Kuka olisi uskonut, että viikossa kaikki niin voi muuttua? Kuka
olisi uskonut, että seitsemää päivää myöhemmin Kankaan kirkonkylässä
varustauduttiin lähtemään sotaan? Samat miehet, jotka viikko sitten
vielä rauhallisina olivat nukkuneet talojen pirteissä seinäkaappiensa
alla, kiersivät nyt asekuormia ja tyhjinä odottavia ajopelejä
työväentalon edustalla, valmiina heittäytymään istuimille ja lähtemään
sodan seikkailuihin. Siinä olivat Mäkimatkan rengit Janne ja Jere,
itselliset Linteeni, Aaltonen ja Halme, Rajalan vanhimmat pojat sekä
lisäksi kymmenkunta muuta nuorta miestä. Johanssonnin Karoliina etsi
vielä viime hetkessä neulaa-lankaa kiinnittääkseen nauhan veljensä
Linteenin hihan ympärille ja Rajalan muori tyrkytti poikiensa
povitaskuun kahvipulloa, jonka hän oli tuonut heille evääksi.
— Juotte jäällä, pyyteli hän, — panin ensin paperiin ja sitten neljä
sukkaa päälle. Se on kuumaa vielä, vaikka juotte Ummen saaren tuolla
puolella. Otatte sitten sukkaparin kukin taskuunne. Ihka uusia sukkia,
itse olen kehrännyt langat ja kutonut. Kahvi on varmasti kuumaa vielä
Ummen saaren tuolla puolen.
Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä. Hänen tyttärenpoikansa Eemeli ja
Iivari latoivat muun sakin joukossa selkäreppujaan kuormaan ja jäivät
sitten sytyttämään savukkeitaan muonareen ympärille, missä Mirja,
Niinimäen topakka palvelustyttö istui leipäsäkkien päällä, ohjakset
käsissä, valmiina minä hetkenä tahansa käskemään hevostaan liikkeelle.
Se oli Tuunan vanha Virma, sama joka aikoinaan oli saattanut asemalle
Somerin isännän ja Arvo Mäkimatkan. Se ei ollut edellimmäisenä
joukossa, se oli aivan loppupäässä ja oli Kemppainen kironnut, kun
Tuunasta oli pantu tällainen koni. Mäkimatkasta oli toki annettu
säädyllinen hevonen. Se olikin jonossa ensimmäisenä. Eikä Somerin
ja Paanasenkaan hevosissa ollut mitään moitittavaa. Tämä hevosasia
oli huomioon otettava seikka sen tähden, että se todisti eri talojen
suhdetta punaiseen liikkeeseen eli kansan vallankumoukseen.
Aaltonen ja Halme tulivat portaille pistimet pystyssä. Heillä oli uudet
sarkavaatteet ja hyvät saappaat. Punaiset nauhat lakkien ympärillä
ja käsivarsissa hohtivat komeasti. Hiiron Manta, joka nyt niinkuin
marraskuussakin, oli otettu emännöitsijäksi talolle, hyppäsi heidän
perässään ja kysyi kuka oli unohtanut tumppunsa. Aaltosen ne olivat.
Hän pyöräytti Mantaa vyötäisistä ja Manta kurkottautui innoissaan
varpailleen ja kosketti terävää pistimen päätä pojan selässä.
— Kumpiko se nyt on se japanilainen? kysyi hän tärkeän näköisenä.
— Minulla se on japanilainen, sanoi Halme.
— Jaa niin, sanoi Manta, — tämä puukonmuotoinen. En opi erottamaan
vaikka ihme olisi.
— Opi helvetissä sellainen asia, kun olet sellaisella paikalla, sanoi
Aaltonen, vetäen kintaita käsiinsä. — Tämä minun nelisärmäiseni on
venäläinen, pane se mieleesi.
— No, katso nyt, opetti Halme, — tässä on lappeessa tällainen uurros,
siitä pääsee veri hyvästi. Tämä on japanilainen...
— Nelisärmäinen on venäläinen ja se on japanilainen, josta veri pääsee
hyvästi, hoki Manta kuin läksyä.
— Lahtarien veri, sanoi Aaltonen tyynesti, ikäänkuin olisi ollut puhe
pikkuvasikasta, joka oli otettava hengiltä.
— Ettekös te nyt tosiaan huoli tätä kahvia, kuului Rajalan muorin ääni,
— kun minä sieltä asti lähdin sitä tuomaan.
— Meillä on matkalla kahviasemia useampiakin, huudettiin joukosta. —
Nyt on kansalla valta!
— Niin, naurettiin, — juokaa te muori, itse kahvinne. Kyllä
vallankumous ruokkii väkensä. Antaa tyttöjen keittää ja hypätä, onhan
Tuunajärven rannalla taloja ja taloissa tyttöjä.
— Kyllä minä niin mielelläni olisin tämän antanut vaikeroi muori
kaikista kielloista huolimatta. — Kun ne jäivät äidistään niin pieniksi
nuo pojat ja minä olen ne hoitanut... Tuon Iivarin ja Eemelin. Ja
sitten isä on niin tätä lähtöä vastaan. Ja minäkin olen heille sanonut,
että...
— Olkaa hiljaa nyt, huusi Johanssonnin Karoliina. — Antakaa sukat
pojille ja pistäkää kahvi poskeenne. Hyvää se vanhalle tekee.
Muori ei kuitenkaan vaiennut.
— Minä olen heille sanonut, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan
hukkuu...
Muonakuorman ympärillä rämähti nauru. Mäkimatkan renki-Aatu oli
ottanut taskustaan viinapullon ja tarjosi naukkua Mirjalle. Hetken
tyttö arasteli. Hyi, ei hän ollut milloinkaan ottanut! Koska nyt
kuitenkin oli sotaan lähdössä, niin kai sitä piti karaista luontoaan.
Tuskin oli kuitenkaan tulinen juoma mennyt alas hänen kurkustaan,
kun hän jo päästi niin hirveän irvistyksen, että kasvot olivat kuin
vastasyntyneellä lapsella ja sihinä kävi kuin kissan sylkiessä. Miehet
nauroivat.
— Pakana, sitä tyttöä!
— Eivät saa järjestyneitten heilat olla niin hempeitä.
— Taitaakin istua porvari hänen nahoissaan.
— Olkaa te... Pitäähän yhden pysyä raittiina, kun te kaikki keikahdatte
hankeen.
— Hiidessä, eikö jo lähdetä? huudettiin jostakin ärtyneesti. — Mitä
siellä sisällä kuhnaillaan. On tarkka käsky olla asemalla ennen
aamujunan lähtöä.
— No, Mikko, otatko sinä?
Pullo oli tullut nuoren Mikko Salenjuksen kohdalle eikä poika ensi
silmänräpäyksessä tietänyt miten suhtautua tarjoukseen. Jos koskaan,
niin piti hänen tällä hetkellä olla mies, mutta äidin kiellot kaikuivat
vielä hänen korvissaan. Isäkin tuli samassa sisältä ja asettui äidin
puolelle huomauttamalla, ettei pojalle tarvinnut tarjota: hän oli
vielä tottumaton. Myöskin Mirja keikautti itsensä toiselta syrjältä
leipäsäkkiä toiselle ja, taputtaen poikaa puhdasihoiselle poskelle,
sanoi:
‒ Lapsihan se on vielä.
Silloin tarttui Mikkoon kuuma vimma, hän ravisti tytön käden luotaan
ikäänkuin se olisi ollut syöpäläinen ja otti askeleen sitä suuntaa
kohti, minne pullo oli hävinnyt. Hän ojensi vapisevat kätensä ja
sai kiinni pullosta. Hänen koko miehuutensa oli vaarassa ja saattoi
pelastua vain tällä tavalla.
— Kas, kas, se poika on jo valmis sotamies!
‒ Ehket käännykään Mantan kanssa takaisin, vaan lähdet rintamalle?
Outo huuma oli karannut läpi pojan jäsenten. Hetkisen piti hän silmiään
kiinni. Mirjan käsi oli jo taasen hänen leukapielissään eikä hän sitä
estellyt.
— Ei, en minä Mikkoa päästä, puheli tyttö. — Eikö niin: me saatetaan
pojat asemalle ja tuodaan sitten hevoset kotiin. Oikein totta: ei
kukaan yksinään tätä roikkaa kotiin tuo, nehän ovat nuoria hevosia nuo,
mitkä on lähetetty Mäkimatkasta ja Somerilta. Me mennään sitten yhdessä
rintamalle Mikon kanssa. Vai ettekö te luule minun osaavan vetää
housuja jalkaani.
Naurajat olivat tytön puolella.
Nuori Mikko selvisi hiukan ja katsahti isäänsä. Mutta isä oli selinpäin
ja puheli ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Pääsen minä yksinänikin! huusi poika tulikuumana ja paiskasi Mirjan
käden olkapäiltään, — en minä ämmiä tarvitse seurakseni!
Hän sai nyt vuorostaan naurajat puolelleen ja yltyi jatkamaan.
— Ja siksi toiseksi: jään jo tälle matkalle, jos katson sopivaksi.
Jollette saa hevosia kotiin, niin antaa laukata pitkin Tuunajärveä,
onhan siinä tilaa. Mitä porvarien hevosten on väliä!
Taas naurettiin. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tässä ryhmässä. Monet
pojat kävelivät aivan yksikseen ja polttivat. Venäläisiä tuli paikalle.
Johan Kits oli heidän joukossaan. Hän kysyi Salenjukselta mitä
odotettiin ja sai kuulla, että Kemppainen ja Johanssonni olivat menneet
noutamaan säästöpankista rahaa. Kauppamies ei ollut toissapäivänä
luovuttanut avaimia ja eilen hän oli ollut matkalla. Oli mahdollista,
että oli täytynyt ryhtyä murtamaan lukkoja. Niin, myöhästymisen
vaara jo oli kuormat eivät olleet keveät. Että uskalsikin Huoponen
vastustella.
— Minne ne meidän pojat menivät? toisteli Rajalan muori, pidellen
kahvipulloa olkaansa vasten kuin lasta. — Ei tule hyvää, ei tule hyvää.
Olisivat ottaneet edes tämän pullon. Kahvi pysyy lämpimänä tällä
tavalla kun panee paperia ensin. Sen keinon opetti ruustinnavainaja,
Relanterin rouva.
— Mitä siinä hoette ja valitatte, huusi vuorostaan Manta portailta. —
Sanokaa pojille hyvästi ja lähtekää kotiin. Ei tämä lähtö sen kummempi
ole kuin markkinareissu. Minä totuin tähän kaikkeen jo marraskuussa
niin että ei se minusta ole yhtään mitään. Mikäs tässä eteen tuli:
kun porvarit tahtoivat lujaa järjestysvaltaa työkansaa vastaan ja
perustivat verikaartejansa, niin ei suinkaan siinä työkansa voi antaa
itseään teurastaa niinkuin lampaita. Katsokaas, muori, se oli pakko.
Ei suinkaan työkansa tätä huviksensa tee. Ja sinäkin, Helmisen Jenny,
saisit lakata itkemästä. Kurssinhan sinä heikoilta päiltä viet,
kun noin itket. Kas, meidän pojilla on aate, eivät ne kaadu. Mutta
lahtareita kaatuu kuin heinää. Kas, eivät ne osaa, kun ei heillä ole
aatetta, vaan käsi vapisee. Minä totuin tähän jo marraskuussa niin että
tämä on jo niin mukavaa ja tuttua. Aijai, silloin parhaimpana aikana
pantiin pataan kokonainen hieho ja perunoitakin vain tynnyrittäin.
Ja kai tästä vielä nytkin tulee sama, jahka oikein päästään alkuun.
Jenny sinä... älä hiidessä, ei sinunkaan solttusi kaadu, hän on samoja
tovereita ja tunnustaa kansan vallankumouksen.
Muori oli tullut portaiden eteen ja tähtäsi katseellaan tyttöön,
joka punaisessa villaröijyssään liikuskeli portailla, vilun takia
tömistellen jalkojaan permantoon.
— Siellä sisälläkö ne ovat... Eemeli ja Iivari? kysyi muori ja nousi jo
portaita.
— Älkää te tänne, torjui Manta, — kyllä minä käsken pojat.
Mutta muori tunki hänen kintereillään läpi eteisen ja juhlasalin, jotka
olivat täynnä vaateläjiä, punaista kangasta, kirjapinkkoja, tyhjiä ja
täysiä pulloja, pahnoja, tilapäisiä vuodesijoja ja kiireisen syönnin
jälkeen jätettyjä astioita, kirjastohuoneeseen. Siellä seisoivat
todella pojat, seisoivat kahden ikkunan ääressä ja tupakoivat. He eivät
tulleet iloisiksi. Näytti siltä kuin he olisivat aikoneet lähteä muoria
pakoon. Ymmärsihän sen, niin hienoja kuin he nyt olivat. Minnekäpä
he kuitenkaan olisivat päässeet, olihan muori heidät jo nähnyt. Hän
lähestyi heitä nöyrästi ja hiljaa. Uusissa puvuissaan, nauhoissaan ja
pistimissään saattoi heitä tuskin tuntea samoiksi, joita lapsina oli
puettanut ja kylvettänyt.
