Alma tuli sisään, yllään kudottu harmaa villaröijy, päässä karvalakki.

Lennartti Mäkimatkan pienet siniset silmät kipunoivat iloisesti ja hän

tunsi halua hyppiä yhdellä jalalla ja soittaa harmonikkaa. Myöskin

kieppui hänen huulillaan erinäisiä viattomia pieniä kirosanoja. Mitenkä

nuo vanhat ihmiset viitsivätkin käydä noin juhlallisiksi niinkuin

tuokin Tuunan äijä? Oli aivan kuin hän olisi tuskassa ja hiessä

valmistautunut pitämään puhetta.

— No, Maahisiinhan kuuluu kaikki jääneen niin paikoilleen, että Alma

saa astua vaikkapa suoraan entisen rouvan hameisiin, sanoi Riikka.

Lennartti nauroi.

— Kyllähän minä ostin yhtä ja toista.

— Ettet tullut noutamaan Almaa kuomireellä! jatkoi Riikka.

— En iljennyt, kun oli näin kaunis päivä. Mutta kyllä Alma vielä

kuomissakin ajaa.

— Ei kuule, kivahti Riikka, — kyllä sinun olisi pitänyt mennä naimaan

muualta, sanon sen vieläkin. Ja eihän se ole myöhäistä.

— Tuo toinen kuppi äläkä toru.

Lennartin nauru oli niin tartuttava, että Riikan täytyi purra

huuleensa, jottei nauraisi mukaan. Vanha Piina näytti opettaneen

hänelle naurun. Nyt tuli vuoro Tuunan vaarille sanoa se mitä hän oli

niin kauan valmistanut.

— Varokaa vain, sai hän suustaan, — ettette sekoita itseänne tämän

nykyisen ajan menoihin. Varjelkaa kuolematonta sieluanne. Mitä siitä

jos ihminen voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa...

— ... vahingon! keskeytti nuori Mäkimatka. — Olkaa te vain huoleti,

pappa, ei me sekoiteta itseämme.

Hänen kärsivällisyytensä oli lopussa, hän joi nopeasti toisen kupin

ilman leipää ja sanoi hyvästi. Alman sydämen sykintä tuntui ylös

ohimoihin asti ja kun sulhanen auttoi takkia hänen ylleen ja siinä

suurin kämmenin painoi hänen olkapäitään, valahti veri kuumana hänen

kasvoilleen. Portailla sanoi Riikka:

— Kai te sitten hyvissä ajoin illalla olette kotona?

— Ei, katkaisi Lennartti päättävästi kysymyksen. — Älkää odottakokaan

ennen huomisiltaa.

Hevonen puhalsi jo navetan nurkalla ja sitten sotamiesten ohitse, jotka

kaikki mäessä pysähtyivät suksillaan katsomaan, alas jäälle. Almaa

kylmäsi, kun hän ajatteli sisartaan, jolle ei hän ollut ehtinyt huutaa

mitään rauhoittavaa ja sovittavaa. Kyllä Riikka nyt hautoo ja ajattelee

— voi kauheaa, mitä hän ajatteleekaan! Kuuma häpeäntunne tukahutti

Lennartti Mäkimatkan kihlatulta kaiken sen ilon, joka koko aamun oli

itänyt hänen rinnassaan.

‒ Meidän täytyy olla kotona illalla! sai hän vihdoin sanotuksi. —

Kuule, Lennartti, meidän täytyy olla kotona ennen yötä.

— Ja miksi? katkaisi hänet sulhanen. — Hitto vieköön ihmiset! Voi

sitäkin miestä, joka tuon sinun sisaresi nai. Kuules... Kuules sinä

Alma, itketkös sinä! Pitääkö minun soittaa sinulle pieni laulu —

älä toki luule, että Mäkimatkan pojat lähtevät liikkeelle ilman

instrumenttia. Peliä ja musiikkia olla pitää, vaikkapa vain huuliharpun

muodossa olisi! Tilulilu-rrrr-rääää, tilulilu-rrrrää...!

Lennartti kiersi kätensä reen selustan taitse kihlattunsa ympärille,

kääntyi hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja upotti sitten

kuuraiset viiksensä huivien sisään, jotka peittivät tytön kasvoja.

Aurinko paistoi leppeästi, tilsat lentelivät ja valkoiset järvenselät

kimmelsivät silmänkantamiin. Silmänräpäyksen aikana halusi Alma kääntyä

ympäri katsoakseen kuinka kaukana koti oli ja saattoiko heitä sinne

nähdä, mutta sitten hän unohti kodin, ihmiset, kaikki.

He havahtuivat reen kallistuessa ja huomasivat likenevänsä Ummen

saarta. Alma oikoi huivejaan ja kääntyi vaivalloisesti katsomaan

taakseen. Iloisena rykelmänä kohosi siinä töyräältä kylä ja kirkko.

Harvoinpa niin kaunista kirkonkylää näkikään. Somerin tornit kohoilivat

kilpaa kirkon tornin kanssa, mutta kirkko jäi kuitenkin aina voitolle.

Tuunan navettaruudut kiilsivät kuin sädehtivät kultapinnat. Kas kuinka

olikin kuuma.

— Älä sinä ota pois huivejasi, sanoi sulhanen. — En voi sinua lämmittää

koko matkaa, kun on tuo hevonen. Soh, Poikaviikari siinä, mitä sinä nyt

niin hakkaat kavioitasi.

Alma istui ääneti ja jäähtyi vähitellen. Oli mahdoton ajatella ikäviä

asioita, niin onnellinen hän oli ja niin kaunista oli. Saaren paljaat

punertavat pikkukoivut tulivat jo silmien eteen, varis lensi ohitse,

jokin muu lintu äännähti — olisiko se jo ollut pulmunen? Reki liukui

äänettömästi jäältä maankamaralle, varvut raappivat reen syrjiä ja

iskivät kasvoihin. Kuule, Lennartti, katso vähän tänne... Minä pidän

sinusta niin kovasti. Ajattele, että Riikka aina vain puhuu siitä,

etten menisi sinun kanssasi naimisiin. Mutta minä menen, emme koskaan

eroa. Minä pidän sinun leuastasi, erikoisesti siitä, minä pidän sinun

silmistäsi ja äänestäsi, sinun käsistäsi, minä olen niin onnellinen!

Jotakin tämäntapaista teki Alman mieli lausua, mutta hän vaikeni ja

hänen sydämensä lyönnit olivat tyynet ja tasaiset.

— Älä nyt pelästy puistoa, alkoi Lennartti puhella. — Se on niinkuin

hävitetty on. Eikä puutu piikkilanka-aitojakaan. Mutta ne täytyy

kärsiä. Juuri niiden takiahan talo minulle myytiin.

Alma muisti piikkilanka-aidoista taasen Parannan isäntää ja oli kuin

varjo hetkeksi olisi tullut keskelle hänen aurinkoista onneaan.

Lennartti selitti yhä missä vallihaudat ja piikkilanka-aidat kulkivat.

Niinkuin kiusanteoksi niitä oli tehty joka paikkaan. Mutta ne oli

kärsittävä, toki tästä nyt kerran vallat väsyisivät tappelemaan ja

maailmansota loppuisi.

Matka kului liian nopeasti. Jota likemmäksi tultiin, sitä enemmän

puhui Lennartti ja sitä vähemmän Alma. Almaa pelotti. Kun Lennartti

näytti hänelle Maahisten kartanon raja-aidan, tarttui hän sulhasensa

käsivarteen kuin turvaa etsien. Ei hän pelännyt hävitystä puistossa

eikä huoneiden komeutta. Hän pelkäsi suuren kartanon palvelijoita.

Eikä suotta. Ne todella katselivatkin uteliaasti ja lienevät

naureskelleetkin takanapäin. Mutta kaikki kävi kuitenkin helpommin

kuin Alma oli ajatellut. Sulhasensa rinnalla asteli hän läpi suurten

huoneiden, joista parhaimmat tavarat oli viety pois ja huonointa

jätetty — ei siksi että huonoinkaan olisi ollut mitään huonoa.

Päinvastoin. He kävivät navetat, tallit ja ladot. Ruokasalin kalusto

oli kokonaan jätetty — joka ei ollut nähnyt kaappeja täynnä vanhaa

hopeatavaraa ja posliinia, saattoi luulla, että kaikki oli ennallaan.

Alma ei kiinnittänyt vaunuihin mitään huomiota, sensijaan hän lausui

jotakin työväenasuntojen pienistä ikkunoista. Päivällisaikana oli

Almalla taasen tukala olo, sillä palvelusneiti, joka heti astui sisään

isännän painaessa nappulaa, vaivasi häntä. Muutenkin jokin vaivasi

häntä. Nuo samaiset työväenasunnot.

Kahvi odotti heitä isännän turkkilaisessa huoneessa ja suljettuaan

molemmat ovet, veti Lennartti kihlattunsa sohvalle ja he viipyivät

siinä pitkässä syleilyssä. Ensimmäiset tähdet olivat taivaalla, kun

Alma äkkiä hätääntyneenä alkoi pyytää, että he lähtisivät kotiin.

‒ Kotiin, sanoi Lennartti, — emmekö ole kotona?

— En minä vielä, eihän toki. Vasta sitten...

— Joutavia...

— Kuule... Lennartti... päästä minut. Minä pelkään. Tämä on väärin. Ole

niinkuin olit ennen... En ymmärrä sinua. Ollaan niin että Jumala voi

katsoa meihin...

— Jos koskaan Jumala on ollut luotuihinsa tyytyväinen, niin meihin nyt.

Alma pääsi pystyyn, meni kuin paeten kirjoituspöydän taakse ja suori

siinä hiuksiaan, katsellen himmenevään, tähditettyyn iltaan.

‒ Jos sinä olet se mies, jota rakastan, kuiskasi hän katkonaisesti, —

niin sinä tänä iltana viet minut isäni kotiin. Ja minä tiedän, että

sen teet. Mutta ennen sitä minä puhuisin sinulle jostakin tärkeästä.

Katso... ei meillä ole siunausta... enkä minä voi olla... jollei meidän

työväellä... kaikilla meidän alustalaisilla... ole oikein hyvä.

— Minä laitan heille oikein hyvää, ole huoleti ja tule tänne.

— Ei kuule, puhutaan nyt näistä tärkeistä asioista.

— Kaikkein tärkeimmästä minä puhun, jos tulet tänne. Tule...

— Tiedätkö mitä ruustinna sanoi viime ompeluseurassa: että jotkin

maanalaiset vedet murentavat pohjaa, jolla me seisomme, ja että meidän

täytyy rakastaa enemmän.

— Ruustinna on viisas ihminen, tarttui sulhanen kiinni kihlattunsa

puheeseen. — Se on aivan oikein: rakastaa enemmän... Tule, minä tahdon

rakastaa paljon enemmän.

— Kuinka sinä saatat laskea leikkiä. Minä tarkoitan tietysti: rakastaa

lähimmäistämme.

— En laske leikkiä. Olet läheisin lähimmäiseni. Kuinka kauan sinä annat

minun kerjätä. Alma, etkö kolmen viikon perästä ole vihitty vaimoni?

Kuuma puna hehkui Alman kasvoilla ja kuumat laineet kävivät läpi

hänen ruumiinsa. Jotakin niin sitovaa oli Lennartin äänessä, että hän

vaistomaisesti otti jonkin askeleen sitä kohti ikäänkuin häntä olisi

vedetty.

— Kyllä, kyllä, puheli hän kuin unessa, — mutta vasta kolmen viikon

perästä. Nyt meidän täytyy lähteä kotiin pian. Ennen sitä kuitenkin...

Täytyy järjestää torpparien olot, mäkitupalaisten olot ja työväen,

kaikkien. Täytyy suurentaa ikkunoita. Minä kyllä sitten käyn

antamassa ohjeita... kykyni mukaan. Ruustinna järjestää sellaista

kirkonkylässä... vaikka minä en luule, että se onnistuu. Ihmiset eivät

tahdo, että sekaannutaan heidän oloihinsa...

Hän lausui viime sanoja hajamielisenä, tietämättä mitä sanoi. Hänellä

oli se tunne, että hän loukkaa Lennarttia hyvin pahasti, jollei hän

nyt mene hänen luokseen. Hän ei kuitenkaan mennyt. Lennartti kohoutui

nojaavasta asennostaan, piti hetkisen silmiään kiinni ikäänkuin hän

olisi taistellut läpi jonkin sisäisen taittamisen ja hymähti sitten sen

näköisenä kuin hän oli ihmisten seurassa.

— Mitä neiti oikein tarkoittaa, alkoi hän, — sillä, että kaikilla olisi

hyvä? Sitäkö, että minä ottaisin työväkeni meidän kanssamme asumaan

tänne päärakennukseen ja antaisin heidän tehdä työtä juuri niin paljon

kuin he tahtovat? Tai sitä, että antaisin torppareille ilmaiseksi

heidän torppansa? Ja rakennuttaisin mäkitupalaisille somat pienet tuvat

mäen rinteeseen sekä kutsuisin heidät vapaan pöydän ääreen heidän

elämänsä loppuun asti? Sitäkö neiti tarkoittaa? Eikö, no, mitä perhanaa

sitten? Olisi hauskaa kuulla.

Lampun kupu varjosti tytön päätä, sulhanen ei nähnyt miten sinipunervat

aallot hänen kasvoillaan vähitellen vaalenivat ja vihdoin jäykistyivät

jonkinlaiseksi turvotukseksi.

— Vuorelan torppa, jatkoi agronomi sytyttäen savuketta, — on vähintään

75 tuhannen markan arvoinen. Tarjoan sitä torpparille yhdestätoista

tuhannesta, mutta hän tarjoaa siitä kolme tuhatta eikä hätäile. »Kyllä

se siitä vielä lohkeaa ilmaiseksi», ajattelee hän. Tarkoitatko nyt,

että minun pitää antaa torppa kolmella tuhannella? Vai ilmaiseksi?

Ei, neitiseni, nämä asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Helpointa

maailmassa on »olla hyvä» sillä helppohintaisella tavalla, että

vain antaa mennä. Mutta jos nyt kautta linjan harjoitettaisiin tätä

hyvyyttä, niin maanomistajat pian olisivat ojassa ja »vapautetut

maaorjat» harjoittaisivat vilkasta keinottelua ilmaiseksi saaduilla

palstoillaan. Ja paljon muuta.

Agronomin ääni oli kohonnut niinkuin hän olisi esittänyt asiaansa

puhujalavalla tai seisoaltaan jossakin kokouksessa. Tyttö katsoi häneen

jo nöyrtyneenä.

— Ei kukaan kadehtisi heiltä heidän hyvää geschäftiään, mutta

epätietoisuuteen ei voi jäädä siitä, mitä tämä vaikuttaisi tuotantoon.

Ja miten se vaikuttaisi näihin äkkiä rikastuneihin itseensä: helposti

tullutta, helposti mennyttä.

Alman tuli yhtäkkiä sanomattoman ikävä Lennarttia, oikeaa Lennarttia.

Mitä hän olikaan tehnyt, kun näin karkotti sulhasensa ja kutsui esiin

tuon kokousherran? Helppo oli Lennartin tämän jälkeen vetää hänet

rinnalleen sohvaan ja uuvuttaa hänet suudelmiin.

— Anna anteeksi, kuiskasi Alma siinä, — sinähän ymmärrät paremmin kuin

minä. Minä tiedän, että sinä tahdot sitä mikä on oikein.

Alma taivutti kätensä hänen leukansa ympärille ja pusersi sitä

ihastuksissaan. Se oli toki kaikkein suloisinta mitä voi ajatella...!

Lennartti leikitteli hänen kourassaan huulillaan niinkuin hevonen,

joka leikittelee hoitajansa kädellä tai ottaa kauroja ojennetusta

kahmalosta. He nauroivat. Alma sävähti hetkeksi, mutta muisti samassa

Lennartin sulkeneen molemmat ovet. Lennartti otti vihdoin hänen kätensä

suultaan ja upotti huulensa hänen vaaleisiin hiuksiinsa niskassa. Alma

ei enää nauranut. Hän pelkäsi. Oli tosin kuunvalon aika, mutta kotona

saattoivat kuitenkin tulla levottomiksi. Sillä hyvänäolemisella hän

oli tarkoittanut... Paanasella Rajalan torpassahan oli mies sellainen

kunnollinen. Hän oli rakentanut torpan suon laitaan, ja tahtoi sitä

kovin omakseen. Mutta isäntä tahtoi itse liittää torpan viljelyksiinsä.

— Lennartti... päästä...! Minun on paha... minä tukahdun... Sinä et

rakasta minua... Eikö sinusta Rajalan pidä...? Päästä minut! Minä

tahdon kotiin...

— Jää minun luokseni! kuului sulhasen kuuma kuiskaus yli Alman kasvojen.

