IHMISEN SIELU-RAUKKA

Ihmiset seisoivat syvällä tapausten virrassa ja luulivat johtavansa

pyörteitä. Virta tuli kaukaa ja leveältä ja ihmiset hosuivat ja

häärivät.

* * * * *

Niiden monien sairas- ja raamatunselitysmatkojen joukossa, jotka

kirkkoherra palavan sielunsa kehoituksesta teki eri haaroille pitäjää,

kävi yksi erikoisen kohtalokkaaksi. Se oli se, jolla hän tavoitti

Kustaa Kemppaisen, vanhan salaviinanpolttajan.

Riikka Tuuna hänet sai lähtemään tälle matkalle. Oli kysymys

niinsanotusta »Sydänmaan Miinasta», nimittäin Miina Matintyttärestä,

joka kissansa kanssa asui mökillään Tuunan takamailla. Miina oli

hoitanut Riikan ja Alman pieninä, heidän oman äitinsä eläessä.

Kivulloisena ihmisenä oli hän parikymmentä vuotta elättänyt itseään

kehruulla ja valmistautunut vastaanottamaan taivaallista ylkäänsä

sekä yöllä että päivällä, minä hetkenä tämä tulisi. Morsiusvaatteet,

nimittäin kuolinvaatteet, Tuunan emännän lahjoittama vanha

karttuunipuku, olivat kauan olleet kauniisti valmiina rasiassa.

Nyt ei Miina enää kolmeen vuoteen ollut kyennyt rippikirkkoonkaan

ja yhä viipyi ylkä. Riikka Tuuna, joka Alman mentyä naimisiin, oli

viettänyt päivänsä miltei puhumattomassa yksinäisyydessä, sai yhtäkkiä

päähänpiston lähteä tervehtimään hurskasta vanhaa vaimoa. Ehkäpä hän

tietäisi antaa jotakin neuvoa.

Lapsellista oli kuitenkin ollut sellaista luullakaan. Sydänmaan Miinan

maailma loppui hänen pirttinsä seinien takana. Hän ei osannut puhua

muusta kuin omasta vaivastaan, mitä hän saattoi syödä, mitä ei, miltä

tuntui siinä ja siinä paikassa ruumista ja mikä saisi hänen kuolemansa

jälkeen minkäkin hänen pirttinsä köyhästä, rakkaasta kalustosta. Riikka

Tuuna, joka oli toivonut voivansa vanhuksen kanssa puhua asiasta,

josta ei hän ollut saanut puhetta syntymään rovastinkaan kanssa,

nimittäin totuudesta ja rehellisyydestä ja siitä mitä raamatussa

tarkoitettiin sanoilla: teidän puheenne olkoon jaa-jaa ja ei-ei —

Riikan mielestä kävi näennäisesti niin yksinkertainen asia entistäkin

ongelmallisemmaksi ja mahdottomammaksi ottaa puheeksi kenenkään kanssa.

Hullu hän oli ollut, kun tänne tuli! Hänen päätään kivisti huonossa

ilmassa, joka ympäröi sairasta, hän kuunteli puolella korvalla tämän

juttuja, kuunteli ilman tarkkaavaisuutta sellaistakin asiaa, joka

muuten olisi herättänyt valveille koko hänen huomionsa.

— Kuka teitä nyt sitten täällä vakituisesti käy katsomassa? kysyi

Riikka. — Kuka teille vedenkin kantaa, kun kaivo on tuolla mäen alla?

Sekö Heta?

— Käyhän Heta, mutta hänkin on sairastellut, ja Marjan tyttö on minulle

juoksuttanut vähän monen lämpimän leivän... Ja Kemppaisen veljekset,

nehän minulle veden tuovat. Ja saunankin lämmittävät ja ovat vieneet

kelkalla saunaankin, ja säälineet taas sisään, kun olen kovin huonona

ollut. Niillä on tehtaansa tässä vallan likellä, ne saavat täältäpäin

paremmin viljaa. Vaikka sellaista laitontahan se on, kyllä minä siitä

olen heille usein sanonut, mutta he sanovat, että tarvitseehan ihminen

viinaa lääkkeenäkin. Ja sen minäkin kyllä tiedän, että hyvää se

tekee... Sellaista huonomaista elämää ne veljekset ovat eläneet, kyllä

minä heille olen koettanut sitä jumalansanan valossa esittää, mutta

hyviä he vain minulle ovat olleet. Ja maksaneetkin ovat siitä että

täällä ovat olleet yötä. Viisitoista markkaa kuulta.

Riikka Tuuna muisti nuuskaisen Kustaan, ainoan ihmisen, jota ei hänen

isänsä käskenyt istumaan, kun hän taloon tuli. Hyvin kauan siitä

olikin, kun Kustaalla oli ollut Tuunaan asiaa. Niinikään sekaantui

erään vaikean helmikuun-yön muistoon mielikuva pienestä tanakasta

miehestä, jonka päässä oli ollut huopahattu ja jalassa lysyyn

astutut kengät. Riikka yritti keskeyttää vanhusta, mutta tämä jatkoi

itsepintaisesti:

— Vanhaa äitiäänkin nämä pojat muistavat. Ei ole Kemppaisen muoria

lähetetty vaivaistalolle...

— Kyllä ne ovat huonoja miehiä, sanoi Riikka vihdoin, — kyllä Miina

saisi lakata heitä suosimasta. Toinen on istunut linnassakin.

Hän ei enää kuunnellut mitä sairas sanoi. Hän vain kaipasi hetkeä,

jolloin taas istuisi reessä ja saisi rauhassa ajatella omia asioitaan.

Ei siksi, että ei kai niille ollut parannusta ajassa enempää kuin

iankaikkisuudessakaan.

Joka tapauksessa Riikka lupasi vanhalle lapsenpiialle toimittaa papin.

Ja kirkkoherra olikin heti valmis lähtemään.

Harvoin lienee sielunpaimen löytänyt alttiimpaa ripitettävää kuin

siveä vanha neitsyt Tuunan sydänmailla. Viime ajoilta oli hänellä

tunnollaan, että hän joskus oli tuskastunut ristiinsä ja rukoillut

taivaallista ylkää kiirehtimään, varhemmilta ajoilta, että hän oli

tullut pahoittaneeksi Tuunan emäntä vainajan mieltä. Niin hyvä ihminen

kuin emäntä oli, tämä Toivon, Riikan ja Alman äiti. Ilo oli vakuuttaa

iankaikkinen elämä ja anteeksianto sellaiselle kuolevalle. Pyhän

toimituksen jälkeen kääntyi puhe maallisiin asioihin. Sairas tuntui

virkistyneeltä ja kirkkoherra huomautti, että hänen edessään ehkä oli

elonaikaa maailmassakin. Puhuttiin ruustinnasta, diakonissasta ja

lääkäristä. Siltalan Heta oli keittänyt kahvia ja kirkkoherran täytyi

sitä juoda. Yhtäkkiä hän kysyi, täälläpäinkö Kemppaisen Kustaa poltti

viinaa.

Miina kävi levottomaksi: ehkäpä siinä olikin asia, joka olisi pitänyt

mainita ennenkuin nautti Herran ehtoollista. Olikohan tullut tehdyksi

suuri synti, kun ei sitä maininnut? Hän toisti nyt kaiken mitä

Kemppaisista oli Riikallekin sanonut: että he täältäpäin saivat viljaa,

että he olivat olleet hyvät hänelle ja että he olivat pitäneet murheen

vanhasta äidistään. Kirkkoherra katsahti ulos ikkunasta: maaliskuun

illan varjot lepäsivät lumella ja varpusparvi hääri hänen hevosensa

ympärillä. Hänen kellonsakin jo osoitti, että hevonen oli saanut tunnin

levätä. Hän sanoi nopeaan hyvästi, lausui, ajatukset tykkänään toisella

taholla, sanat, jotka tällaisissa tilaisuuksissa oli tottunut lausumaan

ja jätti katkuisen pienen tuvan.

Mutta ulkona kysyi hän heti matalalla äänellä Hetalta tietä Kemppaisten

tehtaalle. Vanha vaimo silloin ikäänkuin lysähti kokoon ja seisoi

väristen hänen edessään, rukoillen, ettei hänen tarvitsisi mitään

sanoa. Jos Kustaa saa tietää, että hän on hänet ilmiantanut, niin

hän tappaa hänet. Janne on istunut linnassa varkaudesta ja on ehkä

tehnyt murhankin, vaikkei sitä ole näytetty toteen. Ja kirkkoherralle

itselleenkin on paras, ettei hän lähde. He ovat olleet niin hyviä

Miinallekin, kuka hänelle vedetkään kantaa ja puut toimittaa, jos

heidät tuomitaan... Kirkkoherrassa kuohahti, kun hän katseli pelkoa

kurjassa kyyryselkäisessä vaimossa. Sellaisia olivat ihmiset, kukaan

ei uskaltanut, jokainen pelkäsi vaivaista henkeään. Kirkkoherran

pää heilahti hänen tukahduttaessaan vastenmielisyyden ilmaisua ja

hänen katseensa lensi yli punertavan paljaiden metsien ja siintävien

lumiaukeiden. Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät: valkoinen sauhu,

ohut kuin nauha lapsen leijassa, kohosi ilmaan. Kirkkoherran ei

tarvinnut enempää kysellä. Hän loittoni vaimosta, joka ulvoi ulvomalla,

ja meni ajomiehensä, pappilanvuokraajan rengin luo:

— Lähdetäänpäs, Ahvenainen, tästä hiukan metsälle. Hevonen saa syödä

täällä. Kyllä tämä Heta sen verran katsoo, ettei se sotke heiniä

jalkoihinsa.

Nuoren miehen ystävälliset, hiukan kavalat kasvot vetäytyivät

epäluuloisesti nauruun.

— Mihinkä metsälle kirkkoherra nyt?

— Tuonne vain vähän matkan päähän... Tässähän näkyy käyvän selvä tie.

Kas vain, tästähän on ajettu hevosella niinkuin mihinkäkin luvalliseen

paikkaan... Täytyy ihmetellä, täytyy ihmetellä...

Kirkkoherra asteli jo, turkki auki, tietä pitkin, missä keskellä oli

luja jalkapolku ja kahden puolen pari kevyttä, reenjalaksen viiltämää

viivaa. Yht’äkkiä hän kääntyi ympäri.

— No, eikö Ahvenainen tulekaan? Mitä te pelkäätte?

Hän astui pari askelta takaisin päin ja turkin leiskuvat liepeet

osoittivat, että hänessä aikoi kiehua. Pappilan vuokraajan tallimies

oli kumartunut maahan ja kopeloi heiniä syliinsä.

— Eikö se Ahvenainen kuule? Olettehan tähän asti ollut hyvinkin

hyväkuuloinen.

— Minä vain sitä, sanoi tallimies punaisena, — että tulee jo iltakin...

Ja kyllä on parasta, että kirkkoherrakin jättää sen matkan...

— Tietääkö Ahvenainen sitten edes mistä matkasta on kysymys?

— Hm, kun sauhu on juuri tuossa ahon takana...

— Ja mikä sauhu se sitten on?

— Niinkuin ei kirkkoherra sitä tietäisi.

— En minä tiedä, siksipä juuri tahtoisin käydä katsomassa.

— No, onhan sitä nyt sauhua nähnyt.

— Älkää kierrelkö, lähtekää mukaan nyt... No mutta, mies, mehän aina

olemme olleet ystävät ja tehneet niin monet matkat yhdessä.

— Niin, mutta jokaisella on oma nahka niinkuin rakas olevinaan.

— Ja onko tässä muka se oma nahka vaarassa?

— Voi olla niinkin.

— Tätä en olisi Ahvenaisesta uskonut.

— Kirkkoherra ei tiedä mitä kaikkia kirkkoherrasta pitäjällä puhutaan.

— Se ei minua liikuta. Vastaan teoistani Jumalalle enkä ihmisille.

Tuletteko mukaan vai ette?

— En taida tästä lähteä. Se oma nahka...

Kirkkoherran valkoiset sormet tekivät ilmassa suonenvedontapaisen

liikkeen.

— Oletteko kauankin tietänyt tästä... nimittäin, että tämä sauhu nousee

tuosta metsästä...?

— Mistäs minä. Paljon toki nousee sauhuja... Kylläpä kirkkoherra nyt...

Nouseehan niitä kylistä ja metsistä ja pappiloistakin.

— Ei Ahvenainen viisastele. Te kyllä tiedätte, mikä sauhu tämä on.

— Sen saa kirkkoherra itse tietää. Minä en tiedä. Enkä tahdo tietää.

Mitä ihmisten sauhut minuun kuuluu. Jos kirkkoherra tahtoo haistaa mitä

he keittävät, niin mitä sivullisia siinä tarvitaan...

— Vaiti!

Kirkkoherra oli valahtanut valkoiseksi kasvoiltaan. Tuntui siltä kuin

hän olisi aikonut lyödä edessään olevaa miestä. Kuitenkaan ei hän ollut

edes likellä häntä eikä tehnyt ainoaakaan liikettä. Hän ainoastaan

nousi varpailleen tai nosti itseään. Vuokraajan tallimies oli hänkin

mennyt valkoiseksi ja kädet, jotka pitivät heinätukkoa, koukistuivat

puserrukseen. Lyhyen hetken aikana välähtelivät näiden molempien

ihmisten silmävalkuaiset uhkaavasti toisiaan vastaan.

Sillä aikaa ojenteli kyttyräselkäinen Heta itkien lepänoksien kaltaisia

käsivarsiaan milloin toista, milloin toista kohti ja vasta ripitetty

sairas hoippui ikkunaan, painaakseen kasvonsa ruutuun, joka tuskin oli

suurempi kuin että se kehysti inhimillisen kärsimyksen kuvaa tämän

kuihtuneen naisen hahmossa. Mutta hiljainen sydänmaa näiden neljän

ihmisen ympärillä hengitti lukemattomilla huokosilla, joita aurinko

päivän aikana oli sulattanut lumeen, ilmoille rauhaansa.

Kun Kankaan kirkkoherra pitkin, tarmokkain askelin astui Miinan

jäätyneen kaivonläven ohitse, istui harakka kiponvarren nenässä ja

nauroi. Myöskin tallimies nauroi katsellessaan liehuvia liepeitä, jotka

etenivät pitkin ahoa. Siinä se on syöttiläs, ajatteli hän, toistellen

jotakin hokemaa. Kirkkoherra Nahinen ei nimittäin ollut mikään lihava

mies. Syöttiläs! lausui hän ääneen.

Nahinen puolestaan hillitsi mielessään tunnetta, joka sillä hetkellä

oli luja kuin visa. Huono oli ihminen, viheljäinen on ihminen,

ajatteli hän. Tuokin Ahvenainen, jonka minä olen mieskohtaisesti

opettanut lukemaan, joka tälläkin hetkellä käy minun vaatteissani,

joka on saanut vaatteeni ennenkuin ne olivat kuluneetkaan... Ja tuokin

kyttyräselkä, jonka tuulenpuuska kaataa kumoon... kaikki he vapisivat

henkensä puolesta, kaikki he hautovat kostoa. Kukaan ei tahdo kohota.

Huonoa, viheljäistä on elämä... Mitähän todella tuokin Ahvenainen

ajattelee, olio, joka kaksi vuotta sitten ei vielä ollut saanut

päähänsä kirjaimia... Samalla haavaa kuin nämä ajatukset kuvottaen

kulkivat läpi hänen sielunsa, paahtoi hänessä tunne lämpöinen kuin

sydänsuven aurinko: suuri Isä, sinä olet kaikessa, sinä olet rakkaus

ja armo. Sinä kokoat kerran kaikki luotusi Sinä olet totisesti armo ja

anteeksianto... Ja samalla kun hän tunsi oman syntisyytensä siinä että

oli ajatellut halventavasti nuoresta ajomiehestään ja kyttyräselästä

näki hän yhdellä silmäyksellä maailman kauneuden sydänmaan hohtavassa

keväänkeväässä. Elämä on kallisarvoinen ja ihminen hitunen Jumalaa...

Hän laski jalkansa sinertävään lumeen tallatun polun syrjällä. Se

upotti ja jääsohjo reenjalasten jälkien syrjillä putosi helisten...

