— Mutta Hulta...
Riikka Tuuna seisoi hänen vieressään ja laski multaisen kätensä hänen
käsivarrelleen. Sisar Hulta rauhoittui hiukan. Häntä hävetti, sillä
hän muisti olevansa kristitty ihminen. Hän käänsi nopeasti lehden ja
lasketti kuin vettä:
'Viulun, kitaran ja klarinetin soittoa iltama- ym. huvitilaisuuksiin
tilataan puhelin 8756.
Uusi pruuni puku pienelle miehelle...
Kaksirivinen harmonikka, viisikymmentä markkaa.
Nuori hevonen myydään...
Kaksi yksinäisen ihmisen pikkutyttöä otetaan ilmaiseksi asumaan omien
lasten ratoksi...
Kuolemantapauksen johdosta myydään kahdenmaattava sänky patjoineen,
rautasänky, Singerin ompelukone, pesukomodi, lasten kätkyt, pöytiä,
tuoleja, naisen alus- ja pitovaatteita, myös uusi musta leninki...'
— On siellä oikein kirjoituksiakin, huomautti nyt Johanssonnin vaimo.
— No, käännetään lehteä, huusi sisar Hulta iloissaan. »Voi maailmaa
pahennusten tähden... Varkauksia, ryöstöjä ynnä muita pitkäkyntisten
sormiharjoituksia tapahtuu tuhkatiheään. Polkupyörät näyttävät olevan
halutuinta tavaraa... Odotan vain, että Lönnrotin äijä on varastettu
puistikostaan ja myyty romukauppaan... Huomenna aurinko nousee kaksi
ja viisikymmentäyksi ja laskee... Omistavan luokan taholta on aina
tuomittu lakot, joita työläiset ovat olleet pakoitetut... Ei ole
otettu lukuun, että kosto seuraa... kosto seuraa... Verinen mellakka
venäläisen sotaväen ja suomalaisten välillä Saariluodossa... Salama
surmasi... Sonni puskenut karjakkoa. Kun karjakko Arvi Linna...
Kirjapainoherrat mahtailemassa... Siis mahtailu pois, herrat
työnantajat... Herrasväen suurlakonpelko. Eräänä aamuna oli Helsingissä
eräässä talossa vesijohto jostakin syystä joutunut epäkuntoon. Eräät
talossa asuvat herraskaiset luulivat nyt odotetun suurlakon tulleen
ja kantoivat hikihatussa vettä... Hyvää tekee, että joskus saavat
varistella pois ihrojaan...» Tämäpä on ikävää! »Tytöt hoi, onni
odottaa teitä. Kolme nuorta ihmisen poikaa haluaa kirjeenvaihtoon
ihmisen tyttöjen kanssa. Etusija niillä, jotka omistavat 2.100 gramman
leipäkortin ja jotka talveksi voivat hankkia pienen porsaan.»
Hihi-hihi-hihi-hii!
Sisar Hulta nauroi, Johanssonnin ja Ahvenaisen vaimot nauroivat ja
lapset tirskuivat niin että menivät kaksinkerroin.
Riikka Tuuna oikaisi itsensä suoraksi ja pudotti tuhoruohot käsistään.
— Kuulkaas Karoliina, älkää koskaan tuoko tuota lehteä meidän
pellollemme. Minä en kärsi nähdä sitä. Ja vielä vähemmän kuulla
tuollaista.
Syntyi hetken äänettömyys. Sisar Hultan katse seurasi venäläisten
parvea, joka lakkia huiskien lasketti läpi kylän. Eivät Johanssonnin
enempää kuin Ahvenaisenkaan vaimot osanneet sillä hetkellä sanoa mitään
vastaan. Mutta Riikka kyllä näki, että he jäivät ajattelemaan asiaa.
* * * * *
Mitäpä Tuunan tytär olisi voinut sanoa naapurin vanhalle Piinalle, kun
tämä likaisena ja hymyillen lähestyi häntä, esittäen emäntänsä asiaa.
Mitäpä hän olisi tietänyt. Hän sanoi kylmästi, että hänen veljensä ja
Arvo olivat lähteneet täältä silloin helmikuussa yöllä, hän ei tietänyt
minne. Olli ja Eino olivat hävinneet maaliskuussa. Puhuttiin, että
edelliset oli surmattu rajalla ja jälkimmäiset vangittu — puhuttiin
monella tavalla. Riikalla oli kurkku kuivana, kun hän näitä asioita
toisteli.
— Vai ei sitten Riikkakaan sen enempää tiedä. Meidän rouvan on ikävä
Arvoa. Meidän rouva ajatteli, että jos Riikka olisi häntä vaikkapa
unissa nähnyt.
‒ En minä mitään unia näe enkä uniin usko. Meidän Alma näkee ja uskoo.
Ja hän kyllä silloinkin juuri näki unen jostakin valkeasta linnusta.
— Valkeasta linnusta?
— Niin, juuri muistuu mieleeni. Se oli jo aivan unohtunut. En minä
sellaisiin usko. Se lintu kai ammuttiin ja putosi alas.
‒ Ammuttiin ja putosi alas.
Syntyi äänettömyys.
— Unet ovat tärkeitä, sanoi Piina hyvin vakavana, — ja korttien
ennustukset ovat tärkeitä. Vai sellaisen unen... Ja Alma sen näki.
Nythän minä voin meidän rouvalle kertoa. Ilmankos meidän rouva tiesi
mitä teki, kun minut tänne lähetti.
‒ Älkää nyt... enhän minä tiedä tarkoittiko koko uni miesten matkaa.
— Mitäs muuta, kun sen Alma silloin näki. Ja jos meidän Arvo on ammuttu
rajalla, niin sittenhän ennustus jo on täyttynyt... Arvo oli kaunis
poika. Ja nyt hän on mennyt...
Riikka Tuuna vaikeni. Silmänräpäyksen aikana hän kysyi itseltään,
Eino-Ilmaria vaiko Arvoa uni oli tarkoittanut. Maailma oli mustana
hänen silmissään.
* * * * *
Kotona Tuunassa pauhasi vanha kirkkoväärti kuohuksissaan.
— Tulee minulta kysymään... Äää... äää... äää... sellaista. Ja lupaa
minulle kymmenen prosenttia korkoa... Ja luulee, että minä... äää...
äää... Haru saa hävetä, sanoin. Ja paras on, että Haru jättää sellaisen
kaupanteon. On parempi että Haru menee ja... viileskelee itseään...
terävällä veitsellä... Sanoi tarvitsevansa rahat vain kahdeksi
kuukaudeksi. En kahdeksi tunniksi minä niitä antaisi, jos ne olisivat
minulla. Ne eivät ole, sillä ne vietiin pankkiin. Mutta minä otan ne
sieltä pois, ei raamatussa puhuta mistään pankeista. Niin... menee
vaan Haru ja viileskelee ruumiinsa haavoille. Se on vain ruumis. Sielu
täytyy kätkeä tuomiopäivään... Ei, ei hän nauranut, mutta hän oli
suutuksissaan.