— Ehkä minä sitten vain jätän teidät Herran haltuun, sanoi hän.
Hän ei enää puhunut pullosta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän ei oikein
tuntenut poikia. He ojensivat hänelle kätensä ja lähettivät terveisiä
kotiin. Hän puolestaan toisti »Herran haltuun» ja kääntyi lähtemään.
Mikä paikka tämä olikaan, jossa oli tällaiset määrät papereja.
Nukkuiko noilla pahnoilla ihmisiä? Salenjusko se istui pöydän takana
kirjoittamassa? Mitä hän kirjoitti? Mitä varten Ahvenainen läjäytteli
papereihin sinettejä? Paperiin jäi pyöreä sininen merkki ja jokin
kirjoitus. Pidellen toisella kädellään kiinni pöydistä ja toisella
painaen kahvipulloa rintaansa vasten, muori pääsi läpi huoneiden
portaille ja alkoi astua niitä alas. Hän oli niin pökerryksissä, että
hän luuli venäläisen sotamiehen aikovan ryöstää pullon, jota hän
kantoi, vaikka ystävällinen solttu päinvastoin oli aikonut auttaa häntä
portaista.
— Tämä on sama, joka varasti Marjelinin lesken lampaan, sanoi muori
peittelemättömän kylmäkiskoisesti niinkuin lapsi. — Tunnen minä hänet.
Hän sen vei, eikä ollut pimeäkään. Näytän vaikkapa paikankin metsässä,
missä hän sen tappoi. Siellä odotti kaksi muuta ryssää.
Sotamies ei ymmärtänyt muorin ilmiantoa ja hymyili ystävällisesti.
Manta puolestaan naurahti, että kuka nyt enää ajattelee Marjelinin
lesken lampaita. Marjelinin leski saa karjaa miten paljon tahtoo. Nyt
voi ottaa navetasta, mistä vain. Mikä talo siinä nyt olisi likimpänä?
— Minä en enää koskaan näe poikia, höpisi muori, hävitessään
ihmisjoukkoon, joka oli yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja jossa
jotkut itkivät, jotkut nauroivat ja useimmat seisoivat äänettömässä
ihmetyksessä.
Salenjus astui nyt vähitellen portaille ja silmäsi tielle. Sitten hän
hyppäsi alas portaita ja asettui ensimmäiseen niistä reistä, jotka
odottivat talon edustalla.
— Täytyy tästä mennä katsomaan, mitä pirua he näin viipyvät.
Hän katui, että oli päästänyt Kemppaisen säästöpankkiin. Hän, suoraan
sanoen, epäili, että Kemppainen voi ottaa rahoja itselleen. Johanssonni
kyllä oli rehellinen mies, mutta niin typerä, että Kemppainen hetkeksi
saattoi lähettää hänet pois ja sillaikaa mättää saappaanvartensa
setelejä täyteen. Olisi pitänyt itse lähteä ottamaan rahoja. Kemppaisen
teki kuitenkin sinne niin mieli ja saattoi olla yhdeltä kannalta
katsoen parempi, ettei mennyt pankkiin, siltä kannalta nimittäin,
että tämä vallankumous ehkä ei onnistuisikaan ja että vielä pitäisi
joutua vastaamaan teoistaan porvari-perkeleille. Ei siksi, että mitään
vaaraa oli. Olivathan punaiset joka paikassa lyöneet lahtarit ja kelpo
puhdistus oli täälläkin joka tapauksessa toimitettava ennenkuin uudesta
yhteiskunnasta saattoi mitään tulla.
Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla! Muuten ei tule
valmista.
Tällaista se nyt on tämä työväen vallankumous! Tässä hän, Salenjus,
Mäkimatkan entinen orja, vapaana laskettaa Mäkimatkan Liinaharjalla
ikäänkuin se olisi hänen omansa. Ja omahan se onkin. Ei kukaan tule
siihen mitään sanomaan, tai jos tulee, niin saa pyssynpiipusta. Ei
ihme, että rahavallan korpit koikkuvat ja sylkevät kiukkua ja herjausta
työväenliikettä vastaan. Kateeksi käy. Mutta työn jättiläinen on
kerrankin irroittanut kätensä kapitalismin grottemyllystä ja raataa nyt
omaksi hyödykseen. Työn jättiläinen on kerrankin ottanut haltuunsa työn
tulokset. Kukkarovalta vapisee. Saakeli sentään, mitenkä tämä onkaan
juhlallista.
Akseli Salenjus, Mäkimatkan muonarenki, tunsi siinä, ajaessaan
täyttä laukkaa läpi kylän, aavistamatonta iloa. Ei milloinkaan ollut
tuntunut näin mukavalta. Kuinka monet kerrat hän olikaan Mäkimatkassa
palvellessaan ajanut tätä hevosta, mutta kuinka aivan toista oli ollut.
Siinä se juuri oli ero: silloin tuli koska hyvänsä joku haltiaväistä
katsomaan ja vaanimaan ja määräilemään, ja riisti voitot kukkaroonsa.
Nyt teki niinkuin itse tahtoi, otti hevosen ja ajoi niinkuin tahtoi.
Siinä se oli ero. Ja tällainen olo tulee nyt kaikelle työkansalle.
Se Eevertti pakana se aina tuli ja pani: ehkä lähdettäisiin...
_ehkä_ koetettaisiin... ehkä mentäisiin, ehkä ja ehkä! Kerrankin
tuli ja loi ojaa viikon miesten mukana eikä antanut hengenrauhaa.
Varmaan hän on sillä toisella kulmalla harjoittanut lahtareja. Täytyy
nopeasti soittaa sinne, että vangitsevat ennenkuin pötkii tiehensä...
Saakeli sentään, ei humalassakaan ollut koskaan ollut näin mukavaa.
Toisen näköinen oli nyt kyläkin. Raatajat seisoivat pystyssä päin ja
vartioivat vallankumouksen turvallisuutta. Teiden risteyksissä heitä
oli, jyvämakasiinien ovilla he pitivät vahtia. Punaiset merkit hohtivat
kuin tuli. Ne olivat kipunoita vallankumouksen tulesta. Rakkaus on
kattilassa, mutta viha palaa alla. Postikonttoria lähetessä Salenjus
pidätti hevosen.
— Eikö Kemppaista ja Johanssonnia jo kuulu? huusi hän vahdeille ja
kun eivät he mitään tietäneet, mutisi hän vain, että mikä piru niitä
viivyttelee.
Ja hän huusi saman kysymyksen vielä niillekin vahdeille, jotka
astelivat pitäjän jyvämakasiinin edustalla, vain senvuoksi, että tuntui
mukavalta hihkua ja huutaa ja muistuttaa poikasille, ketä heidän nyt
oli totteleminen. Toisen näköisiä totisesti olivat ihmisetkin. Ei
tarvinnut muuta kuin katsoa Johanssonnin tihrusilmäiseen Karoliinaan:
niinhän hän puhui kuin itse Fiina Juuri! Ja nyt tuossa Niinimäen
kesti-Maija: eikös tuo pysähtynytkin tiepuoleen ja niiannut syvään
niinkuin ennen kirkkoherralle. Valta oli siirtynyt... Ja entäs
Mäkimatkan Haru — mistähän tuo tulee? Kuinka hän uskaltaakin olla
liikkeellä? Eikö hänelle tullutkaan määräystä, että on pysyttävä
kotiarestissa? Sanooko tuo jotakin, kun meni märäksi tämä Liinaharja?
Hetkiseksi pysähtyi pulppuava ilo entisen muonarengin rinnassa ja
jännitys astui tilalle: sanooko Haru jotakin hevosesta?
Hän veti ohjaksia taaksepäin, nosti lakkia ja kysyi eikö Haaraltti
herra ollut nähnyt Johanssonnia ja Kemppaista. Sydän seisahduksissa hän
tuijotti entisen isäntänsä poikaa silmiin.
Mäkimatkan nuorin poika vastasi kohteliaasti, ettei ollut nähnyt ja
otti taskustaan paperossilaatikon.
— No, nyt lähdetään sitten rintamalle, sanoi hän.
— Niin aina pitäisi. Juuri siksihän minä Johanssonnia ja Kemppaista...
— Onkos tietoa, missä asti se rintama nyt on?
— No ei ole sen tarkempaa kuin että asemalla on määrä olla ennen
aamujunan lähtöä. Mutta voitolla punakaarti kaikkialla vaan on.
— No niin näkyy lehdestä... Onpa nyt kaunis ilma ajaa. Ei nyt palele.
— Sellaista lauhaa tämä on ollut koko talvi.
— Onpa se hyvä, kun on vaatteista puute niin toisella kuin toisellakin
puolella.
— Niin aina, niin aina.
— Ettekös ota vielä savuketta. Ottakaa pois pari kappaletta taskuunne.
Salenjus otti ja kiitti. Heti kun hän oli sen tehnyt, hän tunsi,
ettei olisi pitänyt ottaa. Nyt jäi Haru siihen luuloon, että hänellä,
Harulla, on odotettavissa joitakin erikoisia etuja vallankumoukselta.
Vaan pelkäsipäs. Ei koskaan ennen hän ollut tuolla tavalla nostanut
lakkiaan eikä puhunut Salenjukselle noin arvokkaasti. Pelkäsipäs
nahkaansa ja tunsi, että valta on siirtynyt. Ei puhettakaan hevosesta.
Haru ei uskaltanut. Salenjus totesi tämän kaiken, mutta niin kirkkaana
kuin hänen ilonsa äsken oli ollut, ei se enää palannut.
Säästöpankin siisti uusi talo tuli näkyviin. Sekin oli nyt oma,
nimittäin kansan oma. Kansan valtuutetuilla oli siellä määräämisoikeus
eikä porvareilla ja kukkaroäijillä. Äskeinen riemu olisi syystä voinut
palata, mutta sitä ei kuulunut. Se oli ollut kuin iloinen lintu.
No, kyllä se siitä vielä palaa. Ja se tulee kaikille ja varsinkin
uusille sukupolville. Sillä tällä sukupolvella on vielä niskoillaan
kapitalistijärjestelmän jättämä vararikko. Mutta ilo palaa kerta.
Vaan tuollapa he vihdoinkin tulevat. Etteihän vain Kemppainen ole
saanut yksinään penkoa kassakaapeissa. Kiusallinen epäluulo iski
kyntensä Salenjukseen. Eikä se mitenkään haihtunut, kun hän näki
edessään Kankaan kirkonkylän esikuntapäällikön ja rahastonhoitajan.
Outo oli miehillä näkö ja oudon makuiselta tuntui heidän puheensa. Vai
erehtyikö hän? Olivatko he juoneet? Jäykkinä kuin seipäät seisoivat
aseistetut punakaartilaiset rahakuorman reenjalaksilla. Salenjus ei
malttanut olla kysymättä, mitä pirua miehet niin olivat viipyneet.
Keskustelu tapahtui sittemmin huudahduksissa reestä rekeen.
— Mitenkä helvetissä me aikaisemmin olisimme valmistuneet, sanoi
Kemppainen. — Huoponen valehteli olleensa matkalla eilen. Piiloitettuna
hän oli. Tuunan tytär sen ilmaisi. Satuimme ohi ajaessa kysymään,
tietääkö hän, onko kauppias jo tullut kotiin. Kyllä hän meni
valkoiseksi, kun sanoi, että »kotona kai hän on». Mutta sanoi kun
sanoikin sen ja me haimme ja pengoimme ja tavaramakasiinista hänet
löysimme. Täytyihän siinä, helvetissä, mennä aikaa, kun takavarikoimme
puodin, julistimme miehen kotiarestiin ja pakotimme hänet antamaan
säästöpankin avaimet. Pyssy ohimolle vain, mikä siinä auttoi.
— Se on sellainen meidän Riikka, ettei se sano muuta kuin juuri
niinkuin asiat ovat! huusi Johanssonni ylpeänä entisestä emännästään. —
Se ei valehtele, Tuunan Riikka, vaikka pantaisiin pää poikki.
— Hullu se on! tokaisi Salenjus ja kysyi sitten paljonko rahaa pankista
saatiin.