Metsikössä veivät reenjäljet yli pienten pensaiden. Puiden juurilla oli

lumi jo laskeutunut kuopille. Yhtäkkiä tunsi kirkkoherra sieraimissaan

keitetyn viljan makean hajun. Samassa silmänräpäyksessä kipunoi

suuttumus taasen läpi hänen sielunsa. Puhutaan köyhyydestä ja köyhästä

maasta, mutta tähän on varaa! Hän astui nopeammin ja koetti tehdä

astuntaansa äänettömäksi.

Kustaa Kemppainen seisoi paraikaa mäskipatansa ääressä ja kohenteli.

Jannen jalat näkyivät havumajan oviaukosta, aurinko paistoi hänen

polvilleen, joilla lepäsi leivänpuolikas. Hennot, likaiset hyppyset

tulivat ja taittoivat leivänpuolikkaasta, samassa kadotakseen ylöspäin

ja sivuille, mistä ne niinikään kokosivat jotakin. Saappaat olivat

aivan uudet ja nähtävästi valmistetut sotilashenkilölle, joka ei ollut

tavallinen sotamies. Eivätköhän ne olleet varastetut. Havumajan luminen

katto valui kimmeltävänä vetenä alas pitkiä sinisiä jääpuikkoja, jotka

tuntuivat helisevän auringossa. Likaisen sohjon vallassa oli ala

tehtaan ja havumajan välillä, jota saattoi kutsua pihamaaksi. Nokiset

pannut, kattilat, saavit ja piiput törröttivät taivaan sineä kohti

niinkuin jotkin rauniot tulipalon jätöllä. Kustaa laski kolahtaen

kauhan kädestään tyhjään saaviin ja sylkäisi, eteenpäin kumartuen,

pitkän nuuskaisen syljen. Nostaessaan päätään näki hän kalpean miehen

tiellä pensaiden joukossa.

Kun ei Kustaa Kemppainen ollut kirkossakävijöitä, ei hän ollut nähnyt

Nahista, mutta sensijaan hän aavisti, että tuon näköinen mahtoi

olla hänen pahin vihollisensa, se mies, joka saarnatuolista oli

iljennyt asettaa viinanpolton hävettävien tekojen lukuun ja parjata

häntä, nimittäin viinanpolttajia, missä ikinä liikkui. Kustaa oli

erinäisiä kertoja hionut puukkonsa vartavasten pimeitä iltoja varten

niillä tienoilla, missä Nahinen liikkui. Täksi päiväksi ei ollut

tullut hiotuksi, mutta ehkäpä siinä oli terää nytkin. Rinta näkyi

olevan papilla suuri kuin kumoon kaadetun veneen pohja, mutta heikko

oli mies muuten. Vai tuon näköinen se oli. Kustaa unohti päästää

linnunvihellyksensä Jannelle, niinkuin heillä oli sopimus vaaran

tullen. Mutta eipä tässä mitään vaaraa ollutkaan. Ei näyttänyt olevan

pelko Kankaan pitäjän lammaspaimen, kun tuli tänne yksikseen. Vaan

eipä ollut läheskään vaaraa. Sekö jumalinen vanhapiika hänet oli

lähettänyt? Jos oli, niin katuu hän sen. Mitä perkelettä tuo seisoo

ja tuijottaa eikä mitään puhu? Hän luulee nyt sillä masentavansa

viinanpolttajan. Kun olisi varmasti tietänyt, että tämä oli se Kankaan

pitäjän lammaspaimen eikä joku viaton... Herroissa oli toki paljon

sellaisia, jotka suosivat korpirojua, lakimiehet Helsingistä asti

olivat ottaneet matkaansa korpikuusen kyyneliä ja sekin Maahisten herra

oli metsästysretkellään tullut tervehtimään ja kattelemaan ja pannut

tyhjät pullonsa täyteen täältä. Ja naurettu oli yhdessä raittiuslakia.

Ei, tuo ei ollut sitä maata, kyllä tuo oli itse se perkeleen sielun

villitsijä.

Kustaan jalat tallukkaissaan, jotka olivat kuin kokonaiset mättäät,

siirtyivät pari askelta nokisella, mäskin ryvettämällä tantereella.

Tämän Nahisen saarna sen oli vaikuttanut, että Sojasen Santra toissa

talvena tuli tuomaan takaisin ne viisi litraa, jotka oli Kustaalta

vaihettanut jauhoihin. Ja eikö liene ollut samaisen Nahisen aiheuttamaa

mielenmuutosta, että Mäkimatkan pappa viime tingassa kielsi antamasta

jyvänsä? Mäkimatkan pappa ei ollut niitä miehiä, jotka joutuvat

mielenmuutokseen, mutta hän pelkäsi mainettansa, Nahinen kun oli

selittänyt viinanpolton veriruskeaksi häpeäksi. Ja Nahinen sen oli

toimittanut tänne senkin kaupungin herran, joka oli tulitikulla

sytyttänyt palamaan viinalasin ja sanankuulijoilleen selittänyt,

että tuolla tavalla viina palaa ihmisen sisälmyksissäkin. Ehkä joku

hourupäinen sellaiseenkin uskoi.

— Mitäs olisi asiaa? kysyi Kustaa karheasti, käsi puukon kahvassa.

Nyt astui turkkiniekka pelsepuupi likemmä ja toivotti hyvää päivää.

Ja sanoi vain tulleensa katsomaan, kun oli paljon kuullut puhuttavan

Kemppaisen veljeksistä. Janne oli nyt hänkin ryöminyt ulos pesästään

ja astui vielä leukojaan liikutellen veljensä rinnalle. Hän tunsi

kirkkoherran hän, hänellä oli paraikaa taskussaan kirkkoherran antama

paperi, paperi, jolla ei suorastaan ollut mitään virkaa.

— Tehän olette Kemppaisen veljekset? puhui musta mies ystävällisesti. —

Tuon teille terveisiä äidiltänne. Vaimoni ja lapseni käyvät usein hänen

luonaan.

Tässä ojensi kalpea musta mies kätensä ja iski veljeksiin silmänsä

ikäänkuin lävistääkseen heidät. Hän oli maininnut heidän äitiään ja he

antoivat hänelle äänettöminä kätensä.

— Te olette olleet äidillenne hyviä poikia, jatkoi kalpea mies, yhä

pidellen vanhemman Kemppaisen kättä pitkien valkeiden sormiensa

välissä. — Mutta tämä viinanpoltto — kuinkas sen on laita?

Hän katsoi eteensä polttavalla silmäyksellä, joka niinkuin pitkä

auringonsäde meni läpi jonkin sielun ruudun, ja puhui, suu pienessä

hymyssä, sanojen tulo muistuttaen kiehumisen ensimmäisiä köykäisiä

poreita mäskipadassa. Silmänräpäykseksi sai hän Kustaan ymmälle.

Samassa huomasi korven salapolttaja avonaisen turkin alta mustan

papintakin ja paksut kellonperät. Silloin sai hän varmuuden, vetäisi

pois kätensä valkoisten hyppysten välistä ja viha välähti esiin

kaikista laskoksista hänen nuuskaisilla kasvoillaan. Tämä viha ei vielä

ryhtynyt toimintaan, vaan jähmettyi äänettömään odotukseen, tarkaten

mitä tulisi. Janne Kemppaisen silmät kulkivat ylhäältä alas pitkin

vieraan vaatteita ja pysähtyivät siihen missä kultaketju kimalteli.

Sitä tuskin näkyi, auringonsäteet vain löysivät sen ja iskivät siitä

irti kipunoita. Oli kuin olisi läpäytetty kelloa Janne Kemppaisen

sielussa. Mutta se ei ollut mikään kirkonkello. Se oli hälytysvehje,

joka yön pimeydestä kutsui esiin nukkuvia voimia. Jos Kankaan

kirkkoherra olisi katsonut nuorempaan Kemppaiseen, olisi hän nähnyt

miten värit hänen silmissään menivät sekaisin niinkuin kananmunassa

menee, kun se hämmennetään. Pitäen varsinaista viinanpolttajaa

pahempana syyllisenä, seurasi Nahinen kuitenkin pääasiassa häntä. Hänen

katseensa meni Kustaan perässä kivistä kokoonkyhätylle uunille, minne

tämä tallusti ja missä hän kävi kiinni palavaan näreeseen, pidellen

sitä paljain sormin ennenkuin viskasi sen takaisin tuleen. Janne

Kemppainen puhui hyvän aikaa ennenkuin Nahinen kiinnitti huomiota

häneen.

— Pitää taas mennä äitiä tervehtimään. Hyvissä voimissa kai se siellä

on, eukko. Se on vanhankansan ihmisiä, ahkera kahville ja nuuskalle.

Täytyy taas mennä viemään sille kahvia. Kyllä sen pitää saada juoda

niin paljon kuin tahtoo. Kehui viimein, että herrasväet olivat tuoneet.

Mikäs hätä sillä siellä on. Kanathan sillä ovat tovereina. Munivat sen

sängyn jalkapäähän ja melkein suusta syövät palasen. Kemppaisen muori

ei ole koskaan kaivannut ihmisiä. Mekin kun tullaan käymään ja kun on

pannu tyhjennetty, niin akka sanoo: menkää pois taas jo kauemma, tulee

kuuma, kun tuossa haudotte luitanne, menkää omiin toimiinne, kyllä

minulla on, en minä mitään tarvitse... Hakekaa, kun olen kuollut,

tarkasti kaikki paikat. Täällä on rahat, että saatte hautaan, omillani

minä kirstuni lunastan, en minä ikänä ole muilta ottanut... Sellainen

se eukko on, kuvittelee, että hän vielä elää omalla ansiollaan. Ja me

annetaan hänen olla siinä luulossa. Viedään aittaan leipää, suolakalaa,

sianreittä — täytyy vain viedä sillä lailla, ettei hän tiedä. Silloin

luulee, että siellä vielä on omia entisiä. Ei silti, että häneltä

paljon kuluisi. Muuta kuin kahvia. Sitä hän joisi. Ja leikillään sanoo,

että kun hänet ruumiina pestään, niin kahvilla hänet pitää pestämän.

Kirkkoherra keskeytti hänet.

— Tekee hyvää kuulla, että pidätte vanhasta äidistänne. Mutta ettekö

ole tulleet ajatelleiksi minkä surun hänellekin tuotatte, jos taasen

joudutte linnaan. Sillä eihän tätä menoa voi jatkua. Löytäähän lain

koura teidät kuitenkin kerran, jollei omatuntonnekaan heräisi...

Nahinen oli puhunut sillä äänellä, millä sanotaan: taitaa tulla sade.

Ei sen ankarammin eikä juhlallisemmin. Ja nyt hän levollisesti tuli

padan luo, jonka toisella puolella Kustaa pimeänä ja kummastuneena

seisoi kädessänsä jättiläiskauha. Katsahtaessaan makeaan höyryyn

Nahinen hiukkasen nyökytti päätään. Sitten hän meni ja istuutui

kannon nenään havumajan edessä, keskelle sulavaa lunta. Veljekset

antoivat äänettöminä tämän tapahtua. Toiselle tuli mieleen, että jos

tuon miehen pistäisi vaatteineen päivineen tuohon kattilaan, niin ei

siitä jäisi muuta kun kultavitjat. Aurinko etsi taasen esiin kauniin

kappaleen ja iski siitä irti kipunoita. Silmät täyttyivät keltaisilla

kipunoilla ja keltaisella valolla, kun katseli sinne, missä aurinko

välkytteli kallista koristusta. Mitä tuo tuollainen mies sillä,

tuollainen taivaan enkeli maallisella kullalla...? Teki mieli ottaa

sitä kauluksista kiinni ja pistää se pataan. Mitä pirua se tänne tuli?

Kyllä he kahden Kustaan kanssa olisivat jaksaneet sen pataan mäjäyttää.

Vai olisivatkohan? Oli ärsyttävää saada koettaa. Kyllä siinä oli

kahdeksankymmenen kilon paino tuossa mustatakissa. Nuorempaa veljeä

rupesi yhtäkkiä naurattamaan. Ensin hän vaistomaisesti pidätteli sitä,

mutta sitten hän nauroi, silmät sekavina. Toisen veljen kasvoilla oli

viha yhtäkkiä tehnyt hyppäyksen esiin kaikista rypyistä. Vai tuohon

tuo yritti pesiä, senkin Kaifas ja Herodes. Jos vain oli Sydänmaan

Miina papin lähettänyt, niin kyllä tästä tiedetään nopeasti passittaa

Miina taivaallisen ylkämiehensä syliin. Että ilkeääkin istua tuossa ja

popottaa niinkuin ei niitä papin lukuja tunnettaisi. Eikö hän ymmärrä

tätäkään kauhan heilutusta, eikö hän näe, että korpikuusen kyynelten

keittäjä on kiukkuinen... Vai vallesmanni ja poliisi ja ehkä kuvernööri

— niitähän piruja tässä kaivataan. Niin kyllä, ja Jumalan vihaa ja

viimeistä tuomiota ja helvetin mäskiuurnia — niin, Hattulan apupapin

papupata pirun paksuna porisee ja paukkuu...

— Etkö sinä, perhana, jo ymmärrä lyödä lukkoon leukojasi! tuli

nuuskaiselta mieheltä vihdoin kuin pitkänä sylkynä. — Mene helvettiin

popottamaan, mitäs täällä teet. Vai tahdotkos tästä näin? Jollet

pääsekin siitä pystyyn, niin tulee kauhallinen mäskiä päin silmiä...

Mene, mene sinä kuvernööriin — sittenpähän nähdään mitä siellä voitat.

Laita luusi vähän nopeasti sinne mistä tulit, taikka saat sellaisen

vauhdin, että yhtenä läjänä makaat tuossa tunkiolla... Älä sinä siinä

härnää, hyväkin taivaan lammas... Kustaa Kemppaista et sinä petä. Älä

enää määikään, mene mistä tulit. Jos sinä et jo tottele, niin... niin...

Kirkkoherra ei liikahtanut, hymyili vain ja sanoi silloin tällöin

jotakin. Vanha viinanpolttaja ei koskaan ollut nähnyt näin hävytöntä

miestä. Hän seisoi pitkän aikaa äänetönnä, päätään ravistaen ja kauha

kädessä, vavisten.

— Sääli, sääli, sanoi pappi, — sääli ihmistä, joka päästää omantuntonsa

kuolemaan. Kyllä minä menen, mutta en suinkaan senvuoksi, että teitä

pelkäisin. Ihmisen henki on Jumalan kädessä.

— Jaa-a, läksi Kustaan nuuskaisesta suupielestä. — Luuletteko te

Jumalan panevan sormensa vastaan, jos minä haluan tällä puukolla

kutittaa kylkiluitanne? Saa olla vielä tämän kerran, mutta... Te

olette saarnatuolista ahdistaneet viinanpolttoa — kuka sen on sanonut,

että se on huonompi elinkeino kuin pöntönpaukutus? Te villitsitte

senkin Santran, jolle ei enää viina kelvannut... Ja minä läksin

teidän tieltänne ja jätin sinne äiti-muorin. Minulla oli siellä hyvät

oltavat, oli maja hirsistä... Kaikki minä jätin... lasiputkikin oli

ja se meni matkalla rikki. Ja nyt sinä, saatana, tulet tänne minun

kotiini... Sinulla on salit ja kamarit — minulla maakuoppa, mutta sekin

sinun pitää minulta tulla riistämään... Ryöväri sinä olet, etkö sitä

ymmärrä...

Kirkkoherra nousi ja napitti takkinsa. Kultainen kääty peittyi ja Janne

Kemppaisen silmissä ikäänkuin pimeni. Hetken hänen katseensa vielä

ikäänkuin hyväillen kulki pitkin vieraan hyvää turkkia, sitten hän

istui silmät kiinni.

Kirkkoherra oli käynyt hyvin kalpeaksi. Ei koskaan hän ollut nähnyt

vihaa niin sammumattomana kuin tuossa vanhuksessa, joka seisoi hänen

edessään suu vaahdossa, joka jäsen nuortuneena vihan voimasta.

— No niin, sanoi Nahinen, — menköön kaikki laillista tietä.

Kustaa naurahti pahasti.