Alma ponnisti koko voimallaan ja pääsi pystyyn. Hän liikutteli

ranteitaan ikäänkuin koettaen olivatko ne paikoillaan. Pöydällä lepäsi

valkoisilla kukkasilla kirjailtu kirjoituspöytämatto, se oli tuttu,

hän muisti joskus neuloneensa sen. Kauan sitten. Kaikki oli kumman

kaukana. Siinä oli myöskin kultakehyksissä vaaleatukkaisen naisen kuva

— hänen oma kuvansa. Lennartti oli suurennuttanut sen. »Pellervo...

T-h-i-erzucht...» tavaili Alma. Makasiinirakennuksesta valui ulkona

hangelle jyrkkä varjo. Ruokakellokatoksen varjo oli keskellä pihamaata,

se tuntui siinä liikkuvan ikäänkuin sitä olisi huojutettu. Huonekin

huojui Alman silmissä... »Pellervo... Tapio... Kleiner Rath-ge-ber

für... Aika...» Missä hän oli? Missä oli eteinen? Tuolla oli liiteri,

tuolla alhaalla tienkäänteessä, siellä ulkopuolella oli ollut heidän

rekensä, kun he menivät siitä ohitse talliin. Takaisin palatessa oli

reki poissa. Se täytyy heti taas vetää ulos...

— Lennartti, sanoi Alma yhtäkkiä täysin valveilla, — mitähän kello

onkaan?

Huuliharpun remuava särinä vastasi hänen kysymykseensä. Lennartti

soitti ja nauroi. Pieni rämisevä esine siirtyi hänen toisesta

suupielestään toiseen. Hän ravisti koneestaan esiin mitättömintä

rekipolskaa, paiskasi sitten äkkiä soittokoneensa hopeoidulle

kahvitarjottimelle ja nousi.

— Minun isäni, jota pyhä Kankaan pitäjä sanoo juopoksi, ymmärtää elämän

ja ihmiset, puhui hän nyökytellen päätään. — Hän on antanut meille

jokaiselle huuliharpun. Aina uuden, kun olemme soittaneet rikki vanhan.

Hän asettaa nimittäin huuliharpun edelle kaikkia muita soittokoneita.

Ja todella: sillä on paljon etuja. Se on keveästi mukana kuljetettava

silta, joka lasketaan, kun tarve vaatii. Ei enää mitään soita ja

rämeitä, kaikkialla saattaa kulkea kuivin jaloin. Huuliharppu yhdistää.

Alma tunsi hänen taasen liukuvan jonnekin, jonne ei hän voinut seurata.

Hän olisi tahtonut kutsua hänet takaisin, hän kävi surulliseksi, hän ei

pitänyt tuollaisista huuliharpuista.

— Lähdetään sitten, sanoi Lennartti ja nousi.

Eikä hän enää tullut Alman luo, ei ottanut häntä kädestä, ei sanonut

mitään sovittavaa, vaan avasi oven ruokasaliin ja painoi nappulaa.

Hänen puhuessaan pitsiesiliinaisen palvelustytön kanssa tunsi Alma

taasen suurta yksinäisyyttä ja ahdistusta ja toivoi vain, että

Lennartti tulisi hänen luokseen niin paljon että hän saisi kuiskata

hänelle jotakin. Lennartti tulikin vihdoin, mutta vain levittääkseen

pöydälle kartan ja puhuakseen asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut

kuunnella. Ruokasalissa kattoi palvelustyttö illallista. Turhaa se

oli, ei Alman suinkaan ollut nälkä. Lennartti puhui lujalla äänellä

ikäänkuin kymmenkunta isäntää olisi istunut huoneessa eri haaroilla ja

hän olisi kysynyt heidän mielipidettään siitä, oliko puisto todella nyt

mennyt aivan pilalle näiden juoksuhautojen takia.

Niin, tottakin, juoksuhaudat! muisti Alma. Kyllähän ne olivat rumat ja

varsinkin oli pahan näköinen piikkilankaverkko siinä pellolla kaivon

ympärillä. Mitä varten se olikin siihen laitettu?

— No, tämän kartanon pitäisi strategisessa suhteessa sijaita hyvin

ratkaisevalla paikalla, selitti Lennartti turhan lujalla äänellä.

— Voiko noita lankoja käyttää mihinkään, koetti Alma yrittää, — sitten

sodan loputtua? Eläimet vain repivät niissä itsensä...

Molemmat muistivat Parannan isännän ja vaikenivat.

Keskustelu ei parantanut heidän väliään. Virallisesti puhellen

antoi sulhanen joitakin ohjeita palvelusväelle, virallisella

kohteliaisuudella auttoi hän morsiamensa ylle, jopa tahtoi vetää

jalkaan päällyskengätkin. Uudella levänneellä hevosella ajoivat he alas

puukujaa, jonka halki oli hakattu leveä tyhjä vyöhyke, ja ohi paljon

mainitun piikkilanka-aitauksen. Kaikki teki kuutamossa epätodellisen

vaikutuksen. Viittatie aukeni loppumattomana kuin jokin tie iäisyyteen,

varvut ja niiden varjot liukuen sinertävässä kajastuksessa.

— Lennartti, sanoi Alma, — puhu jotakin. Oletko minulle suuttunut?

— Noo... een. Sinä olet vain hiukan turhanaikainen.

— Mitenkä niin sitten? Pitäähän sinun se ymmärtää.

Väliaikojen perästä saattoivat he puhella.

— Suoraan sanoen, et paljon luota minuun. Olisin tahtonut kertoa

sinulle suunnitelmistani ollen oikein lähellä sinua. Mutta sinä

nyt tahdot, että tässä välillämme on turkkeja ja vällyjä. No niin,

voihan se olla turvallisempaa. No niin, suoraan sanoen: minä en luota

hyvyyteen. Se on se, minkä kokemus on opettanut minulle.

Hän oli laatinut itselleen sen suunnitelman, että hän kasvattaa

alustalaisiaan kuin lapsia, ankaralla kädellä. Heidän ei pidä edes

tuntea, että ankaruuden takana on hyvä tarkoitus. Se huomataan sitten

joskus, kun ankara käsi jo on poissa. Alustalaisten täytyy ainoastaan

tuntea ankara herra, joka tekee oikeutta — vihatkoot sitten tai

rakastakoot häntä. He tulevat luulemaan, että hän etsii omaa hyötyään,

mutta kaikki tulee lankeamaan heidän hyödykseen. Pitää olla vakuutuksia

ja säästökassoja joka lajia. Ja jokaiselle tulee olemaan pakollista

käyttää niitä.

— Meidän kansamme on liian kehittymätön ymmärtääkseen hyvyyttä. Vain

jalot yksilöt saattavat käsittää hyvyyden. Mutta minä kasvatan heitä

kovuuden kautta kestämään hyvyyttä. Minä tulen rakentamaan asunnot

niin ja niin ja ne käydään talon puolesta tarkastamassa, ne täytyy

pitää kunnossa. Minä panen jokaiselle, joka tulee talon palvelukseen,

pienen summan säästöpankkiin ja koetan kasvattaa ihmisiä itse

kartuttamaan tätä säästöä. Vanhuudenvakuutus täytyy tulla yleiseksi...

Kuinka mielelläni olisin puhunut näistä kaikista poski poskea vastaan

painuneena, siellä omassa kodissa... Mutta sinä paha tyttö et

tahtonut...

Alma veti kintaan kädestään ja pujotti kätensä Lennartin suureen

nahkaiseen rukkaseen.

— Täällä on meidän kotimme, sanoi hän hiljaa, — täällä taivaan kannen

alla. Kuinka sinä olet hyvä, kuinka minä sinua rakastan. Nyt me oikein

puhumme.

Ja he puhelivat, kuunvalon vuotaessa yli kimmeltelevän jään. Läheni jo

puoliyön aika, kun Kankaan kirkonkylän tumma talorykelmä tuli näkyviin

taivasta vasten.

Kylän ei kauan tarvinnut odottaa ennustettua kotitarkastusta. Se tuli

niinkuin tarkoituksella olisi asetettu samana aamuna, jolloin Parannan

isäntävainajan hautajaiset olivat ilmoitetut tapahtuviksi kirkonmenojen

jälkeen. Joka talossa ja asumuksessa hypättiin sinä aamuna, sillä

kaikki valmistautuivat lähtemään kirkkoon ja jo varhain tuli Ummen

saarelta näkyviin se musta hevosjono, joka oli lähtenyt vainajan

kodista liikkeelle päivänsalon tuskin tuntuessa. Sykähdys oli käynyt

läpi jokaisen sydämen, kun peltitaulu, joka nähtävästi oli asetettu

pystyyn ensimmäiseen rekeen, alkoi kimmeltää auringossa. Säteet

sinkoilivat kuin miekanterät yli valkoisen lakeuden pitäjäläisten

sydämiin.

Alma tytär sattui olemaan kotinsa kuistilla, kun santarmit, kaksi

luvultaan, poliisi Juureva ja vielä yksi mies, jota ei Alma

tuntenut, saapuivat. Alman ensimmäinen ajatus oli: kuinka saisinkaan

heidät saliin siksi kunnes isä ja Riikka ehtivät kirkkoon. Mutta

jumalanpalveluksen alkamiseen oli vielä kolmatta tuntia, ja vaikka

»kirkkoväärtien» oli tapana lähteä hyvin hyvissä ajoin, niin oli

tämä sittenkin aikaista. Joka tapauksessa Alma tarjosi kätensä ensin

poliisille ja sitten muille herroille. Juureva pusersi hänen ojennettua

kättään, ehkä hiukan häpeissään, liiankin lujaan, mutta toiset eivät

tahtoneet ottaa sitä vastaan. Alma tyrkki heille — vaistomaisesti

etsien aikaa, käsittääkseen miten oli meneteltävä — tyrkyttämällä

kättään ja avasi siinä yksintein oven saliin. Pian seisoivat

santarmit sinipunervissa pukimissaan, Juureva ja tuntematon herra

päällysvaatteisillaan, suuressa valkoisessa huoneessa juhlallisten

murattikaarten alla. Alma viipyi hymyillen heidän edessään. Todella

hän hymyili hymyä, joka sillä hetkellä oli hänelle annettu, tuntematta

mitään pelkoa. Oman pitäjän poliisi selitti innokkaasti ja kiukkuisesti

jotakin värväyksestä ja matkustamisesta. Ei hätää mitään, ajatteli

Alma, kyllä minä vaan selviydyn, kun ei Riikka pääsisi sotkemaan.

Kirjavapukuiset herrat katsoivat häneen pitkään ja mahtoivat kysyä

toisiltaan, oliko tuo naurava naishenkilö tuossa pikkuhekkali, niinkuin

Kankaan pitäjässä sanottiin. Oli varmasti, siltä tuntui Almasta sillä

hetkellä itsestäänkin. Tai olisiko hän ollut niin ylen viisas? Viisaus

ja hulluus menivät sillä kohdalla aivan sekaisin.

— Täällä on harjoitettu villitystä ja yllytystä, selitti Juureva.

— Kyllä Juureva vaan sen tietää mitä yllytystä ja villitystä meillä

Tuunassa on harjoitettu, hymyili Alma lauhasti.

— Niin onkin. Nuori herra on nyt koulussa, se Eino-Ilmari. Mutta se

vehkeili jouluna yhdessä Ahosen puotipojan kanssa, sen Kallen, ja Kalle

hiihti peltojen poikki yhtenä yönä tipotiehensä. Ammuin perään, mutta

pääsi kun pääsikin...

— Ahosen puotipojasta en mitään osaa sanoa. Sellainen kohtelias hän

oli puodissa ja oikein punnitsikin. Se Iivari, joka siellä nyt on,

punnitsee nätimmin ja vakuuttaa sitten vain, että saippua on kuivanut

matkalla. Hahhahhah. Vahinko se kylälle oli, että Kalle...

Santarmit alkoivat kyllästyä pitkään puhetulvaan, jota eivät

ymmärtäneet. Tuntematon nuorukainen taas oli ottanut esiin paperia ja

kynän sekä asettunut pöydän ääreen. Hän puuttui nyt asiain johtoon.

Epämukavaa hänelle oli asettaa jalkansa alas lasketun pöydän levyä

vastaan, mutta hän ei näyttänyt keksivän mitään keinoa.

— Nämä herrat haluavat tavata isäntää itseään, sanoi nuori mies

selvällä suomenkielellä.

— Isäni on kirkkoon lähdössä, selitti Alma. — Täällä on tänään suuret

hautajaiset. Parannan isännän, joka tuli hulluksi ja kuoli Helsingissä.

Hän meni piikkilanka-aitaan ja...

Nyt herrat varmaan sanoivat toisilleen, että tuo nainen on hullu. Ja

taitavatkin olla oikeassa...

— Niin, ja isäntä on muutenkin vanha, toimitti Juureva, keskeyttäen

hänen puheensa. — Otsin staarii, selitti hän kumarrellen santarmeille.

— Ja isäni on kirkkoväärti, olkaa hyvä, Juureva, ja sanokaa herroille,

että hän on kirkkoväärti, hänen täytyy olla virkansa puolesta kirkossa.

Selittäkää, minä kyllä toimitan, että taas saatte meiltä pikkuvasikkaa.

Sisareni ja minä saatamme aina isää, voisi muuten kaatua kupsahtaa...

Yhtäkkiä kolahti nyrkki pöytään. Nuorukainen, joka oli asettunut sen

ääreen, vaati hiljaisuutta.

— Tämän talon poika, joka on isäntänä Somerilla, on lähtenyt matkalle?

— On kyllä.

— Mitäs te tiedätte tästä matkasta?

— On parasta puhua totuudenmukaisesti, sekaantui Juureva vilkkaasti

puheluun, — helpommalla pääsee ja pikemmin menee. Ja rangaistuskin on

pienempi. Ja sitäpaitsi nämä herrat jo kaikki tietävät.

Nuorukainen istui pöydän ääressä, vaivalloisesti etsien sijaa

jaloilleen, kynä korvan takana. Alma meni, yhä hymyillen, hänen

luokseen ja taipui avaamaan pöydän levyä. Nuorukainen ei hymyillyt. Hän

näytti köyhältä, päällystakki oli kulunut ja hampaat olivat harvat ja

madonsyömät.

— En minä mitään tiedä, sanoi Alma, — muuta kuin että joka päivä olemme

odottaneet häntä kotiin. Kyllä kai hän näinä päivinä tulee.

— Älkää te kierrelkö, huusi nuorukainen, — tiedätte, että hänet on

Ruotsin rajalla otettu kiinni ja että hänen taskuistaan on löydetty

papereja, jotka saattavat hänet hirteen.

Alma hymyili levollisesti.

— Kyliä se on ollut joku toinen ihminen. Minun veljenihän on Venäjällä.

— Shtoo anaa gavarit? kysyivät molemmat santarmit, ja Alma ymmärsi,

etteivät he olleet tyytyväiset tähän yhteen kuulusteltavaan, vaan

halusivat puhutella useampia. Hän halusi kuitenkin pidättää heitä

täällä, ehkei Riikka ollut heitä huomannut, hän ei mitenkään tahtonut,

että he kuulustelisivat Riikkaa. Ja hän alkoi nyt kertoa veljensä

matkoista kuinka hän oli myynyt Pietariin heiniä ja mitä hän oli saanut

kilolta. Viime aikoina hän oli vienyt kalojakin — jäähdytettyinä —

ja voita. Hän viipyi usein niin kauan... Niin, ja nythän oli vielä

toinenkin syy viipymiseen, vaikkei siitä oikein huolinut mainita...

— Shtoo anaa gavarit? panivat koreapukuiset herrat tuontuostakin

joukkoon, saamatta Almaa lakkaamaan puhumasta. Tuunan vaitelias,

hiljainen tytär oli puheliaisuudestaan itsekin hämmästyksissään, mutta

se meni kuin itsestään. Hän tiesi, että hänen vastauksistaan saattoi

riippua ihmishenki.

Tulkki, joka samalla teki pöytäkirjaa, rupesi nyt kyselemään Arvo

Mäkimatkaa ja kauppapalvelija Ahosta. He olivat lähteneet samana yönä,

Mäkimatka ja Someri sinä ja sinä yönä ja Ahonen viikkoa myöhemmin. Kuka

heitä täällä värväsi? Mäkimatka, eikä kukaan muu.

— Vai niin, sanoi Alma. — En minä vaan olisi uskonut. Helsingissähän

hän nytkin on, Mäkimatka.

Hän rupesi yhtäkkiä nauraa hihittämään eikä taaskaan tuntenut itseään.

Hän oli muistanut sulhasensa ja tullut ajatelleeksi, että voisiko

Lennartilla ehkä olla tässä jokin vaara, Arvon veljenä.

— Sehän on sellainen huikentelevainen, Arvo, sanoi hän. — Eihän hän

missään virassakaan pysy, ei suinkaan hän mihinkään sellaiseen pysty...

mitä herrat tarkoittavat?

