kaatumiseensa ei kiinnitetty
mitään huomiota.
— Missäs se keltasilmäinen tyttö sitten on? huusi toinen miehistä,
jotka olivat tulleet Kemppaisen mukana.
— Joutukoon keittämään kahvia.
— Se on kutsuttava vallankumousoikeuden eteen.
— Sen ovat kaikki veljet lahtareita ja tuo on sen isä.
He törmäsivät saliin. Kemppainen suuntasi heti askeleensa piirongin
luo, otti käteensä kynttilänjalan ja katseli sitä. Mitä lienee ollut
huonoa ainetta. Hän heitti sen pois ja kääntyi perähuoneeseen.
Yksi miehistä koppasi kainaloonsa keinutuolimaton. Köyhä talo tämä
olikin, ei täällä ollut yhtikäs mitään, jolleivät olleet kätkeneet.
Ruukkukasveja ei voinut ottaa taskuunsa. Tämäkö se oli se salarikas
isäntä?
— Missä helvetissä se on se keltasilmäinen tytär?
Nuori poika astui arkana, hattu silmillä, vinnin rappusista alas, tuli
pihaan ja yritti vanhusten puolelle.
— Ei ensinkään sinne nyt! kiljui Kits. — Vai sinne, mitä sinä lurjus
siellä! Lähde heti minun kanssani! Sanokaa esikuntapäällikölle, että
minä olen mennyt avaamaan kirkkoa.
Esikuntapäällikkö oli lähtenyt navettaan. Koeteltiin kuularuiskua. Popo
— popo — popo — popo, paukkui ikkunasta ulos rantatöyräälle.
Palvelustyttö tuli kiireesti yli pihamaan, käsivarrella perunakoppa.
Nuori punakaartilainen pysähdytti hänet ja sanoi:
‒ Pitää laittaa ruoka saliin... Ja parhaat lautaset ja veitset... ja
sohvatyynyjä pitää panna tuoleille, aivan niinkuin silloin kun on
herrasvieraita.
‒ Niitä on meillä niin vähän ollut, vastasi tyttö ja yritti mennä.
Silloin katsoi nuori mies häneen rukoillen, ikäänkuin hän olisi
pyytänyt tämän ainoan kerran saada olla herrasväkeä, tämän ainoan
kerran nauttia sitä mukavuutta, mitä hän ikänsä oli muilta kadehtinut
ja ajanut takaa. Tyttö katsoi häneen pitkään.
‒ Mistä minä ne sellaiset lautaset ja veitset ja sohvatyynyt otan!
‒ Kai niitä nyt talossa on.
— Somerilla niitä on. Ja Mäkimatkassa. Jollei niitä ole viety. Tämä on
tämä kylä niin moneen kertaan käyty läpi.
— No, laittakaa parasta... älkää siinä... Missä päin se kirkko on?
Sinne kumminkin pitää päästä...
— Johan sitä mentiin avaamaan.
Ikäänkuin ajaen takaa jotakin, joka menee käsistä, nuori mies
kiirehti portille. Äkkiä hän kuitenkin huomasi, että hän voi päästä
mukavamminkin ja suuntasi askeleensa hevosjonoon. Hevoset höyrysivät
loppuun ajettuina.
Tyttö kuului kyselevän, joko se sota nyt sitten tulee tänne. Popo —
popo — popo — popo! pani kuularuisku navetassa. Kylälläkin kuului
ammuntaa.
Tanhualla kulki Kits pojan kanssa, jonka hän oli komentanut matkaansa.
— Mikä sinä olet, joka et käytä vallankumouksen merkkejä! ärjyi hän
heidän astuessaan Mäkimatkan tienhaaran ohitse.
Mäkimatkan jyvämakasiinissa säilytettiin nykyään ruumiita eikä
syömäviljaa. Kits repäisi nauhan omasta käsivarrestaan ja paiskasi sen
pojalle.
— Taidat tahtoa päästä hengestäsi, kosket huoli nauhasta?
— Minne minun veljeni joutui? kuiskasi poika Riikka Tuunan äänellä.
— Sinne minne piti.
