Myrskyn hiljettyä alkoivat ihmiset Kankaan kirkonkylässä nostaa päitään
kellareista, halkopinoista ja ladoista, minne he kiireesti olivat
paenneet. Myöskin metsistä he varovaisesti lähestyivät seutuja, joilla
vasta eilen oli sijainnut heidän kotinsa.
Eilen? Mitä merkitsi »eilen»?
He katselivat maailmaa ikäänkuin he tuhat vuotta olisivat maanneet
haudassa ja heidät nyt olisi kutsuttu uudelleen elämään. Ihmetys
oli heidän kasvoillaan, ihmetys siitä, että maa ei ratkennut heidän
jalkainsa alta, että taivas ei satanut tulta ja tulikiveä heidän
päälleen ja ennen kaikkea ihmetys siitä, että muitakin eläviä
ihmisiä ilmestyi näköpiiriin. Ja kiuru, lauloiko kiuru? Ja kevätkin
teki tuloaan. Se tuntui käsittämättömältä. Sen sijaan eivät ihmiset
hämmästyneet, että kylä, jossa he kerran olivat syntyneet ja eläneet,
yhä vieläkin paloi heleällä lieskalla, hehkuvat savupiiput törröttäen
taivasta kohden. Eivät he myöskään hämmästyneet, että ruumiita
makasi vainioilla, rantatöyräillä ja tienvarsilla. Ruumiit olivat
jotakin paljon mahdollisempaa kuin elävät ihmiset. Siinä oli tuttuja
ja tuntemattomia, vihollisia ja ystäviä, syyllisiä ja syyttömiä,
eläimiä ja ihmisiä. Haeskellessaan kaatuneiden joukosta ja raunioista
omaisiaan ihmiset väistivät kuulia niinkuin väistetään lapsen heittämää
leikkipalloa. Sodan moukari oli, pitäen alasimenaan ihmissydäntä,
iskenyt sen tainnoksiin niin että se tunsi vain harvoilla karkeilla
vaistoilla. Sääliä ei sille ollut olemassa. Tylsinä katselivat
kaikkensa menettäneet ihmiset viheliäisiä vankileirejä, joissa lapset
epäkainosti syntyivät kaikkien nähden, joissa miehet ja naiset yhtä
epäkainosti ja kaikkien nähden kuolivat, joissa nälkä, taudit ja
rikokset raivosivat luonnottomassa rehevyydessä. Mykkinä olivat miehet
kaivaneet omaa hautaansa, mykkinä lähestyivät kuolemaantuomitut toverit
kuoppaa, joihin heidän oli määrä kaatua. Yhteislaukaukset kajahtivat
yli kylän — tuskinpa eloonjääneet edes säpsähtivät. Epäkainosti,
niinkuin syntyminen ja kuoleminen vankileireissä, tapahtui näinä
päivinä tuomitseminen ja tuomion täytäntöönpano. Inhimillinen sydän oli
kerta kaikkiaan veripäivinä tainnutettu eikä tuntenut.
Arastellen lähestyivät eloonjääneet raunioita ja kävivät arvioimaan
menetyksiään.
Tuhkana oli Kankaan muhkea kirkonkylä. Pahimmin oli kärsinyt Tuunan
talo, joka sijaitsi likinnä rantaa. Päärakennuksen raunioista tavattiin
isännän ja emännän hiiltyneet ruumiit, kivinavetta oli ammuttu
murskaksi ja eläimet sisällä kuolleet. Sairas vanha vouti tavattiin
surmattuna kujalla, minne hän nähtävästi oli hädässään laahautunut.
Yksin Tuunan koirakin oli saanut surmansa. Sensijaan oli Mäkimatka
säilynyt paremmin. Ja se oli neuvokkaan vanhan Piinan ansio. Sillä
kun sytytyskomppanian miehet jo olivat kantaneet olkia kivijalan alle
ja yrittivät valella niitä lamppuöljyllä, niin eukko lähti heidän
luokseen, nauroi heitä vasten kasvoja ja sanoi: pojat, lähtekää
syömään piiraita, mitä hulluja te nyt teette — älkää viitsikö! Ja
sytytyskomppanian syödessä piiraita soitti isäntä huuliharppua ja talo
jäi polttamatta. Somerista säilyi päärakennus. Sensijaan ei pappilasta
ollut jäljellä muuta kuin savuavia kivijalkoja.