— Ne ne juuri ovat pystyneet... pani tulkki hampaittensa välitse ja

kirjoitti papereihinsa.

Koreapukuiset herrat olivat ruvenneet katselemaan ympärilleen. Toinen

meni Eino-Ilmarin huoneen ovelle ja tuijotti piironkiin. Toinen

koputti astiakaappiin salissa... Avasi... Ehtivät isän kanssa lähteä!

ajatteli Alma, ennenkuin ovat tutkineet nämä kaapit. Kun rupeaisivatkin

tutkimaan. Niissä on vaikka miten paljon vanhoja talonkirjoja.

— Ei, sanoi hän yhtäkkiä ja meni totiseksi, — ei niissä kaapeissa ole

yhtikäs mitään.

— Shtoo anaa gavarit? kysyivät herrat taaskin.

Tulkki lähetti poliisin heidän avukseen ja jatkoi kuulustelua Alman

kanssa. Paljon nuo tiesivät, ihmetteli Alma mielessään, tarkalleen

tiesivät minä yönä Toivo ja Arvo olivat lähteneet. Lieneekö siinä ollut

perää, että Eino-Ilmari olisi ollut samoissa toimissa? He tiesivät

varmaan enemmän kuin kotiväki, nuo oudot ihmiset. Alma vilkuili

astiakaappia ja Eino-Ilmarin huonetta kohden, tekeytyen levottomaksi.

Ja todella alkoivat herrat haeskella. Juureva tavaili ruotsalaisia

sanoja joistakin kellastuneista käräjäkirjoista. Tämähän menee

mainiosti, ajatteli Alma. Kunhan vaan Riikka pysyisi poissa täältä.

Ei se ole itse Ahonen, joka täältä on lähtenyt karkuteille; selitti

poliisi nyt hiljaa nuorelle herralle. — Se on hänen kauppapalveluansa

Kalle. En tiedä liikanimeä, me olemme täällä aina vain puhuneet Ahosen

Kallesta.

No mitä te osaatte kertoa koululaisesta Eino-Ilmari Tuunasta? Kehoitan

teitä pysymään totuudessa, se on teille itsellenne ja syyllisille

kaikin puolin edullisempaa.

Alma tunsi kalpenevansa.

— Ei ne näitä ole, huusi Juureva ikkunan äärestä. — Nämähän ovat

kauppakirjoja ja torpankontrahteja. Kirjeitä nämä herrat tahtovat

nähdä...

Nuorukaisen käsi kolahti taasen pöytään.

— Tämä täällä vastaa ensin. Mitä siis tiedätte Eino-Ilmari Tuunasta.

— Mitäs minä sitten... Hän on veljeni. Hän on hyvä poika...

Nyrkki koputti pöytään.

— Siitä voi olla eri mieliä. Ikä... luokka... harrastukset...

sellaisista tiedoista saattaa olla kysymys.

— Ai, sillä tavalla. Hän on seitsemäntoista... Kahdeksantoista.

Seitsemännellä luokalla. Hän on sairastellut... silmiään. Ja muutenkin.

Hänellähän on äitikin aivan parantumaton sairas. Minun äitipuoleni.

Tuollahan hän on ollut liikkumattomana jo kuinka monta vuotta.

Urheilijako? Eino-Ilmariko? Ei. Kyllähän hän suksilla pysyy, mutta

ammuskellut... ei. Niin, taikka lintuja, täyttääkseen niitä. Ja koonnut

linnunmunia ja perhosia. Niillä on siellä koulussa sellainen innostunut

opettaja luonnontieteissä... Kyllä se on veljeni huone, missä herrat

juuri ovat. Kai siellä voi olla laatikossa jokin kirje...

Kirjuri pani jotakin paperille ja Alma totesi, että portaissa

käytiin nopein askelin — se oli Milja. Hän huusi portailta. Ehkäpä

hautaussaatto jo oli lähellä. Mitähän kello saattoikaan olla?

Eino-Ilmarin keinutuolimatosta hehkui iloisia punaisia ja keltaisia

ruusuja. Mitähän nuo herrat nyt löysivät?

Heidän päänsä olivat kaikki yhdessä ja he katselivat jotakin esinettä.

Oliko siellä sittenkin ollut jotakin vaarallista? Alma tunsi kylmän

aallon käyvän läpi koko ruumiinsa. Poliisi erottautui joukosta ja tuli

häntä kohden, kädessään jokin pieni esine.

— Mikä tämä on?

Alma veti suupielensä korvia kohden niin kauas kuin taisi ja tarttui

esineeseen. Häneltä oli juuri pääsemäisillään: se on palkinto, veljeni

sai sen kilpahiihdossa. Mutta hän sanoi nopeasti:

— Se on luokkamerkki. Kuudennella luokalla ollessaan pojat sen

teettivät. Ne olivat niin hyvät ystävät, se luokka. Mitäs tämä onkaan

tässä — revontulet? Vai onko se aamurusko?

— Pääskynen se on, minun silmilläni nähtynä, sanoi poliisi.

Nyt joku tuli saliin. Alma näki kirjurin hiukan kumartuvan ja jäävän

ovelle odottamaan, että tulija astuisi lähemmäs. Alma tunsi astunnasta

sisarensa. Vierailta ei saattanut jäädä huomaamatta miten hän kuumeni

ja punastui. Kaikki astuivat ovea kohden. Riikka Tuuna seisoi keskellä

salin lattiaa, yllään vanhanaikainen musta kirkkopukunsa, kaulan

ympärillä kaitainen valkea pitsi. Hyvin kalpeana ja silmät suurina ja

avonaisina katseli hän vieraisiin. Kaikki on hukassa, ajatteli Alma.

Kuinka tyhmä minä olen ollut, olisihan minun pitänyt tietää tämä. Hänen

silmänsäkin jo ovat auki niinkuin selkoisen selälleen aukaistu veräjä.

Minä onneton, mitä minä olen tehnyt!

— Mitä tämä on? kysyi poliisi, tuoden Tuunan vanhemman tyttären eteen

pientä esinettä. — Tämä tässä... tämä neiti sanoo, että se kuvaa

aamuruskoa. Minun silmissäni se on lintu.

— Se on lintu, sanoi Riikka Tuuna käheästi.

— Vai niin, no katsokaas nyt.

— Shtoo anaa gavarit? sanoivat santarmit yhteen ääneen ja poliisi

jatkoi edelleen:

‒ Mitäs neiti muuta tietää tästä pienestä leikkikalusta?

Riikka nieli jotakin.

‒ Se on ensimmäinen palkinto. Veljeni sai sen kilpahiihdossa.

Poliisilta pääsi iloinen nauru ja kirjuri riensi kääntämään sanoja

santarmeille. He tulivat kaikki saliin ja kirjuri asettui uudelleen

pöydän ääreen. Alma tunsi, että hän nyt huoleti olisi voinut poistua,

mutta hän oli ikäänkuin kasvanut kiinni siihen ikkunanpieleen. Miehillä

oli uusi into kysymyksiä tehdessä tutkittavan kanssa. Riikka vastasi

selkeästi ja lyhyesti aivan niinkuin raamatussa käskettiin: On, on,

tai: ei, ei. Hän ei salannut mitään.

— No, tämä nuori Mäkimatka... onko hän harjoittanut kiihoitusta ja

värväystä?

Riikka oli hyvin kalpea, kun hän vastasi:

— En usko... En tiedä... En usko.

— Siis on. No entä velipuolenne sitten?

— Ei! sanoi Riikka ja ravisti suuttuneena päätään. — En ainakaan usko,

lisäsi hän ikäänkuin kuitenkin peläten omantuntonsa puolesta. — Ei, en

tiedä.

— Siis on.

Kun isän raskaat askeleet tulivat ovelle, pääsi Alma paikaltaan ja

kiiruhti häntä kohti. Hän ojensi hänelle Riikan virsikirjaa ja kysyi,

minne he kaikki olivat jääneet.

— Tulee jo kiire. Missä te olette? Onko täällä vieraita? Seppele pitää

ottaa pappilasta.

Santarmit eivät kuulustelleet keitään muita talossa. He tunsivat

saaneensa luotettavat tiedot. Toinen pani taskuunsa kaksi kuvakorttia,

joista toinen oli Arvo Mäkimatkan lähettämä, toinen Toivon, sekä

Eino-Ilmarin hiihtopalkinnon. Pian katosivat he näkyvistä yli valkoisen

pihamaan. Ja heti heidän jälkeensä läksivät talosta vanha kirkkoväärti

ja hänen molemmat tyttärensä, virsikirjat käsissä, siistissä

vanhanaikaisissa mustissaan. Kirkkoväärti kiirehti edellä, hän oli jo

kovin levoton. Vasta hetken perästä, kun Alma tuli hänen rinnalleen,

hän kysyi:

— Mitä ne tahtoivat? Kun ei tultaisi myöhään. Seppele on pappilassa.

Hänen piti ensi kertaa elämässään olla mukana laskemassa seppeltä ja

tehtävän tärkeys täytti hänet kokonaan. Teillä ja kujilla tuli kansaa

sekä jalan että reellä. Venäläiset sotamiehet olivat hekin liikkeellä,

mutta pysyttelivät syrjästäkatsojina ikäänkuin olisivat tunteneet

päivän vakavuuden työntävän itseään ulkopuolelle sen piirin missä

paikkakuntalaiset tänään liikkuivat: kirkon ja sen ympäristön. Aurinko

säteili alas taivaan kirkkaudesta. Pieninä ponnistivat ihmiset alhaalla

lumiaavalla. Tuunan kirkkoväärtikin ponnisti muiden mukana, hän oli

tänään mielestään tärkeämpi kuin koskaan. Hänen molemmat tyttärensä

kulkivat hänen perässään, nuorempi levottomana pälyillen ympärilleen,

poskilla helakat pilkut, vanhempi keltaisen kalpeana, piirteissä

ylimaallinen rauha ja hartaus.

Hänen on hyvä ja minun on paha, ajatteli nuorempi tytöistä. Kumpi

meistä on tehnyt oikein ja mikä on totuus?

Kun Alma pappilan kuistilla asetti isänsä käsivarrelle Kankaan kunnan

seppeleen, nousi hautaussaatto juuri ylös rantatöyrästä. Kuuraiset

hevoset höyrysivät ja peltitaulu havuilla koristetun surureen edessä

lähetteli sädemiekkojaan ilmaan ja ihmissydämiin. Nyyhkytys nousi

kirkkomiesten rinnasta, kun he ajattelivat tätä kuolemaa. Kirkkoväärti

hymähteli ja käänteli nauhoja. Ei hän ollut nähnyt koskaan vielä niin

kaunista kukkalaitetta. »Autuaat ovat puhtaat...» Oikein se oli, että

se tuli nauhoihin.

Kirkonkellot alkoivat soida.

Riikka Tuuna kohotti päänsä kohti tuttuja mustia tapulinaukkoja ja

tunsi malmin värinän vavisten kulkevan läpi ruumiinsa. Oli kuin kellon

sävelissä taivaallisen Isän armo olisi vuotanut hänen sieluunsa.

Kuinka onnellinen hän tänään olikaan! Hän oli saanut lausua totuuden,

kaiken uhalla. Ja nyt palkitsi suuri Isä häntä tällaisella rauhalla.

Hän sai tuntea astuvansa pidellen kiinni Jumalan kädestä ja niin kevyt

oli askel. Rakkaat kellot, Jumalan viestien kantajat, kumisivat yli

aurinkoisen seudun, yli elävien ja kuolleiden. Ah, kun olisikin saanut

tänään kuolla.

Mutta hän kuului vielä elävien joukkoon ja elävien huolet olivat hänen

osallaan, huolet — joskin kaikista huolista pyhimmät ja rakkaimmat:

tämän Kankaan kirkon huolet.

Kaikki nuo ihmiset olivat tutut ja he nyökkäsivät tai tulivat antamaan

kättä. »No mitäs sille emännälle kuuluu?... Niin, niinhän sen piti

menemän, sellaisen hyvän miehen... Meidän emäntä se vaan sairastaa,

ei elä eikä kuole.»

»Siellä meidän kulmalla tuli sellainen kamala tapaus, että oikein

sitä on vaikea mainita... kun nuo venäläiset sotamiehet... ei

sitä tahdo osata puhuakaan... turmelivat yhden lapsen, torpparin

kaksitoistavuotiaan tyttölapsen. Sen oli äiti vain lähettänyt

aittaan... siinä illansuussa, juuri että vähän hämärsi... Ja kyllä

tupaan oli kuulunut huuto, mutta kuinka eivät olleet heti lähteneet

katsomaan. Kun sitten lapsi rupesi viipymään ja menivät hakemaan,

niin ei missään ollut. Ja askeleetkin olivat niin sotketut, ettei

niitä voinut seurata. Ja vasta sitten iltayöstä, kun ottivat koiran

— ei se mikään poliisikoira ollut, oma vaan, mutta sellainen viisas,

joka tuo kotiin jäniksenkin —, niin sitten löydettiin heinäladosta

metsänlaidassa. Ja vähissä hengin, vaatteet ihan revittyinä, oli

vaivainen ollut... Että kyllä nyt on Jumala antanut pahuudelle

vallan... Eihän sitä varmuudella osaa sanoa, nuo sotamiehetkö sen

tekivät vai kutka, mutta ne siinä kumminkin juuri olivat kulkeneet

siihen aikaan... Ei ymmärrä, mikä tästä lopulta tulee...»

Riikka Tuuna ei nyt olisi jaksanut kuunnella tämäntapaisia asioita.

Hänen sielunsa ei olisi tahtonut korkeudestaan astua takaisin synnin

lokaan ja likaan. Mutta uutinen oli jo kuin katkera juoma sekaantunut

hänen suoniinsa ja kirveli samoissa jäsenissä, jotka äsken vavisten

olivat ottaneet vastaan kellonsoiton. Kauheaa... Missä Jumala oli?

Täällä, täällä... tuossa auringonpaisteessa, tuossa kellonsoitossa,

tuolla tutussa kirkossa, näiden hauraiden ihmisten sydämissä, jotka

kuitenkin kaikki olivat luodut Jumalan kuviksi...

Tässä oli Kutoja-Annan tuttu, luhistunut mökki. Kuinka monet

kangasmallit siellä olikaan yhdessä suunniteltu! Leipurin portailla

oli miestä kuin seivästä humalikossa. Tuossa koivussa oli käki alkanut

kukkua, kun piispa ja rovasti vaunuissa tulivat kohdalle. Siitä oli

kauan, Relanderi-vainaja oli silloin ollut Kankaan pappina eikä

pitäjä ollut oma seurakuntakaan. Nopeasti kuluivat vuodet, mutta

Jumalan armo oli sama. Kuinka Hän kuitenkin päästikin tapahtumaan

jotakin niin hirmuista kuin että lapselle... Sillä oli tietenkin jokin

tarkoitus. Ehkeivät olleet vanhemmat etsineet totuutta ja ohjanneet

elämäänsä totuuden mukaan. Jollei ihminen ohjannut elämäänsä, niin

elämä ohjasi häntä, sellaista se oli... Eivätkö taas olleetkin ajaneet

hevosiaan aitauksen sisäpuolelle, vaikka niille oli tehty ruuhia

oikein pitäjän puolesta. Kauemmas! Heinätukkoja taas joka paikka

täynnä! »Kuulkaas Linteeni, ettekö olisi niin hyvä ja veisi tuota

hevosta tuonne. Kun ovat niin ajattelemattomia... Kiitoksia vaan.

Onpa siinä uskollinen koira, niin haukkuu, että... En nähnytkään,

sieltä vällyistä nousi... Kenenkä hevonen tämä on, en tunnekaan.»

Riikka kokosi itse viimeiset heinänrippeet ja kuljetti ne perässä...

»Aijai, mikäs nyt on, kun eivät ole muistaneet paareja tuoda... Ovatpa

panneet sakeaan havuja, tarttuvat niin kiinni vaatteisiin. Aaltonen,

huomenta... Jumal'antakoon... Kuulkaas, paarit täytyy ottaa tänne,

hautaussaatto nousi jo ylös rantatörmää... On, on nyt niin ihana aamu.