Työväentalon edustalla seisoi joukko miehiä punakaartilaisten
ympäröimänä. Niiden väsymys ja kalpeus oli jotakin niin pohjatonta,
että Riikka Tuuna heidät nähdessään unohti veljensä, isänsä,
kotinsa, kirkkonsa kaikki menetyksensä. Yksi lysähti polvilleen ja
punakaartilainen tuuppasi häntä kiväärinsä perällä. Riikka ymmärsi,
että he olivat vankeja. Kits tarttui hänen käsivarteensa ja astui niin
nopeaan, että hänen täytyi juosta.
Oliko tämä Kankaan kirkonkylää? Oliko tämä elämää maan päällä,
samassa paikassa, missä joskus oli kynnetty, menty kirkkoon,
kuljettu hääsaatossa, ajettu niittokonetta, käyty noutamassa tavaraa
kauppiaalta, pistäydytty pappilassa? Oliko tämä unta? Painajainenko
piti maailmaa puristuksissa?
Jäältä päin nousi ylös rantatöyrästä hevosjono, jolla ei näyttänyt
olevan loppua. Sen pää ei päättynyt Ummen saareen, vaan ulottui
läpi pajupensaikkojen suurelle selälle. Hiekka ulvoi, vinkui ja
narskui reenjalasten alla. Oli kuin olisi vingutettu joitakin
helvetin viuluja. Rattaanpyörät hölskyivät ja rytyyttivät. Kuuma
höyry leijaili pilvenä rasittuneiden hevosten yllä ikäänkuin mikäkin
luontokappaleiden huokaus, joka pyrki taivasta kohden. Jonossa ei
ollut yksin rekiä, siinä oli ratasajopelejäkin. Oli nelipyöräisiä
herrasvaunujakin ja loistokääsejä, joiden kiiltävissä pinnoissa
aurinko leikitteli, oli työrekiä, kuormavankkureja, keveitä,
korkeita jahtirattaita ja yhdenhengen kilparekiä. Oli sellaisiakin
ajopelejä, joita ei enää käytetä ja joita nähdään vain museoissa. Ja
näissä tuhansissa ajopeleissä, joita yksi tai kaksi hevosta veti,
nähtiin kaikkea mitä taivaan ja maan päällä vuosikymmenien aikana on
syntynyt tai keksitty ihmisestä ja kissasta aina puhelinkeskuksen
pöytiin ja pronssisiin veistokuviin asti. Tuhannet olivat matkalla
noissa tuhansissa ajopeleissä: kuluneita työväenvaimoja lapsineen ja
kadun huvityttöjä, jotka pakenivat sotaa, miehiä, jotka jonkin syyn
varjossa olivat onnistuneet keinottelemaan itsensä mukaan, vanhuksia
ja raajarikkoja, joille ei ollut saatu tilaa, äitejä, jotka etsivät
sekamelskassa kadonneita lapsiaan, lapsia, jotka olivat eksyneet
kotiväistään, kaikenlaisia ihmisiä, jotka olivat sattuneet olemaan
likettyvillä jossakin jonon levähdyspisteessä ja jotka oli tahtomattaan
sullottu mukaan, kun kulkue taasen komennettiin liikkeelle. Suuret
määrät tavaraa oli niinikään kuormitettu matkaan. Oli sänkyvaatteita,
keittoastioita, ompelukoneita, oli kallisarvoinen kullattu tuoli,
oli vanhanaikainen kello, josta lasikupu oli särkynyt, oli kirjavia
käsitöitä, oli komea salin lamppu, oli hopeinen haarakynttilänjalka,
oli myllynkiven muotoisia juustoja... Ihmisten puvut olivat nekin
varsin moninaiset. Jonossa nähtiin talvitamineita ja suvipukuja,
turkiksia, pitsejä, olkihattuja, silinterejä, huiveja, kumivaippoja.
Aurinko paistoi väreihin, joista ei puuttunut yhtään vivahdusta.
Päällysvaatteille ominaisen yksitoikkoisuuden korvasi kirjailtujen
pöytäliinojen, ovi- ja ikkunaverhojen sekä kankaiden värikkyys.