— Kyllä sentään nykyistenkin virkamiesten joukossa löytyy joku

rehellinen, jatkoi kirkkoherra. — Kun vaimoni huomenna menee äitinne

luo, niin kai hän saa sanoa terveisiä...?

— Ei mitään terveisiä. Siihen muijaan ei pappila herrasväellä ole

mitään sanomista. Piru vie, antakaakin hänen olla rauhassa. Pitääkö

minun toimittaa verikoira vartioimaan äitini ovea...

Siniset aallot kulkivat yli kirkkoherran kasvojen. Vaivoin tukahdutti

hän rintaansa ne miekanterät, jotka pyrkivät linkoamaan herjaajia

vastaan. Hän oli jo menossa, kun Janne Kemppainen hyppäsi pystyyn ja

rupesi puhumaan.

— Ei, kuulkaas nyt, Nahinen, — minä varoitan teitä. Annoitte minulle

sellaisen rekisterin, että mitä te luulette sellaisella tekevän.

Tämä täällä, tässä on monta pykälää. Mutta minä kuitenkin varoitan.

Katsokaas, nyt on aika toinen eikä köyhälistöä enää pidetä sokkona.

Kirkkojärjestelmä on raa'asti raivannut tietänsä, mutta ei enää. Nyt

lyödään alas itse Moolok. Ja silloin on kesä. Mutta jollette ole ihan

läpikotaisin rahajumalanne ja omanvoitonpyyntönne sokaisema, niin ehkä

vielä on armonaikaa. Niin sanoi Pietikkakin, että rakkaus kantakoon

valtikkaa ja annettakoon anteeksi niille, jotka ryhtyvät taistelemaan

mädännystä ja kapitalistijärjestelmää vastaan. Ja köyhälistö ei

kosta, sen minäkin sanon, kun lähden puhumaan. Ja Pietikka kovin

kehoitti. Niinkuin minäkin olen istunut yksitoista vuotta kruunun

tiilipalatsissa, niin minä kyllä ne mädännykset tunnen. Ja kun siellä

syötettiin sellaistakin velliä, että oli homehtuneita jauhoja ja

toukkia, niin kyllä vain saan sanoa, että olot ovat Moolok, joka

on lyötävä alas. Ja vanha kirkkojärjestelmä pitää hajoittaa maan

tasalle ja hyvyys kantakoon valtikkaa. Ihminen on luonnostaan hyvä ja

järjestelmät ovat pahat...

Kirkkoherra oli kääntynyt ja seisoi pää painuksissa, katse maassa.

Viime sanat kuullessaan hän yhtäkkiä nosti silmänsä.

— Mitä te sanoittekaan, Kemppainen, huudahti hän, — lähdettekö te

puhumaan? Teillä on ehkä jo matkakassa taskussa? Ja se on niin runsas,

että äitinnekin siitä saa kahvirahoja eliniäkseen? Vai niin, vai niin.

Ja te aiotte sanoa, että ihminen on luonnostaan hyvä ja että olot ja

järjestelmät ovat syypäät kaikkeen onnettomuuteen? Kuulkaas Kemppainen,

jos te näette kanssaihmisellä kultakellon ja teidän rupeaa tekemään

sitä mieli ja te otatte sen — niin kapitalistinen järjestelmäkö tästä

asetetaan syytteeseen?

Janne Kemppaisen silmät, jotka äsken olivat olleet aivan selkeät,

kävivät yhtäkkiä sameiksi ja outo hymy sekoitti hänen piirteensäkin

niin ettei saattanut tietää mitä hän ajatteli. Itse asiassa hän oli

säikähtynyt. Kirkkoherra sai nyt hänen puolestaan puhua miten paljon

halutti.

‒ Lienee turha puhua, sanoi kirkkoherra hiljaa, — minä pelkään, että

teidän tapaisellanne ihmisellä eivät aivot ensinkään toimi. Mutta jos

teille tulisi jokin valoisampi hetki, niin koetan sitä varten kylvää

sanat: ihminen on paha, ihminen on parannettava. Koettakaa ajatella

ennenkuin puhutte ja mitä puhutte.

Nuoremman Kemppaisen kasvot selkenivät taasen.

— Kiitoksia, kiitoksia, sanoi hän tyytyväisenä, — kyllä minä nyt

tiedän. Pietikka sanoi, että pitää olla lähtökohta, sellainen asia,

mistä lähtee aloittamaan. Ja nyt se on minulle selvillä. Niin,

sillä lailla juuri, Nahinen. Te tulitte kaivamaan köyhälistölle

kuoppaa, mutta itse siihen putoatte. Sillä minä voin nyt vain kertoa,

kuinka me veljekset olimme rakentaneet korpeen havumajan ja kuinka

kapitalistijärjestelmän sortovalta sinnekin tuli meidän perässämme

ja uhkasi poliiseilla. Vaikka kyllä kirkkoherra siinä erehtyy, että

Kankaan poliisi Kemppaisille mitään tekee. Meidän miehiämme on poliisi,

köyhälistöä hän puoltaa. Mutta minä sanon puheessani sen, että

kirkkojärjestelmän peto, joka puhuu rakkaudesta, onkin sellainen, että

se pönkittää juuri tuota samaa kapitalistiyhteiskuntaa. Näettekös nyt,

arvon kirkkoherra, kuinka kävi. Kenen puolella on voitto, teidänkö vai

köyhälistön? Kesä tulee kerrankin niille, jotka ovat kituneet orjuuden

yössä ja totuus on ojennusnuorana...

Janne Kemppainen seisoi kuin yleisön edessä ja teki samoja liikkeitä

kuin suurpuhuja Pietikka. Aurinko paistoi hänen uusiin saappaihinsa

niin että ne hohtivat kuin peili. Kirkkoherra loittoni jo pensaiden

joukossa, pää painuksissa. Sillä lailla ne pirut masennetaan. Kelpaapa

se tiilenpäittenkin lukija johonkin. Kaikki voimat tarvitaan, kun

historian näyttämö avautuu...

— Ole vaiti, keskeytti vanhempi veli malttamattomana. — Et itsekään

tiedä mitä puhut. Kelpaat lukemaan tiilenpäitä, mutta et puhumaan. Anna

sinä viisaitten ja oppineitten puhua. Mikä pakana tuon miehen tänne

toi? Oletko tullut hulluksi, kun tuossa pauhaat? Maailma on elänyt

ilman sinun oppiasi ja elää vastakin. Vai oletko ottanut liikaa? Mitä

pirua sinä kosket, kun et pidä määrää. Sontiainen sinä olet aivan

niinkuin sinun Pietikkasikin. Se siitä tuli, että muuta pois toisen

kuusen alle. Koditon on ihminen maan päällä, sen ne sanovat oikein nuo

papit. Muuta, muuta... Mutta kyllä hänkin sen vielä katuu, että täällä

kävi. Ja Miina ryökäle myöskin...

Pää pystyssä ja kasvot valoisina astui kirkkoherra esiin metsikön

laidasta. Kun hän näki rengin, tuli hänen mieleensä: teetän vanhasta

palttoostani vaatteet pojalle, Jeremiaalleni. Tuo tuolla on jo saanut

niin paljon... Älköön hän tässä luulkokaan, että viinanpolttajat vievät

minulta uskoni elämään. Ei... Anna-Liisa on oikeassa: meidän täytyy

rakastaa enemmän. Tuonkin täytyy sentään saada jotakin: annan hänelle

toisen huopahattuni, mitä minä kahdella. Rakastaa enemmän, rakastaa

enemmän... Jahka olemme saaneet olla täällä Kankaan pitäjässä vähän

useamman vuoden, niin sittenpä nähdään... Mikä Jumalan lahja sellainen

vaimo kuin minulla. Ja sellainen poika... »Jumalalle pyhitetty»...

* * * * *

Seuraavana päivänä auringon kallistuessa laskuaan kohti oli Anna-Liisa

Nahinen tyttärineen liikkeellä kirkonkylän tanhualla entiseen tapaansa,

mutta entistäkin alttiimpana. Hän oli miehensä kanssa viettänyt yön,

jonka voima yhä varjosti häntä taivaallisella onnella ja kirkkaudella.

Leväten käsi kädessä olivat he puhuneet pitkältä, rukoilleet ja vihdoin

nukkuneet, ympärillään lasten hengenvedot ja tutut kotoiset esineet

aamun sarastuksessa. Sekä äidillä että molemmilla tyttärillä oli korit

käsivarrella ja tiehaarassa kutoja-Annan mökin luona he, kukin tietäen

tehtävänsä, erkanivat eri haaroille.

Ruustinna tahtoi tänään itse käydä Kemppaisen muorin luona.

Hän tapasi eukon syömässä, rahilla vastapäätä ikkunaa. Kanat kärttivät

ruokaa kahdenpuolen, hypäten emäntänsä helmaan ja siitä pudoten

lattialle. Mitäpä niille muutakaan saattoi kuin nauraa, noin kesyjä

ne olivat. Suuhun tulivat, kieleen oli noukkaissut tuo tuolla, tuo

kaikkein rohkein, viimekeväinen poikanen. Kuka sellaista uskoisi.

Ruustinna oli nähnyt kuvia, missä joku nuori tyttö seisoo torilla,

syöttäen kyyhkysiä, räpyttelevät valkoiset linnut hartioillaan ja

jalkainsa juuressa. Tämä muistutti noita kuvia, vaikka runollisuus

tässä oli tuiki toista laatua. Eukon täytyi ottaa luuta ja vetäistä

rahia ennenkuin käski ruustinnaa istumaan ja ruustinnan täytyi voittaa

jokin syntinen vastahakoisuus ennenkuin asettui istumaan eukon ja

kanojen äskeiseen oleskelupaikkaan. Oli mahdoton tietää, mitä ruokaa

kivivadissa oli. Se saattoi olla puuroa tai papurokkaa... Kauheaan

siivoon olivat kanat ja eukko ehtineet laittaa pirtin. Toissapäivänä

olivat toki lapset olleet täällä siivoamassa.

— Se... tuo vanha-parka, alkoi eukko hyväntuulisena —... muni

molskautti tänään sellaisen munan, ettei luulisi kanan munaksi. Se on

tuolla hyllyllä suolatuokkosessa, jos otatte ja viette kotiin. Kauan se

olikin munimatta, niin että minä jo ihmettelin, mutta sitten tulikin

sellainen muna. Se pitää Haakarin ja Lyytin panna kahtia. Kyllä siinä

on kahden munan verta. Ja sanovat venäläisten jo tarjoavan munista

viisikymmentä penniä kappaleelta. Se on niin paljon kuin markka. Minä

en ota ilmaiseksi, tiedätte sen. Enkö aina olekin lähettänyt takaisin,

kun olette tuonut minulle tuliaisia... Kerma ei ollut viimein oikein

vahvaa ja happani kanssa niin että annoin kanoille. Tämä taitaa

olla hyvää. No, vanha-parka, sinunko tätä nyt pitäisi saada? On, on

tämä oikein hyvää. Mutta kai sulle antaa pitää, kun munit sellaisen

munan... Noh, tule nyt... kyllä sinä papinrouvan kerman permannoltakin

latkit... Tällä kermalla minä menen monta päivää. Tämä on oikein

sellaista makeaa kermaa. Kas, kas... kahvia! Ja poltetuita. Onkos tässä

neljänneskilo...? Puoli! No kyllä nyt... Ei siksi, että kyllä minulla

vielä on. Tuolla on jalkapäässä purkki vielä puolillaan. Täytyy pitää

piilossa. Venäläiset veivät kerran... Pojat kun taas tulevat käymään,

tuovat. Ne ovat taas toimissaan, missä lienevät, kaukana. Ei silti,

että minä ilman ottaisin. Minä en ota keneltäkään enkä kaipaa ihmisiä.

Olenhan teillekin aina maksanut. On minulla rahoja, ei minua tarvitse

kunnan kustannuksella haudatakaan... Sanon teille sitten missä ne ovat,

sitten kun tästä tulen huonommaksi. Minä elän vielä kauan. Enkähän minä

niin vanha olekaan. Niin, siellähän se on kirkonkirjoissa minunkin

syntymävuoteni ja päiväni. En minä sitä koskaan ole pitänyt mielessäni.

Mutta kai minä siinä seitsemättäkymmenettä mahdan lähetä... Aijai, kun

oli vehnäleipä! Tästä nuo pitävät... No pois siitä, pois, pois! Meillä

oli ennen lehmä, Mansikki se oli. Siinä oli niin rasvainen maito, että

kermakin oli sellaista, että lusikka pysyi pystyssä. Tämä näkyy olevan

sellaista... Ei, en anna enempää.

— Tässä on tällainen matto, sanoi Anna-Liisa Nahinen, vihdoin

väkisinkin ottaen suunvuoron. — Jahka siistimme pirtin, niin panen sen

permannolle sänkynne ääreen. Olen kauan aikonut sellaista tuoda. Onpa

lämpöisempää astuaksenne maahan...

Se oli hamppukankaalle kirjaeltu sänkymatto. Eukko pyyhki kädet

alushameensa helmaan ja kävi kiinni sinikirjavaan kankaaseen.

— Kai tuosta voisi saada viisi markkaa, sanoi hän tunnustellen.

— Mutta ettehän te sitä myy, kun meidän lapsetkin ovat neuloneet sitä

juuri teille. Onhan se toki parinkymmenen markan arvoinen.

— Parin kymmenen! Sanoitteko parin kymmenen? Minun jalkojani ei ole

vielä koskaan palellut.

Anna-Liisa Nahinen kuuli hänen äänestään, että maton kohtalo oli

ratkaistu. Eukko vaikeni ja katseli siroa kangasta polvillaan,

nähtävästi laskien, mihin käyttäisi rahat. Yksinäinen se täällä

olikin, tässä nokisessa töllissä, joka ei tietänyt, mille puolelle se

kaatuisi. Lapsellisuutta oli ollut valmistaa se tänne. Lapset sitä

olivatkin tahtoneet. Tuskallinen avuttomuus hiipi pappilanrouvan

rintaan, hänen siinä laastessaan lattiaa, joka paremmin olisi kuulunut

johonkin navettaan kuin ihmisasuntoon. Olisihan hän voinut lähettää

tänne palvelustytön auttamaan eukkoa. Hän oli tahtonut omin käsin tehdä

niin paljon kuin suinkin. Pesihän Kristuskin omin käsin opetuslastensa

jalat. Yhtäkkiä hän sai takaisin voimansa ja virkkoi iloisesti:

‒ Terveisiä pojiltanne. Kirkkoherra tapasi heidät eilen.

Akan käsi meni korvan taakse ja hän taivutti kuihtunutta korvanlehteä

puhujaan päin. Hän oli kaikesta päättäen hiukan säikähtynyt.

— Tapasiko kirkkoherra pojat? Sielläkö... missä he ovat toimissaan?

Heillä on siellä sydänmaalla... tukinajoa. Ostivat tässä hiljan

hevosen. Saavat hyvää palkkaa. Kustaa aina laskee leikkiä, että kun

hänen äitinsä ruumiina pestään, niin kahvilla se pestään. Oikeinko

kirkkoherra kävi siellä tukkimetsässä? No mitenkä pojat voivat? Ei

suinkaan vain tullut kirkkoherran kanssa mitään riitaa?

Valehteleeko eukko tieten tahtoen? ajatteli pappilanrouva. Ovatko pojat

ehkä valehdelleet hänelle? Ei, hän kyllä tietää... Hän vaikenee ja

miettii asiaa.

— Laulanko teille vähän? kysyi Anna-Liisa Nahinen.

— Ei ole väliä, sanoi eukko. — Pankaa ovi kiinni, täällä on jo kuin

tallissa. Ja menkää sitten pois omiin oloihinne. Teidän lastenkaan

ei tarvitse tulla viikkoon... tai kolmeen päivään. No, kanalinnut,

nyt pannaan mammimaan. Nuo riitelevät aina, tuo vanha-parka ja tuo

viimekeväinen... Ei suinkaan tuosta leikkikalusta kuitenkaan kukaan

anna kymmentä markkaa enempää...

— Kuulkaa nyt, hyvä ystävä, ettehän myy sitä, kun juuri olemme sen

teille valmistaneet.