Ajaen jälkimmäisessä hevosessa ei hän voinut nähdä, miten avuttoman
näköiseksi Johanssonni meni. Kemppainen huusi hänelle tiukasti, että
puhutaan niistä sitten. Ja niin ajoivat kansan luottamusmiehet täyttä
laukkaa läpi kylän, piikkiniekkojen vartioima rahakuorma edellä,
jäljessä Salenjus ilkeine epäluuloineen. Joka ikkunasta katseltiin
ajoa, työväenasunnoista juoksi esiin lapsia, iloisesti huutaen, ja
koirat haukkuivat.
— Kyllä täytyy tännekin saada pari kuularuiskua ja tykki, touhusi
Johanssonni, jaellessaan miehille rahaa. — Puhukaa nyt siellä
piiriesikunnassa, että välttämättä toimittavat pari tykkiä ja...
vaikkapa viisi kuularuiskua. Tämä on sentään niin rateekisti tärkeä
paikka — vai kuinka ne sanovatkaan — tämä kirkonkylä... No, kun ei
näillä meidän venäläisillä ole niitä kojeita. Mutta kyllä ne neuvovat
niitä käyttämään, kun ne vain tänne saadaan. Ja hevosia me kyllä
lähetetään hakemaan.
Aikuisten tehdessä viimeisiä lähtövalmistuksia, harjoittelivat lapset
tuimassa kiihkossa maantiellä. Heitä oli toistakymmentä poikaa, käsissä
kaaripyssyt ja puusapelit, lakeissa punaiset nauhat. Johtaja oli muita
vanhempi.
— Yks-kaks! Yks-kaks!
— Jo meni lahtarilta henki!
— Ja toiselta!
— Yks-kaks! Yks-kaks!
— Taas meni yksi saatana!
— Viis, kuus, kymmenen, sata lahtaria...
— Yks-kaks! Yks-kaks!
— Olkaa hiljaa, lapset! huudettiin joukosta. — Oletteko hiljaa,
junkkarit!
Esikuntapäällikkö tuli portaille. Salenjus päätteli hänen punoittavista
poskistaan, että hän oli käynyt suutelemassa pulloa ja meni häntä
lähemmä. Selvästi tuli Kemppainen konjakilta, ja hienolta lisäksi!
Oliko hän käynyt ottamassa auki laatikon, joka eilen hissuksissa oli
otettu asemamakasiinista? Suutarin lestit sentään, se poika ei huolinut
välipuheista: juuri oli sovittu, että yhdessä otetaan auki laatikko.
Ei toki ollut Kemppainen ottanut paljoa. Hyvin hän asiansa toimitti.
Ryhdikkäänä kuin sotaherra seisoi hän portailla ja puhui:
— ... kaikkialla suuntaa kansa terävän teräskatseensa kapitalismin
kukistamiseen. Kansa ei ole tahtonut sotaa, vaan porvarit ovat
valinneet verisen tien. Työväenluokka on ollut pakotettu lähtemään
kivääri olalla puolustamaan itseään ja korkeaa, kauas tähtäävää
aatettaan. Vaan kerran ne, jotka nyt nauravat, tulevat itkemään. Kansa
kyllä varotti porvaristoa ryhtymästä luomaan lujaa järjestysvaltaa
työväkeä vastaan. Meitä ei kuunneltu. Porvariston kermakerrokset
nauroivat meitä vasten silmiä. Nyt seisotaan luokkasodassa. Lahtarit
taistelevat harvainvallan puolesta, kukkaronsa ja kapitalismin
puolesta, me taistellaan sitä varten, että työläisten kurjiin
koteihinkin kerrankin lankeaisi aamun rusotus, sitä varten, että
heidänkin rintansa kerran saisivat riemusta kohota ja tuntea
hyvinvointia ja onnellisuutta. Toverit, jotka lähdette uhraamaan
henkenne vallankumouksen alttarilla, muistakaa esiintyä arvokkaan,
luokkatietoisen työläisen tavoin, tahraamatta käsiänne. Eläköön
vallankumous! Eläköön punakaartilaisemme!
Kankaan kirkonkylä kuuli eläköönhuutoja ja pian senjälkeen
työväenmarssin. Tuttujen sävelten saattamana liukui sotaan-lähtijöiden
jono juhlallisesti läpi peltojen jäälle. Seisoen ikkunoissaan tai
rantatörmällä katselivat ihmiset kasvoja, jotka he olivat tottuneet
näkemään joka päivä, milloin huoneessa, milloin tiellä, milloin
vainiolla, milloin ruokapöydässä. Nämä kasvot olivat silloin kuuluneet
yhteiseen kotoiseen elämään niinkuin siihen kuuluu pihakoivu tai
virstantolppa, joita ei huomaa ennenkuin niitä pois siirrettäessä. Nyt
erkanivat tutut kasvot jyrkästi vanhasta ympäristöstään, melkein sillä
tavalla kuin kuollut elävistä. Nuo lähtijät kävivät kallisarvoisemmiksi
kuin ne jotka jäivät kotiin. He olivat valitut, he muodostivat uhrin.
Ja heidän kauttaan siirtyi sota yhtäkkiä lähelle Kankaan kirkonkylää.
Sota, josta ei kenelläkään nykyisestä sukupolvesta ollut elävää
käsitystä, tuli yhtäkkiä niin lähelle, että se saattoi laasta pois
tuon oman kodin tuossa ja lävistää tämän oman sydämen tässä. Kauhut,
joista sanomalehti viime aikoina oli kertonut, alkoivat yhtäkkiä elää
silmien edessä aivan toisella tavalla kuin tähän asti, sillä nehän
saattoivat uudistua täälläkin. Sota oli tähän asti ollut Kankaan
kirkonkylälle kirjoitettua kertomusta — nyt se tuli aavistetuksi
todellisuudeksi. Niinkauan kuin rekijonoa saattoi erottaa kylässä,
kantoivat laulunsävelet lähtijöiden korviin, kertoen siitä mikä liikkui
jäljellejääneiden mielissä. Viritettiin yhä uusia lauluja. Sää oli
niin leuto, että saattoi liinoja huiskuttaen viipyä talon portailla.
Pikkupojat jatkoivat nyt kenenkään häiritsemättä harjoitustaan
maantiellä.
— Yks-kaks! yks-kaks!
— Nyt minä ammuin lahtari-saatanan!
— Tuossa meni Kankaan pappi-perkele!
— Yks-kaks! Yks-kaks! Pysykää rivissä. Tarttee olla koreasti. Pysykää
rivissä! Tarttee totella johtoa. Minä suutun... Yks-kaks! yks-kaks!
Heitä ei kukaan kuunnellut. Ei myöskään kukaan kuunnellut muoria,
joka painaen hylättyä kahvipulloa rintaansa vasten, kompastellessaan
metsätiellä toisteli: »ei tule hyvää, ei tule hyvää» aivan niinkuin hän
olisi unohtanut kielen kaikki muut sanat.
Sillaikaa kuin naiset ja lapset näin omistivat ajatuksiaan sodalle,
kokoontuivat miehet, nimittäin Kankaan kirkonkylän esikunta, perimpään
huoneeseen karttojen ja paperien ympärille.
— Täytyy tulevaisuudessa katsoa, huomautti Johan Kits, ettei päästetä
mukaan saattajia. Se hermostuttaa miehiä, kun naiset itkevät. On paras,
että lähtö tapahtuu pimeällä.
— No se nyt oli tämän kerran, katkaisi hänet Salenjus lyhyesti. — Tämä
nyt oli ensimmäinen kerta. Eikä niitä naisiakaan käy suututtaminen,
niitä tarvitaan tässä vielä pirusti!
Oli paljon järjestettävää: vahtivuoroissa oli tullut sekaannusta,
peräkulmille täytyi lähettää sanoja, että miesten on liityttävä
punakaartiin, taloista täytyi toimittaa keräämään vaatteita, Tuunasta
oli kieltäydytty antamasta lehmää, kirkon avaimet oli saatava esikunnan
haltuun, kauppamies täytyi kutsua vallankumoustuomioistuimen eteen,
venäläiset vaativat talon salia kahdesti viikossa tanssia varten.
Salenjus oli kuitenkin päättänyt, että hän, ennenkuin ryhtyy mihinkään
muuhun, ottaa selvän raha-asiasta.
— Yksitoista tuhatta sieltä lähti, sanoi Kemppainen ja katseli
ystäväänsä jäykästi silmiin. — Pennejä päälle, ei ollut aikaa laskea.
Johanssonnin takana ovat.
Salenjus koputteli rystysillään karttaan, joka oli heidän edessään
pöydällä ja katseli tiukkaan esikuntapäällikköön.
— Täytyy olla enemmän, sanoi hän äänellä, jolla vanhempi veli
säikähdyttää sisartaan. — Minä menen sinne itse. Onpa ihme, jollei
löydy rahoja.
— Sopii mennä, vastasi Kemppainen täydelleen levollisena. — Olenhan
sanonut, että täytyy kerätä taloista ylellisyydet. Nahisellakin on
sellaiset paksut kultavitjat.
— Saakeli, pitääkö sitä aina uudestaan selittää, ettei vallankumousta
saa päästää ryöstöön. Olithan sinä itse siinä, kun Pietikka sanoi... Ja
toistithan saman äsken, kun puhuit äsken, niinkuin piti...
— Olin minä kyllä ja toistin... Mutta...
Kemppaisen ikenet tulivat näkyviin ja silmissä välähti.
— Niinkuin eivät herrat Helsingissä... tai »toverit», miksi heitä vain
tahtoo kutsua, pitäisi puoliaan. Vallankumous ottaa aina sellaiset
niinkuin kultavitjat. Ne ovat ylellisyyttä. Vallankumous tasoittaa aina
ylellisyydet.
Salenjus rauhoittui. Ehkei Kemppainen ollut mitään ottanut. Ehkä sattui
olemaan kassassa vain senverran. He tulivat siihen johtopäätökseen,
että täytyi lähettää mies Helsinkiin hakemaan rahaa ja muutenkin
puhumaan näistä Kankaan pitäjän asioista. Pietikka kyllä ajaa asiat,
kunhan hänelle ensin selvittää. Se on se kirjoittaminen täällä
sellaista huonoa eikä puhelimessa kuulu. Ja nythän ovat matkat vapaat.
He olivat juuri päässeet täyteen yksimielisyyteen, kun Salenjus
yhtäkkiä kuohahti:
— Olenko minä mikä kerittävä lammas, ettet sanassasi pysy. Vai etkö
luule minun erottavan keltaista valkoisesta.
Kemppainen ymmärsi hänet ja kuohahti takaisin.
— Mitä pirua sinä minua härnäät. En minä sinun konjakkisi vaivainen
ole. Minä heitän vaikka löylyä konjakilla, niin paljon minä sitä saan.
— Mistä sinä sitä niin saisit? sanoi Salenjus epäillen.
He huomasivat kuitenkin äkkiä molemmat, ettei heidän johtomiehinä
sopinut kinastella ja vaikenivat, kukin jääden epäluuloonsa.
Hiiron Manta pisti päänsä ovesta ja kysyi, kuka miehistä tulee
pienentämään lehmänruhoa. Ahvenainen ja nuorempi Linteeni olivat heti
valmiit. Manta ei kuitenkaan vielä poistunut, vaan valitti, että
Elviira ja Aina, joiden pitäisi olla hänellä vakituisina apulaisina,
istuvat kestikievarituvassa poikain kanssa. Hän on niitä pyytänyt,
mutta niitä täytyy kovistaa. Salenjus käski hänen vain nopeasti
toimittaa ruokaa pöytään ja lupasi mennä kovistamaan tyttöjä.
Piiriesikunnasta soitettiin, että pitää valmistaa paikka vähintään
viidellekymmenelle haavoittuneelle. Jos tarvittaisiin. Ei ole
mitenkään sanottu että tarvitaan, mutta on mahdollista, että
rintamaa lyhennettäessä taistelut siirtyvät tälle kulmalle. Muuten
kaikki hyvin. Oulaassa oli ankara taistelu perjantaina. Vihollinen
kohdisti tykkitulensa pääasiassa työväentaloa kohden, mutta se
säilyi vahingoittumattomana. Eiväthän ne pirut osanneet ampua.
Kuularuisku- ja kivääritulesta haavoittui muutamia miehiä. Lahtarien
mieshukka suunnaton. Työläisten yksimielisyyden todisteeksi sopii
mainita, että taistelun aikana muunmuassa vaimot ja lapset latailivat
kuularuiskunauhoja... Miehet täältä? Niin, kyllä ne pian taas ovat
siellä. Lisää miehiä? Koetetaan... Muonavaroja? Lähetetään... Koetetaan
lähettää...