Viimemainittuja oli saaleina levitetty naisten olkapäille. Yhtäkkiä
pysähtyi rantatörmässä jono: hevonen, jonka perässä oli kuormareki,
ei päässyt eteenpäin. Sitä lyötiin, sille huudettiin. Se kiskoi ja
kiskoi ja putosi vihdoin suulleen. Miehiä kokoontui ympärille. Päät
kymmenissä ajopeleissä kääntyivät. Suut kymmenissä ajopeleissä kysyivät
ja kiroilivat.
— Älkää katsoko sinne, sanoi Kits pojalle vieressään. Rantatöyräällä
ammuttiin. Kylässä ammuttiin niinikään. Vangitkohan ne siellä
surmattiin?
— Koettakaa mennä sairaalaan sisarenne luo, kuiskasi Kits, pysähtyen
tienristeykseen pappilan ja kirkon vaiheilla. — Älkää katsoko, älkää
katsoko... Älkää missään tapauksessa menkö kotiin. Menkää sisarenne
luo...
— Tuossa hän on! kuului läpi tuhansien ajopelien matkaansaattaman
kitinän ja rätinän Kemppaisen ääni. — Hän on vastavallankumouksellinen,
hän on lahtarien kätyri!
Kivääri paukahti ja Kits horjahti tiepuoleen. Hän nousi kuitenkin
samassa ja astui pari askelta. Häneen ammuttiin uudelleen ja hän jäi
maahan oikomaan jäseniään. Pistinniekat juoksivat hänen ympärilleen ja
kopeloivat hänen taskujaan. Oli mahdotonta kuulla mitä he sanoivat.
Ajopelit ulvoivat, valittivat ja itkivät. Popo — popo — popo — popo
kuului hautausmaan laidalta Yhtäkkiä nousi korkeilla rattailla
seisomaan nuori mies, leveä musta viitta viskattuna yli olan, päässä
suurilierinen samettihattu. Töyhtöpää nainen hänen vierellään avasi
rattailla istuen pulloa.
— Toverit! kajahti siniseen kevätilmaan, — älkää te itkekö ja
vaikertako. Me kärsimme, jotta lapsillemme koittaisi onnen aika. Voitto
on joka tapauksessa meidän. Vallankumouksen malja.
Mies tyhjensi lasin vaahtoavaa juomaa, jonka nainen oli hänelle
ojentanut ja he vaipuivat pitkään suuteloon. Komean nuorukaisen ääni
oli soinut yli pakolaisrattaiden jyrinän, yli kiväärien paukkeen ja
tulipalon huminan, mutta se ei sytyttänyt yhtään silmäparia eikä siihen
enää uskonut yksikään sydän.
Suuria savupilviä pöllähti ilmaan Paanasen kulmalta. Eikö Tuunan
tienoillakin jo noussut savupatsas? Ajajat pakolaisjonossa suomivat
hevosiaan. Nuori tyttö, joka ajoi märkää liinaharjaista hevosta,
kääntyi ja huusi taakseen:
— Se on nyt se sytytyskomppania. Antaisivat ihmisten rauhassa päästä
kylän läpi. Lähettäkää niille hiidessä sana, etteivät polta kylää
ennenkuin me olemme päässeet läpi!
Pojanpuvussaan, Kitsin antama punainen nauha käsivarressa, seisoi
Riikka Tuuna kuin naulittuna paikallaan. Hän näki siitä kylän, jonka
yli savupilvet jättiläishahtuvina nousivat, pakenijoiden jonon,
punaisten ryhmät, jotka juoksivat ja huusivat, rakennukset, joiden
ovet ammottivat auki, naisia, lapsia ja koiria, jotka eivät tietäneet
minne pelastua, kuolleen hevosen Kutoja-Annan mökin edustalla, Kitsin
ruumiin, joka ei enää liikkunut. Hän kuuli tuhansien ajopelien vihlovan
kitinän, tulipalojen humun, ihmisten huudot, kiväärien paukkeen,
tykkien jylinän. Hän kuuli myöskin kuinka kirkon ovi kierrettiin auki
ja lukko narisi. Hän ei liikahtanut, hänelle oli yhdentekevää miten
hänen kävi, hän tunsi myöskin ettei hän kyennyt sormensakaan päällä
vaikuttamaan tapauksiin. Myrsky kävi yli hänen kotikylänsä, sota
lähestyi. Kuin tainnoksiin lyötynä hän sitä katseli.