— Millähän lailla Harukin aikoo kostaa meille, sanoi Riikka, joka
oudosti tunsi, että vaimot, joiden lehteä hän äsken oli loukannut,
hautoivat kostoa.
Lisäksi oli Hulta lukenut jotakin kostosta, hän oli toistanut sanat:
kosto seuraa.
— Minun sielulleni Jumalan kiitos... äää... äää äää... eivät ne mitään
mahda, sanoi kirkkoväärti. — Ei mitään...
* * * * *
Sisar Hulta istui ajatukset muissa sairaan emännän luona. Ei saanut
ilmaa pysymään puhtaana, vaikka ikkuna oli auki. Kärpäset hakivat
sairasta niinkuin haaskaa. Pöydällä kaljatuopin vieressä oli postilla,
virsikirja ja hengelliset laulut. Ne olivat kuluneet sisar Hultan
käsissä, mutta nyt hän olisi yhtä hyvin voinut tarttua tukkoon kuivia
olkia. Ei mitään makua ollut niissä. Häntä veti portaille, portille,
kujalle.
Eräänä iltana, kun sairas piti nostettaman keinutuolista sänkyyn, ei
sisar Hultaa kuulunut. Renki seisoi ja odotti, huudeltiin kuistilta,
kuunneltiin ja huudeltiin taas. Etäältä saattoi kuulla hanurinsoiton.
Sisar Hultaa ei kuulunut. Kirkkoväärti seisoi pihamaalla, tuuheat
kulmakarvat törröttäen ankarain silmien päällä, ja ajatteli. Nurmi oli
kellastunut toisella kulmalla pihamaata, seljapensaskin kitui, nälkä
oli ihmisten edessä. Taivas vain rusoitti poutaa.
— Miljaaa, huusi isäntä, — tulkaapa tänne auttamaan. Nyt oitis.
Milja meni pitkin askelin ikäänkuin ei hän olisi kuullut.
Isäntä meni salin puolelle ja pääsi Eino-Ilmarin huoneeseen asti
ilman että Riikka häntä huomasi. Riikka istui keinutuolissa, pää
nojaten taapäin ja silmät kiinni. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän
kimmahti pystyyn ikäänkuin olisi säikähtänyt. Mielessään teki hän
johtopäätöksen, että menee tästäpuoleen kirkkoon, kun tahtoo olla
rauhassa.
— Missähän Hulta on? kysyi isä.
— En minä vaan tiedä.
— Tulisitko sinä nostamaan emäntää. Mikähän Hultalle on tullut?
Riikka asteli isänsä edellä yli suuren aution salin, jonka permannolla
kulkivat lumivalkeat matot kuin mitkäkin suorat, autuuteen viitatut
tiet. Hän veti huivia hartioidensa ympäri ikäänkuin häntä olisi
palellut.
‒ Mikähän Hultalle on tullut? sanoi isäntä uudestaan.
— Liha, sanoi Riikka.
Isä kääntyi ovessa hänen puoleensa ja tytär toisti sanansa ja nyökäytti
päätään.
Kun sairas oli nostettu vuoteeseen ja renki ja Riikka olivat
poistuneet, seisoi vanhus ja katseli kuolleita kasvoja harmailla
tyynyillä. Kesäyön hämärä verhosi huoneen ja vuoteen, vain pöydältä
erottautuivat mustat hartauskirjat. Vanhus koetti pujottaa käsiään
ristiin, mutta ne olivat niin työn kovettamat, etteivät ne taipuneet.
Ne jäivät päälletysten ja siinä hän paineli ja puserteli niitä. Hän
muisti kuinka kaunis tämä hänen toinen vaimonsa oli ollut silloin kun
hän hänet näki lähetysjuhlilla. Tyttö oli äitinsä kanssa seisonut
pitkän ruokapöydän ääressä ja vanha Tuuna oli tuntenut suonissaan uuden
nuoruuden. Hän oli pyytänyt saada maksaa heidän kahvinsa ja voileipänsä
eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa ennenkuin hän sai varmuuden.
Tyttö oli niin nuori ja äiti päätti asian.
Liha, ajatteli vanhus ja oudon selkeä ja polttava tunne tuli yhtäkkiä
hänen mieleensä niinkuin joskus myöhäisenä syksynä tulee kesäisen
lämmin ja kirkas päivä. Liha — mitä oikeutta on lihalla? Se huutaa ja
vaatii. Eivätkö kaikki oikeudet ole hengen? Liha... liha... Kaikki meni
samassa sekaisin hänen vanhassa päässään. Mitä on tehtävä Hultalle?
Onko hänet pantava pois talosta? Vanhus läheni vuodetta, laski kätensä
vaimonsa kylmän hikiselle otsalle ja sitaisi pois hiussuortuvan.
Tämä tässä oli se kaunis tyttö. Missä oli heidän ainoa lapsensa,
Eino-Ilmari? Liha... liha... Kaikki liha on niinkuin ruoho. Mikä oli
Jumalan tarkoitus?
Hänen polvensa vapisivat, kun hän laskeutui alas vuoteen ääreen, hänen
kankeat kätensä hytkivät pusertaessaan puuta, otsa kolahti vuoteen
laitaan.
— Jeesu... armahda minua...
Oli tapahtunut suorastaan ihme: vanha Sydänmaan Miina oli käynyt
läpi vaikean leikkauksen ja uhkasi nyt tulla terveemmäksi kuin hän
koskaan oli ollut. Ihanat tuskattomat päivät, jommoisia ei hänellä
ollut elämässä ollut, annettiin hänelle hänen vanhoilla päivillään ja
hän makasi vain odotellen haavojen parantumista päästäkseen mökilleen
sydänmaahan. Hänen kiitollisuutensa Jumalaa ja ihmisiä kohtaan oli
rajaton. Jumala sai osansa veisuun ja rukousten muodossa, lääkäriä
ja sairaanhoitajattaria hän tarjoutui palvelemaan koko loppuiäkseen.
Heidän kauttansa oli Jumala tehnyt suuren ihmeensä. Koko sairaala tiesi
Sydänmaan Miinan tarinan, koko kaupunki sai sen kuulla ja tapahtui
vielä sekin, että tohtori kirjoitti harvinaisesta sairastapauksesta
oikein tohtorien sanomiin. Vanha Miina rukoili lopulta Jumalaa, että
nöyryydellä jaksaisi kantaa näin suuren kunnian. Hänen ystävänsä
Kankaan pitäjässä iloitsivat hänen kanssaan, eivätkä suinkaan vähimmin
Anna-Liisa Nahinen ja Riikka Tuuna. Ja eräänä päivänä istuutui Riikka
rattaille lähteäkseen panemaan järjestykseen vanhan palvelijattaren
mökkiä hänen kotiinpaluutaan varten.