— Mitä minä... kenellekäs minä sen? Kukas sitä tahtoisi ostaa... Ei

suinkaan kirkkoherralle ja pojille vain tullut mitään riitaa...?

Hyvästi vaan ja Herran haltuun. Tulikos se ovi oikein kiinni. Kun

kertovat, että pappilassa on tehty reikä seinään ja se on maatessa

auki. Kyllä se on oikein hullujen tekoa. Herran haltuun vaan...

Anna-Liisa Nahinen astui taas vapaan taivaan alla. Hän oli surullinen,

hän ei itsekään tietänyt miksi, ja häntä suututti tämä raukkamaisuus.

Sillä eihän ihminen elä siitä rakkaudesta mitä hän saa, vaan siitä

minkä hän antaa. Tuoksuva tuuli lensi yli peltoaukeiden. Ah, kun

olisikin voinut olla vapaa niinkuin tuo tuuli, vapaa ja iloinen...

Lähetessä tiehaaraa huomasi pappilanrouva omien pienten tyttöjensä

juosten tulevan polkua työväenasunnoilta päin. He juoksivat niin että

lakit kiikottivat takaraivolla, Haagar jonkin verran edellä, Lyydia

jäljessä.

— Äiti, mitä meidän pitäisi pelätä? huusi vanhempi tytöistä

hengästyneenä ja itku kurkussa. — He kysyivät emmekö me pelkää... Eikö

isä saa kirjeitä...? Mitä kirjeitä ne ovat, äiti? Mitä meidän pitäisi

pelätä?

— Minä luulen, sanoi toinen, käyden kiinni äidin käsivarteen, — että ne

tulevat yöllä ja tekevät pahaa. Ne panevat tulta nurkan alle.

— Ei, ole sinä hiljaa... Ne tarkoittavat, että isä pannaan pois

viralta. Mitä isä on tehnyt? Eihän mitään. Minä sanoin, että minun

isäni on niin hyvä ja Jumala rankaisee jokaista, joka puhuu hänestä

pahaa. Ja siihen he nauroivat... Minä olin niin suuttunut, että olisin

tahtonut ottaa pois kaiken ruuan, jonka äiti lähetti, mutta se oli jo

syöty.

Tyttöset tanssivat eteenpäin kahdenpuolen äitiään.

— Ollaan rauhallisia, lapset, ollaan, saneli äiti ja antoi kevättuulen

selvittää päätään. — Kysyivätkö he pelkäämmekö. Kuinka he niin

ymmärtämättömiä olivat. Mitä me pelkäisimme... Mutta nyt te ette enää

ajattele sitä, vaan läksyjänne. Täti sanoi, että on mennyt viime

aikoina huonosti. Te leikitte liian paljon...

— Salenjus istui ja luki sanomalehteä, toimitti taasen Haagar, — ja

siinä oli, että joku isäntä oli piiskannut renkiänsä...

— Ja lopuksi sanottiin, että kuinka kauan saa sellainen... sellainen...

— ... sortovalta rehoittaa.

‒ Kuuletteko? keskeytti äiti.

He pysähtyivät. Jossakin laulettiin. Tuuli toi sävelet yli lumisten

aukeiden. Auringonlaskussa kimmelsivät kirkonruudut. Myöskin ikkunat

Somerin keskimmäisessä tornissa olivat kuin tulessa. Keltaista

iltataivasta vasten kohosivat metsät mustina varjokuvina. Laulunsävelet

tulivat pitkinä surullisina aaltoina.

— Kaunista, sanoi äiti.

— Ei, äiti, nehän ovat venäläiset, sanoi Lyydia.

— Ne ovat kaukana kotimaastaan, sanoi äiti.

— Jerekin on hyvin suuttunut niille, puhui Lyydia jälleen. — Jere

ei tervehdi Irjan äidin ryssää. Jere sanoo, että sellainen mies on

Jumalalle kauhistus.

— Sanooko Jere? pääsi äidiltä eikä hän voinut estää hymyn varjoa

liitämästä yli kasvojensa. — Mutta kuka sanoo sillä tavalla Irjan äidin

ja isän ystävästä...

— Ei kirjuri ole Irjan isän ystävä. Juuri siksi Irjan isä läksi

matkalle, että hän oli suuttunut ryssälle. Äiti nyt luulee, että me

olemme niin pienet, mutta kyllä me ymmärrämme...

— Me ymmärrämme senkin, että Liisa saa lapsen. Siksi hänet pantiin pois

Someriltakin...

Häpeän kuumotus kulki yli äidin koko olennon. Hän turvautui säveliin,

jotka nyt kuuluivat lähempää.

— Olkaapa hiljaa. Tuo on niin kaunista ja surullista. Mies raukat ovat

niin kaukana kodeistaan.

Muukalaiset lauloivat todella täyteläisellä kaipauksella, sillä,

millä ihminen laulaa vain, kun hänen sydämessään on suru. Anna-Liisa

Nahisesta tuntui siltä kuin koko ihmiskunnan kaipaus olisi nyyhkyttänyt

tuossa hänen kansansa sortajain laulussa. Sanomaton alakuloisuus alkoi

painaa häntä. Yhtäkkiä hän pusersi molempien tyttöjensä kättä, joka oli

hänen lämpöisessä kainalossaan.

— Juoskaapa noutamaan Tuunasta kirkon avain. Mennään sinne, sieltä

saamme lohdutusta.

— Onko äiti surullinen? huusi Lyydia, jo pienen matkan päässä. —

Pelkääkö äiti sittenkin, että isälle tehdään pahaa?

Milja seisoi aitan rappusilla ja söi vesirinkeliä. Hän sanoi Riikan

äsken lähteneen siistimään kirkkoa.

Riikka Tuuna oli todella kirkossa, mutta ei hän nyt ollut kajonnut

puhdistamistyöhön. Hän istui tutulla paikallaan, unohtuneena

katselemaan ristiinnaulittua alttaritaulussa. Kun hän kuuli

askelia portaissa, niin hän kimmahti ylös ja seisoi jännittyneessä

puolustusasennossa ikäänkuin valmiina käymään rakkaan kirkkonsa

puolesta koko maailmaa vastaan. Anna-Liisa Nahinen syleili häntä ja

vaipui penkkiin hänen viereensä. Molemmilla oli sydän niin raskaana,

että tuntui siltä kuin vuoret olisivat sitä painaneet.

Jos minä tietäisin heistä edes jotakin, ajatteli Riikka Tuuna. Elävätkö

vai ovatko kuolleet? Ovatko vankeudessa? Kidutetaanko heitä? Ovatko

he minulle suuttuneet? Ja hän huokasi syvään, kun hän ajatuksissaan

uudelleen ja uudelleen toisti nämä kysymykset.

Miksi he vainoavat häntä? ajatteli puolestaan Anna-Liisa Nahinen.

Miesten mies hän on. Jumalan mies hän on. Jumala, varjele häntä!

Pikkutyttöjä paleli ja he alkoivat käydä levottomiksi. Vähitellen

rupesivat pappilanrouva ja Tuunan tytärkin puhelemaan. Ruustinnan piti

huomenna lähteä katsomaan Sydänmaan Miinaa yhdessä Hultan, Tuunan

emännän hoitajattaren kanssa. Entä jos hänen tautinsa todella vielä

oli parannettavissa. Sairashuoneella oli moni saanut avun näennäisesti

toivottomaankin tilaansa.

Aurinko oli jo laskenut ja suuret iltatähdet välkkyivät vanhan

hautausmaan päällä.

— Aina sieltä lähtee keveämmällä mielellä, sanoi rouva Nahinen.

Riikka Tuunan ääni hukkui kirkon avaimen ruosteisen äänen vikinään. Se

oli hänelle rakas ja tuttu ääni.

* * * * *

Toukokuussa tuli Kankaan pitäjän taloihin käsky, että mies ja hevonen

oli lähetettävä vaihtoihin. Tämän paikkakunnan miehillä ei ollutkaan

pitkä matka, sillä Maahisten kartanon ympärillä oli se strateegisesti

tärkeä seutu, joka heidän piti varustaa.

Tuotti jonkin verran vaikeutta löytää sopiva mies. Hänen piti olla

laiska, mutta ovelalla tavalla, niin ettei häntä saatu kiinni. Hänen

täytyi olla hyvänahkainen niin ettei hän vastustanut päällystöä. Hänen

täytyi myöskin olla luotettava niin että hänen käsiinsä saattoi uskoa

hevosen.

Tuunan miehistä huomattiin Johanssonni, muonarenki soveliaimmaksi

lähtemään vaihtoihin. Hevosekseen sai hän vanhan Virman. Johanssonni

ei enää ollut mikään nuori ja hurja. Hänellä oli jo kahdentoista vanha

tytär ja toiselta puolen poikalapsi ensimmäisellä ikävuodella. Hän ei

juonut, hidas hän oli, mutta tasainen työssään. Tuunassa hän oli ollut

kuudetta vuotta.

Saatuaan kevätkylvönsä tehdyiksi ja perunat maahan, ojensi hän käden

vaimolleen ja kaikille lapsilleen sekä nousi, kyyneliä niellen,

rattaille. Hänellä oli sellainen hullu luonto, että kyyneleet tulivat

niin helposti. Ei silti, että eihän siellä nyt henki mene. Ja onhan

siellä muitakin tämän paikan miehiä. Mäkimatkastakin on Salenjus.

Kyllä sitä oli hänelle selitetty tuota tuollaista työmaata, mutta ei

sitä kuitenkaan voinut kuvitella, millaista se oli. Ei, ei ollut ihme,

että Parannan isäntä oli tullut hulluksi. Kyllä joutui se Almakin

oikein pahaan paikkaan, se heidän Alma.

Kartanon ympärillä ei enää ollut peltoja ja vainioita eikä metsää

ja puutarhaa, vaan niin pitkälle kuin silmä saattoi katsoa, oli

hiekkaa ja multaa, kaivantoja, kuormia, ihmisiä, hevosia, ajopelejä,

ampuma-aseita, työkaluja, ratakiskoja, aitauksia puusta ja hämähäkin

verkon tapaisia aitauksia, laudoista kyhättyjä vajoja, kojuja,

vallituksia. Ei, ei ollut ihme, että Parannan isäntä tuli mielenvikaan.

Vieläköhän se Alma oli järjissään.

Vanha Virma veti vastenmielisesti, kulkien hiljaa ja korviaan

höristellen. Johanssonni istui sydän jyskyttäen kuormallaan ja hoputti

jonkin pelottavan näkymättömän mahdin käskystä hevosta juoksemaan.

Koko hänen mielensä paloi takaisin kotiin, siihen huoneeseen, missä

hänen vaimonsa seisoi savuttavan lieden ääressä ja missä hänen

seitsemän lastansa täyttivät penkit, sängyt ja kehdot sekä sen tyhjän

tilan, mikä oli pöydän ja lieden välillä. Tällaista siis oli sota.

Ja hän kun viimeinkin ihan kiusalla jätti heinänrippeet navetan

eteen, kun tiesi Riikan siitä suuttuvan. Ja maitoa hän salaa oli

saanut navettatytöiltä useampaankin kertaan. Ja Johanssonnska se oli,

joka jätti perunakuopan oven auki niin että pakkanen meni kuoppaan.

Johanssonnilla nauroivat lapsetkin, kun Riikka oli lähtenyt. Mutta

hyvää kai se Riikka vain sillä tarkoitti, kun kävi heillä ja kuljetti

sinne rääsyjä ja kartiineja ja käski pesemään ja hankaamaan. Ja

yrittihän se muija, vaikka sellainen saamatonhan se oli tullut otettua,

mitenkä sattuikin silloin kerran pyhäyönä joutumaan matkaan. Se oli

toukokuuta niinkuin nytkin. Hän, Johanssonni, ajoi tyhjää hevosta ja

tytöllä oli kannettavana seitsemän kilon voipytty. Pytty meni hyvästi

tyhjillä rattailla. Tyttö oli lihava ja korea. Hauveden suon laidassa

he astuivat rattailta. Siinä oli lato... Mutta tämä on sotaa. Entinen

elämä on jäänyt kauas, entinen elämä oli onnellista ja rauhallista.

Ei vielä kuulu pauketta, ainoastaan hiljainen, tasainen särinä ja

kalkutus. Missä mahtaa tänä vuonna kasvaa viljaa Maahisten asujamille?

Virmakin kuuntelee kalkutusta ja vitinää. Mikä koje mahtaakaan olla

tuo, jota miehet köysin kiskovat kahdenpuolen. Heitä on kaksi...

neljä... kahdeksan... pitkä jono miehiä köydenpäässä kahdenpuolen. Hih!

he ponnistavat ja ponnistavat... pysähtyvät. Hih! ja taas lähdetään

liikkeelle. Mikä se onkaan tuo, jota he kiskovat? Taivaanrantaa

vastaan seisoo joitakin torneja, jotka eivät ole kivistä eivätkä ole

tiilistä — mitä lienevätkään. Niiden läpi loistaa sininen ilma. Mitähän

ihmettä ne ovat? Johanssonnille tulee se tunne, että ne ovat jotakin

hyvin vaarallista. Ehkä ne ovat jotakin räjähtävää lasia, jonka on

tarkoitus mennä vihollisen silmiin ja tehdä hänet näkemättömäksi.

Ja nuo ovat sitten juoksuhautoja, nuo jotka noin käärmeinä menevät

vainioiden halki. Ne ovat niitä nykyajan ojia. Tuossa sitä sitten

tehdään lihaa... Se kuului sadulta vain, kun Pietikka siitä puhui, se

tuntui mukavaltakin, mutta kun se tulee näin lähemmä, niin se sentään

hirvittää. Miltä sitten oikein tuntuneekaan, kun tässä paukkuu, kun

ihmiset kaatuvat ja veri vuotaa. Mitä perhanaa tuo hevonen tuossa

torkkuu! Kun on mentävä, niin on mentävä. Ja tuskinpa sitä elävänä

siitä leikistä pääsee. Taisi vaan olla viimeinen kerta, kun näki

senkin pienen Jallin, joka on niin lihava ja terve poika, vaikka tässä

talvella sairasteli. Pään laskun mukaan ei tämän matkan pitäisi kestää

kuin kolme viikkoa, mutta siltä tuntuu, että täytyy kuolla kaikkien

noiden kuoleman kojeiden keskellä. No mitä perhanaa...!

Johanssonni noitui hevostaan, mutta itse hän oli yhtä säikähdyksissään.

Kauhea laukaus oli pamahtanut. Ihan se oli viedä maan jalkojen alta.

Taisikin olla se, joka pani nuo ojanreunat noin halkeilemaan. Ei, ei

täältä ikinä pääse elävänä. Pieni Jalli ei muista isäänsä, kun tulee

suureksi, kuulee vain, että isä meni vaihtoihin ja kuoli sillä matkalla.

Sädehtivässä auringonpaisteessa puhkeilivat puut ja lauloivat linnut.

Tuossa pani mökin muija perunoita. Varmaan ne olivat jotakin aikaista

lajia. Siinä oli kanoja ja lapsia ja vesisankonen. Tuolla alkoi

sellainen ala, jossa ei näkynyt puuta eikä kuultu lintua eikä leikkinyt

lapsia eikä nokkinut kukko jyvää maasta. Ne olivat Maahisten kartanon

suuret pellot, joilla vilja ennen oli ollut kuin metsä. Maailma

vielä tässä tämän töllin kohdalla oli tuttu, kotoinen ja ikäänkuin

Jumalan luoma — tuli tässä mieleen Jumala. Johanssonni ihmetteli sitä

itsekin. Sillä ei hän ollut viljellyt jumalansanaa eikä uskontoa

moniin monituisiin aikoihin. Nyt tuli ajatelleeksi, että Jumala oli

tehnyt tämän maailman tässä, tämän vihreän, jossa vaimo pani perunoita

maahan ja lapset tekivät auringonpaisteessa kruunuja voikukkasista.