Salenjus, joka oli puhelimessa, toisti kaikki mitä piiriesikunnasta
sanottiin niin että huoneessaolijat heti kuulivat sen. He istuivat
äänettömässä jännityksessä, paperossit hampaissa. Vain pahnat toisessa
päässä huonetta kahisivat, kun toverit, jotka olivat niillä pitkänään,
kääntyivät, ja Manta rupesi innoissaan hyppelemään paikallaan ja ääneti
läjäyttelemään käsiään.
Innostuneet olivat muutkin.
Se sairaalajuttu siihen nyt tuli hiukan tielle. Olivatko nyt paikat
siellä lähempänä rintamaa jo niin kiinni, että haavoittuneita
täytyi tuoda tänne asti? Etteiväthän vain hoitaneet lahtarienkin
haavoittuneita. Oli sellainen inhimillinen laki, että haavoittunut oli
ihminen, olipa hän sitten oma tai vihollinen. Kerrankin — missä se
nyt olikaan? — olivat lahtarit ottaneet vaivaistalon asemapaikakseen.
Mutta kun siellä säilytettiin sairaita ja vanhuksia, niin eivät
työläissoturit ryhtyneet sitä pommittamaan. Sillä lailla käyttivät
raakalaiset hyväkseen työläisjoukkojen inhimillisyyttä. Oliko parempi
sijoittaa haavoittuneet taloihin, vaiko ryhtyä väliaikaisen sairaalan
pystyynpanoon? Siinähän se oli säästöpankin talo vapaana. Ja Tuunassa
oli sisar Hulta. Hän ei kuulunut olevan paha porvari. Venäläisten
kanssa oli pitänyt seuraa.
Tuli uusi puhelinsana. Siihen vastatessaan kiroili Salenjus niin
paljon, etteivät läsnäolijat saaneet asiasta selvää.
Mäkimatkan Atte, joka piti Laarin taloa, oli päässyt karkaamaan.
Eevertti Mäkimatka otettiin kiinni viime tingassa. Edellistä
kyllä ajettiin takaa ja samassa tarkoituksessa pyydettiin Kankaan
kirkonkylässäkin pitämään varalta, jos karkulainen kätyreineen
ilmaantuisi sinne. Niinikään oli paras tarkastaa Mäkimatkan ja
Somerin talot. Kaikesta päättäen olivat veljekset olleet suuremmankin
lahtarijärjestön johdossa.
Koko Kankaan kirkonkylän esikunta kiroili uutiset kuullessaan ja päätti
ottaa porvari-pirut lujille. Vai vielä inhimillisyyttä sellaisille!
— Mitä se Tuunan tytär nykyään nauraa? huudahti yhtäkkiä Hiiron
Manta, joka oli asettunut pahnoille Johan Kitsin viereen. — Nauraa
hän ja hymyilee. Sitäköhän hän hymyilee, että lahtarit ovat päässeet
pakenemaan?
— Kysytään häneltä, huudahti Johanssonni. — Kyllä hän sanoo niinkuin
asia on. Huoposestakin sanoi heti.
— Hän on hullu! tokaisi Salenjus. — Pietikka käski säästämään naisia,
mutta jollei hän anna lehmiä ja täytä muitakin määräyksiä, niin hänet
täytyy ottaa lujille.
— Hän on vain ollut niin toisen makuinen kuin ennen, väitti Manta. —
Hymyillyt.
Johan Kits naurahti.
— Hänen on antaminen kirkon avaimet, jatkoi Salenjus. — Jollei hän
olisi selvästi hullu, niin olisimme jo kohdelleet häntä toisella
tavalla. Mutta kun nykyaikana ottaa maitolitrasta viisikolmatta penniä
ja voikilosta kolme markkaa, niin, helvetissä, silloin on ihminen hullu!
— Ukon se on syy, sanoi Johanssonni. — Kyllä Riikka ottaisi enemmän,
mutta ukko puhuu aina siitä mitä se ihmistä auttaa, jos hän voittaisi
koko maailman ja saisi sielullensa vahingon...
Kits naurahteli niin että se herätti yleistä huomiota. Vihdoin hän sai
suunvuoron.
— Kyllä minä tiedän syyn siihen, miksi neiti Tuuna hymyilee. Mutta
ei se ole mikään poliittinen syy. Se on aivan yksityistä laatua. No,
sellainen vaan... rakkauden syy...
— Laita ruoka pöytään, sanoi Salenjus yhtäkkiä tiukasti. — Mantaa!
Ruoka pöytään. Täytyy tästä lähteä toimiin. Ei tällainen kelpaa.
Manta kivahti istumaan käsiensä varaan.
— Ja kehenkäs se laiha kääkkä olisi mielistynyt?
— No, vaikkapa... vaikkapa minuun!
Mantalta pääsi nauru.
— Eihän nyt hullumpaa. Kaikki vanhatpiiat tässä! Hänhän oli sen Arvon
morsian, sen joka ammuttiin Ruotsin rajalla. Ja entäs te?
— Onhan neiti Tuuna kaunis tyttö.
— Tyttö? Ja kaunis?
Manta hirnui kuin hevonen.
— Niin, sitä minä vain, että neiti Tuunan ilon syyt ovat aivan
yksityistä laatua. Kuka sitä uskoisi, että rakkaus uskaltaa nostaa
päätään näin keskellä vallankumousta.
— Helkkarissa, huudahti esikunnan emännöitsijä, — silloin se vasta
uskaltaakin. Ja jahka tänne nyt tulee sairaala!...
Salenjukselta meni kärsivällisyys niin että hän polki jalkaa Mantan
edessä. Noita kaupunkilaisnaisia ei saanut tottelemaan... No, olihan
Manta ollut palveluksessa kaupungissa, vaikka täältä olikin kotoisin.
Mutta toteltava on, saakeli vie! Eikö Manta nähnyt missä siivossa
lattia oli? Sylkeä ja paperosseja puuronaan. Nouskoon heti keittämään
kahvia.
— Ei toki kylmene kahvipannu tässä talossa yöllä eikä päivällä! huusi
Manta suuttuneena. — Ja vaikka loppuisi kahvi maailmasta, niin ei lopu
Kankaan kirkonkylän esikunnasta.
— Tuo tänne sitten...
— Kuinka se lehmä paloitellaan? kysyi ovella Linteeni.
* * * * *
Sinä päivänä, jolloin ensimmäinen joukko lähetettiin rintamalle,
oli Kankaan kirkonkylä siirtynyt sodan piiriin. Toisin tuntein kuin
ennen katseltiin nyt Tuunajärven jäälle, toisin tuntein tartuttiin
sanomalehteen. Mitä hyvänsä saattoi tapahtua. Ja aika, jolloin ei
mitään tapahtunut, oli täynnä odotuksen jännitystä. Huhut täyttivät
ilman kuin vihaiset itikat sateen edellä. Kerrottiin, että Saksasta
oli tullut suuri aselaiva valkokaartille, mutta punaiset olivat sen
kaapanneet ja räjäyttäneet laivan. Yli neljäsataa valkoista oli
räjäyksessä saanut surmansa. Senaatti oli päässyt pakoon Pohjanmaalle,
se tiedettiin varmasti. Senaatin puheenjohtaja oli pelastunut
ihmeellisellä tavalla. Hänen luoksensa oli eräänä yönä tullut
naamioituja miehiä, piikit pystyssä. Vähissä pukimissa oli suuri herra
pistinten välissä kuljetettu kadulla odottavaan autoon ja sitten oli
hurjassa ajossa menty kaikkien punakaartiketjujen läpi. Metsässä
vihdoin olivat miehet riisuneet naamarinsa ja senaattori oli saanut
kuulla, että muutamat urhoolliset valkokaartilaiset olivat ryhtyneet
ryöstöön saattaakseen maan korkeimman viranomaisen turvaan. Kerrottiin
myöskin, että samaista korkeaa virkamiestä oli yritetty kuljettaa
ilmalaivalla, mutta sitä olivat punaiset ampuneet tykeillä. Luultavasti
koko ilmalaiva oli tuhoutunut. Jossakin oli murhattu yksitoista henkeä,
miehiä ja naisia, aivan syyttömiä ihmisiä. Punaiset väittivät, että
valkoiset olivat tehneet murhan. Porvarit olivat saaneet tietää,
että murhatuissa oli kaksi maisteria, yksi lehtori ja ylioppilaita
— miksi valkoiset olisivat murhanneet heidät? Helsingissä oli
kuollut nälkään ihmisiä. Porvoon jäällä oli ollut suuria taisteluja.
Valkoiset olivat kätkeytyneet kivien taakse ja hylkeenpyytäjien
avulla olivat punaiset pyydystäneet heitä kuin otuksia ikään, niin
että koko jää nyt oli ruumiita täynnä. Helsingissä oli pantu toimeen
suuri elintarvetarkastus. Porvareilta oli tavattu kahvia säkittäin.
Rautatiellä oli sattunut sellainen tapaus, että eräs hyvin vanha rouva
oli kulkenut kahden tyttärensä kanssa. Tyttäret olivat puhuneet, mutta
rouva vain nukkui. Hän oli hyvin vanha ja sairas. Eräällä asemalla oli
samainen vanhus äkkiä noussut, ketterästi hypännyt penkille, ottanut
matkalaukkunsa ja lähtenyt tiehensä. Hameen alta oli näkynyt housunlahe
ja miehenjalka saappaineen. Se oli ollut naiseksi puettu mies...
Voikilo maksoi kaupungissa neljäkymmentä markkaa, kananmunat kolme
markkaa kappale. Olisipa täällä saanut ne hinnat! Mutta ylösostajat
maksoivat täällä kolmannen osan... Muutamat valkokaartilaiset olivat
paenneet erään kartanon vinnille ja talon naiset olivat asettaneet
heidät siltapalkkien alle ja peittäneet vanhoilla sanomalehdillä ja
muulla roskalla. Punaiset toivat sinne poliisikoiran, löysivät miehet
ja teloittivat. Yhdellä näistä valkokaartilaisista oli ollut ruumiissa
kolmetoista kauheaa haavaa... Ilmestyi jokin salainen lehti, joka
oli painettu silkkisille nenäliinoille. Se kertoi uutisia valkoisten
puolelta. Mutta sitä ei kukaan täällä ollut nähnyt. Miksi se oli
painettu silkkisille nenäliinoille eikä paperille? Muste oli hyvin
omituista: sitä ei ensinkään näkynyt ja nenäliinaa saattoi käyttää
niinkuin nenäliinaa ainakin. Mutta kun kuumalla raudalla silitti ohutta
kangasta, niin kävi muste yhtäkkiä selväksi, kirjoitus näkyi. Olisipa
tännekin saanut sellaisen nenäliinan, että olisi tietänyt jotakin
varmaa. Porvarit mielistelivät Saksan keisaria ja koettivat saada
saksalaisia joukkoja teurastamaan Suomen omaa työväkeä.
Puhuttiin, että Mäkimatkan isäntä oli kätkenyt suuria
elintarvevarastoja ja että hänen nuorin poikansa oli ostanut kokonaisen
vaunulastin miesten karvalakkeja, joita hän säilytti lukitussa
makasiinissa asemalla ja joita hän korkeasta hinnasta myi ympäri
pitäjien. Mäkimatkalle oli tiistainvastaisena yönä tullut viisi
kuormallista punakaartilaisia ja heitä oli kestitetty väkijuomilla ja
parhaalla mitä talossa oli — olivatko mäkimatkalaiset punaisia? Kolme
salaperäistä miestä oli liikkunut kirkonkylässä. Heidän jälkiään oli
tavattu heinäladoissa ja vanhassa myllyssä, jossa he nähtävästi olivat
asustaneet useita päiviä. Arveltiin heitä samoiksi, jotka eräänä yönä
olivat tunkeutuneet Jokisen lesken mökkiin ja urkkineet häneltä tietoja
venäläisistä, punakaartista ja muusta. Kaikki hänen ruokavaransa
he olivat vieneet, mutta maksaneet kaikesta. Tietenkin he olivat
lahtareja — niin röyhkeitä olivat lahtarit. Heitä ryhdyttiin kyllä heti
seuraamaan, mutta ei saatu kiinni. Jokisen leski väitti yhtä Ahosen
Kalleksi, puotipalvelijaksi, joka pari vuotta sitten oli kadonnut.