Hänen rattaillaan kulki Johanssonni, joka oli pyytänyt päästä
mukaan tärkeiden asioiden vuoksi, mitä hänen piti toimittaa
sydänmaan kulmalla. Hänellä oli kuitenkin mukanaan niin paljon
tavaraa, että Riikka jo rattaille noustessa oli uhannut jättää osan
pois. Ne olivat sentään kaikki niin tärkeitä — vaalijulistuksia
ja kirjallisuutta Johanssonnin piti lähteä viemään — että niiden
täytyi olla siinä missä hänkin, Johanssonni, oli. He aloittivat siis
matkan hyvässä sovussa. Oli ihana syyspäivä ja metsät helottivat
juhlallisimmassa väriloistossaan. Kalliista hinnoista ja näiden
mahdollisesta nousemisesta riitti yllinkyllin puhelemista. Kun
kuitenkin oli käännytty sydänmaan tiehaarasta, alkoi Johanssonnille
tulla asiaa alas rattailta. Hän antoi ohjakset Riikalle ja aukaisi
suuren käärön. »Kaikkien maiden köyhälistö liittykää yhteen», luki
Tuunan tytär sadoista papereista, jotka viuhkan tapaan lepäsivät
päälletysten. »Raatajat, sorron yöstä nouskaa», nähtiin toisen
käärön paperiviuhkassa. Näitä kirjoituksia naulasi Johanssonni
telefonipylväisiin ja virstanpatsaisiin, ladonnurkkiin ja makasiinien
seiniin. Yhä harvasanaisempana katseli tätä Tuunan tytär, yhä
yksinvaltiaammin hallitsi uusi poliitikko sanaa rattailla, jotka olivat
matkalla Sydänmaan Miinan mökkiä kohden.
Tää on sitä tiplomaattista toimintaa, puheli Johanssonni vasaraniskujen
välillä. — Pitää tänne korpeenkin viedä valoa ja valistusta. Tässä
on näitä oman paikkakunnan miehiä, joita pitäisi ajaa läpi. On
Salenjus ja itse Pietikka — sehän on Pietikka niin hyvä kuin meidän
pitäjäläinen, niin paljon kuin hän täällä on ollut ja täällä pannut
kaikki edistyspyrinnöt pystyyn. Tuo paketti tuolla takana onkin
Pietikan, hän on matkalla tuolla noin toisessa pitäjässä. Kova mies se
oli Nahinen, kun karkoitti Kemppaisen näistä korvista... Ei se Kustaa
sitä unohda... Valoa ja valistusta. Mitä pirun nauloja nämä ovat, en
paremmin sano. Sellaista se on maailman imperialismi, sotia se tahtoo
eikä mikään teollisuus sotia kestä, naulat paremmin kuin muutkaan...
Sotilaat on työväkeä, nuo venäläiset, ja sentähden on välit pysytettävä
hyvinä. Että yksimielisinä voitaisiin mennä maailman imperialismia ja
taantumuksellista porvarien vastavallankumousta vastaan... Rouva Juuri
kanssa on näillä listoilla, kyllä hänelläkin on kieli kannassaan...
Kovastihan ne tahtoivat ehdokkaiksi minua ja Kemppaista, nimittäin
Jannea, mutta ei me sentään. Kyllähän meitä aina puhujina tarvitaan.
Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla. Kemppaisesta
tehdään yhdistyksen esimies, jos nyt Salenjus tulee kansanedustajaksi.
Ja eiköhän se Salenjus tulle. Pietikka sanoi, että kun Kemppainen on
ollut vankilassa, niin se voi jotakin vaikuttaa ulospäin, vaikkei se
sisään päin mikään asia olisikaan. Se on Pietikka niin tarkka niistä
ulkonaisista, niinkuin oikein onkin, kun köyhälistön asia nyt kerran
on historian näyttämöllä... Ei taida vain olla tietoa Eino-Ilmarista
paremmin kuin Somerin isännästä ja pojastakaan. Sinneköhän ne todella
menivät Saksaan? Että kuinka yhtäkaikki voi olla tuntoa, kun se Saksan
keisari juuri on tämän sodan alkanut. Mutta kyllä kai ne ovat jo
saaneet passit toiseen maailmaan, tarkoitan Eino-Ilmaria ja Somerin
isäntää ja poikaa. Niin se tämä Aliinakin sanoo, Tuunan Miljan sisko,
että kyllä ne sentiensä menivät. Ja sellaista tiplomaattista elämäähän
se kuului harjoittaneen koko koulu, mitä Eino-Ilmari kävi. Ja siellä
oli jo Johanneksen markkinoilla eräs poika kehunut, että hänellä on
jalassa yhden karkulaisen saappaat ja tarkoittanut Eino-Ilmaria. Ne
olivat tietysti otettu jalasta, hyvät saappaat. Ei suinkaan kukaan
tällaisena kalliina aikana rupea saappaita hautaan panemaan ruumiin
mukana, niin se pannaan ihminen sellaisena kuin se syntyy... Se Somerin
Olli kuului kuristaneen vanginvartijan — sillähän oli sellaiset kourat
niinkuin moukarit... Milja menee nyt sitten myös yhteen Linteenin
kanssa. Pyhinä miehinä pidetään talolla häät. Se on sen antanut
Linteeni anteeksi, että Miljan lapsi on Antrein. Mitäs — isä kuin
isä ja ihminen kuin ihminen. Ja eikähän tämä nykyaika ole vanhaa
testamenttia. Naiset on nyt paremmin niinkuin yhteisiä ja yhteiskunta
ottaa lapset. Ja se onkin mukavaa, niin äiditkin saa täytetyksi
korkeammat elämänehdot... Se on kovin suuttunut Miinalle Kustaa.
Taitaa ottaa Miinan koville. Perhana sentään, nyt taisi jokin mennä
rikki. Onkos nämäkin teitä ja rumpuja. Se suuttuu Pietikka, jollei
saa tavaraansa... Ei, ei taitanut mitään tulla. Mutta tässä rattailla
näkyykin olevan ihan vanhantestamentin komento, että nainen vaikenee
seurakunnassa... Tottahan annatte vielä anteeksi, jos käyn tuolla
Jortikan asumuksessa viemässä noita lehtiä, ne ovat sellaisia pimeitä,
Jortikan väet, ettei niille tule lehtiäkään. Niitä tuli Pietikan
toimesta oikein hevoskuorma. En minä ole kauan.
Riikka Tuuna oli painanut huulensa niin lujasti kokoon, että hänen
täytyi reväistä ne eroon, kun hän yksin jäätyään hengitti. Eihän hän
uskonut mitä hänen omaisistaan oli kerrottu, mutta kirveli kuitenkin.