Tuo maailma tuolla oli hiekankarvainen ja outo. Ei siellä tullut

kevät, ei siellä kyntäjä puhunut Pollellensa. Hengettömät kappaleet,

niinkuin vitjat ja ruuvit ja mutterit siellä olivat äänessä ja kun

joskus niihin oikein tulee henki, niin se onkin sellainen, ettei mikään

enää hengitä, kun ne ovat tehneet puhdasta. Kuka on luonut tämän

maailman? Saatanako? Johanssonni oli viime vuosina ollut parempi ystävä

saatanan kuin Jumalan kanssa. Kaverit kaikki tunnustivat saatanan

joksikin, mutta Jumalaa tuskin naurunkaan arvoiseksi. Hän ei siis

oikeastaan tahtonut panna tätä huonompaa maailmaa saatanan laskuun.

Ihminen toki oli luonut tuon kilometrien pituisen sora-aavikon.

Ihmisen se oli tekoa. Yhtäkkiä hän osasi naulanpäähän: kapitalistinen

maailmanjärjestys. Sitä se oli: kapitalistinen maailmanjärjestys. Hänen

tuli parempi olla, kun hän nyt tiesi, ketä kohti hän saattoi suunnata

syyttävän vihansa. Kapitalistinen maailmanjärjestys — se oli puoleksi

pappi, puoleksi pormestari, nimittäin sellainen syöttiläs, joka oli

lihotettu köyhänkansan hiellä ja kyynelillä. Niinkuin muurahaiset

häärivät ihmiset tuolla hiekka-aavikolla lihottaen syöttilästä. Sitä

ei näkynyt. Se istui kamarissaan samettituolissa, poltteli sikaria,

silkkihattu päässä ja ryyppäsi välillä pitkäkorkkisesta pullosta. Ampua

se olisi pitänyt, piikkilankoihin se olisi pitänyt pistää. Seis...

tuo tuossa, jota ne vetävät... se on kanuuna! Nyt sen näki selvään.

Sitä kuljetettiin pyörien päällä, siinä oli kaula ja suu. Kyllä siinä

menee mäsäksi möhömaha, kun sekin poika veisaa. Antaa veisata... Sen se

sanoi Pietikkakin, ettei ennen tule hyvää ennenkuin tehdään lihaa. Ja

läjittäin.

Mäen päällä tuli hevonen vastaan ja Virma hirnui sille heti paikalla.

Hirnuvalla naurahduksella tervehti Johanssonnikin tulijoita.

Salenjushan se oli. Olipa onni, olipa tosiaankin onni, että tässä

ensimmäiseksi kohtasi oman kylän miehen.

— No niin, mikäs hätä täällä sitten on, selitti Salenjus, — kun

tähän tottuu. Tämä on sitä tiplomaattista elämää. Tämä melska on se

tikasrappu, jota myöten köyhälistön asia kiipeää kuin orava. Syksyllä,

syksyllä se paukahtaa. Helvetinmoinen leikki siitä tulee.

Johanssonni nieli kyyneliään, niin iloiseksi hän tuli. Ei niin paljon

sanojen vuoksi mitä hän kuuli, kuin tutun reippaan äänen vuoksi,

joka kerrassa hilasi hänet ylös kuin masennuksen alhosta, minne hän

oli pudonnut, kintut pystyssä kuin hevonen ojaan. Ei hän ollut paha

itkemään, mutta sellaisessa tuskassa hän oli tänään ollut, että ilosta

itketti, kun tapasi oman kylän miehen.

— Ei, ei tässä kelpaa hempeys. Se on kaikki sitä lapsuuden-aikaista.

Nyt ollaan tiploja, taikka tiplomatioja, kuinka vaan. Helvetin korkeita

herroja joka tapauksessa. Täällä ei tehdä työtä eikä kehrätä. Sääntö on

juuri se, että pitää olla liikkeessä, mutta ei saa tehdä. Kas niinkuin

ymmärrät, kaveri, niin köyhän työ juuri on elättänyt rikkaan. Ja nyt

pitää tulla veljeys. Mutta tätä soppaa keitetäänkin vihan tulella.

Rakkaus on kattilassa. Mutta kattilan alla täytyy olla vihan...

Johanssonni hirnahti ilosta ja toisteli kotipuolen miehen sanoja.

— Rakkaus on kattilassa, mutta kattilan alla täytyy olla vihan... Se on

niin järjelle käypää, että kyllä sen vaan käsittää tyhmempikin... Se

sinun eukkosi lähetti vehnäpytkyn. Se on täällä eväspussissa...

‒ Vai lähetti... Antaa olla siellä vain. Täytyy tästä käydä asemalla

hakemassa sähkökaapelin kantta. Se on saakelinmoinen kuorma, mutta

viikon ajan minä sitä vedätänkin. Kyllä minä osaan vedättää sitä viikon

— kaksikin, jos tahdot. Annan vierähtää kuorman ojaan. Menee päivä

ennenkuin saan miehiä nostamaan kuorman. Kun on vähän aikaa ajettu,

lähtee pyörästä mutteri... Joko ymmärrät... No, joko se muija siellä on

kuinka pahasti sekaantunut venäläisten kanssa...?

Johanssonnin silmät tuijottivat suurina.

— Ei, ei toki... Ei ole mitään kuullut... Ei toki...

— No mitä se sitten. Vaimoväki — yhteistä karjaahan se on. Ja

yksiä tovereita ovat venäläiset, saman suuren köyhälistön aatteen

palveluksessa ollaan.

— Niin aina, niin aina, kapitalismia vastaan... Rakkaus on kattilassa,

mutta alla palaa viha — se oli sitten naulanpäähän sanottu. Sinun

täytyy pitää siitä puhe...

— Mitäs niistä. Nyt minä lähden noutamaan kaapelin kantta... Ja sanot

siellä tiplomaateille, ettei sellaista vehjettä vähemmässä ajassa kuin

viikossa työmaalle ajeta... Jaa että minne sinä menet? Eteenpäin vaan,

mars! Siellä joudut heti samaan myllyyn.

Salenjus lasketti jo alas mäkeä. Johanssonni tunsi taasen suurta

turvattomuutta. Että pitikin olla se kaapelinkansi, olisi ollut mukavaa

Salenjuksen kanssa joutua myllyyn.

Mylly se todella oli. Tuulenpuuskat kiskoivat irti hiekkaa

tantereesta. Vihurit kulkivat pyörteissä ja hyppelivät patsaiksi

tiivistyneinä taivasta vastaan. Pitkät, vastakkaisiin suuntiin

mataavat hevosjonot huojuivat eteenpäin multauomissa, joihin

rattaanpyörät upposivat akseliaan myöten. Vetelässä tahdissa liikkuivat

niinsanotun »jalkaväkikomppanian» käsissä lapiot ja kanget. Siellä

oli kaikenkarvaista vaatteenjätettä ja siellä oli paljaita selkiä

ja rintoja, ihmisiä oli tuhansia ja hevosia oli satoja. Vormuniekat

kulkivat ja pitivät valvontaa. Tulkit selittivät ja toruivat. Mitähän

tuokin vaivainen oli tehnyt, jota kuljetettiin santarmien välissä.

Ei ollut sillä edessä leikin paikka. Eikös tuolla joku itkenyt. Ei

tarvinnut Tuunan muonamiehen kauankaan kulkea avuttomuuden tilassa.

Tulkki sai hänet käsiinsä ja selitti, että hänen oli mentävä hakemaan

lankkuja tuolta noin — lankkuja oli siellä vaikka kuinka paljon. Ne oli

vietävä tuonne noin, siellä kyllä oli miehiä, jotka sanoivat mihin.

— Mutta pitäähän minun evääni purkaa, sanoi Johanssonni. — Missä täällä

on miesten kortteeripaikat?

— Tuolla ne ovat, mutta sinne on kaksi kilometriä matkaa. Ja lankut

tarvitaan heti. Purkakaa vaikkapa tuohon. Siinä on passipaikka, ei

niitä siitä kukaan varasta.

Tulkki puhui jo venäjää jonkun niin korkean herran kanssa, että hän

tykkänään muutti kasvoja ja pani lakkinsa oikoiseen.

— Mutta jos varastavat, sanoi Johanssonni. — Millä minä sitten elän?

Kauanko minä sitä kahta kilometriä ajan. Kai siellä sitten on oikein

lukitut vajat. Tuo on Tuunan tyttären kori, siellä on kahdet aivan

uudet alushousutkin, kun antoi juuri se Tuunan neiti kankaan. Se on

hänen omaa kutomaansakin.

— No ettekö te ole lähtenytkään? ärjäisi tulkki samassa. — Menkää

hiidessä. Niillä lankuilla on kiire.

Johanssonni nieli kirouksen ja pauhasi itsekseen. Se oli sen näköinen

paikka, että siinä ei tavara pysy. Ja siinä oli sen näköistä sakkia,

että se ei katso mikä on omaa, mikä toisen omaa. Tulkki oli siinä

kuitenkin kuin koira ympärillä. Mikäpä lopuksi muu auttoi kuin käydä

kiinni nuoriin, joilla tavarat olivat köytetyt kiinni. Sitä oli suuri

kuorma.

— Mutta kuinkas sen asian laita on, alkoi Johanssonni taas, — eikö

näitä papereita pitäisi jossakin näyttää. Se meidän neiti sanoi, että

todistus pitää tuoda kotiin, ettei tänne toistamiseen tarvitse tulla...

— Sen te kyllä ehditte saada. Pitäkää nyt vaan kiirettä.

Kuorma ei vielä ollut maassa, kun jo yksi vormuniekka kävi kiinni

hevosen suupieliin.

‒ Ei siihen saa koskea, minä sitä ajan! kivahti Johanssonni

kiukkuisesti. — Ei ihminen voi yhdellä kertaa olla kahdessa paikassa.

Sitäpaitsi pitäisi hevosen saada huoata.

— Täytyy mennä asemalta hakemaan sähkökaapelin kantta, sanoi

suomalainen mies, joka oli vormuniekan kanssa.

— Menkää ja noutakaa lankut, niinkuin sanoin, ärjyi tulkki. — Te

menette sinne, sillä hyvä. Tuolla päin ovat lankut. Kasa on suuri kuin

vuori, kyllä löydätte. Ja tuonne ne viedään, saatte siellä kuulla mihin

ne kaadetaan.

Johanssonni mutisi itsekseen. Eivät nämä vaatteetkaan olleet tällaisia

ajoja varten, työvaatteet olivat säkissä eväiden kanssa. Mutta muuta

nyt tässä kaikkien nähden. Huono komento täällä yhtäkaikki oli, ei tämä

sentään sitä ollut, miksi Salenjus iloisella äänellään sen kuvasi.

Hevonen kulki vastahakoisesti, korvat luimussa, pitkä häntä hulmuten

tuulessa. Paikat olivat sille oudot, äänet oudot ja hajut oudot.

Sieraimet levällään se kuorskasi ja puhalteli. Mentävä oli, kukapa

tässä toinenkaan sitten niin ilokseen tallusti. Kiskoo tuo tuuli irti

sadetta, kyllä se viljoille hyvää tekee, mutta mitenkäs näillä teillä

silloin kuljetaan. Tämä on nyt jo sellaista sotkua, että tyhjillä

rattaillahan tästä juuri pääsee. Mutta mitenkäs tämänkin sillan yli

kuorma kulkee. Mentävä on. Älä sinä perkele siinä töllistele, en minä

ole tätä siltaa tehnyt, enkä minä ole tänne tahtonut... Johanssonni

tarttui ohjaksiin, juoksi pari askelta ja kokosi nuoranpätkän kimpuksi,

sitten hän alkoi lyödä hevosta tavalla, jolla hän tuskin oli kohdellut

luontokappaletta muuta kuin silloin joskus ihan mukulana. Kirotuksikin

tuli, vaikkei hän paljon ollut sitä tapaa viljellyt, Tuunassa kun

sitä niin vihattiin. Hän oli onneton, sitä se oli. Avuttomuus ja

turvattomuus kävivät häneen käsiksi pitkin kynsin. Elävänä ei täältä

pääse, ei muista pieni Jalli suurena isäänsä...

Rattaat rytyyttivät yli sillan, joka johti juoksuhaudan poikki. Sitten

läksi tie viemään peltoa pitkin, joka oli siltä kulmalta täynnä

sementtitynnörejä, savensotkentakaivoja, savisia läkkiämpärejä ja

läjään pantuja työaseita. Notkossa olivat miehet koolla lasitornien

ympärillä. Mutta nepä eivät ensinkään olleet lasia. Niitä purettiin.

Pienempiin kiehkuroihin ne hajosivat. Niissä olikin piikkilankaa.

Paaluja hakattiin maahan. Mitään lautatapuleja ei näkynyt. Hevonen

olisi pitänyt juottaa. Johanssonni pysäytti sen ja silmäili

ympärilleen. Virma kävi nälkäisesti vihreiden korsien kimppuun, joita

oli noussut tiepuoleen. Puhdasta ruislaihoa se oli. Olivat pakanat

hävittäneet kojeillaan ruispellon. Mitähän tämäkin talo ensi talvena

syö? Ja vieläköhän se Alma on järjissään? Johanssonni sitoi ohjat

hevosen etujalkojen ympäri ja läksi pujottelemaan sementtitynnörien

lomitse notkoon, missä nakutettiin kiinni piikkilankaa.

Kyllä tuli kauhea koje. Ei ollut ihme, että Parannan isäntä luuli

olevansa hämähäkinverkossa. Paaluläjän vieressä istui mies, hioen

kirvestä. Kun Johanssonni häntä puhutteli, nosti hän päätään, mutta

liikutti yhä käsiään kirveenterää vastaan, ikäänkuin ei siinä mitään

näkemistä olisi tarvittukaan.

— Missähän täällä olisivat ne laudat? kysyi Johanssonni, vetäisten

lakin toiselle korvalleen.

— En minä vaan tiedä.

Johanssonni seisoi neuvottomana.

— Niitten pitäisi olla täällä. Ja ne pitäisi vietämän tuonne. Ja kiire

piti oleman.

Mies katsoi Johanssonniin. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut.

— Hakekaa sitten täältä...

Johanssonni katseli ympärillensä.

— Eihän niitä täällä missään ole.

Mies torkkui jo äskeisessä asennossaan ja hioi. Kylläpä oli kummallinen

mies. Olikohan tuo hullu? Ehkä hänkin kuvitteli olevansa jossakin

helvetissä, missä aina hiottiin kirvestä.

Johanssonni asteli likemmä piikkilankaa ja katseli. Nuori poika,

hiukset pörröisinä, löi vasaralla kiinni naulaa.

‒ Missähän ne laudat täällä ovat? kysyi Tuunan muonamies, taasen

vetäisten lakkia toiselle korvalle.

‒ Tuolla, vastasi nuorukainen vakuuttamalla, ikäänkuin hän olisi

luullut vieraan epäilevän sanojaan.

Johanssonni ei saanut selvää, minnepäin hänen päänsä nyökkäsi,

ja kysyi uudestaan. Nuorukainen uudisti sanansa ja liikkeensä ja

naurahti. Johanssonni epäili todenteolla hänen sanaansa. Tuokin

käyttäytyi niinkuin hekkali. Mitäpä näiltä auttoi kysyä. Huono täällä

tuntui olevan järjestys. Piti ruveta hakemaan lautoja vain omin

päin. Nuorukainen iski samaa naulaa. Johanssonnin teki mieli jäädä

katselemaan milloin hänen käsityksensä mukaan naula pysyisi paikoillaan.

‒ Helkkarissa, sanoi hän, — halkaisette paalun.

Nuorukainen katsoi Johanssonniin ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli

sanoa: se on tarkoitus! Johanssonni laski entisten lisäksi kymmenen

vasaraniskua, viisitoista vasaraniskua... Silloin risahti paalu rikki.

— Sanoinhan minä, huudahti Johanssonni.

Nuorukainen nauroi ikäänkuin hän olisi pitänyt Johanssonnia hulluna.

Johanssonni sen kyllä huomasi. Nuorukainen tarkasti nyt huolellisesti

haljenneen paikan, otti sitten savukelaatikkonsa ja puhalteli,

hengitti, sytytti. Veti pari sauhua. Ja nyt hän varustautui alkamaan

irroittaa paalua kokonaan maasta. Hän oikaisi itsensä ja taipui

sitten alaspäin, haeskeli nyt kirvestä ja koetteli paalua käsin.