Se asiaintila, että Mäkimatka oli säilynyt, teki, että tästä talosta
nyt tuli uuden, alkavan elämän keskipiste. Päälliköt, everstiä myöten,
asettuivat sinne ja Harald ja Jon Mäkimatka saivat johtavan aseman
pitäjän sisäisten asioiden järjestämisessä. Niinpä heidät, valkea
nauha hihan ympärillä, nyt nähtiinkin milloin rientämässä jalan,
milloin kiitämässä ratsain paikasta toiseen. Kankaan kirkonkylä ei
enää ensinkään tullut toimeen ilman heitä. Heidän tarkkaa silmäänsä
tarvittiin kuolemantuomioiden täytäntöönpanotilaisuuksissa, heidän
täytyi järjestää majoitus- ja muonitusasiat, heidän täytyi edustaa
paikkakuntaa, mikäli sitä tarvittiin, niiden vieraiden edessä, joita
oli saapunut Kankaan kirkonkylään. Mäkimatkan pappa saattoi olla
tyytyväinen poikiinsa. Hän olikin sitä. Itse kulkien pienessä humalassa
hän asetti vieraanvaraisesta kaikki varastonsa herrojen käytettäväksi
ja vaelsi, huuliharppu povitaskussa, everstin luota mamman luo ja
mamman luota poikansa Arvon luo ja Arvon luota tyttärenpoikansa Ollin
luo ja sitten väentupaan ja sitten ulos, kaikkialle, missä hän tapasi
jonkun ihmisen, joka viitsi häntä kuunnella. Hän oli aina sanonut
Arvosta, että hänestä se vasta mies tulee. Ja silloinkin, kun Arvo
oli lähtenyt sinne... sinne Saksaan ja kaikki muut häntä moittivat,
niin hän, isä, vain aina oli sanonut, että antaa ajan kulua: kenraali
Arvosta tulee, tai senaattori, tai mikä vain korkea herra, pientä ei
hänestä milloinkaan tule. Somerilla majailevat sanomalehtimiehet ja
valokuvaaja viettivät papan kanssa lasin ääressä hauskoja tunteja ja
jälkimmäinen valokuvasi papan poikineen sekä ulkona että sisällä,
taustana sekä kylän rauniot että Mäkimatkan säilynyt päärakennus.
Kuvat tarvittiin lehteä varten, missä Kankaan kirkonkylän kauhut piti
ikuistettaman nykyisille ja tuleville sukupolville. Papan ainoa suru
oli, ettei saatu Arvoa ja Ollia mukaan kaikkiin kuviin. He olivat
käyneet niin vakaviksi... tai ylpeiksi... tai taisi olla niin, että
toisella oli puhumista leikkitoverille, naapurin tytölle, toisella
äidilleen. Myöskin Maahisten isäntä, Lennartti Mäkimatka, tuotti
kunniaa papalle. Hänet oli ammuttu omaan rantaansa. Pappa itki, kun
tätä kuvasi. Nuori leski hoiti haavoittuneita. Tyttärestään Somerin
emännästä ei pappa virkkanut mitään.