Hän oli kyllä paljon muuttunut, mutta varmaan se oli hän. Kirkonkylän
esikunta kiroili ja noitui, mutta linnut olivat auttamattomasti
päässeet pakoon. Väitettiin, että Kemppainen oli säästöpankkia
tyhjentäessään itse pitänyt kymmenen tuhatta markkaa. Johanssonni oli
ihmeellisen näköinen, kun sitä häneltä kysyttiin. Huoponen makasi
sairaana, niin hän oli pelästynyt. Kuinkahan kauan Tuunan Riikka
uskalsi kieltää Salenjukselta kirkon ja kuinka kauan kirkkoherra pitää
jumalanpalveluksia? Viime pyhänä oli kirkossa ollut vain kaksitoista
henkeä, niiden joukossa Rautajärven vanha isäntä ja Sokea-Leena
taluttajapoikineen. Nikkari-Eeti oli pysäyttänyt pojan ja leikillä
kysynyt: kenenkäs sinä olet poika? Ja vähämielinen lapsi oli sanonut:
»Jumala mun isäni, Leena mun äitini, kirkko mun kotini» ja purskahtanut
itkuun. »Mitä sinä itket?» oli Eeti kysynyt. Ja poika oli töintuskin
saanut suustaan: »kun oli niin vähän väkeä kirkossa». Silloin oli Eeti
pahasti nauranut ja lähtenyt.
Vallitsi odotus niinkuin rajuilman edellä. Mitä tästä tuleekaan?
Kun Mirja ja Salenjuksen Mikko saapuivat kyytiretkeltään, tiesivät
he kertoa kummia asioita. He olivat viipyneet sentähden, että
heidät oli pantu viemään vankeja. Kaksi miestä oli asetettu Mirjan
reen perään ja kaksi kaartilaista oli tullut Mikon rekeen. Vankeja
ajettiin edellä. Toinen oli pitkä ja nuori, hänellä oli silmälasit.
Toisella oli parta, hän oli lyhyessä turkissa. Tuskin oli kuitenkaan
päästy jäälle, kun hevoset pysäytettiin ja miehet, niinhyvin vangit
kuin kuljettajat, astuivat reestä. »Ajakaa vähän matkan päähän»,
sanoi toinen kaartilaisista heille, ajajille. Pitkä nuori poika
vapisi niin, että hampaat kalisivat. Ei ollutkaan ihme, hänellä
oli vain hiihtopaita. Vanhempi kysyi, eikö saisi antaa toverilleen
turkkiaan. »Se on turhaa», sanoi toinen kaartilaisista. Mutta toinen
huusi samassa: »No, riisu sitten!» Mirja ja Mikko ajoivat taakseen
katsomatta. Yht’äkkiä kuului yhteislaukaus ja hevoset läksivät
menemään nelistäen. Toinen laukaus seurasi. Hevoset menivät kuin
hulluina. Kuului jotakin huutoa ja yksityisiä laukauksia. Hevosia oli
mahdoton pysäyttää. Tilsat vain lentelivät ajajien korvissa, Mirja
keikahti jalat pystyssä äkillisestä nykäyksestä reen perälle, mutta ei
uskaltanut edes huppuroida pystyyn, vaan makasi siellä kiehkurassa kuin
koira, kuullen takanaan Mikon huudot »soosoo-soo, ptruu-ptruu-ptruu»
sekä hevosen läähätyksen. He eivät tietäneet miten pitkä aika oli
kulunut, kun hevoset vihdoinkin hiljensivät vauhtiaan ja he uskalsivat
katsoa taakseen. Ei näkynyt mitään muuta kuin luminen jäänpinta ja
punertavat metsänlaidat taivasta vasten... Junassa oli ollut pieniä
mustia miehiä mustissa pukimissa ja mustat ja pienet olivat heillä
silmät. Junailijat sanoivat heitä pääkallomiehiksi. Ja yhdessä
tavaravaunussa oli ollut kokonainen pino ruumiita. Olisi luullut olevan
halkoja, jalat kun aamuhämärässä törröttivät ulospäin. Kenelläkään
ei ollut saappaita, ne olivat ryöstetyt, se oli lahtarien työtä. Oli
myöskin ollut lapsi, jonka äiti matkalla oli vangittu. Kukaan ei
tahtonut ottaa haltuunsa lasta, se parkui odotushuoneessa niin että
kuului kauas ulos. Mutta yksi vartioivista punakaartilaisista sanoi:
»ottaa lahtarimukulan piikinkärkeen, sillähän siitä pääsee!» Kukaan ei
kuitenkaan tehnyt sitä ja lapsi kirkui kirkumistaan. Lahtarit olivat
perjantaina saaneet haltuunsa Oulaan kylän. Petoksella ja kavaluudella
he tunkivat eteenpäin, sillä heitä oli tuskin puoltasataa miestä,
mutta he komentelivat metsässä rykmenttejä ja ratsueita ja muuttivat
ainoaa kuularuiskuaan paikasta toiseen niin että punaiset luulivat
heillä olevan paljon useampia. Vangiksi joutui kolmatta sataa miestä,
toiset sanoivat viidettä sataa. Puhuttiin myöskin, että lahtarit oitis
asettivat johtajat Oulaan kartanon navetan seinää vasten... Perkeleitä
he olivat eivätkä ihmisiä.
Kankaan kirkonkylä kuunteli jäykkänä ja henkeä pidätellen näitä
sanomia. Nuotta, joka sitä oli piirittänyt jo pitkän aikaa, kiristyi
kiristymistään. Vielä kohosi mahtava rakennusrykelmä paikallaan,
niinkuin viljavainio kohoaa ennen raepilven tyhjentymistä. Rauhalliset
kivinavetat, iloiset asuinrakennukset ja juhlallinen kirkko, kaikki
katseli vielä lauhaa talvitaivasta kohden, niinkuin ne olivat
tehneet vuosikymmenien aikana. Sekä kodit että ihmiset olivat vielä
koskemattomina. Säästyykö Kankaan kirkonkylä vai tuhoko sen perii?
Inhimilliseen raivoon, mikä riehui pohjolan mailla, vastasi talvi
harvinaisen leudolla säällä ja hymyilevällä taivaalla. Tuskinpa
miesmuistiin oli ollut tällaista talvea. Aamut valkenivat ystävällisinä
kuin keväällä, päivisin kävi suloinen tuulenleyhkä, ikäänkuin
pääsiäisajan lumikukkaset jo olisivat huokuneet ilmoille sulamisen
tuoksua. Illat lankesivat raukeina ja uneliaina. Ihmiset tarkenivat,
seisoskellessaan rantatöyräällä silmäilemässä Tuunajärven jäälle.
Ei kuulunut tykinpauketta. Kauhut pysyivät vielä loitolla. Kaikkeen
tottui. Tottui siihen, että punakaartilaiset vartioivat tienhaaroissa
ja jyvämakasiineilla. Tottui siihen, että piti olla esikunnan
lupalippu, kun halusi lähteä ulkopuolelle kotiporttia, kauppapuotiin,
pappilaan, jopa kirkkoonkin. Tottui siihen, että Salenjus, Kemppainen,
Vuorelan pojat ja muut tarkastivat ja penkoivat taloissa. Tottui
siihen, että esikunta otti hevosia ajoihinsa mielinmäärin ja että se
lähetti noutamaan lehmän, lampaan tai maitoa, milloin hyväksi näki.
Tottui siihen, että se katsoi talojen huonekalu- ja liinavaatevarastoja
yhteisomaisuudeksi ja kuljetti niitä tulevaan sairaalaan, jonka oli
määrä sijaita säästöpankin talolla. Tottui siihen, että venäläiset
kahdesti viikossa pitivät tansseja ja soitollaan ja humalaisella
menollaan täyttivät kylän. Tottui siihen, että kirjeet avattuina
tulivat perille, tai eivät tulleet ensinkään. Tottui elämään ilman
sanomalehtiä. Tottui siihen, että puhelimet olivat auki tai suljettuina
esikunnan harkinnan mukaan. Joka talossa oli pinkoittain pieniä,
likaisia paperilippuja, joihin oli painettu Kankaan kirkonkylän
esikunnan leima sekä vikuroivalla käsialalla kirjoitettu: »yksi lehmä
otetu punakaartile», tai »50 litra maito otetu punakartile». Kaikkeen
tottui. Tottui myöskin huhuihin. Oli tukalaa, mutta olisi saattanut
olla paljon tukalampaa. Sai olla kiitollinen, että oli näin hyvä.
Oikeastaan oli parempi kuin ensi aikoina. Jumalanpalveluksetkin menivät
nyt rauhassa eikä ihmisiltä kysytty lupalippuja, kun he virsikirjat
käsissä suuntasivat askeleensa Herran huonetta kohti. Sokean-Leenan
taluttajapojankaan ei enää tarvinnut itkeä. Kirkossa ei ollut aivan
vähän väkeä.
Eräänä aamuna heräsi kirkonkylä outoon hälinään: venäläiset tekivät
lähtöä. Oli sellainen kiire, etteivät he ehtineet mennä sanomaan
tutuille hyvästi. Nopeasti hyvästeltiin kortteeripaikoissa ja sitten
päätäpahkaa marssiin. Naiset, jotka olivat pitäneet seuraa heidän
kanssaan, jopa joutuneet heidän lastensa äideiksi, ehtivät tuskin
käsittää mistä oli kysymys, kun miehet jo olivat poissa. Heidän
itkunsa särähti tyhjään ilmaan, heidän kätensä tavoittivat turhaan
kaukaa-tulleita, joiden kanssa he eivät olleet osanneet puhua,
mutta joiden sydän oudosti tuoksuvan kiiltonappitakin alta oli
lyönyt heidän sydäntään vasten. Miehet olivat jo kaukana He eivät
lähteneet Tuunanselälle, vaan maantietä. Heidän menonsa tapahtui kuin
pakokauhussa. Miksi he olivat menneet? Miksi niin äkkiä? Mitä se tiesi?
Hyvää vaiko pahaa? Kankaan kirkonkylä kyseli tätä henkeä pidättäen.
Johan Kits oli jäänyt ja pyrki palvelukseen Tuunalle. Miksi Johan Kits
oli jäänyt? Mitä se tiesi? Hyvää vaiko pahaa?
Kankaan kirkonkylä kyseli tätäkin henkeä pidättäen.
Riikka Tuuna ei ottanut Kitsiä taloon, vaikka siellä olisi tarvittu
miestä, vanha vouti kun mieliharmista yhtämittaa sairasteli. Mitä
Riikka meni ärsyttämään Kitsiä, sellaista hyvää miestä, jota jokainen
oli kilpaa ottamassa. Ties mitä siitäkin vielä saattoi seurata. Kits
pyrki Somerille ja Sylvi otti hänet avosylin. Ehkäpä hänestä oli pieni
lohdutus kaiken sen jälkeen, mitä Sylvi oli menettänyt: everstin.
Kirjurin kanssahan välit olivat tykkänään rikki. Sylvihän ei ollut
enää tahtonut päästää häntä taloon, koska hän pelkäsi hänen tekevän
pahaa lapsille. Esikunta ei ollut ensinkään hyvillään, että Kits meni
yksityiselle. Häntä olisi kyllä tarvittu esikunnassa.
Eräänä päivänä vaikenivat telefonit. Ei minnekään päässyt. Mutta
taloista hälytettiin kaikki hevoset liikkeelle hakemaan haavoittuneita.
Kaikki hevoset — varmaan se tiesi, että sota yhtäkkiä oli siirtynyt
lähemmäs. Varmaan oli ollut taistelu jossakin näillä mailla. Kuitenkaan
ei ollut kuulunut tykinpauketta. Kaikki hevoset — varmaan oli ollut
suuri taistelu.
Kankaan kirkonkylä näki pitkän hevosjonon laskeutuvan alas tuttua
rantatöyrästä ja katoavan jäälle. Oli annettu käsky, ettei hevosia saa
säästää.
Jähmettyneessä jännityksessä odotti Kankaan kirkonkylä hevosia
palaaviksi. Asumuksissa toimitettiin arkiset askareet, mutta ajatukset
eivät olleet niissä. Liedet lämpisivät ja sauhu kiiri piipuista ilmaan,
mutta mieli lensi järven taakse, sinne minne hevosjono oli hävinnyt.
Keitä tuovat miehet kuormissaan? Ketkä ovat haavoittuneet ja ketkä
kaatuneet? Kuljettiin tuttuja, koviksi tallattuja polkuja navettaan,
aittaan, saunaan ja takaisin tupaan, mutta tämä kaikki tuntui
tarpeettomalta.
Kylän naiset valmistivat siteitä. Pappilan rouva oli asettunut toimen
etunenään. Sisar Hulta antoi neuvoja. Riikka Tuunaa ei nähty yhteisissä
talkoissa. Se ei jäänyt esikunnalta huomaamatta. Pappilan rouva
selitti, että hänen piti hoitaa emäntää, kun Hulta oli täällä. Se ei
vakuuttanut esikuntaa.
Joko mitä näkyy Tuunanselällä?
Tulisella kiireellä oltiin työssä entisellä säästöpankin talolla.