Kirveli ja inhotti. Kuinka korkea olikaan tämä Luojan maailma ja kuinka
matalat ihmiset.
Johanssonni viipyi. Jos tästä lähtisikin liikkeelle ja jättäisi koko
tiplomaatin. Rupesivatkohan ne nyt tuolla Jortikan mökissä juomaan?
Mistä tulee tämä selvä viinan haju?
Riikka Tuunan silmät lepäsivät sanomalehtipinkalla rattaiden pohjalla
ja ajatuksissaan hän tavaili:
Sorron yöstä nouskaa.
Hirvittävä sota raatelee yhä maailman kansoja. Se on kapitalistisen
kansainvälisen hirmuvallan tulos. Sen suojissa riistäjien ja
suuranastajien saalis paisumistaan paisuu. Köyhälistön nylkeminen,
kurjuus ja hätä kiristetään huippuunsa. Mutta samalla paisuu kaikkien
maiden köyhälistön katkeruus, koston tarve, viha ja vastarinnan
voima. Yhä valtavammat joukot järjestyvät kapitalistista hirmuvaltaa
vastaan. Vanha pohja horjuu, vanhat jumalat ovat kaatuneet. Sorrettujen
ääni vaatii oikeutta. Suomen suurriistäjien ahneus on yltynyt
sietämättömäksi maanvaivaksi. Peto on näyttänyt karvansa. Vievätkö
köyhälistöltä leivän suusta ja vaatteet päältä? Mutta köyhälistön on
sortajat tuomittava...
Riikka Tuuna nousi yhtäkkiä seisomaan rattaille.
— Johanssonni, nyt minä lähden! huusi hän.
Ja samassa läjähtivät paperikääröt tiepuoleen. Takaa hänen omilta
rattailtaan olikin tullut viinanhaju. Siellä oli viinaksia. Hän nosti
senkin kantamuksen maantielle ja läjäytti hevosta ohjasperillä.
Pitkästä aikaa tuli hänen mieleensä jokin poikamaisen kevyt olo.
Sellaista hän oli tuntenut lapsena kiivetessään puihin. Häntä nauratti.
Johanssonni juoksi esiin metsästä, huusi ja hosui käsiään.
— Kuulkaas nyt, huusi Riikka vastaan, — minähän olen porvari, riistäjä
ja jumalankumartaja. On paljon pyydetty, että minun pitää kuljettaa
teidän kirjallisuuttanne!
Hän näki että Johanssonni seisoi ja pui nyrkkiä hänen perässään.
— Kyllä Riikka tämän vielä katuu! huusi Johanssonni. — En olisi
uskonut, kun Riikka on aina paremmin ollut sellainen inhimillinen.
Saatanan porvarit, kyllä te vielä näette...
Riikka Tuuna kääntyi taakseen.
— Johanssonni... kuulkaas: parannukset eivät tule vihan ja koston
tietä. Viha synnyttää vihaa ja kosto kostoa. Se tie ei koskaan vie
perille...
— Rakkaus on kattilassa, mutta viha palaa alla...
— Rakkaus palaa pohjaan... Paha ei voi palvella hyvää...
— Mene helvettiin! Kyllä sinä vielä kadut...
Riikka ajoi yksinään eteenpäin, korvissaan muonarengin viime sanat.
Hänen mielensä keveys oli jo kokonaan ohitse. Kaamea alakuloisuus
laskeutui hänen ylleen. Tiekin kävi yhä yksinäisemmäksi. Mitä tästä
kaikesta tulee?
Kun hän illalla palasi kotiin, kuuli hän ensi kerran äänen, joka siitä
puoleen kaikui kautta Kankaan pitäjän joka ilta ja pyhäpäivätkin
umpeensa, äänen, joka sittemmin kävi varsin kohtalokkaaksi. Hän kuuli
sanat: rasdvaa, ras — dvaa! tahdissa kuin ikinä jonkin komennussanan.
Venättä olivat sanat ja kaiketi harjoittajatkin olivat venäläisiä. Ääni
ei kuitenkaan kuulunut venäläisten harjoituskentältä, vaan niityltä
hautausmaan takaa.
Ras-dvaa! ras-dvaa!
Kankaan kirkonkylä lepäsi yliluonnollisessa valaistuksessa. Aurinko
laski lämpöisenä kuin kesällä ja sen rusotuksessa hehkuivat keltaiset
metsät. Pitkin niittyä marssi omituinen joukko: parikymmentä työmiestä
työvaatteissaan. Heidän käyntinsä oli raskas ja vaatteet riippuivat
väsyneesti.
Ras — dvaa! Ras — dvaa!
Nehän olivat tuttuja jokikinen, samoja miehiä, jotka täällä olivat
marssineet heinäntekoon ja viljankorjuuseen. Tämä oli tietysti
kirkonkylän järjestyskaarti eli punakaarti, olihan hän kuullut, että
sellainen piti perustettaman. Tässä se nyt oli. Ketä vastaan se
menee? Venäläisiäkö? Mutta venäläinenhän sitä on johtamassa. Mitä
epäjärjestystä se aikoo asettaa? Eihän täällä näy mitään epäjärjestystä.
Ras — dvaa! Ras — dvaa!
Jokin kaunis innostus nuo miehet kuitenkin oli koonnut, sillä he olivat
työstään tulleet tänne ja marssivat nyt tuossa raskain, kömpelöin
jaloin. Varmaan heidän sisimmässään kuitenkin oli tarve varustautua
kaiken varalta suojelemaan kotia ja kotipaikkaa...
* * * * *
Pian senjälkeen saapui vanha Miina kaupungista. Häntä totisesti ei
olisi saattanut tuntea. Kaupungin rouvat olivat lahjoittaneet hänelle
hienoja vaatteitaan — hattu vain puuttui, ja häntä olisi luullut
joksikin virkamiehen rouvaksi. Kyllähän ne hattujaankin tarjosivat,
kertoi Miina punastuen, mutta eihän hän nyt toki sellaisia... Nytkin
jo vallan hävetti tulla kotipuoleen tällaisissa pukimissa. Hänellä oli
uudet kalossit, hänellä oli sateenvarjo, hänellä oli ruokatavaraa. Ja
sairaanhoitajattaret olivat lahjoittaneet hänelle sormuksen. Musta
risti siinä oli kannassa, kyllä se oli hyvin kaunis. Mutta outo se oli
kädessä, kun ei ikinä ollut sellaista omistanut eikä uskonut sellaista
saavansakaan. Miina oli niin nuortunut, hän oli niin kiitollinen,
iloinen ja keveä, ja kertomista hänellä riitti loppumattomiin. Hän
istuikin penkillä Tuunan keittiössä ja kertoi jokaiselle, joka halusi
kuulla.
— Miina menee vielä naimisiin! sanoivat Tuunan palvelustytöt. — Kun
soltut näkevät, niin koppaavat hevosen selkään.