Se olikin ollut hyvin viisasta ja edullista molemmin puolin, sillä
vaikkei pappa siitä vielä tietänyt, oli Somerin emännälle juuri
tapahtunut jotakin varsin ikävää, jotakin, joka pahasti merkitsi hänet
ihmisten silmissä. Hänen luoksensa oli hyökännyt kaksi aivan nuorta
poikaa. He olivat tehneet kunniaa sotilaalliseen tapaan ja toinen oli
kohteliaasti pyytänyt saada tarttua hänen molempiin käsiinsä. Kun pojat
näyttivät kilteiltä ja vakavilta, oli emäntä antanut kätensä. Mutta
toinen poikapa tarttuikin niihin lujalla otteella. Ja ennenkuin emäntä
tiesikään, oli toinen pojista hajoittanut hänen hiuksensa ja terävällä
tikarilla viiltänyt ne poikki. Ne putosivat pehmeänä vaaleana läjänä
permannolle. Taasen tekivät pojat kunniaa, vakavina ja kohteliaina
niinkuin velvollisuuden täyttämisen jälkeen ainakin, ja kysyivät,
missä täällä vielä oli ryssänmorsiamia. He eivät saaneet vastausta
kysymykseensä ja lähtivät niine hyvineen. Muualla pitäjässä ei ollut
niin hauskaa kuin Mäkimatkassa.
Useita ihmisiä puuttui. Pappilan vuokraaja ja hänen vaimonsa olivat
poissa — lienevätkö olleet paossa, vai olisiko punaisten raivo
kohdannut heitäkin. Kylän molempia kauppiaita, Huoposta ja Ahosta,
kaivattiin niinikään. Janne Kemppaista etsittiin joukolla. Häntä ei
ollut missään. Lähdettiin kysymään Salenjukselta ja Ahvenaiselta, jotka
vasta tuomionsa saatuaan miesjoukossa odottivat lähtöä ampumispaikalle.
Ensin jyrkästi kiellettyään olleensa tekemisissä vallankumouksen
kanssa, olivat he lopulta alistuneet kohtaloonsa ja vastasivat nyt
levollisesti nähneensä Kemppaisen nousevan vaunuihin, missä Pietikkakin
oli ja lähtevän ajamaan pakolaisjonon jäljessä. Tämä oli tapahtunut
juuri sen perästä kun Nahisen väki oli saatettu kirkkoon. Samassa
komennettiin jono liikkeelle ja Salenjuksen ja Ahvenaisen väsyneet
hahmot hoippuivat viimeistä kertaa sitä tietä, jolla he niin monesti
olivat kuljettaneet lantakuormaa ja niittokonetta ja vihdoin raastaneet
muita ihmisiä samanlaisille retkille, jommoiselle he itse nyt olivat
menossa. Kustaa Kemppaista, vanhaa viinanpolttajaa etsittiin hänen
äitinsä mökistä. Siellä tavattiin sensijaan pitkä Milja, Tuunan entinen
palvelustyttö, pienen lapsensa kanssa. Kemppaisen äiti ei ollut
kärsinyt mitään vahinkoa, ei hän myöskään ollut pelännyt, ainoastaan
suuttunut hän oli siitä, että »nostavat sellaisen metakan, niin toiset
kuin toisetkin». Hänen poikansa olivat käyneet tuomassa hänelle kahvia
ja sokeria, juustoa ja muutakin. Vaan kaikkipa oli mennyt, tuo tyttö
kun oli tuossa syömässä. Ihan väkisin tunki Milja tänne, hän, eukko, ei
kaivannut ihmisiä ja oli moneen kertaan sanonutkin hänelle, että hän
siitä menisi loitommaksi. Vaan tuopa ei ollut mennyt. Ja nyt oli siinä
lapsikin parkumassa. Ei hän vain suosinut sellaista ihmistä, joka ei
antanut kastattaa lastaan ja joka antoi sille sellaisia nimiä, että
eihän sellaisia toki koirallekaan anneta. Varma Kosto — oliko sekin
ihmisen nimi? Ja tuossa hän istuu ja laulaa, että tämä Varma Kosto,
se nyt sitten näkee ajan, jolloin ei tarvitse tehdä työtä, ainoastaan
nauttia. Uskooko siihen kukaan järki-ihminen? Eukko pyysi, että pitkä
Milja lapsineen nopeasti vietäisiin muualle, hän oli kristitty ihminen
eikä kärsinyt sellaisia pakananimiä kuin Varma Kosto. Pojat? Ne... ne
menivät taas tukinajoon. Ne ajavat jonkin yhtiön tukkimetsässä. Ei,
eivät ne tästä rytäkästä mitään tietäneet, eivät ne toki sellaiseen
sekaannu, niin hiljaisia poikia kuin ovat.