Onhan tie haudalle luotu tarpeeksi leveältä auki? Kun on näin paljon

kansaa liikkeellä...» Riikka Tuunan laiha jäntevä olento pujotteli

hevosten ja siellä täällä seisoskelevien ihmisryhmien lomitse ylös

mäkeä. Kirkonkellot heläyttivät ilman sineen viimeiset hiljaiset

läppäyksensä. Riikka loi terästetyn katseensa kirkkorakennukseen,

pihamaalle ja portaisiin, sitten hän nopeasti kiersi nurkan, poimi

tieltä paperossinpään ja viskasi sen kauemmas lumeen — aina noita

piti olla noita paperossinpäitä! Tämän jälkeen tulivat tutut liikkeet

juuri samoina kuin vuosikausien kuluessa: samat askeleet ovelta

ovelle, portailta toiselle, samat tarttumiset ovenripoihin. Ja silmien

edessä oli aina tuttu näky: milloin kulma kirkkoa penkkipäätyineen,

numerotauluineen, milloin kaappi, missä messupaidat ja kauhtanat

riippuivat, milloin pinkka samankokoisia virsikirjoja, milloin luukku

lattiassa, joka vei kellariin. Tämä luukku oli kauan, oikeastaan

koko ajan jolloin Juureva, poliisin veli, oli ollut kanttorina,

tuonut Tuunan tyttärien mieleen epäilyksen ajatuksia: kanttori nautti

kirkkoviiniä, se oli varma se! Alma oli kerran tavannut hänet tulemasta

ylös portaita, viiksiään pyyhkien. Silloin olisi hänelle pitänyt laki

lukea. Riikka Tuuna odotti vaan samanlaista tilaisuutta... Tuolla

istui jo kirkossa uskollisin seurakunta: Ranta-järven vanha isäntä

miesten puolella ja sokea Leena taluttajapoikineen naisten puolella.

Se oli sellainen hullu poika-parka, joka aina hoki: Jumala mun isäni,

Leena mun äitini ja kirkko kotoni... »Jumal'antakoon... mistäs kaukaa

te...? Kirkkoherra kastaa heti kun saapuu, tuokaa vaan lapsi... No

kuulutustako se Jaakko tuo? No sekös morsiameksi tuli se Aina? Jumalan

siunausta vaan.»

Kirkonkellot alkoivat soida: kirkkoherra saapui ruustinnan kanssa.

Juhlallinen jumalanpalvelus siitä tuli ja juhlalliset olivat

hautajaiset kirkonmenojen jälkeen. Herran voima oli kirkkoherrassa,

kun hän vainajan muistoksi puhui. Eikä hän säikähtänyt lausua julki

mitä seurakunnan mielessä liikkui tämän kuolemantapauksen johdosta,

kuinka seurakunta katsoi tätä parasta miestä joukostaan uhriksi, jonka

sortovalta oli vaatinut. Se oli miltei jo niin rohkeaa puhetta, että

moni säikähti, varsinkin kun poliisi Juureva virkapuvussaan liikkui

kirkonmäellä. Olisihan kirkkoherra voinut valita raamatuntekstin,

jossa olisi sanottu sama asia, eihän sitä olisi tarvinnut sanoa näin

paljaalta. Myöskin seppelten laskeminen oli juhlallinen. Voiton muista

vei ehdottomasti Kankaan kunnan seppel ja maanviljelijä Paananen puhui

sitä laskiessaan mieleenpainuvia sanoja vainajan elämäntyöstä. Tehtävät

olivat jaetut niin että Paanasen piti pitää puhe ja Tuunan lukea

kirjoitus seppeleen nauhoista. Jo puheen aikana alkoi näkyä pientä

liikettä juuri sillä kulmalla missä puhuja seisoi. Vanha kirkkoväärti

oli yhtäkkiä tullut vakuutetuksi siitä, ettei hän saa täytetyksi sitä

tehtävää mikä on hänelle uskottu: hänen leukansa eivät liiku eikä

hän voi sanoa määrättyjä sanoja. Hän kääntyi siis ympäri ja viittoi

jotakin toista lukemaan sanoja. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä,

vaan jokainen väisti sekä hänen katsettaan että hänen liikkeitään.

Hetken aikaa hän oli hiljaa ja ajatteli: ehkä Jumala kuitenkin antaa

palvelijalleen sen voiman. Ja hyvän aikaa hän, kääntyneenä juuri umpeen

luotua hautakumpua kohti, odotti tätä voimaa. Viime hetkessä usko hänet

petti. Paanasen puhe loppui yhtäkkiä. Silloin hän hätääntyneenä sai

suustaan: »l-l-l-lukekoon joku nuoremmakseen!» Paananen vei jo seppeltä

kummulle ja Tuunan täytyi kuin maneetin vetämänä seurata mukana. Hän

kumartui siis vaivalloisesti maan puoleen, levitteli nauhoja ja änkötti

jotakin, jota oli mahdoton ymmärtää. Hänen nuorempi tyttärensä tarttui

nyt hänen käsipuoleensa ja talutti hänet pois.

Heillä oli molemmilla, sekä nuoremmalla että vanhemmalla, ollut kuumat

hetket niinä minuutteina, jotka heidän isänsä oli edustanut. Kankaan

kuntaa Parannan isännän hautaustilaisuudessa. Mutta mitäpä asialle

mahtoi.

Opettaja Kuusen johdolla saatiin nyt kuulla naiskuoron laulua. Kaikkien

oli kuitenkin jo kylmä ja jokainen tunsi sitä salaista tiedotonta

kevennystä, mitä elävät tuntevat, kun he ovat suorittaneet viimeisen

palveluksen vainajalle ja pian saavat palata rakkaihin maallisiin

toimiinsa. Nälkäkin oli ja tiedettiin vuokraajan luovuttaneen

pappilan väentuvan kahvikestitystä varten. Odottamatonta huomiota

herätti yhtäkkiä ammunta, jota alkoi kuulua jostakin. Mistä? Olivatko

venäläiset panneet toimeen harjoituksia, vai mitä? Oliko tarkoitus

hyökätä tänne? Oliko kirkkoherran puhe nyt jo tullut tiedoksi ja

johtuiko mielenosoitus siitä? Kymmenkunta laukausta kuitenkin vain

kuultiin, sitten ammunta lakkasi ja elpyneen hartauden vallassa vietiin

toimitus loppuun.

Istuessaan Parannan emännän vierellä reessä, mihin vanha kirkkoväärti

oli talutettu, hän yhtäkkiä sai takaisin puhelahjansa ja änkytti:

— To-to-ttopias Pparannalle, ke-kelpo kkansa-laiselle ja i-isänmaan

pojalle kiitollisuudella Kankaan kunta. Autuaat ovat puhtaat sydämestä,

sillä he saavat nähdä Jumalan. Ju-jumala ei a-antanut v-voimaa äsken,

mu-mutta ny-nyt antaa. Ja onhan se yhtä hyvä tässä näin.

— On kyllä, on kyllä, vastasi vainajan paljon kärsinyt elämäntoveri.

— Vasta kuollessaan hän pääsi ulos verkosta. Koko ajan hän tuskitteli

hämähäkinverkossa. Nimittäin piikkilanka-aidassa. Sellaista se on

täällä murheenlaaksossa.

Maanantaiaamuna valokuvattiin Parannan isäntävainajan hautakumpu.

Kiihtyvässä pakkasessa kimmeltelivät vaharuusut ja elävät kukat kilvan

silkkinauhojen kanssa, jotka kuura oli siroittanut täyteen jäätähtiä.

Seitsemän seppeltä oli haudalle laskettu, paitsi kukkakimppuja. Itse

valokuvaamisen aikana katselivat venäläiset sotilaat sekä toimitusta

että kumpua ja myöhemmin päivällä pistäytyi yksi ja toinen pitäjäläinen

kalmistossa. Auringon laskiessa seisoi siellä nainen yksinänsä,

hartioillaan suuri saali. Hän pusersi viluisia käsiään ranteidensa

ympärille ja tuijotti vuoroin hautaa, vuoroin taivasta kohti. Hän oli

levoton — mistä tämä levottomuus olikin tullut. Eilen oli hänellä ollut

suloinen varmuus ja rauha. Tänään oli epäilys iskenyt häneen kyntensä.

Mitä voi santarmien tutkinnon johdosta tapahtua? Voiko molemmille

paenneille, Arvo Mäkimatkalle ja Toivolle, voiko Eino-Ilmarille

tapahtua jotakin? Jumala, olen puhunut totta, olen tehnyt käskysi

mukaan, jätän kaikki sinun haltuusi.

Vieläkö ne ovat elossakaan, Toivo ja Arvo? Miksi heidän piti lähteä!

Olisivat pysyneet, Toivon olisi pitänyt kantaa ristinsä. Tuosta

ovesta he kerran astelivat käsi kädessä, hän, Riikka, ja Arvo. Oli

häät — ei _heidän_ häänsä, niitä ei tule koskaan. Tämä käsi lepäsi

hänen käsivarrellaan. Sovinnon sanaa ei lausuttu heidän välillään.

Ikuinen sovittamaton pimeys jäi heidän välilleen. Ja sillä lailla on

Arvo ehkä astunut iäisyyteen. Onko toisessa elämässä mahdollisuus

päästä kuilujen yli? Vai jäävätkö he toisilleen vieraiksi sielläkin?

Siellä ei naida eikä kuolla, niin, ei hän sellaista pyydä, ei, ei,

mutta sovintoa, anteeksiannon sanaa, pientä silmäystä, joka ilmaisee,

että lapsuudenystävä on unohtanut viime ajan ja muistaa vain entiset

pääsiäisajat. Ne, jolloin lumi suli ja kurjet tulivat ja Riikka Tuuna

oli nuori sairas tyttö... Ah, muille, muille ihmisille on annettu

kyynelten armolahja! Arvo Mäkimatka, oletko vielä maan päällä, vai

joko olet tuolla ylhäällä? Katso minun puoleeni, minä en ole voinut

sinua unohtaa, minä tahtoisin nähdä sinun silmäsi, sinun huulesi, minä

tahtoisin koskettaa sinuun, käsiisi, hiuksiisi... Jumala, ota hänet

pois minun mielestäni, minä tahdon kuulua sinulle, tahdon pitää vain

sinua, Isäni, kädestä ja niin kulkea kunnes kuolen. Ja sitten minun

sieluni saa anteeksi siltä toiselta sielulta, jolle olen tehnyt pahaa.

Jumala, minä en päästä sinua... Mistä tulivat taas nämä ajatukset?

Mistä tämä epäilys? Armahda minua...!

Aurinko oli jo kadonnut ja rusko sammui. Yhtäkkiä etsivät Riikka

Tuunan silmät haudalta jotakin, johon ne olivat tottuneet katsomaan.

Jotakin oli poissa. Missä se oli? Ja mitä se oli? Riikka Tuuna

siirtyi silmänräpäyksessä henkisen kärsimyksen korkeudesta arkielämän

käytännölliseen huoleen. Mitenkä tuntui kumpu ikäänkuin tyhjältä? Oliko

valokuvaaja muutellut jotakin? Tuossa oli Kankaan naisten seppel,

tuossa alustalaisten, tuossa... Mutta missä oli kunnan seppel, se jota

isäkin oli ollut laskemassa? Paleli niin että hampaat kalisivat. Missä

oli seppel? Tässä — mutta nauhat? Ei auttanut vaikka kohotti vihreää

köynnöstä. Päinvastoin sai siitä täyden vakuutuksen, että nauhat olivat

poissa. Rautalanka oli käsin aukaistu solmustaan. Nauhat oli otettu.

Varastettu! Varastettu haudalta!

* * * * *

»Poksissa», tuunalaisten ja somerilaisten koulukortteerissa oli

jo pari viikkoa odotettu eväitä kotoa. Riikka oli luvannut tulla

Miljan kanssa Virmalla tuomaan pojille ruokaa ja rahaa ja muutenkin

toimittamaan asioita. Kolme kertaa oli Aliina leiponut ottaakseen

vastaan vieraat, ja aina olivat leivät olleet syötävät omissa väissä,

vieraita kun ei kuulunut. Alkoi jo tulla puute. Puotivelka kasvoi. Mitä

olikaan mahtanut tapahtua Riikka kun oli niin sanansapitäväinen ja

säntillinen. Kyllä nyt mahtoi olla sairaus tai muu merkillinen tapaus

esteenä. Enemmän kuin sisartaan odotti Aliina pellavia ja villoja,

joita oli määrä kaupungissa vaihtaa langoiksi. Olisi jo vähitellen

pitänyt saada langat värjätyiksi ja kangas kuteille. Hän oli ennenkin

kutonut siinä koulukortteerin pienessä keittiössä, vaikkei siinä

suinkaan hyvä ollut. Sinistä ja valkoista hän tällä kertaa aikoi kutoa

ja vielä saada hameet neulotetuiksikin täällä kaupungissa. Ei niitä

maalaisompelijoiden neulomia pukuja juuri viitsinyt ylleen pukea, kun

oli tottunut siististi käymään. Sai aina niin taatut langat, kun oli

eno värjärinä. Tuominen sillankorvassa, hänhän oli Aliinan ja Miljan

eno. Toimeliaisuudellaan hän oli päässyt varoihin, samasta köyhästä

torpasta Kankaan pitäjässä olivat äidin kanssa ja siellä äiti yhä

hääräsi kahvipannuineen savupirtissä. Niin, mutta missä ne evääntuojat

mahtoivatkaan viipyä?

Tätä ajatteli Aliina lakkaamatta ja siitä oli viime viikon aikana

yhtenään puhuttukin. Siitä Aliina puhui sekä leipurilla että

sekatavarakaupassa ja siitä hän puhui, kun kantoi pojille ruuat

pöytään, milloin hernerokan, milloin luusopan, milloin paltun tai

luumukeiton, joka viimemainittu oli poikien, kaikkien neljän,

himoruoka. Oli ihmetelty, oli suututtu ja oli taas ihmetelty. Aliina,

joka aina käkeämisestäkin tiesi milloin vieraita oli tulossa, ei enää

viitsinyt pojille puhua unistaankaan eikä muista merkeistä, koska

ei tällä kertaa mikään näyttänyt pitävän paikkaansa. Maailma oli

kerrassaan sekaisin.

Eräänä päivänä hän pääsi aavistamaan, että todella jotakin outoa

lienee tapahtunut Kankaan kirkonkylässä. Torilla oli suutarimestari

Linnavuoren rouva puhunut heillä käyneen erään miehen, joka taas oli

tavannut erään Kankaan miehen ja tämä oli kertonut, että santarmit

Kankaan kirkonkylässä olivat vanginneet useita henkilöitä. Siinä se

oli! Kukaties oli vangittu Mäkimatkan herroja ja vaikkapa olisi viety

tyrmään naisiakin. Juuri Tuunan vanhempi tytär oli niin rohkea, että

hän helposti oli voinut sanoa sotamiehiä vastaan. Oliko hän niinkuin

nainen, Riikka Tuuna — mieheksi hän oli syntynyt.

Tämän jälkeen alkoi Aliina epäillen pitää silmällä poikiaan. Mitä he

iltakaudet puhelivat? Oudosti paloivat silmät heidän päässään. Eivät

ne olleet mitään oikeita asioita, mitä he hautoivat. Kun eivät olisi

olleet samoja asioita, joiden takia siellä kotipuolessa oli vangittu

ihmisiä. Ehkäpä saatettiin jonakin päivänä tulla tännekin ottamaan

kiinni heitä kaikkia täällä Poksissa. Ne olivat nämä pojat kaikki

niin rohkeita puhumaan, Eino-Ilmari, Janne ja Ollikin — Vapiaani ei

puuttunut sellaisiin, se hyvä puoli hänellä oli, vaikka hän muuten

lausua pauhasi niin ettei sitä tahtonut jaksaa kuunnella ja vaikka

hänellä oli pää täynnä teatterihullutusta.

Eräänä tiistai-päivänä, kun pojat istuivat päivällispöytään, astui

Aliina sisään hyvin punaposkisena. Eino-Ilmari, joka tavallisesti toimi

Poksin emännöitsijän kesyttäjänä, ryhtyi heti puhumaan Riikan ja Miljan

tulosta, eivätkö vain tänään mahtane tulla. Mutta Aliinan kiihtymys

alkoi heti purkautua.

— Ei tartte ruveta puhumaan muusta nyt, sanoi hän. — Minä vaan sitä,

että mitä te täällä iltakaudet puhutte ja piirustatte. Ruokakaupan

Hilma sanoo poliisin usein seisoskelevan täällä illalla ja katselevan,

kun meillä on tuli niin myöhään. Ja kun minä sanoin, että mitä

piirustanevatkaan pojat omia aikojaan, niin hän vakuutti, että

sotakarttoja te piirustatte. Ja sitä ovat tehneet myöskin Mäkimatkan

pojat, jotka on vangittu. Niin että siinä se on! Ja mitä ne ovat nuo

sotaherrat kaikki pitkin seiniä? Ne ovat hyvin vaarallisia herroja ja

Venäjän vihamiehiä. Tuo on itse Hintenpurki ja tuo on se Klukki, josta

on laulukin tehty, ja kun ei se olisi juuri se jota te laulatte. Ja

Hilma on sen poliisin tuttava, se on tänne vasta muuttanut. Ja se tulee

vielä ulkoa sisäpuolelle, jollette ole siivolla. Ja sotaherrat alas

seiniltä, mistä te ne olette saaneetkin. Jollette itse ota, niin kyllä

minä heidät nypin, eikä se suuri työ olekaan, nuppineuloillahan ne ovat

kiinni juuri kuin Ollin kärpäset. Joutuu tästä vielä edesvastuuseen se

vanhempi ihminen, joka täällä on joukossanne.