Hänessä ei kuitenkaan kaikki ollut kuollut. Se, mitä hän nyt näki,
herätti hänet.
Pappilan portista tuotiin kulkuetta, punakaartilaisia kahden puolen.
Edellä kulki pieni Jeremias Nahinen, sitten kolme pikkutyttöä, sitten
heidän äitinsä ja viimeiseksi kirkkoherra. Kaikki olivat paljain
päin ja ilman päällysvaatteita. Poika asteli varmasti ja horjumatta,
tytöt huusivat ja pyrkivät tarttumaan äitinsä helmoihin, heitä täytyi
pistimillä erottaa. Äiti asteli horjuen eteenpäin, silmät taivasta
kohden. Hänen kätensä olivat sidotut, hän ei voinut niitä liikuttaa.
Kirkkoherra kulki pää pystyssä niinkuin hänen poikansakin, hänenkin
kätensä olivat sidotut. Yhtäkkiä kohotti punakaartilainen asettaan ja
iski pyssynperällä viimeistä uhria olkapäihin, käsivarsiin, leukaan.
Punainen mies oli Ahvenainen. Veri purskahti kalpean miehen suusta, hän
vaipui maahan. Pistimellä hänet nostettiin pystyyn. Hänen käsivartensa
olivat poikki.
Silloin valtasi vimmainen raivo Riikka Tuunan koko olennon. Hän syöksi
eteenpäin, yli ojien ja sulavien hankien hän hyppäsi, hän oli valmis
kuristamaan pyövelit. Kuula meni hänen jalkainsa välitse. Tuo täytyy
estää! Mitään noin kauheaa ei voi tapahtua, Jumala ei voi sitä sallia.
Kuula vinkui hänen korvansa ohitse. Heristellen nyrkkejään taivasta
kohden, hampaat kiristyksissä ja huulet vaahdossa hän parkaisi ilmoille:
— Jumalan nimessä, päästäkää heidät!
Hän ehti nähdä Anna-Liisan maailmasta kääntyneen katseen, kirkkoherran
kärsimyksen täyttämän, murtuvan silmän ja tulipalojen loimotuksen
taivaalla. Sitten hän vaipui pimeyteen ja kaikki hiljeni.
* * * * *
Hän heräsi siihen, että hevosen kaviot tömisivät hänen ylitseen. Kuului
huutoja, laukauksia, rytinää. Hän sai päätään nousemaan ja ymmärsi,
että hän makasi ojassa. Tuossa on pajupensas. Tuolla makaa vielä joku.
Se on mies. Se ei liiku. Hänen oli jäätävän kylmä, hän ei päässyt
liikkumaan. Nehän ampuivat häneen, ehkä hän on haavoittunut. Tuo
toinenkaan ei liiku, ehkä hän on kuollut. Miksei hänkin, Riikka Tuuna,
ole kuollut?
Kuului voihkinaa.
Nyt... tuo oli riemuhuutoa.
Huutakoot, voihkikoot. Hän kuolee nyt.
Hän oli läpimärkä ja vilusta kankea. Hän puri yhteen hampaansa ja
päätti, että hän makaa tässä ja kuolee.
Mitä siellä nyt tapahtui?
Juostiin... Kiväärit paukkuivat. Popo — popo — popo popo — popo...
Huudettiin.
— Valkoiset tulevat! kuului vihlaisevana huutona jonkun naisen suusta.
— Ne nousevat jo ylös rantatörmää!
— Siellä on jääkärejäkin mukana!
Riikka Tuunan ruumiissa värähti.
Jääkärit... valkoiset ovat täällä!
Ei kuolla. Nyt eletään.
Hän puri yhteen hampaansa, ponnisti kädet sulavaa ojansyrjää vasten ja
sai päänsä nousemaan.