Kirjava varasto vuoteita oli saatu kokoon. Siellä olivat talojen
vierassängyt, kaikkinaisista huutokaupoista ostetut herrasvuoteet ja
vinteiltä kootut telttasängyt. Laupeudentyö oli tasoittanut kuilut
ja parhaimmassa sovinnossa täyttivät naiset orjilla patjoja ja
valmistivat siteitä. Myöskin pappilan ja Somerin lapset olivat mukana.
Heidän kätevyytensä liitonarkkileikistä tuli nyt hyvään tarpeeseen.
Keskusteltiin joka kulmalla taloa.
— Näihin parempiin vuoteisiin pitää sijoittaa vaikeammin haavoittuneet.
— Tuskinpa niitä tänne lähetetäänkään, ne sijoitetaan sinne lähemmäs.
— Mitenkä meidänkin miesten lienee.
— Kyllä näissä vaan hyvin nukkuu...Pahnat tasaantuvat pian.
— Ne ottavat nyt miehet pakolla. Joka ei mene, se ammutaan.
— Ei se meidänkään isä olisi mennyt, mutta kun sanottiin, että vain
vartioimiseen tarvitaan. Rintamallemenosta ei ollut puhettakaan...
— No kun ei rintamaa silloin ollut. Kansa toki uskoi, etteivät
porvarit johdattaisi asioita teurastukseen. Porvarit sanovat itsensä
sivistyneiksi, mutta he ovat hyenoja, raatelevia petoja... Äitivainaja
aina kertoi, kuinka kun kartanoon meni pyytämään kaskilupaa, piti olla
»tuomisia» nyytit täynnä, voita, kananmunia... Kello kahdelta yöllä
mentiin riihelle... Savupirtti oli asuntona. Niistä se on tämä sota.
Kun puhui patruunan kanssa, piti seisoa paljain päin, vaikka oli kova
pakkanen. Niistä se on tämä sota... Mitä porvarit menivät tahtomaan
lujaa järjestysvaltaa työväkeä vastaan?
— Sanovat, että Kankaan lähteestä olisi löydetty miehen ruumis. Ei, ei
tiedetä kuka hän on.
— Kas, kas noita pappilan pikkutyttöjä, niin ne ovat kuin valmiita
ruustinnoja.
— Somerin Irja, hän syö piparkakkua.
— Tämä on ainakin viides.
— Sylvi istuu omissa ajatuksissaan.
— Sekä eversti että kirjuri ovat poissa.
— Se kuuluu, tuo vanhin tytär, olevan äidilleen niin paha.
— Tuunan isännän rahat ne menivät parempiin taskuihin. Ei äijä
ajatellut, kun rikkauksiaan kokosi, että ne tulisivat kansan haltuun.
— Kyllä hänellä vielä on takanaan, eivät ne kaikki olleet pankissa.
— Kirkkoväärti oli itse sanonut, että hyvä oli, kun rahat menivät.
— Sen hän sanoo vain siksi, että hänellä on pääsäästöt takanaan.
— Ei, oikein totta: isäntä kuuluu olevan tyytyväinen siitä että rahat
menivät. Hän sanoo, että hänen sielunsa nyt on niin köykäinen olla.
Somerin ja pappilan lapset olivat viikkokausia kestäneen kotiarestin
aikana ehtineet jonkin verran vieraantua toisistaan.
— Mene pesemään kädet, sanoi Haagar Irjalle. — Tulee haavakuume, jollei
ole ihan puhtaat kädet.
— En minä viitsi! sanoi Irja ja keikautti päätään.
— Täytyy viitsiä.
— Mutta minä en viitsi.
— Mene kotiin sitten, sanoi Lyydia.
— Minä olen niinkuin tahdon.
— Täällä ei saa olla niinkuin tahtoo. Pitää tehdä työtä.
Irja naurahti ja keikautti taasen päätään. Jeremias loi häneen katseen
ja ehti nähdä, että Irja punehtui.
— Sinä olet tyhmä tyttö, sanoi Haagar, posket kuumina.
Irja ei sanonut mitään, mutta nousi ja varustautui lähtemään pois
lasten pöydästä. Jeremias loi häneen taasen katseensa ja näki, että hän
oli purskahtamaisillaan itkuun. Hän kierteli jotakin tilkkua nuoraksi
käsissään eikä tietänyt minne joutuisi. Jeremiaan kävi häntä sääli.
— Älä sinä turmele kangasta, sanoi Lyydia armottomasti. — Kankaasta on
puute ja tulee paljon haavoittuneita.
Irja paiskasi rievun kädestään ja huusi, kasvot hehkuen:
— Sinun isäsi otetaan pian vangiksi, tiedätkö sinä sen!
Pappilan lasten käsissä pysähtyi työ.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Se ei ole totta!
— Kukaan ei uskalla koskea meidän isäämme, mutta sinulla on sellainen
äiti, että hänet saa viedä vaikka... vaikka sikoläättiin!
Vanhat ihmiset olivat kuulleet ja tulivat rauhoittamaan lapsia.
Anna-Liisa Nahinen vei nopeasti tyttärensä huoneen kulmaan ja nuhteli
heitä.
— Kun Irja sanoo, että isä otetaan vangiksi! huusivat lapset
väkivaltaisen itkun puistatuksessa. — Eihän se ole totta? Mutta Irjan
äidin saa ottaa vangiksi, hän on huono ihminen.
— Mistä te olette saaneet sellaisia sanoja suuhunne, puheli äiti
kalpeana. — Ehkä isä otetaan vangiksi sentähden, että hänen lapsensa
ovat pahat... Ja äiti myöskin. Menkää nyt paikoillenne ja olkaa oikein
kiltit.
Irjan äiti oli hänkin koettanut taltutella vanhinta lastaan, mutta
Irja oli riistänyt kätensä hänen kädestään ja paennut häntä askel
askeleelta. Äitiä hävetti. Hän päätti kotona antaa tytölle vitsaa,
niin suuri kuin hän olikin, ja palasi työhönsä. Yksinään ajelehti Irja
pitkin huonetta. Kaikki seurasivat häntä katseillaan.
Pappilan tyttöset tulivat paikoilleen. Heidän kohtauksensa Irjan kanssa
oli sekin nähty ja kuultu.
Irja seisoi ikkunan ääressä ja hypisteli uudinta, Jeremias meni hänen
luokseen.
— Tule vähän tänne, sanoi poika ja pujotteli läpi vuoteiden ja
erinäisillä käsityötarpeilla kuormitettujen pöytien eteiseen ja ulos.
Tyttö seurasi häntä hetken päästä ja eksytteli katselijoita viipymällä
milloin pöytien ääressä, milloin ikkunoiden luona. Vihdoin seisoi hän
kuistilla, vaaleat, silkinpehmeät hiukset loistaen tummaa samettipukua
vasten ikkunoista kumottavassa valossa.
— Mitä sinä tahdot? huusi hän alas.
Jeremias seisoi lumessa ja tarkkasi jotakin outoa tärinää jalkojensa
alla. Kuinka kaunis Irja olikaan!
— Tule tänne lumeen, sanoi poika.
— Mitä minä siellä?
— Tule.
— No?
Jeremias kuunteli. Suuret lempeät tähdet paloivat taivaalla, niin
alhaalla, että miltei saattoi luulla niiden puhjenneen esiin tummien
mäntyjen oksilta. Jääpuikot katonnurkkauksissa kimmeltelivät ikäänkuin
ne olisivat kuuluneet johonkin satulinnaan. Pehmoisesti putoeli
silloin tällöin puista lunta. Äänettömänä kohosi metsä toisella puolen
rakennusta ja miltei yhtä äänettömänä lepäsi kylä toisella puolella.
— Sano sitten? vaati Irja.
— Mitä tuo oli? kysyi Jeremias kalpeana.
— Mikä?
— Tärähdys.
— Minä menen sisään.
— Ei... virkkoi poika kuin heräten. — Minä tahtoisin pestä sinut
puhtaaksi. Tässä on lunta. Tahdotko? Älä naura... Olet tahriintunut,
mutta Jumala tahtoo, että olisit puhdas. Sydämessäsi sinun pitää tulla
puhtaaksi. Tämä pesu on vain merkki... uusi kaste. Ee, ei... älä mene,
sinä olet niin kaunis. Minä kosketan sinun otsaasi valkoisella lumella.
Me menemme naimisiin jahka me tulemme suuriksi... Ei, älä vielä...
Vasta kun me olemme suuria. Meidän täytyy olla puhtaita ja Herralle
pyhitettyjä.
Tyttö irroitti vastenmielisesti kätensä leikkitoverin kaulasta. Hän jäi
pitelemään pojan kättä ja painoi sitä huuliaan vasten.
‒ Tuletko minulle, kun me olemme suuria? kysyi poika juhlallisesti.
— Tulen.
Poika vei hennossa kädessään lunta Irjan otsalle. Yhtäkkiä vaipui hänen
kätensä ja sulava lumi valui hankeen.
Nyt kuuli Irjakin. Jeremias jätti hänet, juoksi ylös portaita, tempasi
auki oven, karkasi läpi eteisen ja, seisoen äitinsä edessä kalpeana ja
sotilaallisen jäykkänä, hän lasisen terävällä äänellään huusi:
— Tykit!
Ja hän toisti vielä kerran:
— Tykit paukkuvat Tuunajärven takana.
Kaikki kädet pysähtyivät. Äänettömyydestä kuului yhtäkkiä Johanssonnin
ääni:
— Ne... ne... ne ovat: tiplot! Jo kuuluu tännekin. Tiplot ne ovat...
* * * * *
Nämä ensimmäiset tykinlaukaukset olivat kuin merkinanto. Tapaukset
alkoivat tästä puoleen huimaavalla vauhdilla seurata toisiaan Kankaan
kirkonkylässä. Kaikki tunsivat ratkaisun lähestyvän. Sota likeni
Kankaan kirkonkylää.
Jo samana yönä sai vastavalmistunut sairaala ensimmäiset potilaansa.
Itse Fiina Juuri oli lähtenyt heitä saattamaan Leena Lipposen
avustamana. Ja seuraavana aamuna varhain täytyi hevosten palata
viemään tämän paikkakunnan punakaartilaisia muualle ja tuomaan tänne
toispaikkakuntalaisia. Sellainen siirto oli välttämätön.
Kemppainen ymmärsi heti paikalla tämän välttämättömyyden, mutta
Salenjus, Johanssonni ja muut asettuivat vastakynteen. Rouva Juuren
täytyi vedota Pietikkaan, pääesikuntaan Helsingissä ja vihdoin
kuolemanrangaistukseen, ennenkuin sai miehet liikkeelle.
Puhelin soi kaiken yötä.
Mutta minne oli Ahvenainen jäänyt joukosta?
Hän oli osalleen saanut ruumiskuorman. Kaikista hänen estelemisistään
huolimatta oli kuorma lisäksi pantu niin suureksi, että hänen oli
mahdoton pysyä toisten jäljessä. Onneton paikka se oli, että juuri
hän oli joutunut likelle tavaravaunua, missä veriset, puolialastomat
ihmisjäännökset viruivat läjässä päälletysten kuin eläinten ruhot
teurastajan puodissa. Mikä piru hänet panikin menemään sinne juuri
silloin! Tuttu junamies huusi, että tulkaa katsomaan, olisiko täällä
ruumiita eli miehiä... sieltä Kankaalta. Ahvenainen ei voinut
kieltäytyä, lisäksi oli hän utelias. Hän tunsi oitis paikalla läjässä
Rajalan livun kasvot;... ne olivat ihka eheät... Hänen teki mieli
nähdä, olisiko Eemelin käynyt yhtä huonosti... Paljon huonommin vielä
oli Eemelin käynyt. Hänen ruumiinsa keskikohta oli yhtenä ainoana
mustana verikuoppana. Ihan rupesi pyörryttämään ja pahasti ottamaan
kiinni sydänalasta. Mutta junamiehet vain komentelivat, että sinne
rekeen, oikopäätä! Ja kun Ahvenainen tahtoi nyt lähteä, huusivat he,
että täällä voi olla vielä muitakin Kankaalta. Oudolta se tuntui,
kun näitä vainajia vain paiskeltiin maahan ikäänkuin olisi käsitelty
puuntynkiä. Suuret rukkaset käsissä tarttui elävistä miehistä mikä
kiinni jalkoihin, mikä hartioihin vainajia. Hoo-op! Ja kolisten putosi
ruumis maahan.
— Eikö tuo ole Halme? Onkos hänkin jo mennyt?
Hän se oli lopultakin, vaikkei häntä ollut helppo tuntea.
— Ja tuo on Linteeni! Kylläpä ovat pirut häntä repineet.
— Sitten onkin jo tarpeeksi! änkötti Ahvenainen, pitäen kiinni vaunun
seinästä. — En pysy muiden hevosten jäljessä, jos kuorma tulee kovin
suureksi... Älkää hiidessä enää panko... Eivät nuo ole Kankaalta...