Hän sytytti uudelleen savukkeensa, veti pari sauhua. Alkoi taasen,

savuke hampaissa, haeskella kirvestä ja löysi sen. Johanssonnia

rupesi naurattamaan. Olisi ollut mukavaa katsella kuinka kauan aikaa

tarvittiin yhden naulan lyömiseen. Jollei olisi ollut hevosta tuolla,

niin olisi viipynyt katsomassa. Äskeinen mies istua torkkui yhä, hioen

kirvestään. Johanssonnin täytyi siinä ypöyksinään ruveta nauramaan.

Ei hän sentään tällaista työntekoa ollut ikinä nähnyt. Mutta hyvä

se oli, mitäpä sitä rupesi pönkittämään kapitalismia. Tämä oli sitä

tiplomaattista elämää. Mukavaa se oli.

Johanssonni tuli hevosensa luo ja kirosi. Mitä se siinä rimpuili ja

reistasi. Oliko nyt olevinaan niin nälkä... Nyt mennään hakemaan

lautoja. Etsitään niin kauan kuin löydetään. Mennään ensin päin tätä

ilmansuuntaa Kaippa joku siellä tietää.

Tientapainen johti ylös loivasti viettävää rinnettä. Siellä olivat

vielä paikoillaan ojat ja niiden pohjilla kasvoi kukkia. Kas, kas

noita, kun uskaltavat kukoistaa tässä ikäänkuin ei olisi likellä mitään

vaarallista. Taisivat luulla nuo tyhmät keltaiset kukat tuolla, että

tässä saapui kyntäjä tai äestäjä. Nyt tuli näkyviin rivi joitakin

vehkeitä, joita ei Johanssonni ollut ennen nähnyt näin likeltä. Hänen

sydämensä seisahtui ja hän pidätti hevosen ikäänkuin joku olisi tullut

vastaan. Ketään elävää olentoa ei kuitenkaan näkynyt. Ainoastaan

pitkät, sikarinmuotoiset oliot maata motkottivat rattaillaan, suut

ammottaen sinitaivasta vastaan.

Nuo... nuo... nuo... ajatteli Johanssonni voimakkaiden ja aivan

sekavien tunteiden vallassa, löytämättä mitään täsmällistä kiinteyttä

tai muotoa oudolle ihmetykselleen. Sen ainoastaan hän selvästi

tajusi, että tuo tykkirivi tuossa saattoi, kun niiksi tuli, lakaista

pois kokonaisen kylän, ihmisineen, elukoineen päivineen. Sellaisia

tiplomaatteja ne olivat. Nuo... nuo... nuo tuossa. Niitä täytyi

kunnioittaa. Pomoja ne olivat. Täytyi kunnioittaa, siitä ei päässyt

mihinkään.

Mutta lankut... niillähän oli kiire. Niitä ei kuitenkaan näkynyt

missään. Tuossa alkoi jo Jumalan luoma maailma, siinä oli puita ja

nurmea ja lehmiä ja kylä — juuri se kylä, jota kohti pomojen suut

olivat tähdätyt. Lautoja ei näkynyt. Huono järjestys täällä on.

Johanssonnin oli nälkä ja häntä suututti. Hän päätteli, että olkoon

lankkujen miten kiire tahansa, se on varma se, että hän nyt lähtee

syömään. Ihanhan tässä suoletkin kutistuvat kokoon. Huono on järjestys

tässä kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä.

Mitäpä muuta kuin aja takaisin samaa tietä. Jääkööt tykkipomot siihen

kidat auki kylää kohti.

Hän ajoi alas loivaa rinnettä, ajoi yli ojien, ohi rohkeiden

keltakukkasten ja seurasi huvitettuna nakutusta piikkilankaverkolta.

Varmaan se hauska poika siellä nyt lyö paalua maahan — sitten hän

sataan kertaan iskee samaan naulaan ja lyö halki tämänkin paalun. Ja

se toinen poika ehkä yhä hioo kirvestään. Kyllä tämä sellaista mukavaa

elämää on. Jollei olisi ollut niin hiton nälkä, niin olisi poikennut

sementtitynnyrien taakse katsomaan, vieläkö ne todella ilkesivät pitää

peliään.

Tuuli alkoi tyyntyä, pilviä ilmaantui taivaalle. Jahka tästä sade

liottaa paikat, niin kyllä saa vaeltaa vellissä.

Johanssonnia kuitenkin hiukan pelotti liketä niitä herroja, jotka

olivat lähettäneet hänet noutamaan lankkuja. Voivat suuttua ja tehdä

ties mitä, kun lankuilla oli kiire. Hän kokosi siis puolustussanoja

suuhunsa ja koetti rohkaista luontoansa pois siitä hempeydestä, joka

taas väkisinkin alkoi ruveta muistuttamaan kotoisia asioita. Kukaan

ei nähnyt häntä, kaikki menivät hänen ohitsensa, siviili-herrat ja

vormuniekat. Mitä varten häntä tänne oli vaadittu, kun ei kukaan

ottanut hänestä vaaria? Itku pyrki väkisinkin nousemaan kurkkuun.

Yhtäkkiä seisoi hänen edessään venäläinen sotaherra, kädessään kartta,

sopotti jotakin ja liikutti käsiään. Samassa kävi joku hänen hevosensa

suupieliin ja sanoi:

— Hän sanoo, että anna hänelle hevonen.

Johanssonni lensi aivan kuumaksi. Tuntui siltä, että jos häneltä nyt

viedään hevonen, niin ei hän sitä koskaan enää näe, se hukkuu niille

teilleen ja silloin on häneltä poikessa viimeinen turva.

— Minä menen syömään, huusi hän kurkku kuivana.

— Se on annettava, intti herra ja tulkitsi asian venäjäksi.

— Minut käski jo toinen herra hakemaan lankkuja, keksi Johanssonni. —

Niillä on kiire, en minä uskalla mennä muualle.

Tulkki jäi selittämään asiaa venäläiselle ja Johanssonni pääsi

menemään. Hän löi hevostaan minkä jaksoi ja repi sitä suupielistä.

Se oli aika menoa. Rattaat kestivät kuitenkin ja hän pääsi kojulle,

mihin oli purkanut tavaransa. Hän ilostui, kun näki heinäsäkkinsä —

hänellä oli ollut salainen pelko, että ne ehkä voisivat olla poissa.

Ja tuossa oli leipäsäkkikin. Mutta missä oli kontti? Siihen oli

Riikka pannut särpimet. Sitä sai hakea hiki päässä, kiukku kurkussa

ja vedet silmissä. Sitä sai kysyä tulkilta, upseerilta, hevosmiehiltä

ja jalkamiehiltä. Asia ei kysymisestä parantunut. Siitä kulki sitten

ohitse sakki poikia ja kun he näkivät miehen onnettomana kääntelevän

säkkejään, kysyivät he mikä häneltä puuttui. He puhuivat niin

ihmeellistä kieltä, ettei Johanssonni ollut vielä ikinä sellaista

kuullut. Kyllähän Kankaan kirkonkylässäkin osattiin kirota, ei

kiroamista toki muualla niin vastustettu kuin Tuunassa. Mutta näitten

poikain puheessa ei muita sanoja ollut paitsi siteeksi. Kaikki

perkeleet ja helvetit asuivat lakkaamatta heidän suussaan. Yksi sanoi

Johanssonnille:

— Mitäs saatanan helvettiä itket. Tee helvetissä niinkuin sinulle on

tehty. Saakelin tyhmä pitää olla...

Johanssonni kysyi asiaa uudestaan. Poika oli korea ja punaposkinen,

paksu pörrö otsalla. Hän tarjosi Johanssonnille tupakkaa. Vihdoin

viimein Johanssonni ymmärsi, että piti mennä ottamaan toisen eväät, jos

mistä löysi.

Hänen täytyi hymähtää. Yksinkertainen keino kyllä, mutta se ei olisi

johtunut hänen mieleensä. Kai se sillä lailla oli. Tosinhan hän olisi

voinut emännältä, Tuunan entiseltä Almalta mennä pyytämään särpimiä,

muutenkin piti käydä viemässä hänelle terveiset kotoa. Mutta sanoivat,

että taloista oli niin tyyten otettu kaikki tämän mahdottoman

ihmisjoukon ruokkimiseksi. Ja vähäkös siinä riitti. Paras ruveta

katsomaan, eikö tässä kukaan ollut unohtanut eväskonttiaan minnekään.

Toisella kulmalla suurta peltoaukeamaa tulla jyryytti pitkä junallinen

avonaisia vaunuja täynnä halkoja. Vaunut kulkivat pitkin kiskoja, niitä

oli kumminkin kymmenkunta. Koko maa tärisi. Kyllä tätä Suomen valtion

omaisuutta yhtäkaikki tuhlattiin, sillä mitäpä ryssällä oli. Suomen

valtion omaisuutta tämä kaikki oli. Oli kuin salama yhtäkkiä olisi

välähtänyt Tuunan muonamiehen silmien edessä, kun hän käsitti tämän

asian.

Samaan tapaan kuin tämä ensimmäinen päivä, menivät muutkin päivät.

Kaikkeen tottuu ja Johanssonni tottui. Hän tottui tekemään työtä

sillä tavalla, ettei mikään valmistunut. Hän tottui siihen, että

piti hävittää missä ikinä taisi. Hänestä oli aivan oikein, että

Hannuksen mies piiskattiin salaa sakin kesken, kun hän teki työtä

niinkuin kotonakin. Hannuksen miehen täytyi luvata lähteä kotiin ja

lähettää toinen mies, joka alistui toverihengen määräyksiin, muuten

hänet luvattiin passittaa toiseen maailmaan. Hannuksen miehen todella

täytyikin lähteä, sillä hän oli saanut hyvin pahasti selkäänsä.

Johanssonni nauroi makeasti, kun sakilaiset laskettelivat pirujaan —

tarvittiin siinä taitoa, että osasi muistaa niitä niin joka paikkaan

panna ja niin monta peräkkäin. Hän kuunteli huvikseen, että mies koko

viikon saattoi hioa yhtä kirvestä, tai kuinka Salenjus pelasi sen

sähkökaapelin kannen kanssa, niin että kun kuorma kaksi kertaa oli

virunut ojassa, jonne se kaatui — päivän molemmilla kerroilla, — ja

kun se kolmantena ja neljäntenä oli joukolla nostettu tielle, niin

se viidentenä joutui siihen notkoon, missä kasvoi keltaisia kukkia,

kuudentena sille mäelle missä tykit oikoivat kaulojaan ja kahdeksantena

samaisen mäen alle. Siellä riisui Salenjus hevosensa, keikautti

kuormansa pellolle ja jätti sen sinne. Harmittavat olivat sakot, joita

sai siitä, että oli seisahtunut tai lähtenyt liikkeelle sopimattomaan

aikaan. Mutta se oli sitä, että herrat tarvitsivat tupakkarahoja!

Pahalta tuntui, kun joskus piikkien ja pistimien keskellä vietiin

miehiä päävartioon. Sen näköiset ne olivat kuin niitä olisi kuljetettu

hirsipuuhun. Eivätkä ne koskaan tulleetkaan takaisin työmaalle. Tämä

oli sitä tiplomaattista elämää.

Kolmen viikon aikana oli Tuunan muonamies Virmalla kuljettanut:

lankkukuorman ensin tuonne, sitten tänne ja vihdoin sinne — tälläkin

kerralla oli lankuilla kiire, mutta kun hän sai ne perille, ei kukaan

tietänyt, mitä niillä piti tehtämän ja niin hän kuljetti ne muualle;

pienen, hyvin painavan laatikon asemalle — oli käsketty salaa viemään

yllämainittu laatikko heinäsäkkiin kätkettynä asemalle; kaksi kuormaa

piikkilankaa notkoon keltaisten kukkien joukkoon. Sitten hän oli

ollut kymmenen muun hevosmiehen kanssa vedättämässä santaa erään ojan

täytteeksi, johon piti tehtämän silta. Kolme päivää miehet puskivat

rautaseivästä samaan läpeen.

Ikävät oltavat oli Alma Tuunalla, suuren Maahisten kartanon emännällä.

Johanssonni oli ensin puhutellut häntä rouvaksi, mutta Alma oli

hymyillen sanonut, että emäntä hän vain oli. Aivan portaitten edessä

oli juoksuhauta ja vieraita miehiä vilisi joka nurkassa. Upseereille

ja päällysmiehille oli täytynyt antaa huoneet. Laihtunut Alma oli,

mutta oli toki sentään säilyttänyt järkensä ja pisti nauruksikin,

heidän juodessaan kahvia ruokasalissa. Tuunan asioita hän kyseli hyvin

tarkkaan. Sitten he olivat äänettöminä. Yhtäkkiä hän sanoi:

— Kuulkaas, Johanssonni, voitteko te sanoa: asuuko työmies perheineen

mieluummin yhdessä likaisessa huoneessa kuin kahdessa puhtaassa?

Johanssonni katseli oudoksuen kahvikuppinsa päällitse puhujan vakaviin

sinisiin silmiin.

— Mitä Alma... hehheh, rouva... hehheh, emäntä sillä tarkoittaa?

— Niin, tiedättekös, kun minä ole ajanut läpi, että jokaisella

perheellä meillä nyt on keittiö ja kamari. Se on maksanut paljon rahaa.

Olen itse ollut auttamassa äitejä kalustamaan. Mutta he ovat kaikki

minulle suutuksissa.

Johanssonnin silmissä välähti häijysti. Hän muisti kuinka he

Johanssonnskan kanssa olivat suuttuneet, kun Tuunan tyttäret ja

pappilan rouva aina tulivat heille neuvomaan ja sotkemaan. Ei yhtä

ateriaa saanut rauhassa syödä, aina ne perkeleet olivat sanomassa, mikä

oli terveellistä, mikä ei. Ikäänkuin ei sitä työmiehen oma vatsa olisi

tietänyt. Sortovaltaa ja kapitalistista maailmanjärjestystä se oli.

— Entisen isäntäväen aikana, jatkoi nuori emäntä huolissaan, —

asui yhdeksän hengen perhe yhdessä pienessä pimeässä huoneessa. Ja

nyt kuulen yhtämittaa, miten hyvä entisten haltioiden aikana oli.

Ymmärrättekö te sitä?

Johanssonni viivytteli vastaustaan ja nuori emäntä kertoi kuinka

kauniin uuden työväenrakennuksen he juuri olivat saaneet asuttavaan

kuntoon. Piirustukset olivat arkkitehdin tekemät, jokaiselle eri

perheelle kuului puutarhamaa, syksyllä istutetaan pensaita ja

mansikoita ja kukkia. Hän näytti uskovan, että kun kaikki marjat

ja kukkaset ovat paikoillaan, niin ihmisetkin pakosta tulevat

tyytyväisiksi.

Johanssonni pääsi lausumasta mielipidettään. Ei hän pitänyt niistä

pienistä likaisista huoneista. Mutta ei hän pitänyt myöskään uusista ja

mukavista. Mistäs sitten syyttää kapitalismiakaan, jos kaikki on hyvin.

Eräänä yönä keskellä linnunlaulua ja tuomien kukkimista heräsi

vallityömaa kellonsoittoon. Heräsivät vanhemmat miehet, jotka

nukkuivat lautaparakeissa ja heräsivät sakilaiset, jotka istuivat

ojansyvennyksessä, käsi tytön kaulalla. Maahisten kartanon emäntä

seisoi paljasjaloin, hiukset hajalla ja soitti ruokakelloa: uusi

työväenasumus paloi heleällä lieskalla. Hän veti nuorasta kuin

hengenhädässä, kellon läppäyksistä kuuli selvästi, että kysymyksessä

oli kalleimman pelastus, kodin. Hän pelkäsi, siinä seisoessaan

tuoksuvassa nuoressa nurmessa, vakavasti, etteivät ihmiset olisi

heränneet ja päässeet pelastumaan. Jokisen vaimolla oli kolmen päivän

vanha lapsi. Herra Jumala, jolleivät he kaikki ole pelastuneet!

Hän paiskasi kellonnuoran palvelustytön käsiin ja läksi juoksemaan

onnettomuuspaikalle. Siinä ihmisjoukossa, jonka oli pakko hiljentää

askeliaan ylämäessä, kuuli hän puhuttavan, että tuli ei ole päässyt

irti vahingossa. Siellä on yksi perhe, jonka kaikki lapset ovat ulkona

täysissä vaatteissa. Kukapa tässä mainitsemaan nimiä, mutta sopii panna

merkille vain, että kun kaikki muut tuskin pääsivät vuoteista, kun

rakennus oli ilmi liekissä, niin nämä kaikki olivat mäellä puettuina.