‒ No, no, panivat pojat silloin tällöin sanatulvan joukkoon.

Eino-Ilmari hillitsi itseään ja söi ikäänkuin ei mitään olisi

tapahtunut. Janne Lehtonen nauroi ääneensä ja heitteli huudahduksia

vanhan taloudenhoitajan purkauksen joukkoon. Olli Someri söi

lautaseensa tuijottaen ja suonet hänen ohimoillaan olivat paksunaan

kohisevaa verta. Myöskin hänen luonnottoman suuret kätensä olivat

raskaat kuin moukarit, hänen niitä liikutellessaan veitsen ja haarukan

varressa. Fabian Soikko tuijotti säikähtyneenä milloin Aliinaan,

milloin lautaseensa. Hänen suuret kyyhkysensilmänsä kuvastivat

kärsimystä ja vastenmielisyyttä kohtauksen johdosta.

— Johan Aliina nyt vallan joutavia, puuttui Eino-Ilmari vihdoin vanhan

miehen tyyneydellä puhumaan. — Läksyjä me täällä luetaan iltakaudet,

ei suinkaan ne päähän mene jollei pänttää. Sotakarttoja — tietysti me

sotakarttoja tutkitaan, kun kaiken maailman sodista täytyy lukea. Ja

nuo sotaherrat tuossa, nehän ovat olleet sanomalehdissä ja niistä on

myöskin jo läksyt ja ne täytyy osata.

— Kuulkaas nyt Aliina, sanoi vuorostaan Lehtonen ylen vakavana, —

maisteri tutkii tarkkaan mimmoinen tukka on Hintenpurkilla ja mimmoiset

viikset Klukilla. Ne on niin vaikeat muistaa, sentähdenhän me on

koetettu leikata miehet sanomalehdistä ja pantu tuohon seinään. Ne on

läksynä juuri nämä viikset ja silmät ja sellaiset ensi lauantaina.

Olkaas vaiti nyt, pojat, älkää katsoko seinään: minkä ikäinen mies on

Falkkenhaini? Noo, juukelit, viitatkaa hiidessä, jos tiedätte, muuten

saatte mennä nurkkaan joka sorkka... Nauratteko, juukeli. Noo, tämä

asia otetaan framille uudestaan. Nyt sanokaa mitkä ovat Mackensenin

ansiot maailmansodassa?... Niin, että vastaa toverille, joka pitää

kanssanne esitutkintoa, mutta valkeaposkisina istutte maisterin edessä,

jahka nämä asiat ensi lauantaina ovat läksynä.

Tämän saarnan pidettyään Lehtonen istuutui ja ääneti jatkettiin

ateriaa. Aliina oli kantamuksineen vetäytynyt keittiön ovelle

ja seurasi sieltä keskustelua. Lehtonen korjaili kaiken aikaa

silmälasejaan aivan niinkuin maisteri Kalliovaara — vaikka eihän

Lehtosella ollut silmälaseja, mutta merkillisesti hän sai uskomaan,

että ne hänellä oli. Hetkisen oli taloudenhoitajatar epävarma, oliko

tämä kaikki kujetta vaiko todella täyttä totta. Kas hullua tuota

Lehtosta, kun vielä päristelikin aivan niinkuin maisteri. Maisteri

päristeli, se kuului olevan tauti, hän oli siitä käynyt lääkärissä.

Muut pojat purskahtivat nauruun yhteen ääneen ja Aliina nauroi hänkin.

Ei sille voinut mitään, niin hullua se oli. Ei ollut ihme, että pojat

niin usein saivat maisterilta jälkeenistumista, täytyi siinä väkisinkin

nauraa, kun tuollaista näki, vaikka se tautikin oli. Aliina nauroi niin

että suuri vatsa hytki.

— Ei tartte... ei tartte minulle uskotella, että koulussa kysytään

noiden herrain silmiä ja viiksiä, sanoi hän, kyynelten vieriessä

vellimaljaan. — Ei tartte. Ne on sellaiset Epkyytin aikaiset ja

Jerusalemin hävitykset, joita koulussa luetaan, tiedän minä sen verran.

— Mutta Aliina, Egypti on vielä olemassa ja kaikki mitä siellä

nykyaikana tapahtuu, on luettava. Niinkuin sekin, kun Napoleooni kävi

siellä ja rakastui Egyptin kauniiseen kuningattareen Kleopatraan.

— Vapiaani sanoo nyt, huomautti Aliina yhtäkkiä, — onko se totta, että

noita murjaaneja, joita seinät tuossa ovat täynnä, luetaan koulussa.

Vapiaaniin minä kuitenkin uskon.

Fabian Soikko hätkähti, hän kun oli pysynyt keskustelusta kokonaan

loitolla. Tulipunaisena hän kirkkaalla, koulutetulla ja juhlallisella

äänellään vastasi:

— Jaa, kyllä kai... Meidän luokalla ei vielä... mutta kyllä yläluokilla

jo.

— Noo, oikeinkos se sitten pitää uskoa, kun Vapiaani sen sanoo. Nuo

muut pojat on niitä koiranhampaita.

Aliina oli jo hyvällä päällä.

Mutta hänen mentyään antoi Janne Lehtonen merkin koko kasvoillaan ja

ennen kaikkea suullaan, joka venyi korviin saakka, että nyt täytyi

pitää kokous. Ja vaistomaisesti luoden silmänsä punakukalliseen

seinään, jolle maailmansodan saksalaiset päälliköt kehnoina

sanomalehtikuvina oli kiinnitetty, pojat siirsivät syrjään sen

serttinkiuutimen, joka erotti yhden suuren huoneen kolmeen osaan.

Riikka Tuuna oli Eino-Ilmarin avulla kerran omin käsin tehnyt tämän

huonejaon. Suuret pojat olivat silloin saaneet oman kamarinsa,

pienemmät omansa ja pieni ruokahuone oli vielä jäänyt. Ainoa paha oli,

että läksyjenluku ja Soikon lausunta kuuluivat juuri kuin samassa

huoneessa. Ja serttinkiä oli mennyt neljäkymmentä metriä.

Näittekös nyt, kuiskasi Eino-Ilmari, — »Lehmä» on saanut asiat

tietoonsa. Me on oltu varomattomia. Tästäpuoleen ei saa näistä asioista

puhua muuta kuin Ollin ja Vaapian poksissa.

Olli Someri käänsi yhtäkkiä totiset, verestävät silmänsä Lehtosen

kasvoihin.

‒ Mutta jos tässä joukossa on ollut Efialtes!

‒ Pidä suus, sanoi Lehtonen ja hänen tukkansa tuntui nousevan

pystyyn. — Itse saat olla se sama nuorukainen. Kuka tässä joukossa

on kovakuonoisin? Tuo kaupungin yleislausuja. Sinä olet tosiaan

sellainen papiaani, ettet voi kuiskata yhtä sanaa ilman että se kuuluu

maistraattiin ja poliisikamariin asti.

— Mutta, yritti Soikko alkaa puolustaa itseään, — enhän minä ole niistä

asioista...

— Kita kiinni! sanoi Lehtonen ja paiskasi likaisen kissanmuotoisen

sohvatyynyn hänen kasvoihinsa, — Lehmä kuuntelee, Lehmä on tullut

uteliaaksi. Ja »Sonni» voi seisoa ikkunan alla ja toinen Lehmä

töllistelee meihin ruokapuodista. Ykskaks ovat täällä skorpioonit.

Ovat olleet kotitarkastuksilla Kankaan pitäjässä... Hss, sparlaakkanit

heilahtelevat. Saarnaa jotakin, sinä yleislausuja, nopeasti. Anna tulla

vaikka Vapautettua kuningatarta tai Lenorea...

Soikko karkasi ylös tuolilta pöytänsä ääressä, laski toisen kätensä

tuolin selkänojaan, yskähti ja alkoi:

Viel’ elää Ilkan työt, kenties

kauanki, kansan suussa.

Hän eli niinkuin Suomen mies

ja kuoli — hirsipuussa.

Konventtilausuja, joka jo oli saanut esiintyä seurahuoneellakin ja

joka näki unta sellaisista tehtävistä kuin Hamletin, Kustaa Aadolfin

ja Wilhelm Teliin, antoi tulla kuin köyttä vain. Kukaan ei häntä

keskeyttänyt, hänelle oli armotta kyllä sanottu hyvin katkeria

totuuksia, sellaisia kuin että hänen väärät säärensä ja pieni kokonsa

olivat voittamaton este suurten traagillisten osien esittämiselle.

Mutta hän toivoi kasvavansa ja uskoi, että puku voisi korjata vääräin

säärten häiritsevän vaikutuksen, eivätkä toverit rehellisyydessäänkään

enää kiusanneet häntä.

— Ken vaivojansa vaikertaa

on vaivojensa vanki,

ei oikeutta maassa saa

ken itse sit' ei hanki...

jatkoi nuori Fabian syvällä vakaumuksella ja kierteli hikoillen

kaulaansa.

— Lehmä, kuiskasi Eino-Ilmari ja ryhtyi vetämään alas uudinta.

— Sonni! kuiskasi Janne Lehtonen toiselta ikkunalta ja irvisti ruutua

vasten. — Katsokaa nyt, tuolla Efialtes on, oikea saakelin Efialtes!

Olli Someri kiiruhti ikkunaan ja suonet hänen ohimoillaan tulivat

täyteen verta. Matalan vanhan talon ruutuihin katsellen käveli todella

poliisi, vyöstään riippumassa miekka, ja pistin tupessaan. Viattoman

näköisenä nosti hän silloin tällöin katseensa heidän ruutuihinsa ja

käveli taasen.

— On se niin konnamaisen näköinen, kuiskasi taasen Janne, — mistä

lieneekin tuotettu tänne hakkailemaan ruokapuodin Hilmaa ja

efialteeraamaan meitä. Nyt sytytetään savuke ja katsotaan taas meidän

ikkunoihin.

— Muista Lehmää! sanoi Eino-Ilmari.

He vaikenivat kaikki kolme. Kuului ainoastaan Fabian Soikon mahtava

ääni.

Jo kohtas kosto sortajat

kädellä ankaralla,

siks kunnes juonet kavalat...

Eino-Ilmari kääntyi yhtäkkiä nopeasti ympäri ja nosti kätensä lausujaa

kohden ikäänkuin lyödäkseen häntä.

— Hiljaa, Hamlet! sihisi hänen hampaittensa välitse, — sinäpä näytkin

olevan kaikkeen syypää. Sonni kuulee ulos jok'ikisen sanasi. Mikä

ihmeellinen ääni sinulla onkin. Palotorvi sinä olet etkä ihminen. No,

tule katsomaan.

Poliisi oli todella seisahtunut ja kuunteli pää kallellaan.

Liikuttelet uutimia!

— Nähköön vain, konna!

— On meillä nyt parempaakin tekemistä kuin paiskautua tuon kynsiin!

— _Dulce et decorum est pro patria mori..._

Eino-Ilmari lausui viime sanat ja vetäytyi nopeasti pois ikkunasta.

Muut jäivät yhä kuluneen, tahrojen ja naarmujen peittämän

koulupoikapöydän ympärille. Eino-Ilmari työnsi syrjään harmaan

serttinkiverhon, joka siltä kohdalta oli rypistynyt nuoran kaltaiseksi,

riensi oman pöytänsä luo ja katsoi siitä salavihkaa ulos. Hänen

poskensa olivat käyneet aivan kuumiksi. Hänen sydämensä sykki kiivaasti.

Nyt... nyt huomasivat toisetkin pojat sen minkä hän jo äsken oli

huomannut: kulman takaa astuivat esiin Aune ja Silja. Toisiinsa nojaten

ja ikäänkuin joitakin salaisuuksia toisilleen uskoen he verkalleen

astuivat katukäytävää vastapäätä. Taisivatpa vain hyvinkin tietää, että

heitä täältä katseltiin, puna heidän poskillaan ei varmaan johtunut

yksin iltakylmästä. Eikä naurava, veikeä liikehtiminenkään. Silja oli

kauniimpi — Aune miellyttävämpi. Pitäköötkin vain Siljan, hänellä on

yllinkyllin ihailijoita... Pojat Fabianin ja Ollin poksissa nostivat

menon ja tempoivat serttinkiseinää niin että se oli tulemaisillaan alas.

— Katso ulos, katso ulos!

— Hän on jo nähnyt, huomaahan sen, hänhän on punainen kuin kukko.

— Mitä te nyt? sanoi Eino-Ilmari viattomana.

— No, katso ulos...

Ja he tölmäsivät hänen luokseen, käänsivät häntä hartioista ja huusivat

lakkaamatta jotakin ruskeasta palttoosta ja valkoisesta lakista.

— Tiedäthän vain, ettet mene minun laitumilleni! sanoi Janne yhtäkkiä.

— Se kauniimpi on minun!

— Pidä molemmat, nauroi Eino-Ilmari selaillen ainevihkoaan ja käyden

vetämässä alas rullakaihdinta.

Poksin kaihtimet esittivät kuvia, joissa näkyi kirkkoja linnoja,

kaartuvia siltoja ja ihmeellisiä kukkivia puita. Kuinka monet kerrat

pojat olivatkaan läksyjensä äärestä unohtuneet tutkimaan noita

kummallisia maisemia ja miettimään niiden tarkoitusta.

Yhtäkkiä huomasi vaitelias Olli Someri, että jotakin outoa oli

tapahtunut huoneessa: kuvat olivat poissa seiniltä. Vai oli se käynyt

ne nyppimässä. Helvetti! Olli ei tehnyt yhtään liikettä, ainoastaan

veriaalto läikähti yli hänen karkeatekoisten kasvojensa.

Helvetti!

Hänen pienet silmänsä kohosivat korkeiden poskipäiden keskeltä niin

ylös että silmäterien yläreunat katosivat luomien alle, muistuttaen

jotakin auringonpimennyksessä tapahtuvaa ilmiötä. Toiset pojat tunsivat

raivon ajavan Ollin silmät noin puolinurin ja seurasivat hänen

katsettaan.

— Pirut ja perkeleet! pääsi Jannelta. — Kyllä se... kyllä se Lehmä

saisi mennä parkitsemaan enonsa nahkoja sillankorvaan.

Eino-Ilmari tuhri nopeasti näkymättömiin erään nimen, jonka hän oli

kirjoittanut imupaperiin edessään. Saattoiko sen vielä lukea? Aune...

Aune... Aune: paras vetää mustia viivoja yli koko tuon suloisen nimen.

Aune oli kuin valoa koko tyttö, hyvä ja puhdas. Jos olisi uskaltanut

nostaa uudinta, olisi vielä voinut nähdä veikeiden tyttölasten kulun

kirkkopuistoa kohti. Kynä teki yhäkin muutamia kaartoja ilmassa,

A-kirjainta tavoitellen. Pitikö Aune hänestä, Eino-Ilmarista? Kauan

hän oli painanut hänen kättään viimeksi, kun tultiin Vireniuksen

tanssiaisista ja Eino-Ilmari oli saattanut häntä kotiin. Loistavat

silmät olivat katsoneet valkoisen karvalakin alta. Eino-Ilmari tunsi

Aunea ajatellessaan minkä voimakkaan tuen hän tulisi hänessä saamaan

kerran papin ihanassa vastuunalaisessa tehtävässä, jos vain Aune

hänestä piti.

— Etkö kuule — kuvat ovat poissa seiniltä! huusi Janne hänen edessään.

— Sano nyt jotakin, mies! Lehmä on ottanut sotapäälliköt alas seinältä.

Kuka meistä menee häntä oikaisemaan, sinä vaiko minä? Tai: kunhan ei

tuo Olli olisi siihen paras. Olli on sisukkain meistä kaikista, se

tunnustus hänelle täytyy antaa, vaikka hän nuorin onkin.

Sotapäälliköt alas seiniltä — vähät siitä, mitä se merkitsi! Aune,

Aune, Aune! Mutta Eino-Ilmari painoi alas rintaansa jotakin, joka oli

kuin mahlajaa ja simaa ja läksi ääneti keittiöön. Aliina ei ollut

heittänyt kuvia tuleen. Hän antoi ne vapaaehtoisesti pois, luetteli

pitkäaikaiset äidilliset ansionsa poikain hoidossa, vakuutti aina

tarkoittaneensa heidän parastaan ja rukoili heitä toki muistamaan, että

piti olla koreasti, kun oli tällaiset vaaralliset ajat. Nytkin käveli

poliisi ulkopuolella. Mitä hän tekee; jos se häneltä rupeaa kyselemään

poikain sotaherroja ja sotakarttoja. Ja ainahan se tuppaa kyselemään.

— Ne on läksyjä! huusi Eino-Ilmari. — Hullukin sen ymmärtää!