— Ykskaikki mistä ovat, ei suinkaan niitä enää vaunuun panna, kun
sieltä kerran on otettu...
— Minä en vie noita kaikkia, huusi Ahvenainen, kurkku kuivana. — En
vaikka mikä olisi... Mitä helvettiä niitä kaikkia minun hevoseeni...
Junamiehet työnsivät vaununoven kiinni niin että rämisi, ja ennen
pitkää seisoi Ahvenainen yksinään kaamean kuormansa ääressä. Hänen
hevosensa korvat viittasivat harallaan taaksepäin eri ilmansuuntiin ja
sen riippuvien huulten raosta kuului tyytymätön korskina. Tykinlaukaus
teki kuitenkin silmänräpäyksessä lopun sekä hevosen että miehen
epäilyksestä. Hevonen pääsi liikkeelle ja mies heittäytyi kiireesti
mukaan. Kuinkahan likellä rintama jo olikaan... Sanottiin tykkien
kantavan niin kauas. Oli tämä tiekin ajettu näin helkkarin huonoksi. Ja
sairaiden rekijono kulki jo tuolla selällä. Kun saisi edes sen kiinni,
niin kelpaisi. Hevonen meni minkä pääsi, mutta nuo edellimmäisetkin
menivät keveillä kuormillaan minkä pääsivät. Koeta, koeta, Poika!
Ylös-alas. Tie oli ajettu loiville laineille, reki kulki syvissä
uomissa niinkuin tukkitiellä. Ylös-alas, huiskis-haiskis! Koetetaan,
Poika! Pimeäkin tulee, hauskempi on kulkea joukossa. Ahvenainen oli,
kiinnittäessään kaiken ponnistuksensa edellimmäisiin hevosiin ja
kuunnellessaan yhä uusiintuvia tykinlaukauksia, hetkeksi unohtanut,
mitä hänen kuormassaan oli. Yhtäkkiä tuuppasi joku häntä olkapäähän.
Hän muisti samassa silmänräpäyksessä, mitä seuraa hänen takanaan oli
ja häneen iski ajatus, että joku vainajista oli ojentanut kätensä
ja käynyt kiinni häneen. Häntä karmi jäätävä kammo, täytyi karaista
luontoaan kaikilla voimilla ennenkuin sai katsotuksi taakseen.
Kangistunut jalkapari rikkinäisissä sukissa törrötti hänen hartioidensa
takana. Ruumiit olivat ajaessa luisuneet. Täytyi nousta korjaamaan.
Kun ei ollut edes peitettä, millä olisi verhonnut vainajat, eikä
köyttä. Olivatpa ne käyneet raakamaisiksi nuo junamiehet, kun mättivät
kaatuneet tuolla tavalla rekeen. Yksiä samoja sosialidemokraattejahan
ne olivat kuin nämäkin kaatuneet, eivätkä heille sen enempää
kunnioitusta osoittaneet. Peitteet olivat kaikki jääneet alle.
Olisi ehkä voinut kiskoa jonkin esille, jos olisi iljennyt ruveta
penkomaan reenpohjia. Mutta juuri siellä alla olivat Eemelin ja
Iivarin ruumiit... ja Linteeni... ja Halme. Iivolla olivat silmät auki
ikäänkuin ne anoisivat apua. Ja tuolla, joka on tuossa päälläpäin, on
otsa halki. Se on tuntematon mies. Tuonne keskelle joutui joku, johon
ei saanut katsotuksikaan, jotakin niin hirveää sille oli tapahtunut.
Lahtarien se on tekoa tämä kaikki, sodan se on tekoa. Lahtarit
tahtoivat lujaa järjestysvaltaa ja työväen täytyi pitää päänsä.
* * * * *
Ahvenainen oli parkaisemaisillaan: taas ne koskettivat hänen
olkapäitään. Mitä ne hänestä tahtoivat? Olikohan hän ehkä sanonut yhtä
ja toista, jota ei olisi pitänyt sanoa? Ei olisi pitänyt yllyttää
uutta esikuntaa pappilaisia vastaan. Vieraspaikkakuntalaiset aikoivat
murhata papin... Ahvenaisen tuli mieleen kuinka Nahinen istui hänen
kanssaan kansliassa ja luetti hänellä vuorisaarnaa... Ei siksi, että
hän lukemista olisi koskaan tarvinnut, osasi hänen vaimonsa Liisa toki
lukea niin että aina sai katsotuksi lehdestä uutiset. Mutta ruustinna
oli usein tunnin lopulla tullut huoneeseen ja tuonut kahvia ja Jeremias
oli juossut sinne hänkin ja pyytänyt, että hän saisi opettaa Ahvenaisen
kirjoittamaan. Pitää... pitää, kun tästä pääsee kotiin... mennä
esikuntaan ja sanoa, että rankaisevat miten rankaisevat mutta eivät
tapa... Pitää myöskin mennä puhumaan Kustaa Kemppaiselle, ettei hän
vain tee pahaa Sydänmaan Miinalle. Eihän Miina mitenkään yllyttänyt
lähtemään viinatehtaalle. Miinanhan luultiin kuolevan. Mutta kun Kustaa
Ahvenaiselta uteli asiaa, niin Ahvenainen sanoi, että ei suinkaan pappi
muuten olisi mitään tietänyt koko tehtaasta. Mitenkä tulikaan sen
sanoneeksi.
Alkoi jo hämärtää ja Ahvenainen ymmärsi, ettei hän saa kiinni
haavoittuneiden kuljettajia. Hevonen oli tottunut tykinlaukauksiin
eikä enää pitänyt kiirettä. Yön selkään tässä joutuu. Ja luontonsa
täytyy saada karaistuksi. Kuka tietää, kun tässä sota näkyy likenevän
näitä kotipaikkoja, vaikka joutuisi vielä samalle kohdalle kuin nuo
vainajat. Mutta hän ei ota asetta käteensä, se on sanottu. Hän panee
vaikkapa kätensä havutukille ja napauttaa etusormen poikki niin ettei
voi ampua. Sen hän tekee. Taikka hän lähtee sydänmaalle ja kätkeytyy,
aina hän kolon löytää, jääköön muija mihin haluttaa, sillä onkin paljon
rohkeampi luonto. Se on ollut tykkänään toinen asia, kun on ollut
esikunnassa ja käynyt taloissa vaatimassa lehmiä ja karjaa ja hakemassa
aseita ja karkulaisia, niinkuin silloinkin, kun Eeverttiä ja Lauria
etsittiin Mäkimatkasta. Sitä sellaista palvelusta teki mielellään. Ja
mukavaa oli esikunnassa kantaa Mantalle puita ja vettä ja paloitella
vasikanruhoja ja painaa leimoja esikunnan lupalippuihin. Mutta ei
koskaan hän sitä ajatellut, että hän joutuisi tällaiseen, niinkuin
nyt ruumiitakin kuljettamaan. Ja että näitä oman kylän miehiä piti
joutua niin koville paikoille. Helvetti yhtäkaikki, mitä Kemppainen
ja Salenjus sanoisivatkaan, jos näkisivät hänet näin pehmeänä. He
leimaisivat hänet oikopäätä lahtariksi, ei siinä mikään auttaisi. Mutta
he eivät toki ole tässä.
Nyt ovat nuo toiset jo päässeet Pukkisaaren rantaan. Senjälkeen
katoavat he näkyvistä. Ei ole enää sitäkään, että silmä voisi heidät
saavuttaa. Paina päälle, Poika, kuolla pitää jokaisen!
Hän suomi ruoskallaan hevosta ja sai sen pieneen juoksuun. Heti
tuupattiin häntä taasen olkapäähän. Kuolleen jalasta riippui jokin
vaateriekale, joka häälyi. Ahvenainen kirosi ja päätti, että hän nousee
jalaksille, ottaa tuota pirua kainaloista ja vetää sen taaksepäin niin
että se kerrankin pysyy. Vaikka henki siihen paikkaan jäisi, niin sen
hän tekee.
Hän pysäytti hevosen, hyppäsi alas ja korjasi rukkaset tiukasti
käsiinsä. Olisi ollut edes tupakkaa, niin olisi ollut mukavampi
lähestyä noita matkatovereja. Mutta tupakankin oli tullut tarjonneeksi
asemalla loppuun. Tai vielä parempi olisi ollut viina. Iskien katseensa
voimakkaaseen rintaan, johon paita oli liimautunut kiinni, iski
Ahvenainen leuat toisiaan vasten ja tarttui vainajaa kainaloihin.
Kankeat käsivarret nousivat. Mitä?... Valkoinen nauha... ryvettynyt,
verinen nauha, mutta valkoinen... käsivarressa. Ei punainen nauha. Eikä
se ollut jälkeenpäin siihen pistetty, se oli neulottu. Vainaja oli
lahtari.
Ahvenainen joutui aivan ymmälle. Tämä oli niin uusi asia, ettei hän
ymmärtänyt, miten nyt menetellä. Jos hän yhtäkkiä olisi nähnyt pirun
istuvan kuormallaan, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä. Hän
oli kuljettanut lahtaria. Kaikkien noiden oikeiden ruumiiden joukossa.
Ruumiinakin olivat lahtarit petollisia ja tuppasivat sekoittamaan
köyhälistön asiaa. Jos Kemppainen ja Salenjus saavat tietää, että
lahtarin raato on virunut sankarien ruumiiden joukossa, niin hän,
Ahvenainen, joutuu siitä edesvastuuseen, hänet erotetaan puolueesta,
kukaties... niin, kukaties ammutaan. Mitä hän nyt sitten tekee tuolle
koiralle? Ottaako hän sitä harteista ja viskaa hangelle? Mutta entä jos
tuolla alla olisi useampiakin valkoisia nauhoja...?
Hänelle tuli sekainen olo ikäänkuin sisälmyksiä olisi sotkettu
seipäällä tai pää olisi ollut täynnä häkää. Kunhan ei tästä kävisi
niinkuin Parannan isännälle... Mutta junamiehethän ne panivat hänen
kuormaansa sekä toverit että lahtarit ja sanoivat, että ykskaikki mistä
ovat ja keitä ovat. Ne olivat niin samanlaiset, ettei hän huomannut
heitä erottaa, haavoissa ja verissä kaikki. Sovussa ja hiljaapa
kuolleet olivat olleet kuormassa keskenään, ainoastaan häntä, elävää,
oli lahtari hätyytellyt. Mistä hän häntä moitti? Haava, joka oli
halkaissut hänen päänsä, ei ollut lahtarien tekoa. Sitäkö hän häneltä
kysyi, että miksi häneltä oli lyöty kallo halki? Pää meni sekaisin, kun
näitä asioita ajatteli.
Pukkisaaren rannassa putosi hevonen yhtäkkiä sulaan. Mitään
tervetulleempaa ei Ahvenaiselle olisi voinut sattua. Hän sai vielä
hartioihinsa viimeisen täräyksen kauhealta syyttäjältä ja päätti
samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt jättää sekä oikeat että väärät
ruumiit oman onnensa nojaan. Riidelkööt tai sopikoot miten tahtovat,
hän ei pane järkeänsä alttiiksi heidän tähtensä. Erottakoon hänet
Kemppainen ja Salenjus puolueesta — mitä sillä on väliä! Mutta hepä
eivät uskalla, kun hän sanoo, että mitenkä hän niin raskasta kuormaa
kuljetti sulan läpi.
Näitä ajatellessaan riisui hän jo hevosta ja hölkötti ennen pitkää
läpi Pukkisaaren pajupensaikkojen vapaana miehenä kotia kohti. Sattui
niin hyvin, että saari joutui hänen ja kuorman väliin. Se auttoi häntä
unohtamaan kaikkia noita avonaisia, kuolleita silmiä, käsivarsia ja
jalkoja, jotka jäivät katsomaan hänen jälkeensä ja ojentumaan häntä
kohti. Huomenna hän toimittaa tänne kolme hevosta. Mikä niiden siellä
on hätänä, jääkööt Herran huomaan.
Ei milloinkaan ollut kotikylä tuntunut Ahvenaisesta niin mieluiselta
kuin nyt sydänyön hetkellä, kun hän, ohjaskimpulla läjäytellen
hevostaan, ratsain nousi ylös rantatöyrästä.
Nämä uudet Kansanvaltuutetut, joiden hallussa Kankaan kirkonkylä nyt
oli, olivat tykkänään toista maata kuin oman paikkakunnan punaiset.