Miina nauroi. Ei nyt toki sellaisista sopinut puhua, mutta kyllä se
elämä oli kuin silkkiä, kun oli terveytensä saanut. Sitä ei voinut
kieltää. Jumalalle kiitos ja kunnia.
Miinan piti näyttää kalossejaan sisar Hultalle. Niitä ei löytynyt
mistään. Ovensuuhun hän oli ne jättänyt, alas, ulkoeteiseen. Koko talo
haki. Aivan varmaan ne olivat joutuneet vaihdoksiin. Kuka täällä oli
käynyt? Oma väki vain. Kalosseja ei löytynyt. Miina istuutui vakavana
penkille.
— No mihin panitte sateenvarjonne ja saalinne? kysyi Riikka. — Ei
nykyään voi ulos jättää.
— Ulos minä jätin, penkille tuohon, kun aioin heti lähteä eteenpäin.
Mentiin katsomaan. Koko talo haki. No mutta Herra siunatkoon, mikä
ihmisille oli tullut? Miina itkeä tihutti keittiön penkillä. Sormus oli
toki vielä jäljellä. Mutta entä koppa ruokatavaroineen? Hän pelästyi jo
kun tarttui sankaan: koppa oli keventynyt. Jestas siunatkoon: sokeri
oli poissa! Jonka tohtorinna itse oli antanut. Hänenhän piti tarjota
tuliaiskahvit kotona ja kutsua Kemppaisten veljeksetkin metsästä...
Mikä ihmisille oli tullut?
— Lähtekää te pian sydänmaahanne, nauroi pitkä Milja astuessaan itkevän
pienen naisen ohitse, — muuten olette puti puhdas.
Vanhus ei yöllä nukkunut yhtään silmällistä. Hänen sydämensä oli
murheellinen, hän ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä. Niin kauan oli
tauti pitänyt häntä heistä erossa. Hän oli vain nähnyt mökkinsä köyhät
seinät ja tuntenut taudin lakkaamattomat kouristukset. Nyt oli hänellä
kauniit vaatteet, sormus, terveys ja tavaraa — hän olisi voinut olla
niin onnellinen, jolleivät ihmiset olisi näin muuttuneet. Jumalan,
Jumalan he olivat hyljänneet. Varhain aamulla kyydittiin hänet Tuunan
hevosella pois kirkonkylästä. Hän läksi mielellään. Sydänmaassa toki
olivat kaikki ihmiset hyviä tuttuja.
Marraskuun lakko meni Kankaan pitäjässä varsin hiljaisesti. Ei
juuri muuta tuntunut kuin että oli yleinen vapaaviikko. Osuuskauppa
oli suljettu ja järjestyskaarti marssi joka päivä, punainen lippu
etunenässä, kylän päästä päähän. Siinä oli nyt toistasataa miestä,
vanhempia, nuorempia, jopa pikkupoikiakin. Salenjus oli käynyt
vaatimassa kauppias Huoposelta säästöpankin avaimia, mutta kauppias ei
antanut. Pikkupojat, niinhyvin porvarilliset kuin järjestyneidenkin
lapset, juoksivat innoissaan kulkueen perässä, joka marssi tanhuaa läpi
kylän, laulaen:
... on veljet keskenään.
Pitkä Milja oli jo jättänyt paikkansa Tuunassa, mutta hänen tavaransa
olivat vielä talossa ja Riikka oli luvannut, että hän täällä saisi
pukeutua niihin »punaisiin häihinsä», jotka vietettäisiin talolla
ja joihin oli kutsuttu toistasataa henkeä, sekä suomalaisia että
venäläisiä. Myöskin Pietikka oli luvannut tulla.
Oli lauantai-ilta ja talo loisti valkenevien vainioiden keskellä kuin
lyhty, odottaen uudenaikaista ylkää ja morsianta. Ensi lumi lankesi
maille. Silloin tultiin Riikalle huutamaan, että morsian on valmis.
Suojellen viluisia käsiään esiliinan alla läksivät Riikka ja sisar
Hulta juoksemaan pihan toiselle puolelle.
Samassa pienessä huoneessa, missä Milja ollessaan navettatyttönä
Tuunassa, oli viettänyt niin monen yön iloisten solttujen seurassa,
oli hänet nyt puettu morsiameksi suomalaista miestä varten. Käryävän
lampun valossa hääri kolme naista, vielä ojennellen kaikkinaisia
tavaroita Aliinalle, joka hikipäässä puki niitä morsiamen ylle.
Milja oli valkoisissa. Sukat ja kengätkin olivat valkoiset. Tuli jo
kiire. Sulhanen saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä. Siinä viimeisiä
valmistuksia tehtäessä kävi iloinen ja jännittynyt puheensorina.
— Missä on minun nenäliinani?
Pistithän sen juuri povellesi.
— Pankaa vielä neula, etteivät kukkaset putoa. Helkkarissa, älkää
pistäkö!
Se tietää vain hyvää.
— Aijai, ottakaa vähän auki liivejä, pingoittaa niin hitosti...
— Niin, se on se pikkulintu, joka siellä pingoittaa... Mutta eihän
hakasia voi auki jättää.
— Onhan nauha, silkkinauha. Pannaan se päälle.
— Sehän on punainen. Kyllä morsiamen pitää olla kokonaan valkoisissa.
— Ja vielä tässä! Se on uljas nauha...
— Ja sopii Miljalle erinomaisesti. Sehän peittää kaikki.
— Alalaatikossa se on...
— En minä panisi. Kyllä morsiamen pitää olla valkoisissa.
— Pane pian nyt, kuulethan että tarvitaan... No noin vaan, solmuun
taakse!
— Kaunis tulee... Kaunis tulee!
— Se on uljas nauha.
— Ja sopii tällaisiin punaisiin häihin.
— Ja Miljan mustaan tukkaan.
Kun solmu oli köytetty ja morsian kääntyi, luki Riikka selvästi leveän
punaisen silkkinauhan päistä:
»Viimeinen tervehdys...
Autuaat ovat puhtaat sydämestään...»
Nauha oli värjätty, mutta paksut, painetut kirjaimet näkyivät selvästi.
Se oli kankaan kunnan Parannan isännän haudalle laskeman seppeleen
nauha.
Porraskivellä narisi lumi. Tömistettiin jalkoja. Sulhanen astui sisään.
Näissä punaisissa häissä sattui muuten pieni välikohtaus, josta
myöhemmin oli kohtalokkaat seuraukset muutamille Kankaan pitäjän
kansalaisille.
Kansanedustajat Pietikka ja Salenjus veivät sivuhuoneeseen Kemppaisen
ja Johanssonnin ja keskustelivat heidän kanssaan punakaartin tilasta ja
muustakin pitäjässä. Pietikalla oli kädessään taskukirja ja hän teki
siihen muistiinpanoja.