Niin, ja niillähän oli tavarat vakuutettuina niin korkeasta. Se on se

mies sellainen, että se halusi vakuutusrahat... Tämä kaikki lausuttiin

kuiskaten. Mutta Alma Mäkimatka painoi käsiä sydäntään vasten ja hänen

huulilleen tunki kysymys: mitä varten minä ponnistan ja taistelen — he

eivät tahdo! Hän pani kuitenkin kaikki voimansa liikkeelle rientääkseen

hädänalaisten luo: täytyy rakastaa ilman ehtoja ja ilman rajoja.

Kuinka tuo kello soi niin huonosti, eikö se tyttö nyt osaa soittaa?

Oliko tästä käännyttävä takaisin. Täytyi saada väkeä liikkeelle, ettei

tuli pääsisi leviämään. Hän sanoi siis naisille, jotka olivat matkalla

palopaikalle, että he lähettäisivät taloon kaikki, jotka eivät saaneet

kattoa lähempää, naapureiltaan, ja alkoi juosta takaisin. Täytyi

soittaa hätäkelloja!

Hänen sydämensä salpaava tykintä esti kuulemasta tulen kohinaa.

Leivoset liversivät hänen päänsä päällä ja yli kuolemankojeiden, jotka

peittivät peltoaukean, kohosi kevättaivas. Hän oli paljasjaloin ja yön

kosteudessa olivat hänen jalkansa kohmettuneet. Hän kasasi hajallisia

hiuksiaan päälaelle ja juoksi. Eivätkö nyt ihmiset heränneet ja tulleet

apuun? Hän kulki kuin yksinään koko maailmassa.

Niin paloi siis nyt heidän kaunis uusi Honkalansa paraikaa tuhkaksi.

Kuinka hän oli ponnistanut saadakseen sen valmiiksi juhannukseksi.

Kuinka hän oli ponnistanut saadakseen kaikki yhtä kauniiksi kuin

itseään varten! Oliko mahdollista, että Virtala vakuutusrahojensa

vuoksi, tuon pienen summan tähden, sytytti tuleen kuuden perheen kodin,

rakennuksen, jossa oli suuret ikkunat, parvekkeet ja kaikki mahdolliset

säiliöt ja komerot? Mitä auttoi parantaa oloja, taistella ihmisonnen

puolesta, jos ihminen pysyi petona. Ihminen, ihminen on ensin

parannettava! Sen oli Nahinen sanonut ja se oli totta... Vihdoinkin

alkoi kylä herätä, koirat haukkuivat ja rattaat rämisivät. Hän poikkesi

sisään portista, mistä hän talvella ensi kerran oli ajanut reessä

Lennartin rinnalla. Ei hän silloin ollut aavistanut, että Maahinen

oli niin strategisesti huomattava paikka, niinkuin herrat sanoivat.

Hän oli luullut, että sotavarustukset pysähtyisivät siihen missä ne

silloin olivat. Jalat savessa ja sorassa hyppeli hän yli silvottujen

puunjuurten, laudanpalasten ja pienten rautaesineiden. Jostakin vuoti

verta, mutta häneen ei ollut sattunut, hänen ruumiinsa oli ikäänkuin

tunteeton. Vasta nytkö ne täällä pääsivät liikkeelle. Voudin ääni

kuului käheänä. Hän torui tyttöä, joka soitti kelloa. Emäntä juoksi yli

nurmikon ja tarttui kellonnuoraan.

— Kiirehtikää! huusi hän voudille. — Sanokaa isännälle, että minä

palasin soittamaan kelloa. Joka ei mahdu naapuriin... tulkoon taloon.

Tottahan Jokisen vaimo on viety turvaan. Lapsi on vasta kolmen

vuorokauden vanha.

— Emännällä on suuri haava jalassa, huusi vuorostaan vouti, ajaessaan

ohi ensimmäisessä hevosessa, jonka rattailla vesitynnyri hölskyi.

Jalat verissä seisoi Alma Mäkimatka ja veti kellonnuorasta. Selkeinä

ja hätääntyneinä kaikuivat kellonläppäykset yli juoksuhautojen,

piikkilanka-aitojen, vallien ja kaivantojen, yli koko tuon peltoaukean,

joka ei saanut kantaa kukkaa ja hedelmää, vaan joka valmistautui

sotaan. Yli kotien kaikuivat kellonläppäykset, yli kaikkien noiden

ihmisten ja eläinten, jotka täällä päivisin hääräsivät ja öisin

nukkuivat, tietämättä mitä huominen päivä toi mukanaan. Alma Mäkimatka

tunsi voimiensa olevan lopussa, mutta hän tahtoi soittaa ja hän

jaksoi. Sisätyttö juoksi hänen luokseen ja kertoi, että tulipalo oli

sytytetty — murhapoltto tämä oli. Eikö se ollutkin kauheaa! Alma Tuunan

kello huusi maailmalle, että ihminen on hädässä. Ihminen menehtyy,

ihminen hukkaa ikuisen itsensä, ihminen surmaa sieluraukkansa. Hänelle

itselleen huusi kello: tulee rakastaa enemmän, tulee antaa anteeksi,

tulee rakastaa rajattomasti, ilman ehtoja, ilman toivoa...

Hän ei enää nähnyt eteensä, kun hänen miehensä ehti hänen luokseen.

Kellonnuora irtaantui hänen kädestään, ja hän raukesi isännän olkapäätä

vasten. Lennartti Mäkimatka otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet

sisään. Siinä oli hyvä, siinä hän kiitti Jumalaa... elämää... kaikesta.

* * * * *

Tuli sireenien kukinta-aika. Päivät olivat ainoaa sineä ja yöt

rusotusta. Ei yhtä sadepisaraa antanut taivas. Maa eli vanhoista

varastoistaan, siitä kosteudesta, minkä se oli koonnut sulavasta

lumesta. Iltaviileässä lemusi kasvillisuus kipeästi, ikäänkuin huutaen

apua janoonsa. Taivas ei kuullut sen huutoa: päivin helotti aurinko,

öisin rusottivat ilmojen ääret.

Sireenit Kankaan kirkonkylässä olivat kuitenkin onnistuneet

imemään tarvitsemansa kosteuden ja kantoivat oksillaan täyteläisiä

terttuja. Tuunanselkä näki kauniit talorykelmät rantaäyräällään

kuin sinipunervien harsojen peitossa. Kirkon ympärillä oli harso

valkoinen — rippilapset olivat kerran istuttaneet sinne valkoisia

sireenejä. Pappilan sireenien alla lauloivat linnut, leikkivät lapset

ja veisasivat uskovaiset ihmiset. Kirkkotarhan kukkien alla nukkuivat

vainajat, huokasivat jälkeenjääneet ja hymisivät urut. Somerin vanhojen

puiden suojassa taas pingottuivat riippumatot rungosta runkoon ja

muukalaiset sotilaat poimivat tuoksuvat kukkatertut ja läjäyttivät

niillä kasvoihin sitä rehevää kirkonkylän morsianta, jonka kanssa he

saattoivat puhua ainoastaan yleismaailmallista lemmen kieltä. Myöskin

emännän ja hänen rakastettunsa välillä tapahtui täällä kohtauksia,

mutta niissä ei käytetty sireeninkukkia, niihin sopivat paremmin

nokkoset. Myöskin lasten ja äidin välillä tapahtui kahakoita. Irjasta

uhkasi tulla äidille todellinen risti. Hänellä oli jo oma järkkymätön

tahto. Kun äiti lupasi lähettää hänet Tuunaan Riikka-tädin hoitoon,

niin Irja viskeli niskojaan ja sanoi, ettei hän viitsi mennä mokoman

vanhanpiian luo. Hän turvautui Fedja-setään. Ja Fedja-setä otti hänet

polvelleen ja suuteli häntä. Äitiä kammotti sitä katsella.

— Tule pois siitä, Irja! huusi äiti.

— Miksi? nauroi kirjuri, painaen poskensa varhaisvanhan lapsen

ruusuista poskea vasten.

Ja Irja sanoi itsepäisesti:

— Mene sinä, äiti, everstin luo, minä pidän Fedjan! Mäkimatkassa oli

sireenejä enemmän kuin missään. Niitä kulki pitkä rivi ikkunoiden

alla, ne muodostivat lehtoja ja siellä täällä aurinkoisilla kohdilla

kasvoivat vielä äidin, isän, Piinan ja lasten nimikkosireenit. Kaikki

sireenipuut, jotka talvella oli tuotu kaupungista nimipäiviksi, oli

otettu talteen ja kukkivat yhä uusina keväinä Mäkimatkan väkevässä

maassa. Ikäänkuin laiskasti uiden kulkivat villit mehiläiset tuoksussa

pensaiden välillä, humaltuivat täyteläisinten kukkamaljakkojen ääressä

ja läksivät huumaantuneina liikkeelle uusia riemuja kohden.

Mäkimatkan emäntä vietti hänkin huumauksessa päivänsä ja yönsä.

Sireenin tuoksu meni hänen vereensä ja piteli häntä unentapaisessa

tilassa. Hän seisoskeli sireenimajoissa, silmät suljettuina,

syvään hengittäen ja rauenneena auringon lämpöön. Hän katseli läpi

sinipunervien kukkaterttujen ylös avaruuteen ja kuului ilmaan enemmän

kuin maahan, hän makasi nurmessa ja sairasti haluttomuuden tautia.

Vanha Piina, joka kulki töissään keittiön ja puutarhan välillä, kasasi

hänen ympärilleen piiraitaan ja hillojaan. Emäntä ikävöi Arvoa,

kauneinta poikaansa. Olisi mieluummin saanut hävitä joku noista

toisista.

Isäntä tuli nurmeen emännän luo. Hän oli toisellakymmenellä ja koko

maa tärähti, kun hän putosi peitteelle aviopuolisonsa viereen. Hän

tuli lohduttamaan emäntäänsä talon tapojen mukaisesti. Oli tässä ilon

aihettakin, mamma kulta.

— Nyt, sanoi hän nauraen ja viekkaasti iskien silmää jonkin

näkymättömän asian johdosta, jota ei toinen vielä voinut tietää, — nyt

ostetaan itsetoimiva piano. Ne ovat perhanan hienoja koneita, kuulin

Rojaal-ravintolassa viimein ja jo siitä asti olen sitä ajatellut.

Perhana sentään, mamma, ole nyt iloinen. Ja muutakin ostetaan. Sano

vain mitä tahdot. Rahalla saa ja nyt on rahaa. Tiedätkö minkä hintaisia

kengät ovat — nämä näin, nimittäin jalkineet, ymmärräthän, mamma, mitä

pidetään jalassa. Minä tarkoitan jalkojen turkkeja — tiedätkö mitä ne

maksavat vuoden perästä? Mammaseni, osaatko pitää asian hampaitten

takana? Jonni on poika, siitä pojasta vielä tulee miljoonamies. Osaatko

ajatella kymmentätuhatta paria kenkiä. Kymmenessä tuhannessa parissa

on niin paljon, että tuo meidän sali on täynnä, perhana vie, katosta

lattiaan asti. Wieniläisiä ja parisilaisia ja... ja kasanilaisia...

ja amerikkalaisia... Mamma, saat kengittää joka sormesi, jos haluat.

Kymmenen tuhatta paria — peeveli sentään mikä kauppa. Ne ovat nyt...

arvaas sinä missä ne ovat? En sano sentään, piru vie. Tiedätkös,

että siitä voi saada linnaa, jos tulee ilmi. Jonni sai ne melkein

ilmaiseksi, sellainen poika Jonni on. Mutta vuoden perästä ne maksavat

rahaa. Meistä tulee rikkaita! Perhana sentään, mamma, sinä olet

lihava ja pulska. Katsos, kyllä ne ravintoloissa... ne puhvettitytöt

ja sensellaiset linnut ovat heittäneet silmiään Mäkimatkan isännän

puoleen. Sekin se Essi siellä Rojaalissa, se tahtoi nähdä minun

lompakkoni, että kuinka paljon rahaa maan papalla oikein on. Mukava

tyttö se on Essi, mutta minä en ottanut polvelleni. Mitä perhanaa

sinulla on tekemistä minun lompakkoni kanssa, sanoin, — antaa herrojen

maksaa koreat höyhenet lintujensa kaulalla, sanoin. Ja minulla on mamma

kotona ja vaikka meillä on seitsemän suurta poikaa, niin Mäkimatkan

mamma on kauniimpi kuin sinä, senkin nälkäkurki... Kas Essi on sen

näköinen niinkuin olisi ikänsä elänyt vesivellillä. Mutta meidän mamma

syö kermaa ja saa vaikka kylpeä kermassa, kyllä Mäkimatkan lehmät

lypsävät, sanoin. Se suutahti, Essi, ja sipsutteli ja heilutteli. Mutta

sellainen palmikkokin kuin on meidän mammalla — näytähän tänne — sanoi,

niin niitä saa olla sata Essiä ja heidän hiirenhäntiänsä ennenkuin

tulee sellainen palmikko. Niin, ei se heistä mitään hauskaa ole. He

ovat tottuneet siihen, että heitä vain lellitellään ja pyöritellään

polvella. Perhanan pulska sinä olet, mamma. Ei sinun tarvitse

mitään tehdä, makaa sinä vain, minä soitan sinulle pianoa ja pojat

soittavat huiluja. Tiedätkös sinä, että meidän Harustakin tulee vielä

miljoonamies hänestäkin. Piru vie, mikä äly siinä pojassa piilee...

Mamma, sinä saat nyt sairastaa horkkaa ja nuhatautia vaikkapa sadan

vuoden vanhaksi ja lääkettä on tulossa. Meidän vesamme ovat pitäneet

siitä huolen...

Rouva Mäkimatka nauroi. Mikä siinä auttoi.

— Nuhatautia... sadan vuoden vanhaksi! voihki hän.

Ja taas hän nauroi. Isäntä hytki hänkin, maaten vatsallaan peitteellä

kuin jättiläishylje.

— Niin, mamma, piru vie, vaikkapa tuhannen vuoden vanhaksi: lääkettä ei

pidä puuttuman! Tiedätkö mitä Haru kuljettaa kotiin? Kohta alkaa näkyä

venhe... Voi sentään sinua, mamma, mikä syöttöporsas sinä olet...

— Nuhatautia! voihkaisi rouva Mäkimatka, pääsemättä eroon

naurunpyörteestä, joka oli riistänyt hänet mukaansa. — Voi-voi-voi-voi,

nuhatautia!

— Niin, nuhatautia! huusi isäntä riemun vallassa ja kellisteli toiselta

kyljeltä toiselle, kasvot kokonaan rypyillä ja laskoksilla. — Oletko

sinä nauttinut salipyriiniä? Tiedätkö miltä se maistuu? Harulla on sitä

kokonainen vuori. Hän on löytänyt kalkkivuoren... salipyriinivuoren

piti minun sanoa! Ja vasta kun salipyriini loppuu Suomen maasta,

niin käydään Harun salipyriinivuoren kimppuun — salipyriini maksaa

silloin rahaa! Mutta pidä suusi kiinni, mamma... Tiedätkös sinä,

että silloin sinä olet miljoonapoikien äiti! Atte ja Lauri ja Lennu

ne ovat torakoita! Ei maanviljelys ole mitään, mutta se sellainen...

sellainen... sellainen — sinä ymmärrät, sinä et ole mikään tyhmä!

Sellaisesta minä pidän, sellaisesta että pian rikastuu. Kenkiä ja

salipyriiniä...

Isäntä vaikeni yhtäkkiä ja laskokset hänen kasvoillaan silisivät. Hänen

vaimonsa oli nimittäin avannut silmänsä selkoselälleen ja katsoi häneen

totisena.

‒ Ettei teitä vain saada kiinni...

Isäntä hymyili taas ja kietoi käden vaimonsa kaulaan.

— Meitä pidetään silmällä Arvon tähden.