Myöskin opettaja Kuusi oli kateissa ja rouva kulki etsien häntä ojista,
heinäladoista ja avannoista.
Mutta missä olivat sitten Tuunan tyttäret? Nuorempi oli sairaalassa,
hän ei sieltä päässyt minnekään. Mutta missä oli vanhempi? Häntä
etsittiin. Alettiin jo pelätä, ettei hänkään enää olisi elävien
luvussa. Punaisethan olivat erikoisesti vihanneet Tuunaa ja
tuunalaisia. Kovat uutiset odottivat sisaruksia: koti oli raunioina,
isä ja äitipuoli palaneet ja lisäksi veli, Eino-Ilmari kaatunut. Kaunis
kuolema se oli ollut. Milloin lähettinä, milloin joukkuepäällikkönä oli
poika yksin tai miehineen komennettu sinne, missä vaara oli suurin,
ja pelkoa tuntematta oli hän mennyt. Nytkin oli hänet miehineen pantu
menemään paikalle, missä vasta kokonaisesta komppaniasta oli jäänyt
jäljelle vain kolmattakymmentä miestä. »Ketju eteenpäin!» oli Tuunan
poika huutanut. Silloin lensi kuula ja osui rintaan. Veri peitti
huulet, viimeiset askeleensa otti jalka, viimeisen kerran nousi käsi.
Hiljainen äännähdys puhkesi rinnasta ja taistelu oli lakannut ja
rauha tullut. Kaatuneen taskukirjan olivat toverit tuoneet mukanaan
omaisille. Siinä oli lyhyitä muistiinpanoja, ne oli kirjoitettu
hyökkäyskäskyjä odottaessa ja kuulasateiden väliajoilla. Siinä oli
myöskin raamatunlause: »Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään
puutu.» Sekä sanat: »Kun Jumala on kanssamme, mitä ihminen meille voi.
Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, joka on sangen sovelias apu
tuskissa.» Kovien sanomien ohella, jotka sisaruksia odottivat, oli
heitä vastassa siis myöskin nämä taskukirjan lehdet.
Alma Tuunalla oli sairaalassa työtä yllin kyllin. Riikka Tuuna oli
nälän uuvuttamana jäänyt kirkon portaille.
Hänen vanhan rakkaan Herran-huoneensa ovella riippui elämän veripisara
ja sen alle oli verisellä sormella kirjoitettu kirjoitus: ihmisen
sydän. Riikka Tuuna oli tämän veripisaran ja tämän sydämen edessä kauan
kysynyt ja vaatinut vastausta. Vihdoin oli hän väsynyt, istuutunut
tahriintuneille portaille, ojentanut kätensä jotakin suurta ja
laupiasta kohden, jonka hän tunsi viipyvän likellään, laskenut pään
käsivarrelleen ja vaiennut. Aurinko paistoi häneen, paistoi suloisesti
ja armahtaen. Se paistoi hyviin ja pahoihin. Oliko hän hyvä, vaiko
paha? Väsynyt hän oli, ei muuta hän pyytänyt kuin unta. Lapsi hän oli,
ei muuta hän pyytänyt kuin isän kättä, isän turvaa. Hiljaisuus tuli.
Vai oliko tämä kuolemaa. Ei tuntunut tuskaa eikä muistoa. Ainoastaan
valoa ja lämpöä.
Siinä auringossa leväten hän vähitellen alkoi erottaa ääniä. Ensinnäkin
kiurun äänen. Ei milloinkaan hän ollut kuullut mitään niin suloista.
Oli kuin taivaan sini olisi äännellyt. Tähän ääntelyyn vastasivat
muistot Riikka Tuunan rinnassa. Ne puhuivat pääsiäisestä ja kurjista.