Iltaruskon kajastus tunki läpi vanhojen valjenneiden uudinten

kuluneiden pöytäin ääreen, missä pojat istuivat ja lukea mutisivat. He

lukivat luonnottoman kiivaasti, ilman ajatusta, kyynärpäät naulittuina

pöydänlevyyn kaikkine piirustuksineen ja rakkaine nimineen sekä käsi

litistettynä korvia vasten, joissa humisi ja kumisi.

Eino-Ilmarilla oli aine ylihuomiseksi. Se oli kirjoitettava aiheesta,

jota nykyaikana kyllä kannatti selvittää itselleen — Brutus. Mikä oli

Brutuksen rikos? Tämän ennen kaikkea tahtoi poika koettaa saada esiin.

Brutus ei ollut se murhamies ja kavaltaja, joksi hänet oli tahdottu

tehdä. Hän ei kevyellä mielellä nostanut kättään hyväntekijäänsä

vastaan. Isänmaa oli hänelle ylinnä muuta eikä hän kavahtanut isänmaan

vaaran vuoksi surmaamasta sitä, joka saattoi tulla sen turmioksi.

Brutus oli sankari. Veren tahra ei liannut hänen käsiään, sillä

eihän hän ollut kristitty. Eino-Ilmari saneli itselleen tätä kaikkea

kymmenettä kertaa, sormet painellen tykkiviä ohimoja... Miten olisi

Rooman käynyt, jos Caesar olisi jäänyt henkiin? Caesarkin oli suuri

persoonallisuus. Yhtäkaikki kävi Brutus sääskeksi hänen rinnallaan,

sääskeksi jonka pistin riitti surmaamaan maailman herran. Ja vaikka

järki julistikin Brutuksen sankariksi, jäi häneen kristityn silmissä

jotakin kavaltajasta. Isänmaa yli kaiken! Brutus oli pestävä

puhtaaksi jälkimaailman silmissä. Häneltä ei voinut vaatia kristityn

katsantokantaa.

Tuunan poika otti laatikosta paperia ja koetti miettiä lähtökohtaa,

alkulausetta. »Aikana, jolloin...» Hän oli jo alkanut liian monta

ainetta sillä tavalla, se ei enää menetellyt.

Olivatko ne Suomen miehet tehneet oikein, jotka lähtivät vieraalle

maalle? Heidän tähtensä juuri tapahtui tämä ajometsästys, nämä

kotitarkastukset. »Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki!»

Vaapi oli saarnannut niitä sanoja ja lyönyt ne kuin moukarilla

jokaiseen päähän. Mitä oli kotona tapahtunut? Keitä oli viety? Miksi

Riikka viipyi? Lähteäkö Jorma Sarinin kanssa matkaan? Ei sinun pidä

tappaman... Kuinka Herra sallii sodan näin jatkua loppumattomiin?

Eikö Suomenkin vapaudensiemen jo ollut taimella maailmantapahtumissa,

vaikkei se vielä näkynyt pinnalla? Sitä täytyi vain lämmittää

ihmissydämen lieskalla... Mene pois minun tyköäni, saatana!

Eino-Ilmarista tuntui, että hän tänä yönä hyppää suksille Sarinin

kanssa ja sitten: ottakaa lintu kiinni, te sonnit ja sarvipäät!

Kun tulisi Riikka, että edes vähän saisi tunnustella, mitä kotona

ajatellaan... Brutus... Aikana, jolloin... Aika Rooman historiassa,

jolloin... Kun saisi hänen kanssaan kerran keskustella. _Hän_ on niin

hieno ja oikeudenmukainen, ei kukaan paremmin kuin hän voi sanoa,

mikä on oikein ja mikä väärin. Aune, Aune, minä rakastan sinua! Sano,

pidätkö hiukkasen minusta? Tahdotko jakaa kanssani köyhän papin elämän

jossakin erämaan pappilassa, jossa ei ole seuraelämää eikä loistoa,

ainoastaan yksinkertaisia sieluja, joiden kanssa pyrimme korkeuksiin?

Aune, tahdotko istua näkymättömänä penkinnurkassa ja rukoilla

puolestani, kun minä nousen saarnatuoliin julistamaan Mestarin sanaa?

Aune, Aune, minä kuolen, jollen saa sinua omakseni... Eino-Ilmari Tuuna

tuijotti uutimeen, jossa satumainen silta kulki jonkin vuolaan veden

poikki toiselle rannalle, jolla oli linna. Ei yhtään siltaa vielä

ollut hänen ja Aunen välillä. Vain kaksi kertaa oli hän ollut samassa

seurassa Aunen kanssa. Mutta silmän välähtelystä oli Eino-Ilmari ollut

lukevinaan, ettei hän ollut Aunelle yhdentekevä. Kaikki oli Aunen

silmäyksessä, hänen uskollinen vakava hyvyytensä, hänen kauneutensa...

Jos saisi kirjoittaa Aunelle ja pyytää kohtausta, jos saisi kuulla mitä

hän arveli Saksan-matkasta. Hän ei jaksa tätä enää: hän kirjoittaa,

Aunen täytyy hänet ymmärtää. Ja minkä Aune neuvoo, sen hän tekee...

Brutus... Korkeimmillaan oli Julius Caesarin valta... Ei oikeutta

maassa saa...

— Hamlet, älä toki nyt huuda, poliisi kävelee ulkopuolella! Sinun

pauhaamisesi varmaan on tehnyt Poksin hänelle epäilyttäväksi. Lakkaa

nyt, täytyyhän meidän muidenkin saada täällä joitakin oikeuksia...

Eino-Ilmari sieppasi äskeisen kissatyynyn, veti syrjään serttinkiseinää

ja paiskasi tyynyn lausuvaa Fabiania kohden.

Fabian Soikko vaikeni, pusersi kädet likaantuneen runokirjansa

ympärille ja läheni Eino-Ilmaria askelilla, joilla Hamlet likenee

rikollista äitiään.

— Minä sanon sinulle: älä sinä kiusaa minua! Suomi tarvitsee muutakin

kuin pappeja. Jos minun onnistuu — niinkuin minä uskon... ja toivon...

ja olen varma... viedä suloinen suomenkieli Euroopan näyttämöille, niin

luulenpa, että isänmaa tyytyväisenä katsoo poikaansa.

Eino-Ilmari heilautti malttamattomana päätään.

— Jäät luokalle mies! Mitä sinua auttaa, että sinulla suomessa on

kymppi, jos muut arvosanat ovat kuutosia ja nelosia.

— Aina sinä minua härnäät...

— No mutta Hamlet — Teli — Kustaa Aadolf...

Serttinkiseinät tuhansine ryppyineen ja laskoksineen heilahtelivat

ja taasen istuivat pojat kirjojensa ääressä. No, nyt rupesi Aliina

veisaamaan, ei koskaan hän muistanut, että Olli kärsi siitä ja he

muutkin. Siitä oli hänelle sanottu kymmeniä kertoja, mutta aina hän sen

unohti... »Uskon lamppu lakkaamaattaaa...» Saattoi jo selvästi kuulla

kuinka Ollin suuret jalat viereisessä karsinassa liikahtelivat pöydän

alla.

— Ole hiljaa nyt, kuului Fabian kuiskaavan. — Mitäs minua potkit.

Ei sitä nyt ihminen saa olla noin kiukkuinen, kun toinen harjoittaa

hartauttaan. Ota oppia minusta — helkkarissa, mitä minä saankaan niellä!

Niin hän puhui kuin näyttelijä — totta totisesti olisi voinut luulla

istuvansa palokunnantalossa Akseli Gaabriel Sumun premieerissä. Ehkä

hänestä sittenkin tulisi taiteilija. Mutta lukumieheksi ei hänestä

ollut. Ja isä tahtoi hänestä juuri lukumiestä. Vaapia parka!

Nyt... nyt alkaa Lehmä uuden virren... »Käy nyt sieluni ja mielen'...»

Ja se on se kauhean pitkä virsi. Hän veisaa sen aina päästä päähän.

Eikö siinä liene kaksikymmentä värsyä... »Perkeleestäkin mun

päästä...!» Piru vieköön kaikki hurskaat ihmiset.

— Älä potki! sanoi Fabian Soikko. — Paras että koetamme täällä olla

hissuksissa. Jos sinun isäsi on karannut, niin...

— Suu kiinni! huusi Olli. — Suu kiinni toisen ja kolmannen ja tuhannen

kertaa.

Olli löi nyrkkinsä pöytään, nousi, haeskeli jotakin. Ovi eteiseen

läiskähti. Sitten läiskähti ulko-ovikin.

Olli Someri, joka ei vielä ollut täyttänyt neljättätoista ikävuottaan,

Somerin talon vanhin poika, jolla ei ollut koskaan ollut puutetta

mistään, karkasi ulos pimeään iltaan. Hän oli onneton ja yksin, ei

hänellä ollut kotia eikä taivasta, ei Jumalaa eikä maallista isää.

Hänen ainoa pesänsä oli se sohvasänky, jossa hän nukkui yhdessä

Hamletin kanssa. Koulu, jossa hän ennen oli ollut mielellään, oli

käynyt hänelle piinaksi: kaikki tiesivät hänen häpeänsä eikä hän enää

voinut katsoa ketään silmiin. Isä oli mennyt Saksaan — viisaasti

hän teki. Mutta sitä ei hän ajatellut mihin yksinäisyyteen jätti

penikkansa. Olli kulki seinävieriä pitkin, kädet taskuissa. Hänellä ei

ollut päällystakkia, hänhän oli lähtenyt jäähdyttämään itseään. Mutta

kun hän värjärin pitkän punaisen talon ohitse astuen yhtäkkiä töytäisi

lyhtytolppaan, tuntui hänestä siltä, että hänelle ei ole sijaa maan

päällä, näin hän kulkee pää tyhjänä ja järki vähissä. Tuolla virrassa

siellä on tilaa, siellä jäähtyy, siellä unohtaa, siellä pääsee kaikesta.

Hän piteli päätään, hän oli lyönyt otsansa lyhtypilariin. Lakkikin oli

poissa. Mitäpäs tuosta enää oli väliä. Hän tähtäsi kuitenkin silmänsä

lumeen lyhdyn alla ja otti ylös lakin. Hänen suuret jalkansa veivät

häntä kuin sukset vaivalloisesti ylös mäkeä. Mikä hän olikaan kummitus,

jolla oli suuremmat jalat kuin täysikasvuisella miehellä. Sekasikiö hän

oli — kunnollisen isän ja heittiön äidin poika. Ja siitä heittiöstä

äidistä hän oli pitänyt enemmän kuin mistään muusta maailmassa, enemmän

kuin kunnollisesta isästään. Sisko oli vielä kotona, silkkitukkainen

sisko. Sen opettaa äiti tietysti kaltaisekseen, se on mennyttä. Ei

ikinä hän tahdo heitä nähdä, ei koko kotia. Hänellä ei enää ole kotia!

Helvetti on hänen asuinpaikkansa. Mutta ensin koski tuossa, että

jäähtyy kunnollisesti ennenkuin tulee kuumaan paikkaan.

Hän pysähtyi sillalle, nojasi kätensä kaidepuuhun eikä hetkeen

voinut kuulla muuta kuin sydämensä lyöntejä. Ne pauhasivat kuin

kellot, hätäkellot kirkontornissa. Koko tapuli jyski, koko hänen

kurja suuriraajainen ruumiinsa. Tällaisia käsiäkään ei ollut

kenelläkään muulla. Mitä se auttoi, että vakuutettiin hänestä tulevan

suurikasvuisen miehen. Hävennyt hän oli käsiään. Ja nyt hän häpesi

äitiään. Mutta pian se kaikki loppuu. Tuolla alhaalla on viileää.

Hänen täytyi etsiä nenäliina taskustaan ja pyyhkiä silmiään. Hän itki.

Pian on pääsiäinen ja ne muut menevät kotiin. Juostaan taas mäen

törmässä ja keinutaan navettapihalla...

Hän itki hillittömästi, väristen vilussa ja kuumeessa. Hän löi

inhottavia käsiään kaidepuuhun. Joku hullu hänelle oli sanonut, että

hän niillä joskus vielä toimittaisi suuria asioita.

Äiti, äiti!

Hän parkaisi nämä sanat esiin syvältä sielustaan, vaikkei huulille

tullut muuta kuin vaahtoa, joka syöksyi keuhkoista.

Tuolla kylmyydessä hän ajelehtii hetken perästä. Ja hänellä on

kuitenkin kerran ollut koti, kaunis lämmin huone, vuode jossa oli

korkeat laidat ja äiti, joka hyväili häntä, lauleli hänelle, suuteli

häntä. Yhden sekunnin hän vielä tahtoisi omistaa tämän kaiken,

unohtaa kylmän hautansa ja kuulua maan päälle. Yhdeksi sekunniksi hän

vielä menee kotiin ja lämmittelee keittiön lieden ääressä. Tuntuu

perunakeiton haju... Ei! Hän oli tuntevinaan hienon, makean tupakan

tuoksun ja kuulevinaan viheltelyä salin takaa. Äiti tuli ovesta ja

hänen mukanaan tulvahti tupakantuoksu entistä äitelämpänä. Äiti

oli kuin pilven sisässä. Hänen hiuksensa olivat kampaamattomat ja

hänen kasvonsa hehkuivat... Poika tarttui hävettävillä käsillään

lujasti kaidepuuhun. Ei tullut ketään ehkäisemään hänen tekoaan, ei

kukaan häntä kaipaa kotona, vasta huomisaamuna he huomaavat, että

hän on poissa... Jos kelpaisi sinne Saksaan... Jos sanoisi olevansa

kahdeksantoista vanha. Se olisi valhe, mutta vähät siitä... Isä pakeni

häpeätään, paras pennun mennä perässä.

Äiti, äiti!

Jos hän saisikin käsiinsä äidin, tuosta hän paiskaisi hänet kaidepuun

yli. Hänen sydämensä ei liikahtaisi, vaikka hän kuulisi hänen huutonsa.

Maailmaa ei ohjaa mikään isä, joka muka rakastaisi ihmisiä. Maailma

kieppuu avaruudessa kunnes sammuu — sen kokee kerran eräs onnellinen

sukupolvi, noin kuuden tuhannen vuoden perästä. Siihen asti: piinaa,

piinaa. Sokeina etsivät mies ja nainen toisiaan. Häpeä on heidän

suhteensa, häpeällinen on heidän häpeänsä hedelmä. Häpeällinen ja

onneton!

Äiti, äiti!

Kirottu!

Se mikä hänessä nyt kiehui, ei enää ollut onnettomuuden tunne, vaan

viha. Eikä hän yksin vihannut siittäjäänsä ja synnyttäjäänsä, vaan

edellisiä sukupolvia ja vihdoin sitä kättä, joka oli viskannut

planeetat avaruuteen kieppumaan kuin leikkipallot, mitkä lapsi viskaa.

Mutta ainakin yhdellä planeetalla oli miljoonan miljoonia kärsiviä

olentoja.

Hän ei enää ollut sillä päällä, että olisi halunnut hukuttautua.

Hän sanoo olevansa kahdeksantoista vanha ja antaa värvätä itsensä

sinne minne muitakin menee. Kelpaapa suurilla rumilla jaloilla

marssia hiekkatanteria... Häntä rupesi naurattamaan. Hänen oli kylmä.

Oikeastaan hänen naurunsa oli itkua.

Äiti, äiti!

Niinkuin linnun poikanen hän oli, jonka emo on hyljännyt ja pudottanut

pesästä. Käenpoikasellakin on vaalijansa, vieras lintu sen ottaa

omakseen, mutta ei niin ihmisen lapsella.

Luontokappaleen turvattomuus saattoi hänet itkemään ja raivoamaan

yhtaikaa. Hänen käsiään pisteli ja poltti ikäänkuin hän olisi

kierrellyt jotakin nuoraa, joka viiltäytyi syvälle lihan sisään.

Milloin hän oli käsillään repivinään pellavankarvaisia hiuksia, milloin

hän suomi jotakin selkää. Missään tapauksessa ei hän enää ajatellut

heittäytymistään koskeen. Jotakin varten hän halusi elää, hän ei

tarkoin tietänyt mitä varten — nähdäkseenkö vielä kerran äitinsä,

lyödäkseenkö häpäisijää, vai lähteäksensä isänsä jälkeen. Hän seisoi

sillalla, kädet nyrkkeinä ja päästeli joitakin outoja ääniä.

— Ei mitään isää... sokko sattuma... sokko sattuma! Ja ihminenhän

rukoilee... Käenpoika on ihminen... Maailma kieppuu... Sokko sattuma

sitä pyörittää... Kerran se sammuu.

— Mitä — mikä perhana se käveli hänen perässään? Nauroiko se? Oliko

se kävellyt kauankin? Hän suuttui niin ettei tietänyt löisikö sitä

kasvoihin, vai... Häntä hävetti. Sehän oli Eino-Ilmari. Häntä

raivostutti.