‒ Eikö mitä. Olen minä aina siksi hyvää pataa herrojen kanssa, ettei

minuun mikään varjo lankea. Pyydetään herrat taas jahtiin, ne tulevat

mielellään. Piina saa paistaa piiraita. Otetaan everstit ja kirjurit

mukaan. Minä sanon niille niinkuin asia on, että piruako niistä

penikoistaan kukaan osaa vastata. Voiko kuvernööri sille mitä, että

veljenpoika istuu Krestissä majesteettirikoksesta — voiko Mäkimatkan

pappa sille mitä että poika ja vävy lähtevät Ruotsiin? Ne on sitäpaitsi

ammuttu ja saaneet rangaistuksensa... Älä, mamma, tuijota. Ollaan

hyvällä päällä. Ota sinäkin vähän viskiä, tiedätkös kuinka hyvää se

tekee. Sylvillä on takanaan koko everstin varasto, kävin häneltä

noutamassa. No, punssiako tahdot, sehän on makeaa ja vallan soveliasta

naisten juoda. Älä, mamma, tuijota. Arvo oli sittenkin huonoin meidän

pojista...

— Ei ollut! huusi Maria rouva, itku kurkussa.

— Ei ollut — mutta mitä hänestä tuli? Ei mitään. Kyllä se niin on, että

pitää myydä vähän monta grammaa salipyriiniä, ennenkuin Arvon velat

ovat maksetut. Mutta ei sentään hätäillä: viljakin maksaa rahaa ensi

vuonna...

— Arvo ei sittenkään ole kuollut. Minun on ikävä Arvoa, poikaani!

— Annas tuota tyynyä tuolta. Raukaisee niin riivatusti.

Mossa-Mossa-Mossa-kisi... Tule tänne, kisi... Pane maata sinäkin,

mamma. Arvo ei osannut pitää kiinni rahoista eikä koota niitä. Kaikille

oli hänen kukkaronsa auki ja kaikki ottivat. Pappa maksakoon.

— Piina, tule!... Arvo ei voi olla kuollut. Eikä myöskään Olli. Piina...

Isäntä hörisi unisena.

— Kukas meidät kiinni ottaisi. Hyvää pataa herrojen ja hyvää pataa

järjestyneiden kanssa. Suostuinhan minä heti siihen kahdeksantuntiseen

— heti paikalla, piru vie. Nimittäin minä sitä itse ehdotin. Ja koreat

kirjoitukset oli lehdessä — muistathan, mamma. »Esimerkiksi kelpaava

maanviljelijä», niin seisoi päällekirjoituksessa. »Eivät sentään

kaikki rusthollarit ole yhtä verenahneita... Ilahuttavia poikkeuksia

löytyy, nimittäin Mäkimatkan omistaja Ferdinantti Mäkimatka...» Osaan

minä sen laskettaa päästä päähän kuin synnintunnustuksen, jos tahdot,

mamma. Niin että kyllä me saadaan turvassa nauttia salipyriiniä ja

vaikkapa... vaikkapa rikkihappoa... Mutta pahempi on Lennartin, sillä

hän ei taipunut vapaasta tahdostaan kahdeksantuntiseen. Attea ja Lauria

en tiedä, eivät he niin jyrkkiä olleet kuin Lennu. Mutta, piru vie, ei

jyrkkyys mitään auta, kun kansa tahtoo. Vanhan Tuunan ne vielä voivat

jauhaa nuuskaksi, ne ovat hänelle vihoissaan, kuka käskikin olemaan

niin härkäpäisen. »Palvelijat, olkaat teidän herrallenne alamaiset»

— käykös nyt sellainen meidän aikanamme... Mamma, nouse katsomaan,

näkyykö venettä? Minua nukuttaa aivan hitosti... Kuka meidät kiinni

ottaisi? Eikös vatsa ole herralla ja työmiehellä sama? Viinaa kaadetaan

kumpaankin. Ja ne ovat kaikki veljiä keskenään, vatsat ja miehet.

Vatsa se on joka komteeraa — aatteet huut helkkariin... Tuleeko meidän

Haru-vesamme...? Mamma... ota auki nappi...

Isäntä kuorsasi jo sireenipensaan alla. Hänen vaimonsa kömpi ylös

ja alkoi etsiä vanhaa palvelijatarta. Näiden lyhyiden onnenpäivien

osalle nyt tuli tällaisia huolia. Olisi Arvo saanut säästää äitiään

sellaisista. Sireenit kukkivat tänä vuonna nopeasti loppuun. Päivät

olivat sinisen kuivat ja yöt rusottavat.

— Jos Tuunan tytär olisi osannut rakastaa, niin ei Arvo olisi mennyt.

* * * * *

Riikka Tuuna virui polvillaan turnipsimaassa, ollen kuumeisessa

kitkemistyössä. Hän meni edellä ja häntä seurasi kolme vaimoa ja

kolme lasta. Naiset olivat hänelle suuttuneita, kuka hänen kanssaan

jaksoi tehdä kilpaa, eihän hän edes nostanut päätään saralta. Mutta

mikä hänen oli raataessa, sellainen laiha kuikka kuin hän oli, ei hän

hikoillut eikä häntä ruumis painanut. Huolet — niitä hänellä mahtoi

olla, milloinkaan ei hänen suunsa vetäytynyt hymyyn. Mutta kyllä kai

porvarillisilla nyt saattoikin olla huolia. Ei ollut tietoa siitä miten

kauan heillä pää saa pysyä kaulan varressa. Varsinkin sellaisilla

jumalisilla ja salarikkailla kuin tuunalaiset.

Päivä paistoi ja maa pölysi tuhkankuivana. Venäläisten huudot kuuluivat

rannasta. Siellä heitä oli uimassa. Ja heitä riitti olemaan joka

paikkaan muuallakin. Heitä istuskeli aidoilla, heitä kulki tiellä,

heitä oli kaivolla, heitä oli veneessä ongella, heitä makasi nurmella,

he pelasivat korttia ladoissa ja lehtimajoissa.

— Ottakaa tarkkaan juuret, sanoi Riikka lapsille.

Hän ei tietänyt miten monta kertaa hän oli sen sanonut. Hänen korvansa

kuunteli erästä ääntä, joka puhtaampana ja hellempänä erottautui

muista. Se oli pysähdyttänyt hänet illoin rannassa, se oli tullut häntä

vastaan kirkkotiellä, se pysytteli vaietessaankin jossain likettyvillä,

odotti häntä ja valvoi hänen askeliaan. Se oli Johan Kitsin ääni.

Riikka Tuuna tiesi miehen nimen, tiesi että hän oli maanviljelijä ja

vanhin poika. Hänen kanssaan saattoi puhua, hän puhui viron-suomea.

Ei mitään sopimatonta hän ollut tehnyt, hän toimi tulkkina

paikkakuntalaisten ja venäläisten kesken ja hän oli aina koettanut

välittää ja sovittaa. Ei yhtä sanaa hän ollut sanonut Riikka Tuunalle

siitä minkä Riikka aavisti liikkuvan hänen mielessään. Uskaltakoonkin!

ajatteli Riikka ja hänen verensä kohisi ohimoissa. Hän ei kuitenkaan

voinut sille mitään, että hänen viluinen sydämensä taipui sitä lämpöä

kohti, joka säteili Johan Kitsin olennosta. Ehkä minä en vielä ole

mennyt aivan hirvittävän rumaksi, ajatteli hän, koska tuo muukalainen

viitsii hiukkasen pitää minusta. Ehkäpä voisi olla mahdollista, että

Arvo huolii minut.

— Täytyy ottaa tarkkaan juuret, sanoi hän. — Täytyy oikein kaivaa

sormet maahan. Vesiheinät katkeavat aina.

Ja kaitaisilla lujilla käsillään kiskoi hän maasta naurisheinää,

polviheinää, saviheinää, piikkisiä ja muita viljatainten vihollisia.

Rikkaruohoja oli kokonaiset läjät pitkin sarkoja, joissa turnipsinalut

kuivuutta kituen seisoivat porossa, odottaen sadetta. Taivas vastasi

kuuman sinisellä säteilyllä. Kuiva multa tunki kitkijäin kurkkuun,

sieraimiin ja sisään kasvojen huokosista.

Johan Kits oli rannassa uittamassa hevosia. Riikka Tuuna kuuli hänen

silloin tällöin laulahtavan ja tiesi hänen silmiensä kulkevan ylängölle

navetan taakse, missä Tuunan turnipsimaa oli. Siellä pensaissa heidän

vaatteensa olivat olleet kerran kauan sitten, kun he olivat lapsia ja

uivat täällä. Tuolla mäntyjen alla olivat Mäkimatkan pojat silloinkin

viskelleet kivillä oravia... silloinkin pääsiäisenä. Uneliaana

uiskenteli Ummen saari utuisen siintävällä ulapalla. Sinne oli Arvo

kadonnut — sieltä hän tulee. Tuleeko? Onko kuollut?

— Ottakaa tarkkaan juuret, sanoi Riikka.

Rannassa alkoi soida hanuri.

Riikka Tuuna kaivoi sormensa syvälle maahan ja repi ikäänkuin hän olisi

samalla repinyt jotakin vihattavaa mielestään.

Lapset kuuntelivat.

— Täytyy tästä oikaista selkäänsä, sanoi Johanssonnin vaimo ja nousi,

jäsenet natisten.

— Nousen minäkin, vaikkei tuo Riikka nouse, sanoi toinen.

Ja ennen pitkää olivat he kaikki kolme pystyssä.

— Kauniisti hän soittaa, sanoi vanha kutoja-Anna ja hymyili.

— Kaunis siinä on mieskin, sanoi Johanssonnin vaimo suutaan

maiskauttaen. — Se on se kaunis virolainen.

Hän soittaa minulle, ajatteli Riikka ja iski hyppysensä polttavaan

nokkoseen. Hän soittaa minulle.

— Mikä hänessä lienee, huomautti nyt Ahvenaisen nuori vaimo, — ettei

hän välitä kenestäkään tytöstä. Hän olisi saanut vaikka kenen. Kyllä se

Paanasen emäntäkin oli kuin hulluna häneen. Ja se Helmisen Jenny... ja

vaikka kuka. Mutta ei tämä...

Siksi että hän pitää minusta, ajatteli Riikka ja kuuma aalto läikähti

yli hänen kasvojensa.

Tämä on minulle mieluista, ajatteli hän samassa, ottaen itsensä

kiinni itse synnin teosta, vaikka minä en ensinkään hänestä välitä.

Jos hän uskaltaisi minulle sanoa, että hän pitää minusta, niin minä

löisin häntä korvalle. Onko minun niin kauhean vilu, että minun täytyy

lämmitellä vieraiden lieden ääressä. Vai sitäkö minä iloitsen, että

koska tämä pitää, niin ehkä Arvokin voisi pitää? Mikä on ihmisen sydän?

Mikä on ihmisen sielu-raukka?

Naiset puhuivat jo muista asioista, Ahvenaisen vaimo harmitteli, että

kirkkoherra oli teettänyt vanhasta takistaan vaatteet pojalleen.

Niinkuin ei hänen olisi kannattanut teettää Jeremiaalle uusiakin

ja niinkuin ei Ahvenainen olisi ansainnut noita vanhoja vaatteita.

Ahvenainen oli ollut niin suuttunut, että oli luvannut ajaa

kirkkoherran nurin. Leikillä tietysti hän niin sanoi. Johanssonnin

vaimo kertoi, että Janne Kemppaisesta tulee valtiopäivämies, nimittäin

kansanedustaja. Hän oli jo kaiket kesää käynyt puhumassa juhlilla.

Pietikka itse oli sanonut, että se ei mitään merkitse, vaikka on

linnassa istunut. Se on kaikki kapitalismia, että istuu linnassa.

Hanurinsoitto lakkasi. Suuret poutaiset pilvet purjehtivat esiin

taivaanrannalta.

— Mitähän hän oikein kiskoo noissa veneissä? huomautti Ahvenaisen

vaimo, katsoen ulapalle. — Se on Mäkimatkan Haraltti. Eilen hän kävi

hakemassa tavaraa kaksi kertaa ja tänään hän taas on kulussa.

— Älä puhu mitään, sanoi Johanssonnin vaimo, — Mäkimatkassa suostuttiin

ensimmäisenä kahdeksantuntiseen.

— Onkos Riikka kuullut, alkoi vanha Anna, — että syksyllä tapahtuu

jotakin... niin, ne ovat niin julmia asioita, ettei niitä voi puhuakaan.

— Ainoastaan siinä tapauksessa, että porvarit eivät suostu työkansan

oikeutettuihin vaatimuksiin, sanoi Johanssonnin vaimo.

— Kyllä olisi paras, alkoi Anna taas, — että Tuunankin isäntä antaisi

perään.

— Isä on vanhanajan ihmisiä, vastasi Riikka.

— Minä kävin Kemppaisen muorin luona ja siellä oli Kustaa... Kyllä

se sentään kalliiksi tulee, kun saa kustantaa senkin Miinan. Hän on

nyt jo sairashuoneella viidettä kuukautta eikä vielä ole leikattu.

Mutta joka päivä tulee maksamaan kunnalle toista markkaa. Kirkkoherran

rouvahan häntä rupesi toimittamaan parannukselle. Ei sitä sentään

jokainen tekisi sellaista köyhän hyväksi. Mutta kunta on kirkkoherralle

suuttunut Kirkkoherra ei pelkää... mutta hän saisi pelätä...

— Mitä hän pelkäisi, pääsi Riikalta kylmästi.

Kitkemistä riitti runsaasti viikoksi. Iltapäivällä tuli tavallisesti

sisar Hulta, Tuunan kipeän emännän hoitajatar, tuomaan pellolle kahvia.

— Tietääkös Riikka, kertoi hän eräänä päivänä, että meillä kävi

vieraita. Mäkimatkan nuorin herra. Lainaamassa rahaa isännältä. Mutta

isäntä oli niin kiukuissaan, että tuskin sai puhutuksi. Äää... äää...

äää ... hänestä vain läksi. »Vai pitäisi minun antaa rahoja, että sinä

tuottaisit sielullesi kadotuksen...» Harald-herra oli suuttunut. Mutta

isäntä saattoi häntä aitan nurkalle ja ähisi ja pauhasi vielä siinä,

että mitä se ihmistä auttaa vaikka hän voittaisi koko maailman ja saisi

sielullensa kadotuksen...

Eräänä päivänä taas istuutui sisar Hulta pientareelle ja rupesi

lukemaan rasvaista lehteä, joka oli ollut Johanssonnin vaimon eväiden

ympärillä.

'Neljän kuukauden vanha poikalapsi annetaan kasvatiksi kokonaan.

Eteläinen Rantakatu numero 4, Aaltola.

Nykyajan tehokkaimmaksi tunnettua kolotusvoidetta...

Poreet ja kappaleet posliinissa juotetaan pitäviksi...

Kaksi haaksirikon kärsinyttä keski-ikäistä rouvaa ja leskeä haluaa

kirjeenvaihtoon kunnon miesten kanssa. Samanikäiset ja vanhemmat

otetaan huomioon...'

— Älä hyvä ihminen! sanoi Riikka.

Mutta venäläisten hevosten kaviot alkoivat samassa tömistä maata

vasten. Kuului läiskinää, naurua ja huutoja, kun notkeat miehet

hyppäsivät märkien ja laukkaavien hevosten selkään ja alkoivat ajaa

ylös mäentöyrästä. Oli kuin sisar Hultan vereen olisi kaadettu mettä

ja viinaa. Hän rupesi keikuttelemaan itseään, nauramaan ja lukemaan

kimakalla, luonnottoman lujalla äänellä.

'Kaksi iloista poikaa on vielä vailla ystävää. Kirjoittakaa tytöt

kiltit meille, niin rupeamme ystäviksi teille. Nimemme ja osoitteemme

piirrämme näin kuuluvaksi että kirjeet ja valokuvat tulisi kotiin...

Osuuskauppaan...

Pojat huom.! Kymmenen tyttöä haluaa kirjeenvaihtoon poikain kanssa.

Koivu, Leppä, Saarni, Mänty...

Kolmekymmentäkahdeksan vuotias leski haluaa kirjeenvaihtoa järjestyneen

miehen kanssa. Alli. T.l.k.