Tulimeri oli hänen edessään. Liekkien keskeltä törröttivät hehkuviksi
kuumentuneet savupiiput. Hänen kotikylänsä oli tulen vallassa. Kirkko
vielä seisoi pystyssä. Viimeisillä vaistoillaan alkoi hän pyrkiä
vanhaan Herran-huoneeseensa. Jumala oli säästänyt kirkkonsa, jotta
hänen onnettomat lapsensa voisivat paeta sinne.
Riikka Tuuna kapusi ylös ojan syrjää ja ryömi lumessa eteenpäin.
Hänestä tuntui oikealta, että ihminen näin ryömien lähestyy Herraansa,
jota vastaan hän on tehnyt niin hirveää syntiä. Tuossa oli ruumis...
tuo vielä taisi elää... Kuolema on synnin palkka... on... on. Tuossa
makasi nuoren pojan ruumis, kainalossaan keinutuolimatto Eino-Ilmarin
huoneesta. Riikka Tuuna oli hiukan lämmennyt ja pääsi pystyyn. Hän
tahtoi nyt kävellä vain ehtiäksensä aikaisemmin Herran ristin juureen
Golgatalle. Tuolla niitä on ojissa, eläviä ja kuolleita. Kuula vinkui
ohitse. Kun pääsisi kirkkoon, kun saisi heittää henkensä siellä.
Jeesuksen kasvoin eteen... ma syntisraukka... Sinne, sinne! Riikka
Tuuna juoksi.
Lumi kiviaidan takana oli kauttaaltaan verellä sekoitettua, tuossa oli
kuollut hevonen, tuossa oli kolme, neljä ... paljon ruumiita. Hän ei
niitä hämmästynyt eikä pelästynyt. Hänellä oli kiire kirkkoon. Mitä ne
olivatkaan täällä tehneet? Tuossa oli nuoraa, tyhjä savukelaatikko...
kivi... sileä kultasormus... verta. Mitä oli tehty ovelle?
Valkoiseen pintaan oli naulattu jokin verinen... ikäänkuin hyytynyt
jättiläispisara. Sen alla oli kirjoitus. Se oli sormella kirjoitettu...
sormi oli kastettu vereen. _Ihmisen sydän_ siinä luki. Riikka tavaili
ja tavaili eikä ymmärtänyt mitään.
Ei, ei hän ymmärtänyt, mitä ne olivat tarkoittaneet.
Vihdoin hän horjui kirkkoon.
Ristiinnaulittu Kristus seisoi siellä keskellä auringonpaistetta. Hän
oli astunut ulos taulun kehyksestä ja seisoi verisenä odottaen niitä,
joiden syntien tähden hän oli antanut henkensä. Hänellä oli Kankaan
kirkkoherran kasvot. Sehän olikin Kankaan kirkkoherra.
Silmänräpäyksessä ymmärsi Riikka Tuuna, että Nahinen oli
ristiinnaulittu omaan kirkkoonsa. Ja tuossa alttariportailla hänen
ympärillään olivat hänen vaimonsa ja lastensa ruumiit, suoriksi
oikaistuina, ryöstettyinä.
Kirkon oveen naulattu oli ihmisen sydän. Ihmissydänten työtä tämä oli.
Riikka Tuuna ei pyörtynyt, ei hän myöskään puhjennut valituksiin.
Mikään ei häntä enää hämmästyttänyt eikä kauhistuttanut. Jonkinlainen
kaukainen kateus nousi hänen mieleensä, kun hän ajatteli, että nuo
kaikki nyt olivat päässeet elämästä. Herralle pyhitettyinä he lepäsivät
kuoleman rauhassa, koko perhe. Hän seisoi hetken seinään nojaten, hän
ei tahtonut häiritä heidän untaan. Sitten hän hiljaa liukui ulos ovesta.
Ihmisen sydän — tuollainen suuri veripisara se on. Tuo se on, joka
kärsii, tuo se on, joka kaipaa, tuo se on, joka raatelee. Näin on ollut
maailman alusta. Tuleeko näin olemaan maailman loppuun?