Tuunan tyttären huulet ääntelivät nekin mukana, jokeltaen ja
epämääräisesti, ikäänkuin eivät vielä olisi osanneet puhua. Pian on
pääsiäinen, kurjet tulevat, taivas on sininen, lumi sulaa. Ihmiset ovat
olleet hyvin sairaina.
Hän alkoi erottaa humua ja ihmisääniä. Muisto palasi. Puhuttiin
jossakin likellä. Kaksi ääntä puhui. Ne sanoivat, että piti olla
varuillaan, tuolla aidan takana saattoi vaania vihollinen. Riikka Tuuna
kuuli joka sanan ja hänen huomionsa terästyi sentähden että ne puhuivat
asiasta, jota hänkin oli ajatellut.
— Katso nyt tänne, täällähän on lapsiakin surmattuina... Ja entä näitä
eläimiä. Tämä syyttömien kärsimys, se on minulle sovittamaton ja
käsittämätön asia.
— Kuka on syytön? Elämän laki on, että yksi vastaa kaikkien ja kaikki
yhden puolesta.
— Mutta eläimet?
— Kuuluvat samaan suureen talouteen.
— Mutta lapset, hehän itse eivät ole tahtoneet tänne.
— Hakekoot ulos, hakekoot ulos. Ja sitähän tämä kaikki juuri on:
tyytymättömät ovat koettaneet hakea ulos. Se on yhtä uloshakemista
ja käräjöimistä alusta loppuun asti. Velka vaaditaan viimeistä ropoa
myöten ja siltä otetaan, jolla on. Saa sitten koettaa, ketä haluttaa,
hakea ulos omaansa.
— Lohdutonta.
— Mihin siitä pääset! Tämä pitäisi ihmisten ottaa lukuun. He ovat aivan
täydelleen riippuvaisia toisistaan, mutta kuvittelevat voivansa tulla
toimeen omin avuin. Yhteiset edut sitovat heitä toisiinsa köysin ja
touvein. Länsi tarvitsee itää, pohjoinen etelää, kaikki toisiansa,
kansat ja yksilöt. Tämä maailma on olevinaan suuri, mutta se on yksi
ainoa huone — olin sanoa lastenkamari —, se pitäisi lasten muistaa.
— Kuka sitten vartioi tätä lastenkamaria? Onko se hyvä tahto vaiko paha?
— Lasten pitäisi tulla järkiinsä ja järjestää niin, että päästäisiin
kauniisti läpi elämän... Heidän pitäisi muistaa, että on vain tämä yksi
huone... Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta...
Tuunan tytär nosti päätään ja ponnisti pystyyn. Hänen olisi tehnyt
mieli mennä sanomaan jotakin noille ihmisille. Oliko hän näin voimaton?
Heidän puheensako häntä näin lamautti? Taasen hän lepäsi ja kuunteli.
Kiuru lauloi ikäänkuin se olisi tietänyt, että se voi laulaa terveeksi
sairaan maailman. Keitä olivat nuo vieraat? Ihmisiä, jotka kulkivat
kaatuneiden joukossa ja kysyivät.
Taasen toi tuuli hänen luokseen ääniä. Hän ponnisti ja pääsi ylös.
Silloin hän yhdellä silmäyksellä yli kirkkotarhan aidan näki pellon,
kaatuneet lumella, säpäleiksi ammutut puut, kytevän kylän, kukkivat
pajut ja muutamia miehiä, jotka likenivät tiellä. Hänen sydämensä
liikahti pitkän tainnutuksen jälkeen: nämä olivat niitä odotettuja,
nämä olivat valkoisia.
Heihin kuuluivat myöskin ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat
maailmassa — olivatko he tulleet, olivatko he elossa?
Silmänräpäyksessä kokoontui Riikka Tuunan sieluun muisto siitä, mitä
oli ollut, ja tietoisuus siitä mitä oli tapahtunut. Hän muisti häpeän,
joka oli painanut kotia ja maata, synnit, jotka ihminen oli kasannut
päälleen, valheen, jonka hän oli laillistuttanut. Sellainen pestään
pois vain verellä ja tulella. Ihmisten Isä on oikeuden isä. Hän ei
ole hyljännyt lapsiaan, hän antaa heille heidän Golgatansa jälkeen
pääsiäisaamun.