— No miehet, sanoi hän, kynän pää hampaiden välissä, — kutka täältä nyt
niinkuin ensinnä olisivat nypittävät, jos niinkuin tulisi puhdistus
tarpeen? Toivotaan, etteivät porvarit pakota työväkeä epätoivon
tekoihin. Mutta kaiken varalta: kutka ne nyt täällä olisivat, jotka
siinä suuressa rytäkässä tulisivat kysymykseen?
Johanssonni joutui ymmälle ilosta, että toveri Pietikka oli valinnut
hänetkin neuvonantajaksi tällaisessa tärkeässä asiassa. Kemppainen oli
puheenjohtaja, oli siis selvää, että häneltä kysyttiin. Mutta hän,
Johanssonni oli vain jäsen — hän mahtoi siis jotenkuten muuten tehdä
luotettavan ja edullisen vaikutuksen. Oli siis vihdoinkin hänenkin
hetkensä tullut, kyllä olikin ollut kovaa hänen elämänsä. Kun oli se
muijakin tullut otettua sellainen saamaton. Nyt saisivat nähdä pomot
ja porvarit, että hänessäkin, Johanssonnissa oli tiplomaattia ja
käskijää. Sekin Tuunan tytär, joka kiireimpänä akitatsuuniaikana teki
hänelle sellaiset kepposet. Salenjus oli jo ehtinyt luetella Lennartti
Mäkimatkan, joka piti Maahisten kartanoa, kirkkoherra Nahisen ja
kauppias Huoposen.
— Riikka Tuuna kumminkin on sellainen! huusi Johanssonni kiihtyneenä.
— Pitää välttää naisia, sanoi Pietikka. — Ovatko Mäkimatkan väet
luotettavia?
— Kahdeksantuntinen meni Mäkimatkassa ensin läpi...
— Jaahah, jaahah... Hyvä on.
— Kelju mies on opettajakin! sanoi Johanssonni.
— Jaahah, jaahah...
— Mutta hiidessä: Sydänmaan Miina! huusi Kemppainen äkkiä.
— Se nyt on niin vanha kääkkä, että oli tuo missä oli, huomautti
Salenjus hymyillen.
— Se ilmiantoi minun veljeni pappipirulle, kyllä se on toimitettava
taivaaseen... hahhahhah...
‒ Pitää katsoa, ettei harjoiteta persoonallista kostoa, huomautti
Pietikka vakavasti. — Tämä punainen liike on pyhä asia eikä sitä saa
vetää alas ryöstön ja murhan tasalle...
Hetkeksi vaikenivat kaikki.
— Vain vastavallankumoukselliset voimat on toimitettava pois tieltä,
selitti Pietikka.
‒ Ei, ei ryöstön eikä murhan tasalle, toisteli Johanssonni. — Mutta
Tuunan Riikka kun paiskasi kaikki vaalijulistukset maantielle, alas
rattailtaan. Niin kyllä se jo on vastavallankumouksellista toimintaa.
Ja meidän lehteä hän oli kieltänyt tuomasta silmiensä eteen.
— Ja kyllä vaan viinaa on tarvittu kaikissa vallankumouksissa, kuiskasi
Kemppainen viisaana ja vakavana. — Mikään vallankumous ei käy laatuun
ilman viinaa.
— Pappi on yllyttänyt saarnatuolistakin, sanoi Salenjus, — eikä ole
huolinut varoituksista eikä mistään. Kyllä häntä on varoitettu.
— Papilla on niin paksut kellonvitjat, sanoi Kemppainen, — että
sellaiset olisi korjattava yhteiskunnan talteen.
— Pappilassa harjoittavat lapsetkin vastavallankumousta! huusi
Johanssonni.
— Ahoselta meni puotipalvelijakin Saksaan.
— Jaahah, jaahah. Pannaan ylös. Ei siksi, että tätä luetteloa
tarvittaisiin. Toivomme viimeiseen saakka, että herraskaiset tulevat
järkiinsä. Varoitan vieläkin päästämästä asioita yksityisten koston ja
ryöstön luisuvalle pinnalle. Ja tietenkin on sanomattakin selvää, että
tämä asia pysyy meidän kesken.
— Se on selvää kuin Kemppaisen muorin kahvi! nauroi Johanssonni ja
tarjosi kunnioittavasti kumartaen savukkeet kansanedustajille.
Salissa kajahtivat eläköön-huudot. Miehet, kaikki neljä, sekaantuivat
kansan vilinään.
Eräänä pimeänä iltana jälkeen joulun ilmestyi Tuunan keittiöön vanha
mies, joka pyysi yösijaa. Riikka Tuuna pesi astioita pienen lampun
valossa, öljy kun oli kovin vähissä. Tytöt tulivat lypsyltä, hameet
korkealla ja jäätyneinä kahisten. Kissa sai maitoa teevadille pöydän
alle ja latki sitä hiljaa.
— Sopii vaan mennä pirtin puolelle, kehoitti Riikka vierasta.
— Jos voisi saada jotakin syötävän puolta, sanoi mies ääni vavisten.
— Sitä ei nyt paljon ole kenelläkään. Syökää jos tahdotte tuossa
tyttöjen mukana. Totta kai vieraalla on paperinsa kunnossa, ettei tule
ikävyyksiä taloon.
— Kunnossa pitäisi oleman.
Tytöt istuivat toisiaan vastapäätä, toinen ikkunan alla, toinen
irtopenkillä, ja jyrsivät suurista reikäleivänpalasista. Ukko kastoi
leipäpalaansa samaan suolakuppiin kuin hekin. Kukaan ei puhunut. Kello
tikutti. Kissa makasi uuninkyljessä. Riikka päästi sisään koiran ja
katosi.
Mutta koirapa karkasi ukkoa kohden ja alkoi iloisesti vinkua ja nuolla
hänen käsiään.
— Onpa täällä ystävällinen koira, yritti vanhus pelästyneenä. — On
kai penikka. Soh, soh... Eipä taida olla hyvä vahti, kun noin suostuu
vieraaseen.
Tytöt katsoivat häneen pitkään ja sanoivat, että se on penikka ja nuo
venäläiset sen ovat opettaneet sellaiseksi, että se on joka miehen
ystävä. Vieras sanoi nopeasti hyvää yötä ja tytöt kuulivat hänen
askeltensa kopisevan alas portaita.
Mitä? Tuliko hän takaisin?
Riikka Tuuna istui Eino-Ilmarin kiikkutuolissa silmät ummessa, kun hän
salista kuuli askeleita.
— Kuka siellä on?
— Riikka... hsss! Minä se olen. Etkö tunne. Ole Jumalan tähden hiljaa.
— Kuka minä?
— Etkö nyt tunne? Eino-Ilmari minä olen. Lähdetään pian pakoon. Osaatko
tyynenä mennä keittiöön ja lähettää tytöt nukkumaan... No mutta Riikka,
hyvä ihminen...