Vahdissa ollessaan eivät he taipuneet puhelemaan kyläläisten kanssa,
eivät he myöskään kiinnittäneet mitään huomiota siihen, jäikö taloihin
ruokavaroja omiksi tarpeiksi — he ottivat mitä halutti. He ottivat
myöskin miehiä punakaartiin ampumisen uhalla. Kyllä olikin kelvannut
niin kauan, kun sai keskustella tuttujen miesten kanssa, mutta he
olivat nyt osaksi ruumiina Somerin uusissa riihissä, osaksi rintamilla.
Vain jotkut harvat olivat kotona ja he olivat nykyiseen johtoon
melkein yhtä tyytymättömät kuin porvaritkin. Mitä pirun kansanvaltaa
tämä oli? Juuri muka oli heitetty niskoilta porvarien ies, niin
tulivat kaupungin toverit käskemään ja määräämään. Parhaat herkut
aina tahtoivat. Kustaa Kemppainen ei ehtinyt polttaa niin paljon kuin
he joivat ja kirkkoviiniäkin olivat kysyneet, olisiko sitä ja miten
paljon. Sairaalaan sanoivat tarvitsevansa. Niinkuin ei sitä olisi
arvattu, mihin he sitä tahtoivat. Mäkimatkan nurkissa kiertelivät Jonni
ja Haru tuhannen markan setelit kourassa, etsien tilaisuutta, milloin
saisivat siirtää ne uusien vallanpitäjien taskuihin, mutta ensi päivinä
varsinkin olivat he jäykkiä poikia. Hyvä kun sai heidät ottamaan
savukkeen. Niitä oli toki Mäkimatkan nuorimmilla pojilla kokonaiset
varastot. Viisitoistamiehinen joukkue kierteli pitäjää etsimässä Tuunan
Eino-Ilmaria, lyseolaista. Kun se ilmestyi kirkonkylän esikuntaan ja
Johanssonni vakuuttamalla vakuutti, ettei Eino-Ilmari ole kotonaan,
niin naurettiin häntä vasten silmiä ja sanottiin:
— Porvarihan tuo piru on! Täysi porvari. Kuinka sellaista täällä
suvaitaan. Toimittakaa helvetissä pois tunkiolle!
Sellaisia sanoja käytettiin hänestä, Johanssonnista, joka toki oli
vanhimpia työväenyhdistyksen jäseniä täällä Kankaalla! Yhdessä
Arvo-herran kanssa oli talonhankekin pantu pystyyn. Ja siihen
olivat yhtyneet pitäjäläiset, niin hyvin rikkaat kuin köyhät. Mutta
Arvo-herra ja hän, Johanssonni, olivat kaiken aikaa olleet etunenässä.
Ja punakaartiinkin oli hän, Johanssonni, kirjoittanut nimensä
ensimmäisenä. Ja tällaista iljettiin tulla sanomaan hänelle! Mitä
heillä oli, noilla vierailla nulikoilla, täällä tekemistä? Tukat heillä
oli otsalla kuin hevosilla ja housun lahkeet leveinä. Kaupungissa oli
kait sellainen muoti, mutta täällä maalla oli oma muoti ja omat tiplot.
— Itse saatte olla porvareja ja piruja! huusi Johanssonni. — Minulle ei
tartte tulla puhumaan sellaisia. Itse saatte mennä tunkiolle, tuolla
se on eikä siellä ole rotistakaan puutetta. Meillä on täällä omat
tiplot, teitä ei tänne ole kukaan käskenyt. Vai tunkiolle... saakelin
perkeleet, saisivat lahtarit teidät ampua...
— Pietikka on meidät lähettänyt! pamautettiin Johanssonnin eteen ja
silloin hän meni aivan äänettömäksi.
Työlään sovittelun jälkeen läksi Johanssonni näyttämään vieraille
tovereille tietä Tuunaan. Hän selitti pitkin matkaa, että hän tuntee
tarkkaan tämän talon väet ja ne puhuvat aina totta, vaikkeivät ole
hulluja. Neitikin täällä on sellainen, että hän aina sanoo asian
niinkuin se on. Huoposenkin hän ilmiantoi, vaikka hän on hänen
ystävänsä.
Otsatukkaiset eivät enää nauraneet.
Riikka Tuuna tuli heitä vastaan portailla, jalassa saappaat ja yllään
vanha toppatakki. Hän loi heihin kirkkaat keltaiset silmänsä ja sanoi
tyynesti:
— Hän ei ole kotona.
Otsatukat tunkivat likemmä.
— Me olemme kuitenkin saaneet määräyksen etsiä häntä kaikkialta.
— Kun sanon, ettei hän ole täällä, niin ei hän ole.
Miehet perääntyivät ja katselivat toisiinsa. He olisivat luultavasti
poistuneet, jos Johanssonni olisi malttanut vaieta. Mutta nyt hän
vahingoniloisesti virkkoi:
— Siinä se oli! Kun ei ole, niin ei ole. Sanoinhan minä. Tulette tänne,
niinkuin ei täällä meillä olisi omiakin tiploja.
Tuunan talossa tehtiin nyt tarkastus kellareita, vinttejä ja
navetanparvia myöten. Johanssonni kulki otsatukkaisten perässä kuin
koira ja haukahteli:
— No, mitä löysitte? Eikös nyt mennä sikoläättiin — se on vielä
tarkastamatta. Te luulette, ettei missään maailmassa osata puhua
totta, mutta Tuunassa puhutaan. Jos nyt tulevaisuudessa vielä tahdotte
tietää, onko meidän Eino-Ilmari kotona, niin neiti sanoo. Vaikka siihen
paikkaan ampuisitte hänet, niin hän sanoo. Totta täytyy puhua. Minäkin
seison totuuden puolella ja puhun vielä kerran kaikki mitä tiedän.
Otsatukat vaihtoivat silmäyksiä ja antoivat äijän räyhätä.
Seuraavana päivänä, kun Karoliina tuli esikuntaan kysymään miestään,
sanottiin hänelle, ettei Johanssonnia oltu nähty sittenkuin eilen
aamulla. Häntä oli kaivattu täälläkin. Oli luultu hänen olevan kotona.
— Hänet on lähetetty rintamalle! alkoi silloin Karoliina huutaa.
— Sinne lähetettiin ensin toinen Linteeni, ja nyt toinen... Sinne
narrattiin. Mutta jos te olette sen tehneet, niin... Ei annettu käydä
kotona sanomassa hyvästi lapsillekaan. Rintamalle hänet on lähetetty,
kyllä minä tiedän... Pientä Jalliakaan ei hän saanut nähdä...
Hänelle vakuutettiin, että Johanssonni on missä lieneekin. Salenjus
otti Karoliinaa olkapäistä ja talutti hänet ovea kohti. Otsatukkaiset
nauroivat ja käskivät hänen vähän varrota, niin saa takaisin siippansa.
Kahta päivää myöhemmin löysi Tuunan Musti Johanssonnin, löysi ruumiina.
Sydän luotien lävistämänä makasi hän hautausmaan aidan takana. Aitaa
vasten hänet nähtävästi oli ammuttu. Hänen kellonsa, saappaansa ja
rahansa olivat poissa.
Lahtari-raakalaiset tämän tietenkin olivat tehneet. Näin rohkeita he
olivat: keskelle kylää tultiin, kaikkien vahtien uhalla. Salenjus
toimitti lehteen kirjoituksen Johanssonnista, kunnon toverista, sekä
kuvauksen lahtarien konnanteosta ja lesken ja turvattomien lasten
surusta.
Kun uutinen tuli Riikka Tuunan näkyviin, hymähti hän ja virkkoi:
— Ne vieraat miehet, jotka meillä kävivät, ampuivat Johanssonnin.
Hän sanoi sen, seisoen keittiön lieden ääressä ja sen kuuli koko väki,
joka paraikaa istui aterialla. Hänen sanansa tuli nopeasti kylän
tietoon ja Karoliina riensi heti paikalla kuulemaan häneltä itseltään,
miten hän niin saattoi sanoa. Riikka Tuuna kertoi hänelle kaikki mitä
oli kuullut Johanssonnin ja vieraiden puhuvan keskenään.
Esikunnan valtuutetut tekivät nyt paperin, jossa oli Kankaan
kirkonkylän punakaartin leima ja lähettivät kaksi miestä Tuunaan
vaatimaan kirkon avaimia.
Tytär istui keittiön penkillä ja kutoi sukkaa. Hän ei noussut ylös, kun
miehet kysyivät isäntää.
— Hän on hyvin vanha, mutta tuolta te hänet tapaatte ... toisesta
rapusta.
Hän tiesi isän nykyään vastaavan kaikille, etteivät maailman asiat
häneen kuulu, hän hoitaa vain tämän vaimonsa hautaan, kun veivät sisar
Hultan sairaalaan. Ei kestänytkään kauan, kun miehet taasen seisoivat
Riikan edessä.
— Tekö olette tämän talon tytär?
— Minä.
— Isäntä käski kääntyä teidän puoleenne. Meillä on tässä tämä paperi.
Kirkon avaimia me vain. On paras, että annatte yksintein. Teille voi
tulla vaarallisiakin seurauksia, jos...
— Mitäs te nyt sitten kirkolla?
— Se on meidän asia.
— On se hiukkasen minunkin asiani. Isälläni on kauan ollut
kirkkoväärtin toimi ja minä autan häntä, hän kun on vanha ja sairas.
— Nyt on toinen aika. Kirkko tarvitaan toisiin tarkoituksiin...
— Minä olen kuullut, että tahtoisitte viiniä haavoittuneille.
— Niin kyllä... siellä on heikkojakin sairaita.
— Kuulkaas, minä noudan viiniä. Vien sitä sairaalaan. Ehdittehän te
saada kirkon avaimen, jos tarvitsette. Se on täällä hyvässä tallessa.
Voitte tarvita kirkkoa, uskon kyllä sen.
Tuolla ihmisellä oli saakelinmoiset silmät. Ne katsoivat itkettävästi
ja samalla tunkien läpi sen, johon ne katsoivat.
— No, jos toimitatte viinin... Kaiken viinin...
— En ihan kaikkea. Täytyy jättää ehtoollista varten.
— Onko se niin tarpeellista?
‒ En jätä paljon, ja kirkon avaimet säilytän kunnes te tarvitsette
kirkkoa. Jokaiselle ihmiselle tulee hetki, jolloin hän tarvitsee
kirkkoa.
Laiha keltasilmäinen tyttö jäi saappaissaan ja toppatakissaan kutomaan
sukkaansa penkille, missä hän oli istunut, kun miehet tulivat. He
olivat seisoneet ovensuussa ja nyt he kiroillen ja naureskellen
kulkivat takaisin esikuntaan kertomaan, että tyttö oli luvannut viedä
osan kirkkoviinistä sairaalaan. Eivät viitsineet vielä häneen koskea.
Kyllä tulee sekin aika.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin Eino-Ilmari oli jättänyt sisarensa
korvaan säkeen eräästä uudesta laulusta, oli rauha vallannut Tuunan
tyttären mielen. Arvo eli, Arvo palaa! Arvo ei hänelle, Riikalle, ole
pahalla mielellä. Olli palaa, Toivo palaa, Eino-Ilmari elää! Totuuden
sotajoukko saapuu. Jumala ei enää kärsi valhetta maan päällä. Hän
lähettää valittunsa, valkoiset soturinsa.
»... kun vapaa on Suomen kansa!»
Pyörryttävä kiitollisuus täytti Riikka Tuunan olemuksen. Sanat
seurasivat häntä hänen rukouksiinsa ja uneensa, ne antoivat hänen
askelilleen siivet, ne kohottivat kodin kattoa niin että se oli kuin
kirkon kupu. Oli vielä toinenkin säe, joka pyrki tutun säkeen edelle,
mutta hän ei tietänyt, oliko hän kuullut sen oikein.
»Ei ennen uhmamme uupua voi,
kun vapaa on Suomen kansa.»
Varmaan se kuitenkin oli oikein. Viimeiset päivät olivat valheella ja
jumalanpilkkaajilla käsissä. Valkoinen sotajoukko saapuu. Minkä merkin
antaa rakas pikkuveli? Koska kurjet tulevat?
Kurjet! Niin, kurjet! Kevättä ne menivät noutamaan ja kevään ne tuovat.
Ehkä he tulevat pääsiäiseksi? Heidän tullessaan on ylösnousemuksen
juhla. Näkeekö Riikka Tuunan silmä tämän onnen päivän? Näki tai oli
näkemättä. Ei päästetty Moosestakaan luvattuun maahan. Saatikka sitten
päästetään syntistä, kovaa Riikka Tuunaa. Eli, tai oli elämättä yli
Suomen kansan pääsiäisen — hän tiesi, että kurjet olivat matkalla
kotiin Hän oli ennen muita kuullut niiden huudon. Läpi häpeän ja
valheen oli hän kuullut:
Ei... ennen... uhmamme... uupua... voi
kun vapaa on Suomen kansa.