Nuo, jotka tuossa lähestyvät, ovat panneet henkensä alttiiksi. Kuinka
vahanpehmeäksi kävikään sydän, kun heitä ajatteli.
Harmaapukuisten keskellä käveli yksi, jonka yllä oli vihreät vaatteet
ja päässä teräskypärä. Kaikkien maailman ihmisten joukosta olisi Riikka
Tuuna hänet erottanut. Oliko siis mahdollista, että hän oli elossa?
Sisimmässään hän oli uskonut, etteivät hänen rakkaimpansa palaisi, ei
Arvo eikä Eino-Ilmari — miksi olisivat he säästyneet, kun niin monta
kaatui. Ja tuossa tuli Arvo, niin tuttuna ja kuitenkin niin outona ja
ikäänkuin korkeaksi kasvaneena. Häikäisi, kun häneen katsoi.
Tuunan tytär muisti äkkiä olevansa risaisessa pojan puvussa.
Juhlavaatteissa hän nyt olisi tahtonut olla, jos koskaan. Kuin unessa
ojensi hän kätensä Arvo Mäkimatkalle, kuin unessa kuuli hän hänen tutun
äänensä. Hänestä tuntui, että elämän täytyy loppua tähän. Ääni oli sama
kuin ennen, tuhannet muistot tulivat vastaan siinä äänessä, armaat
kesäpäivät ja talvipäivät, koko lapsuus, koko nuoruus, koko elämä. Mitä
saattoi tulevaisuus enää antaa tällaisen päivän jälkeen!
Sotilaat olivat tulleet katsomaan kirkkoa. He tahtoivat siellä pitää
pääsiäisjumalanpalvelukset. Heidän joukossaan oli nuori pappi sotilaan
puvussa. Heidän kasvoillaan paistoi jokin kumma kirkkaus, jotakin
ylimaallista oli tänään tuulessa, ilmassa, auringonvalossa.
Ja ennen kaikkea tuntui epätodelliselta, että hän, Riikka Tuuna, asteli
Arvo Mäkimatkan rinnalla, käsi hänen kädessään, vanhojen hautakumpujen
keskellä.
Hetkeksi hän alkoi uskoa, että kaikki sittenkin oli totta. Silloin
lausui armas ääni:
— Leikkitoveri, pidinkö sanani: toinko Kevään?
Siihen se loppuikin.
Samassa suhahti luoti. Arvo horjahti, kaatui maahan. Murtuva silmäys...
henki oli poissa.
Tämän uskoi Riikka Tuuna. Tämä oli todellisuutta. Siinä oli hänen
valkea lintunsa, pudonneena hänen jalkainsa juureen.
Hän ei huutanut apua, hän ei puhjennut valitukseen. Kaikki piti antaa.
Siltä otettiin, jolla oli. Sillä hetkellä hän tunsi, ettei Eino-Ilmari
palaisi. Rikas hän oli ollut, Riikka Tuuna. Tämän jälkeen ei hänellä
ollut muuta kuin hänen oma halpa elämänsä. Uhriksi kelpaavat vain
parhaimmat. Ne ovat isänmaan vapauden pantti. Nyt hän uskoi isänmaan
vapauteen.
Hän nosti lapsuudenystävän pään syliinsä, nojasi hautakiveen ja piteli
kylmenevää poskea poskeaan vasten.
Ja siinä sulavien keväthankien keskellä annettiin Riikka Tuunalle
lahja, jota hän turhaan oli pyytänyt monena kovana hetkenä: kyynelten
armolahja.
— Leikkitoveri, toinko Kevään?
Hän oli vielä kuulevinaan äänen, hän oli vielä näkevinään huulten
liikkuvan.
Sydän tulvillaan alttiutta painoi hän päänsä kuolleen olkapäätä kohden
ja teki siinä hiljaisen valan suojelevansa kallista kevättä koko
halvalla elämällään.
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.