Riikka oli vaipunut pikku-veljensä rintaa vasten. Hän nieli siinä
jonkinlaista kuivaa naurua, koetellen käsillään pojan olkapäitä,
käsivarsia, niskaa, kasvoja.
Niin, niin, minä se olen. Mutta minä olen julman vaarallinen. Jos
ne koirat saavat tietää, että minä olen täällä, niin minä riipun
hirressä ja sinä myös. Mene nyt siis keittiöön ja koeta lähettää tytöt
nukkumaan. Tai lähetä heidät kysymään vieraan papereja... Tai vielä
parempi: mene itse ja kun et löydä ukkoa tuvasta, niin ihmettele ja
lausu arvelu, että hän kai on mennyt muualle. Katso, koira, se pakana,
se teki minulle aika tepposet, sillä se tunsi minut. Mutta sisko — nyt
sinun täytyy olla terästä niinkuin ennenkin olet ollut.
— Minä en voi valehdella, yritti Riikka tuskissaan.
— Mitä sinä puhut? Valehdella? Tahdotko minut hirteen? Onko nyt kysymys
valehtelemisesta. Sinä olet paha ja tyhmä.
— Olin mikä olin. Mutta puhutaan jostakin tärkeämmästä. Oletko todella
täällä? Kuinka olet tullut? Missä olet ollut.
Eino-Ilmari tuli surulliseksi.
— Minulla siis ei ole turvaa sinun luonasi. Jos minua tullaan etsimään
täältä, niin sinä heti sanot, että olen täällä.
— Älä minua kiduta, poika, tiedäthän, että minun täytyy riippua kiinni
totuudessa. Kuka sinua täältä etsisi.
— Ne tietävät asiat paremmin kuin yksikään meistä. Niillä on urkkijat
joka paikassa. On hyvin mahdollista ... jopa luultavaa, että ne nytkin
tietävät erään ukon tallustelleen kylään ja tulevat tarkastamaan, minne
hän on joutunut. Tytöt kertovat, että koira tunsi minut. Silloin minä
olen kiinni.
— Oi, Eino-Ilmari, että tulitkaan. Miten minä voin sinua suojella? En
valehtele, tiedät sen. Mitä minulle sitten jää, jos luovun totuudesta?
— Minun kai ei olisi pitänyt tulla tänne. Mutta pelkäsin sinun
menehtyvän epävarmuuteen. Me elämme kyllä kaikki, Toivo, Arvo, Olli...
Onko varma, että kaikki täällä nukkuvat? Eihän täällä ole ketään?
Toivo ja Arvo menivät väärillä passeilla rajan yli. Minä karkasin
yöllä poliisivankilasta, josta minut piti lähetettämän Venäjälle.
Eräs herra antoi minulle palttoonsa ja lakkinsa sekä silmälasinsa
ja niiden turvissa pääsin läpi kaupungin. Olin sairashuoneella
viikon. Sieltä sain lääkärintodistuksen, että minun täytyy lähteä
Jämtlantiin parantamaan keuhkojani... Jonkun Armas Laakson passilla
lähdin Jämtlantiin. Minua ei kukaan epäillyt, kävelin rinta
sisäänpainuneena... No, mitä nyt? Riikka, et ole yhtään iloissasi
tulostani.
— Tällaisten valheiden turvissa sinä olet säilynyt.
— Totuus olisi syössyt minut suoraan surman suuhun ymmärrät toki sen.
Minä olen oppinut ovelaksi, oi, et aavista miten ovelaksi! Ja sinäkin
vielä opit.
— En ikinä! En tahdo!
— Odota sinä vaan, kun hätä tulee.
— Teidän sananne olkoon jaa-jaa ja ei-ei.
— Olkaat viekkaat kuin käärmeet ja lempeät kuin kyyhkyset... Olli meni
suksilla yli jään... Hän tappoi ainakin kolme santarmia. Kyllä he hänen
nyrkkinsä muistavat. Yhdenkin kauhean inhottavan urkkijan hän löi
tainnoksiin ja viskasi avantoon. Niin, niin, sillä muuten he olisivat
tappaneet hänet. Se se juuri on sodassa: jollen minä tapa sinua, niin
sinä tapat minut.
— Voi sielu-raukat, sielu-raukat!
— Älä sinä voihki, neuvokkuus on hyvä asia ja viekkaus on sodan
parhaita apukeinoja. Ole terästä, sisko, niinkuin olet aina ollut.
Äläkä sitä totuuttasi tuuppaa joka paikkaan, mihin se ei sovi. Suoraan
sanoen: sinun saivarteleva totuutesi pitää sulkea sodan ajaksi johonkin
alttarikaappiin ja ottaa sitten taas esiin...
— Poika... en tunne sinua, mikä sinulle on tullut?
— Olen kokenut totta ja satua, olen seikkaillut, elämäni on ollut
täynnä vaaraa ja voittoa. Kaikki on ollut kuin satua ja runoa, miten
vain tahdot... Tyttö, herää ja ymmärrä minua. Ymmärrä mikä on edessäsi,
meidän suomalaisten edessä: sota.
Riikka vaikeni pettyneenä ja alakuloisena. Vihdoin hän kysyi Toivoa
ja Ollia. Eino-Ilmari päästi tulemaan nopean sanojen pärskeen, joka
vaikutti kuin sadekuuro.
— Hyvin he voivat. En ole nähnyt heitä, mutta he ovat vimmatusti
harjoitelleet Lockstädter-Lagerilla ja odottavat nyt Libaussa
Suomen vapautuksen hetkiä. Siellä se on Ollikin jääkärien joukossa.
Poika pahus valehteli olevansa kahdeksantoista vuoden vanha. Ne
nielivät valheen kuin hyvänkin herkun ja Olli hoitaa nyt tietääkseni
konekivääriä... Siellä on paljon meikäläisiä, toista tuhatta
kumminkin. Minä, minä olen hoitanut komerssia rajalla. On siinä ollut
työtä siinäkin. Ja nyt on muutamia jääkärejä jo tullut kotimaahan
harjoittamaan suojeluskuntia. Pohjanmaalla ne jo ovat... suurilla
jäillä harjoitellaan joulunpyhinä että kaikaa. Tiedätkös, minä osaan
sellaisen laulunkin, että tulee hulluksi ilosta, kun sen kuulee. Tule
tänne, niin veisaan korvaasi. Mutta sinä et saa unissasikaan toistaa
tätä, muista se. Kun minä nyt osaisin sen sinulle niin kuiskata, että
ymmärtäisit. Minua itkettää aina, kun sen kuulen. No, korvasi tänne
nyt, tyttö... Oletko oikein harras niinkuin olet kirkossa, oletko
valmis? Kuule siis:
Syvä iskumme on, viha voittamaton,
meill' armoa ei, kotimaata.