He vaihtoivat muutamia lyhyitä sanoja. Eino-Ilmarin tyyneys ja

välinpitämättömyys olivat todella raivostuttavat. Hänen hyvyytensä

sentään oli itkettävä. Ja Olli oli tällä hetkellä vastaanottavainen

hyvyydelle. Itse asiassa hän janosi myötätuntoa. Hän kuuli, että Riikka

ja Milja olivat saapuneet, tästä ohi he olivat ajaneet ja heti kun ei

Ollia ollut kotona, muistaneet nähneensä sillalla miehen, joka saattoi

olla heidän Ollinsa. Eino-Ilmari oli heti saanut lähteä tänne etsimään

karkulaista. Aine — ties miten senkin nyt saa valmiiksi. Ylihuomenna

sen pitäisi olla. Sonni — niin, poksin ulkopuolella seisoi taas uusi

»Sonni». Kyllä heitä varmasti vartioitiin. Ties mikä olikaan tulossa.

Ja Hamlet vain pauhasi sisäpuolella. Häntä ei saanut lakkaamaan...

Niin, kyllä siinä oli perää: Kankaalla oli pidetty tarkastuksia —

Somerilla ei kuitenkaan. Eino-Ilmari ei tullut ajatelleeksi, että hän

tälläkin viimeisellä tiedonannolla haavoitti arkaa Ollia. Hän tunsi,

vaikkei poika tehnyt mitään merkkiä, kuinka Ollin hengitys kiihtyi.

Kylläpä tuo hankki itselleen tuskaa kaikesta, aivan kaikesta se kärsii.

Hän nosti päätään ja huomasi yhtäkkiä, että pilvet siirtyivät niinkuin

vaatetta olisi vedetty syrjään ja suuret säihkyvät tähdet tulivat

näkyviin. Oli kuin joitakin kahleita olisi irroitettu. Eino-Ilmari

hengitti syvään eikä hetkisen aikana muistanut mitään muuta kuin

tähtiä. Samassa hän kuuli Ollin hengityksen, joka oli sillä hetkellä

äänekäs kuin jonkin eläimen.

— Kirkastuu, sanoi Eino-Ilmari. — No, etkö näe: kirkastuu!

— Roskaa, pärskähti Ollin suusta.

— Riikalla on paljon tavaraa, tunnusteli Eino-Ilmari taasen. —

Vierreleipää, verimakkaroita, pannukakkuja.

— Mene hiiteen, anna minun olla, vaikka hänellä olisi linnunmaitoa,

niin minä en tule... Älä sinä käy minun käsiini, paiskaan sinut

värjärin katolle... Mikä sinä olet minun käsissäni! Ne ovat rumat,

mutta niissä on voimaa. Katso sinä senkin... että menet loitomma.

Setä, setä sinä olet minulle. Jos olisit eno, niin panisin oikopäätä

menemään alas koskesta. Olisipa maa yhtä pappia köyhempi. Pääsisipä

maa yhdestä valehtelijasta. Minä en ole humalassa, mutta minä en kärsi

sitä, että juostaan perässäni. Juoksenko minä ottamaan kiinni sinua,

kun sinä vahtaat valkoista naapukkaa Kirkkopuistossa. Luuletko, etten

minä tiedä. Luuletko, että houkuttelet minua verimakkaroilla. Yhdelle

minä olen niin suuttunut, että tahtoisin tehdä siitä verimakkaraa...

Ja teenkin. Ja paiskaan hänet alas koskesta. Ja jos sinun Jumalasi

tulee siihen väliin, niin minä panen hänetkin kovalle ja vastatkoon,

mitä minä olen tehnyt, että minun pitää tällä tavalla... hävetä... Saat

olla, jos annat minun nyt mennä hyvällä etkä sekoita itseäsi minun

asioihini...

Heidän välillään syntyi pieni tepastelu keskellä katua. Nuori setä

tarttui ystävällisesti velipuolensa poikaa käsivarteen ja äkäisesti

tuuppasi poika hänet menemään. Ei yhtäkään ihmistä näkynyt, värjärin

ikkunat olivat tällä puolella pimeinä. Ainoastaan koski valvoi ja

tähdet vilkkuivat.

— No, hyvästi sitten! sanoi Eino-Ilmari, pidellen rannettaan, jota

veljenpoika oli puristellut. — Tyhmyydelle minä olen vihainen... mutta

viisaus ei ole kaikille annettu...

Olli ei enää kuullut. Hän hoippui Rantakatua värjärin pitkän punaisen

rakennuksen ohi, tunsi sieraimissaan outoa, inhottavaa hajua ja

ajatteli, että sittenkin on paras peittää itsensä kosken kuohuilla.

Häpeää ei voida pistää väripataan niinkuin vanhoja takkeja. Häpeä pysyy

häpeänä, niinkuin äiti pysyy äitinä. Jos hänet kymmenen kertaa kieltää

sydämessään ja päättää, ettei häntä tunne eikä tunnusta, niin astuisi

ohi niinkuin astutaan vieraan ohi — ei voi tehdä tekemättömäksi sitä,

että hän se oli, joka tuli vuoteen ääreen illoin ja pani poskensa

tyynylle ja antoi kädestään jonkin kauniin makean, hän se oli, joka

tuli silloin kerran keväällä ja otti Ollin syliinsä, veti rautanaulan

jalasta ja kantoi hänet kotiin ja pesi hänen haavansa, vaikka hänelle

teki niin pahaa, että hän oli pyörtymäisillään. Hän ei voinut nähdä

verta, hänellä oli sellainen kauhu, että hänen laheat hiuksensa

törröttivät kuin pistävät kuloheinät... Hän istui aivan valkoisena ja

vapisi, kun haava vihdoin oli sidottu. Eikä hän voinut pitkään aikaan

mennä pientareelle navetan taakse, missä tämä oli tapahtunut... Mutta

se ei enää auta eikä merkitse. Samat kädet ovat sittemmin silitelleet

toista päätä kuin isän lasten. Olisipa saanut jäädä rautanaula

silloin jalkaan, se olisi ruostuttanut jalan ja ehkä koko ruumiin ja

kaikki olisi pian loppunut... Mutta nyt on sydämessä jotakin pahempaa

kuin ruoste ja rautanaulat. On häpeä. On viha. On inho. On kaipaus,

on kipu, on helvetti ja tuli. On yksinäisyys. On ikävä että saisi

tarttua lämpimään käteen, hypistellä tuttuja sormuksia ja kuulla

tutun äänen sadannetta kertaa sanovan: tämä on kihlasormus... tämä

on vihkisormus... tämän antoivat isoisä ja isoäiti, kun äiti pääsi

ripille... Kivi? Se on rubiini. Tämän antoivat sedät, kaikki äidin

veljet... se on timantti... Tämän... Kirotut sormukset, kirottu käsi,

kirottu kaipaus. Lunta, lunta!

Poika taipui äkkiä ottamaan lunta maasta. Hän painoi sitä kasvojaan

vasten, huuliaan vasten, silmiään vasten. Hän purskahti itkuun ja jäi

seisomaan. Nyt sai Eino-Ilmari tarttua hänen käsipuoleensa ja viedä

hänet minne halusi. Hän ei närkästynyt sitä että Eino-Ilmari oli häntä

seurannut, hänellä ei ollut tahtoa eikä tarmoa hän ei enää ajatellut

itseään eikä äitiään. Koski sai puhua ja se sanoikin kaikki. Unohdusta

sanoi se ja väsymys ottikin valtoihinsa nääntyneen pojan. Eino-Ilmari

talutti häntä, lumi suli Ollin käsissä ja valui alas kasvoja.

Eino-Ilmari kulki itsepintaisesti ylöspäin katsoen. Vihdoin nosti

Ollikin kasvonsa ja näki tähdet. Tähtitaivaan rauha kääriytyi samassa

hänen sielunsa ympärille niinkuin suuri märkä vaate kääriytyy kuumeisen

ruumiin ympärille.

Eino-Ilmari luki jotakin runoa tähdistä, ja rupesi puhumaan siitä. Olli

ei seurannut häntä ja keskeytti äkkiä:

— Muistatko sinä meidän käenpoikaamme... tyhmä, sokko, raukka se oli...

Minä olen varma, ettei ihminen ole enempää. Vähissä höyhenissään,

silmät pullollaan se istui kivellä... muistatko... ja antoi pienen

leppälinnun itseään ruokkia. Tuntikausia se istui... Yhtä ruma on

tällainen ihminen. Orava tuli... nakersi käpyä. Käenpoika ei paennut.

Muistatko kuinka me pelkäsimme käenpojan puolesta. Oravalle se olisi

ollut oiva saalis. Mutta tämä toinen tyhmä meni ohitse. Sattuma — mitäs

muuta. Missä suhteessa ihminen on viisaampi ... tai turvatumpi... tai

varmempi... tai enempi? Ihmisellä ei ole haiveniakaan, paitsi minkä

lainaa... Mutta pappi puhuu Jumalasta: Jumala johdatti niin että orava

meni ohitse... Jumala suojeli tyhmää käkeä — hahhahhah.

Eino-Ilmari kulki yhä korkeuteen katsellen. Hänkin naurahti, vaikka

aivan toisella lailla kuin Olli.

— Niin suojelikin ja johdatti.

— Ja puetti ja pani lampaan villat lapselle koltuksi — hahhahhah.

Eino-Ilmari kulki ääneti. Ollin oli niin kylmä että hänen äänensä

värisi. Eino-Ilmari kulki nopeammin. Yhtäkkiä Olli pysähtyi, laski

tärisevän kätensä ystävänsä olalle ja sanoi:

— Mutta minä en kärsi että minua pilkataan...

— Ole höpisemättä, sanoi Eino-Ilmari.

‒ Jos te rupeatte puhumaan minun asioitani... Somerista... ja ties

mistä, niin minä menen...

Eino-Ilmarilla oli jokin leikki huulillaan, mutta se unohtui ja hän

sanoi jännittyneenä:

‒ Sonneja on useita... katso nyt, etkö näe. Mikähän nyt on?

Niinkuin humalainen yhtäkkiä saattaa selvitä, niin palasi Olli

silmänräpäyksessä todellisuuteen.

— Ei mennä kotiin, kuiskasi hän ja pysähtyi.

Mutta se oli myöhäistä. Poliisit olivat jo huomanneet heidät. He

seisoivat Poksin portilla ja odottivat. Eino-Ilmari rupesi viheltämään

ja astui huolettomana heitä kohti. Olli huppuroi perässä ja puhui

luonnottoman äänekkäästi laskuesimerkistä, jota ei hän saanut päähänsä,

mikä hitto siinä olikin. Portin kahden puolen seisoi santarmi ja

poliisi liikkui heidän välissään, siitä tuskin pääsi kulkemaan. Vai

oliko tarkoitus heti käydä kiinni? Eino-Ilmaria kylmäsi, kun hän

pujottelihe miesten ohi. Ollin jäseniä karmivat kylmät väreet. Viha

kiehui heissä molemmissa. Eino-Ilmari kuitenkin löi kaikki samassa

nauruksi, Olli astui synkkänä ylös pimeitä portaita.

Pienessä eteisessä tapasivat he kaikki tutut mytyt ja kääröt kotoa,

kopat, joissa niin monta kertaa oli heille tuotu eväitä, pytyt, joissa

milloin oli ollut voita, milloin suolakalaa, milloin sieniä, säkit,

joista pistivät esiin reikäleipien syrjät, peitteet ja loimet, mitkä

erottamattomasti kuuluivat Tuunan rekiin ja vinttiin, missä orsilla

riippui ryijyjä. Eteisessä oli myöskin tilapäinen vuode, sijoitettuna

pukkisänkyyn. Sisarukset Milja ja Aliina olivat poissa, kaikki pojat

huoneissaan.

Keittiön pöydän ääressä istui Riikka Tuuna ja odotti — oliko hän sairas

eikä päässyt liikkeelle, vai miksei hän tullut vastaan? Hän nousi vasta

kun Olli tuli huoneeseen.

— Terveisiä kotoa. Mitäs nyt kuuluu?

— Hyvää vain, sanoi Olli kiihkeästi ja loi heti katseensa pöytää kohti.

Siinä oli läjässä leipää, suuri voipytty, palvattu lampaanjalka sekä

erinäisiä herkkuja paperipusseissa. Kaikesta oli jo runsaasti nautittu.

Koko huone oli täynnä lämpöä ja ruuantuoksua, joka toi mieleen

joulun. Olli kävi nälkäisenä kiinni ruokiin. Riikka Tuuna komensi

kasvonsa ystävällisiksi. Välkettä silmissään hän ei saanut tyyntymään.

Ikäänkuin hän olisi pelännyt ajatustensa leiskuvan esiin katseestaan,

hän pysytteli pimeässä. Ei ollut vaikeaa löytää varjopaikkoja tässä

huoneessa, missä öljylamppu katossa ei ollut valoisimpia.

— Syökää nyt. Olette taitaneetkin nähdä nälkää.

— No, ei mitään, sanoi Eino-Ilmari.

Olli söi ikäänkuin hän olisi pelännyt ruuan karkaavan.

— Parannan isäntä sitten kanssa kuoli, sanoi Riikka.

— Niin aina, vastasi Eino-Ilmari.

— Ja veivät haudalta nauhat Kankaan kunnan seppeleestä.

— Kukahan sekin oli?

Ykskantaan oli keskustelua jatkettu vähän aikaa, kun Eino-Ilmari sanoi:

— Kävivätkö ne ehkä täällä... nuo, jotka olivat portilla?

Riikka Tuunan silmät leiskahtivat.

— Kyllä ne kävivät.

Olli lakkasi syömästä ja sanoi jotakin epäselvästi, pala suussa.

— Kysymässä meitä? Puhuivatko vangitsemisesta? Tämä on kaikki Lehmän

työtä...

— Kun ei täti ennen sanonut, sanoi Olli, — ehkä tästä olisi päässyt

pakoon...

— Mitä joutavia, vastasi viime sanoihin Riikka. — Antakaa niiden tutkia

— entä sitten.

— Minä en rupea istumaan heidän vankiloissaan, menen vaikka piipusta...

Ollin pää väisti kattolamppua ja silmät tuntuivat tutkivan mitä

mahdollisuuksia pakoon oli hellan tienoilla. Äkkiä hän otti pöydältä

palan vierreleipää ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän meni Poksin

sisäsuojiin, missä pojat jo nukkuivat haaltuneiden kotikutoisten

toppapeitteiden alla ja raoitti uudinta. Kadulla ei näkynyt mitään,

yksinäinen lyhty Rameenin kulmassa valaisi lunta. Pihamaalta kuului

ääniä. Piru istukoon heidän vankiloissaan! Hän näki vielä pahasti

tahritun ja vuoleskellun koulupöytänsä vihko- ja kirjapinkkoineen,

Hamletin pystyn tukan ja lintumaisen niskan valkaisemattomalla

tyynyllä. Hän muisti laskuesimerkit, jotka olisivat olleet opittavat

huomiseksi. Sitten hän sammutti lampun ja tarttui uutimeen niin että

kaikki linnat ja tornit huojuivat. Ei oikeutta maassa saa ken itse sit'

ei hanki. Piru istukoon heidän karssereissaan!

Eino-Ilmari yhä haukkasi keittiön pöydän ääressä ja Riikka ylläpiti

keskustelua hänen kanssaan, seisoen lämmittelemässä hellan luona. Mutta

molempien sydämet takoivat ja korvat kuuntelivat ääniä pihamaalta.

Molemmat tiesivät mikä oli tulossa, mutta eivät mitä oli tehtävä.

‒ Aliina on kaikkeen syypää, kuiskasi Eino-Ilmari ainakin kolmannen

kerran.

Riikan käsivarret suoristuivat oudosti, kun hän sanoi:

— Ei ole.

— Et tiedä, kiihtyi nuori velipuoli — poliisien ja solttujen kanssa

hän on seurustellut kaiken talvea ja viimeksi... Hän on suorastaan

ilmiantanut meidät...

Riikka tuli nopeasti pöydän ääreen, katsoi rakastettuun pikkuveljeen

kuin apua anoen ja sanoi hiljaa:

— Onhan sinunkin mielestäsi... sinä kun luet papiksi ... onhan aina

puhuttava totta... Vaikka henki menisi ... Mitä?

Eino-Ilmari vastasi hajamielisenä ja hiukan hämmästyneenä:

— Tietenkin. Mitä sinä sellaisia.

Riikan piti juuri ruveta puhumaan siitä kuinka kaikki kotona olivat

aikoneet valheella pelastaa itseään kotitarkastuksessa ja kuinka hän

oli tähän suhtautunut, kun askelten kopina alkoi nousta ylös portaita.

Eino-Ilmari karkasi ylös. Hänen päänsä läpi lensi: hyppäänkö ulos

ikkunasta? Otanko puukon? Rupeanko humalaiseksi? Hän muisti Aarne

Laurelan, joka sitten marraskuun oli istunut Krestissä. He olivat

yhdessä Laurelan kanssa ottaneet lausuntatunteja, Laurela oli keväällä

tullut ylioppilaaksi. Hänen mieleensä tuli maisteri Saukon hahmo —

hänestä ei tiedetty, oliko hän elossa vaiko kuolleena. Puhuttiin

Pähkinälinnasta ja Siperiasta. Rouva elätti lapsia leipomalla. Myöskin

Aunen vaalea pää sukelsi hänen silmiensä eteen. Hän nojasi raskaasti

pöytään. Sinä hetkenä, jolloin santarmit ilmestyivät ovenavaukseen,

helähti sisälläpäin ikkunaruutu. Täräystä ei saattanut olla kuulematta,

poliisi töytäisikin oikopäätä sitä kohti. Vedossa joka oli syntynyt

ruudun särkyessä, häälyivät suurta salia erottavat serttinkiverhot.

Pilkkopimeässä nostivat tuskin nukkuneet ja juuri heränneet pojat

päitään. Pöydältä putosi kolisten erinäisiä esineitä.

— Joku perkele on karannut ikkunasta! huusi poliisi ja koetti samassa

toimittaa asiaa venäjäksi.

Santarmeista läksi heti kaksi juosten pihamaalle, yksi kiirehti

serttinkiverhoja kohti, puhui äkäisesti jotakin, veti tulta tikkuun

ja katsoi verhojen taakse. Poliisi ja yksi santarmeista seisoivat

Eino-Ilmarin edessä. He puhuivat sekä suomea että vierasta kieltä. He

tunkeutuivat niin lähelle, että nuoren miehen täytyi askel askeleelta

peräytyä.

— Älkää kajotko minuun, sanoi hän pidätetysti.

Suonet hänen ohimoillansa alkoivat pullistua. Hänen päänsä kohosi sitä

myöten kuin hänen edessään ärhentelevät miehet lähestyivät. Kalpea

Riikka, kädet jännitettyinä kuin teräsvieterit, yritti tulla väliin,

mutta sai heti sekä omaiseltaan että vierailta miehiltä kuulla, ettei

hänellä ollut täällä mitään tekemistä. Nuori mies kysyi, mitä hänestä

tahdottiin, mitä hän oli tehnyt. Sonni tiuskaisi, että hän hyvin tiesi

sen itse ja ojensi kätensä ikäänkuin kiinni tarttuakseen.

— Älkää kajotko minuun, sanoi Tuunan poika, veri kohisten päässä.

Sisäkomeroista kuului huutoja, juoksua, kolinaa. Särkyneestä ikkunasta

tulvivassa vedossa nousivat rypistyneet serttinkiseinät aavemaisesti,

näyttäen yhtäkkiä huoneen alkuperäisen suuruuden ja telineet, joiden

varaan verhot olivat hilatut sekä kaataen noustessaan pieniä pöytiä,

poikien saappaita, voimisteluvälineitä ja muuta mitä oli lähellä.

Kolmen tihruisen pöytälampun valossa veti santarmi auki laatikoita eri

haaroilla, sai esiin korttipakan, taskulampun, kengännauhoja, vihkoja,

kirjeitä, korkkiruuvin, sinikantisen kirjan, jossa oli laivan kuva...

Janne Lehtonen seisoi vavisten ja seurasi hänen työtään, yllään housut

ja takki, kaulus pystyssä. Hamlet oli saanut hartioilleen peitteensä ja

juoksi paljasjaloin kyökin ja sisäsuojien väliä.

Hän veti Riikka Tuunaa hihasta ja vei hänet eteiseen.

‒ Kirja, kuiskasi hän, — oli laatikossa... kirja jossa kuvataan Emdenin

sankaritöitä... On hän sen nähnyt... Meidän käy huonosti... Olli...

eivätköhän ne ole saaneet häntä kiinni. Hitto vie, meidän käy huonosti.

Kadulta kuului poliisipillien vihellystä ja kaukaisia huutoja.

Keittiössäkin kävivät äänet uhkaavammiksi. Eino-Ilmari oli jo

työnnetty seinään asti, hän ei enää päässyt mihinkään ja ainoastaan

huusi käheästi, että hän seuraa vapaaehtoisesti, mutta häneen ei saa

koskea. Kun hän sitten santarmin ja poliisin välillä astui läpi ahtaan

keittiön, joka kotoisella lämmöllään ja ruuanhajullaan ikäänkuin

pidätti ihmisaskelien kiirettä, tuiskahti Riikka Tuuna kynnykselle ja

puhui:

— Ettehän te nyt koulupoikaa... Nämähän ovat kaikki koululaisia...

lapsia...

Poliisi katsoi häntä kuivakiskoisesti silmiin, niinkuin ihminen katsoo,

joka on ollut tällaisessa toimituksessa kymmeniä kertoja ja etukäteen

tietää tämäntapaisten huudahdusten säestävän työtään.

— Kyllä niiden lasten leikit tunnetaan, sanoi hän ikävystyneenä.

— Tutkikaa ensin, puhui Riikka entistä hiljemmin, — tulkaa sitten

viemään, kunhan jotain syytäkin löydätte. Täällähän nämä ovat, saahan

heidät täältä. Opettajillekin pitää ilmoittaa ennenkuin...

— Opettajat ne juuri ovat parhaita itse. Kyllä ne tiedetään... Menkää

pois tieltä vaan.

— Kyllä minä pian palaan, sanoi Eino-Ilmari yhtäkkiä, kasvot hehkuen

ja aivan rauhallisena. — En ole mitään tehnyt. Ole ihan levollinen, ei

minulle mitään tule...

Hän yritti jotakin sanoa Janne Lehtoselle, mutta sen estivät miehet.

Päällystakin he sentään sallivat Riikan tuoda. Niinikään katseli

poliisi silminnähtävällä hyväksynnällä, kun Riikka ojensi veljelleen

sadan markan setelin. Janne Lehtonen solmi nopeasti kenkiään, Hamletkin

puki jotakin ylleen. Santarmit puhelivat keskenään. Se miehistä,

joka oli penkonut laatikoita, antoi toiselle heleänsinisen kirjan

laivakuvineen, kolme kynäveistä, paperossilaatikon, jonka kannessa

oli jotakin kirjoitusta sekä vielä joitakin papereja. Janne Lehtonen

hänpä puhui venäjää kuin paras tulkki. Naurussa suin hän puhui ja

puhui. Kukaan ei hänelle ärjynyt, tai edes vastustanut häntä. Kun hän

kuitenkin yritti panna lakin päähänsä, sanoi poliisi, ettei kukaan saa

lähteä mukaan. Silloin tehtiin hänelle Eino-Ilmarista yhtäkkiä joukko

kysymyksiä: minne häntä viedään? Koska hän saa palata? Tottahan hänelle

siellä annetaan ruokaa? Eikö hän saa ottaa mukaansa peitettä ja tyynyä?

Miehet sulkivat oven ja kysymykset jäivät taloon, jossa talvinen yöilma

tunki sisään rikkinäisestä ikkunasta, huokuen yli koko nurin paiskatun

koulupoikakodin.

Janne Lehtonen ja Hamlet vaihtoivat ajatuksia, seisoen kuin naulittuina

keittiön ovelle.

— Ehdotin niille roistoille, että minä saisin lähteä Tuunan mukaan —

yhtä syyllinen olen kuin hänkin. Mitäpä ne penteleet... Veisasin vähän

siihenkin suuntaan, että eikö saisi lupaa olla pientä ryyppyä... Olisin

hankkinut votkaa vaikka maan alta.

— Eino-Ilmari ei koskaan pääse... saatte nähdä! Ja Ollin ne varmaan

ovat saaneet kiinni. Pillit ovat soineet kuin tulipalossa. Niinkuin

koirat ne ovat olleet hänen kintereillään...

— Älä siinä lausu. Sinun paatoksesi juuri ne on tänne houkutellut...

Niin on, niin on... Ei, nyt ne ovat päässeet kadulle ja nyt tämä poika

läksi! Lahjon ne perkeleet. Haravoidaanpa yhteen rahat. Onpa se ihme ja

kumma, jollei raha ryssään tepsi...

Pojat juoksivat seinäverhojen alitse ja rupesivat kopeloimaan

taskujaan. Tulos oli laihanpuoleinen. Liian mitättömällä tarjouksella

saattoi tärvellä hyvän asian. He seisahtuivat Riikka Tuunan eteen, joka

oli lyyhistynyt tuolille.

— Täti hoi, antakaa vähän rahaa, lähden ja lahjon roistot... Emme

saaneet kokoon kuin vähän päälle viisi markkaa. Älkää olko huolissanne,

minä lasketan harasoota ja jeibohua, kyllä vielä hyvä tulee...

Hän katsoi yöhön. Hamlet ei yrittänytkään mukaan. Hänessä oli syttynyt

toivon kipinä ja hapuillen ilon ja epätoivon vaiheilla hän kyyneliään

niellen asettui sohvan kulmaan, missä vieterit aikoja sitten olivat

lakanneet toimimasta vietereinä.

Riikka Tuuna seisoi keskellä Eino-Ilmarin ja Janne Lehtosen pientä

koppia. Hänen ympärillään olivat tavarat levällään, mutta hän ei niihin

kajonnut, hän ainoastaan tuijotti eteensä. Hänessä raateli tuska,

jommoista ei hän ollut tuntenut jälkeen sen yön, jolloin Arvo Mäkimatka

ja Somerin isäntä läksivät. Kuuraisen kylmä kärsimys kävi kiinni hänen

sydämeensä, kaivoi kynsin esiin jokaisen hermosäikeen pään ja veti

ja nyki. Hartioihin ja niskaa ylös aivoihin asti karkasi tuska kuin

hiirilauma, joka alkoi nakertaa hänen elävää lihaansa. Niin oli häneltä

nyt otettu hänen viimeisensä, pikkuveli, hänen lapsensa, jota hän oli

kanniskellut käsivarsillaan ja nukuttanut laulullaan. Eino-Ilmari on

mennyt, mennyt ties mitä kärsimyksiä kohti ja hän, Riikka, on ehkä

siihen syypää. Ne voivat kiduttaa häntä saadakseen häneltä jotakin

tietää. Sitäkin yhtä ylioppilasta olivat venytelleet laudalla.

Ne voivat ruoskia ihmistä... Riikka ajatteli pikkuveljen jäseniä

sellaisina kuin hän oli nähnyt ne Eino-Ilmarin pienenä pulikoidessa

järvessä. Hän olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut alastonna

heittäytyä santarmien eteen pikkuveljen sijasta. Onko hän, Riikka,

todella tähän syypää?

Mitä onnettomuutta hän aina levittääkin ympärilleen. Jos hän olisi

aikoinaan kuullut Arvoa, niin hän nyt olisi Arvon vaimo eikä Arvo

olisi mennyt. Jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, niin ei hän olisi

kohdellut Arvon huikentelevaisuutta niin ilman anteeksiantoa.

Ehkei Arvo olisi ollutkaan niin levoton, jos hänellä olisi ollut

varmuus lapsuudenystävän loputtomasta mielisuosiosta. Arvo oli niin

ihmeellinen, hän ei kärsinyt kahletta, häntä ärsytti tieto siitä

ettei hän saanut tehdä mitä ikinä tahtoi. Ja nyt hän on ties missä,

vapaudessa vaiko vankilassa, vaiko kuolleena. Tai ehkä hän paraikaa

on kidutuksen alaisena niinkuin Eino-Ilmarikin. Ja kaikkeen tähän

on syypää hän, Riikka Tuuna... ehkä. Varmaan. Sovituksen sana hänen

ja Arvon välillä jäi lausumatta. Helvetin kauhut jäivät Riikan

sydämeen, jäi surun toveriksi paha omatunto. Ja nyt tuli näille kolmas

seuralainen: Eino-Ilmarin kohtalo. Suru oli kudottu monista säikeistä,

se oli kärsimyksen kangas, jonka värit paloivat heleällä tulella. Mutta

kuvioista katsoivat Eino-Ilmarin yli kaiken rakkaat kasvot: uskolliset

tummat silmät, puhdas kalpeus, täyteläiset huulet ja värähtelevät

sieraimet. Oli kerrottu jotakin niin kauheaa kuin että poliisissa

oli suomittu uhreja kasvoihin. Riikka Tuunalla oli tunne ikäänkuin

jättiläiskokoinen rautapiikki olisi sijoitettu hänen ruumiiseensa ja

hän olisi kierrellyt itseään päästäkseen siitä eroon.

— Täti, alkoi yhtäkkiä Hamlet, — kyllä me saamme jotakin tietää, kun

Lehtonen palaa. Hän puhuu venättäkin. Ei nyt kannata vielä surra...

Kyllä vielä on toivoa... Mutta se Lehmä, se Aliina... hänet saisi

nylkeä... Kas vaan, tätä eivät ole löytäneet. Itse Hindenburgi on

jäänyt tänne. On se sentään miehen näköinen mies, viiksetkin noin

mahtavat ja entäs silmäys... kuin Kustaa Aadolfilla... Katsokaa nyt...

Mies se on!

Tuunan tytär havahtui. Miksei hän ollut lähtenyt apuun, miksi hän

seisoi tässä? Ehkä hän olisi voinut jotakin. Mutta hän olisi myöskin

voinut vahingoittaa ja ärsyttää vaaralliset viranomaiset. Täytyi

odottaa aamua ja sitten lähteä opettajain puheille. Koneentapaisesti

taipui hän alas ja rupesi nostelemaan tavaroita pöydälle. Hänen oli

kylmä, hän muisti että piti peittää särkynyt ikkuna. Olli parka,

hänet hän oli unohtanut Eino-Ilmarin menetyksen vuoksi. Katu lepäsi

hiljaisena. Yksikerroksiset puutalot nukkuivat. Se mitä oli tapahtunut,

ei ollut herättänyt ketään ihmistä, jonkin koiran vain, joka nyt

haukkui jossakin. Kuului askelia. Kaksi varjoa ilmestyi näkyviin.

Riikka tunsi paikalla Miljan ja Aliinan, jotka tulivat värjäriltä. He

puhuivat kiihtyneesti ja astelivat nopeaan. Riikka lähti vastaan ja

tapasi heidät kadulla. Aliina älmensi jo kaukaa:

— No siinä se nyt oli! Enkö minä sanonut. Se siitä pelistä tuli. Mutta

minulle vain naurettiin, kun sanoin, että sotaherrat alas seinältä...

Ollia ajetaan takaa... ammuttukin on hänen jälkeensä. Ja Tuunan pojalle

valjastetaan paraikaa hevosta... Lähdetään viemään... jonnekin,

varmempaan talteen. Ja niin ylpeästi kun hän minulle sanoi, että...

‒ Missä hevosta valjastetaan? pääsi Riikalta käheästi.

‒ Torilla... Poliisikamarin edessä. Ottivat ajurilta hevosen pitkän

reen eteen... Ei suinkaan häntä enää koskaan... Se siitä tuli.

Älkääs... älkää, ei sinne enää ehdi.

Riikka Tuuna juoksi. Niinkuin kauris hän pitkillä hypyillä ponnisti

eteenpäin. Hän ei päästä sitä hevosta lähtemään! Poikittain hän

heittäytyy maahan... Hän juoksi niin että rinnan huohotus vei häneltä

kuulon ja näön. Nyt vaan tästä kulmasta tuonne, sitten on tori!

Yhdellä laidalla suurta autiota toria kuului jotakin liikettä, muu osa

oli aivan äänetönnä. Huonossa valaistuksessa oli mahdoton erottaa, mitä

tapahtui. Kaikki rakennukset olivat pimeinä paitsi poliisikamari, jonka

kaikissa ikkunoissa paloi tuli. Riikan sydän seisahtui, kun ei hän

nähnyt rekeä. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan juoksi ääntä kohden.

Hän ei uskaltanut huutaa, peläten että suututtaisi santarmit. Pian

hiljeni tori kokonaan.

Hetken hän seisoi ja paineli käsiä rintaansa vasten. Sitten hän

suuntasi askeleensa poliisikamaria kohden. Pieninkin matka tuntui

pitkältä ja myöhästymisen mahdollisuus kävi yhä uhkaavammaksi.

Poliisikamarin pihamaalla oli vasta riisuttu ajurinreki vällyineen. Sen

nähdessään Riikka ymmärsi, että lapsi todella oli viety. Hän seisoi

ja tuijotti rekeen, ymmärtämättä mitä tehdä. Jos ottaisi hevosen ja

lähtisi ajamaan perässä.

— Tjule, tjule, netti flikka, lausui miehen ääni portailta.

Riikka havahtui, terästi joka jäsenensä ja läksi nopeasti ulos portista.

Astuessaan autioita katuja poikain kortteriin, kyseli hän itseltään,

hänkö oli syypää siihen mitä oli tapahtunut? Eikö ihmisen aina pidä

puhua totta, kaiken uhalla? Eikö hänen puheensa tule olla jaa-jaa ja

ei-ei?