Koko onnemme kalpamme kärjessä on,
ei rintamme heltyä saata.
Sotahuutomme hurmaten maalle soi,
mi katkovi kahleitansa.
Ei ennen uhmamme uupua voi,
kun vapaa on Suomen kansa.
— Jumala! pääsi Riikalta ja hän pusersi tuskissaan pikkuveljen
käsivarsia. — Vihaa ja kostoa... en ymmärrä...
— Et saa olla penseä, tyttö. Se on vapaan Suomen sotalaulu, etkö
nyt kuule. Jääkärit ovat sen tehneet Libaussa... Minä voisin lentää
Jumalaa kaulaan, kun sen kuulen. Katso, jääkärit ovat Jumalan lahja,
ne ovat ne, jotka ovat uskaltaneet uskoa Suomen vapauteen, ne ovat ne,
jotka ovat tunteneet kevään rinnassaan ennenkuin kukaan muu... Minun
täytyy nähtävästi puhua sinulle aivan niinkuin olen puhunut käydessäni
selittelemässä kansalle. Ei siksi, että se paljon tarvitsi. Siellä
Pohjanmaalla ollaan valveilla. Mutta on kuitenkin täytynyt järjestellä.
Olen käynyt puhumassa. Ja nyt puhun sinulle, sillä sinun täytyy herätä
ja järjestää asiat täällä. Katso, sota on ovella... Älä keskeytä
minua, minulla on niin lyhyt aika. Sinun täytyy ensinnäkin ymmärtää
jääkäriliike. Se on jotakin hyvin ihmeellistä. Olen puhuessa verrannut
jääkäreitä pajuihin... niin, niin pajuihin. Tiedät miten aina olen
pitänyt pajuista. Ja nyt tiedän miksi: siksi että ne tuntevat kevään
ennenkuin mikään muu luonnossa. Jollen kuole vapaussodassa, niin ehkä
vielä runoilen, siltä minusta tuntuu. Mutta kuulehan: et suinkaan
sinä voisi antaa minulle vähän ruokaa. Kauhean kovaa leipää sinä
tarjoat meidän väille... Niin, katso, paju kasvaa vesiojain varsilla
ja ennenkuin yksikään toinen kasvi meillä aavistaa kevään lähestyvän,
kuulee paju veden solinan syvällä maan povessa. Kevät tulee! Ja ennen
pitkää ovat hopeiset kukat ilmestyneet metsään. Muistatko Ummen saarta,
siellä ne aina ensinnä puhkeavat... Sinä saat uskoa, että kun jääkärit
tulevat kotiin, niin kaikki nuoret seuraavat heitä. Pohjanmaalla se
alkaa, samana päivänä riisutaan venäläisiltä aseet. Mutta ole hiljaa,
hiljaa... Meillä ei ole aseita, siinä se on. Muuten olisikin leikkiä,
mutta käy nyt paljain käsin aseistettuja joukkoja vastaan. Ruotsi
mokoma ei antanut. Mutta Saksa antaa. Hindenburgi ja Ville ovat
meille suosiolliset — ajattelevat kai, että antaa lapsen yrittää. Ja
ovathan ne nähneet Saksassa, että jääkäreissä on sisua. Hitosti minun
on nälkä, olin riistämäisilläni kissalta kupin, kun sinä sitä äsken
keittiössä syötit... Etkä ensinkään armahtanut ukko raukkaa, joka
sinuun turvautui. En olisi uskonut, että sinä, jumalinen ihminen,
olisit niin kova. No, kuules nyt, ala sinä nyt kutoa ja kehrätä ja
neuloa valkokaartille. Ja mobilisoi kaikki luotettavat voimat. Mutta
viisaasti ja taitavasti... Tuo nyt ruokaa, rakas lapsi. Ja sitten
lähtee ukko Viljami Toivola taasen liikkeelle. Katso, minä olen
lasinpuhaltaja Viljami Toivola ja lähden työasioille Riihimäelle. Mitä
minä antaisinkaan, kun pääsisin saunaan.
— Sota, kuiskasi Riikka raskaasti, — pitääkö nyt ryhtyä siihen? Eikö
nyt ole muuta keinoa...? Sotahan on meille toivoton.
‒ Ei ole! Und setzet ihr nicht das Leben ein... Mutta tuo jo ruokaa! Ja
sitten takaisin taipaleelle.
Yö kului. Ennenkuin päivänsalo alkoi tuntua, täytyi Riikka Tuunan
päästää pikkuveli ulos pimeyteen. Ei niin paljon valoa hän ollut
uskaltanut sytyttää, että hän olisi nähnyt hänen kasvonsa. Ei portille
hän saanut häntä saattaa. Ei mitään varmuutta hänelle jäänyt, pääsisikö
edes läpi kylän. Mutta jokin häikäisevä valo tunki nyt vähitellen hänen
sieluunsa ja hänen korvissaan alkoi soida se runo, jonka Eino-Ilmari
oli lausunut ja joka hänestä ensi hetkessä oli tuntunut vihan ja koston
julistukselta. Se oli sodanjulistus valhetta vastaan, sodanjulistus
kansallista häpeää vastaan Suomenmaassa. Se oli Jumalan oma ääni, hänen
kevätlähettiensä huuto kiusatulle kansalle. Se oli vapautuksen viesti
syntiin vangituille sieluille.
Arvohan oli luvannut lähteä noutamaan kevättä! Hän tuo kevään!
Muutamana silmänräpäyksenä tuntui tämä kaikki ei ainoastaan
uskottavalta, vaan luonnolliselta ja selvältä. Mutta jota enemmän vanha
elämä paljastui talvipäivän harmaassa sarastuksessa, sitä kauemma
häipyi öinen satu. Riikka Tuuna ajatteli kuulemiansa vuoteellaan,
tarkaten sydämensä lyöntejä ja tuttua arkista liikettä kaivolla,
portaissa ja pihamaalla. Mutta kun hän sitten, yllään saappaat ja
vanha toppatakki kulki lumiröykkiöiden keskellä navetan ja keittiön
välillä, oli hän varma, että oli nähnyt hullua, vaarallista unta, joka
rangaistaan tyrmällä ja kuolemalla. Sielujen vankeus ei ole loppunut.
Oli kuitenkin yksi sävel, joka äännähti eikä ottanut vaietakseen. Runo,
jonka Eino-Ilmari oli lausunut, ei ollut unta. Jääkärien runo oli totta.
Hän muisti, että jonkin sadun joutsen oli lapselle ilmoittanut
unessa tärkeitä asioita. Mutta jotta lapsi herättyään uskoisi unen
ilmoitukseen, pudotti lintu pois lentäessään valkean höyhenen ja jätti
sen lapsen rinnalle.
Riikka Tuimallekin oli jäänyt valkea höyhen, runo josta ei hän
muistanut muuta kuin
... kun vapaa on Suomen kansa.