JAA-JAA JA EI-EI

Kankaan pitäjäläisillä oli nyt yhteen tullessaan muutakin tekemistä

kuin pitää puhetta naapureistaan ja kylänmiehistään. Tapahtui paljon.

Ja pelätä saattoi, että tulisi tapahtumaan vieläkin enemmän.

Pitäjän metsät kaatuivat. Niitä tarvittiin juoksuhautoihin,

sanottiin. Asemalle ne kuljetettiin, juniin ne pinottiin ja itäänpäin

ne lähetettiin, kohti jättiläiskaupunkia, joka värisi Nevajoen

varrella. Kirkonkylä kuunteli pauketta Tuunajärven toiselta puolelta,

missä suurten talojen metsäalueet sijaitsivat. Maahisten kartanon

satavuotinen puistokin oli mennyt. Lintuja tuli kaiken syksyä suurissa

parvissa pohjoista kohti. Jotkut lensivät kuin päästään sekaisin

latojen seiniä vasten, menivät tainnoksiin ja jäivät sitten räpyttämään

hangelle kunnes kuolivat.

Parannan talo oli niin kauttaaltaan piiritetty juoksuhaudoilla, että

pääportaista suoraan piti astua sillalle, joka johti syvän kaivannon

yli. Ei ollut ihme, että isäntä oli menettänyt järkensä. Vähemmästäkin

saattoi tulla hulluksi. Sellaiseen kuntoon kuin he emännän kanssa

olivat talon panneet: karja oli kauttaaltaan jalostettua, monet

kerrat näyttelyissä palkittua. Ja nyt oli isäntä lähetetty Helsinkiin

sairashuoneeseen eikä ollut toipumisesta tietoa. Isäntä oli tunkeutunut

piikkilanka-aitaukseen ja kuvitteli olevansa hämähäkin verkossa. Hyvä

päällystakki oli mennyt pilalle, kun häntä siitä kiskottiin irti. Ja

kaikkein kummallisinta oli, että hulluudenpuuska oli tullut hänelle

juuri kirkosta saavuttua. Isäntähän oli ahkera kirkossakävijä niinkuin

emäntäkin, ei hänellä ollut mitään syytä säikähtää niistä opetuksista,

joita kirkkoherra sinä pyhänä antoi. Mutta puolen vuoden aikana

katsellessaan talonsa hävittämistä oli hän tietenkin niin kiusaantunut,

että järki meni.

Haapalan isäntä oli pitänyt venäläisille upseereille suuret kemut,

juottanut heidät niin että he makasivat päiväkausia ja sillä lailla

pelastanut metsänsä. Maahisten herra koetti samaa keinoa, mutta se

ei enää tepsinyt: metsä meni, satavuotinen puistokin meni. Maahisten

kartano piti nyt myytämän. Myytämän piti moni muukin talo. Eikä

suinkaan velkojen takia.

Kirkonkylä kuunteli tätä kaikkea jännityksellä. Ehkäpä täältä kuitenkin

oli liian pitkä matka lähettää puut asemalle. Kirkonkylä eli toivossa,

että se unohdetaan ja iloitsi ensi kertaa kaukaisesta epämukavasta

asemastaan vesien takana. Siitä asti kuin juna joutui pyyhkäisemään

pitäjän äärimmäistä kulmaa, oli kirkonkylä kadehtinut takalistoja,

jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet liikepaikoiksi. Nyt se jälleen tunsi

etuoikeutetun asemansa takalistojen rinnalla. Varmaan ei metsiin

täällä koskettaisi, varmaan tyydyttäisiin sotilasmajoitukseen. Oli

toki viidessä sadassa venäläisessä rasitusta tarpeeksi yhden kylän

osaksi. Kuitenkin painoi uhka alituisesti kirkonkyläläisiä. Kaukaiset

taivaanrannat muuttivat heidän silmiensä edessä ääriviivoja, muhkea

Kattilavuorikin kävi kuin miksikin paljaaksi limpuksi. Tätä kaikkea ei

katsellut ilokseen. Ja sitten tulivat metsien pakolaiset, turvattomiksi

joutuneet linnut ja huusivat varoittaen. Turhaa oli tulla etsimään

suojaa tänne kirkonkylään, täällä ajettiin ruutia ilmaan, jollei

muunkaan tähden, niin huvin vuoksi.

Mäkimatkan nuori agronomi katseli itselleen taloa. Maahisten

pellot hän kulki poikki ja pitkin, olipa jo herran kanssa puheissa

huonekaluistakin. Herra lupaili tykkänään muuttaa ulkomaille ja oli

valmis myymään huonekalustojakin, niin kiusaantunut hän oli. Lennartti

Mäkimatka piti komeudesta. Alma Tuuna näki vain sulhasensa ilon ja

iloitsi siitä. Ei Tuunan tyttäriä oltu totutettu koreilemaan, Tuunan

isäntä, vanha kirkkoväärti oli kätkenyt rahansa, kerrottiin. Minne?

Sitä ei kukaan tietänyt.

Häpeällisestä elämästä tuli todistuksia peräperään. Huoposella,

kauppiaalla, oli jo täytynyt panna pois palvelustyttö. Kyllä kai

Niinimäessä kävisi samalla tapaa. Tuunan pitkä Milja seisoskeli

alituisesti nurkissa ryssien kanssa. Pian ei pitäjässä enää ollut

ainoaa säädyllistä naista. Eikähän se ihme ollutkaan, kun suuren talon

emännätkin, joilla oli isoja lapsia, sillä lailla unohtivat arvonsa.

Vihdoinkin viimein Somerin isäntä oli huomannut millä kannalla asiat

olivat. Missä hän nykyään oli? Kuinka hän tällä tavalla viipyi? Tuunan

vanha Virma oli erään helmikuun päivän ehtoona tullut tyhjänä kotiin

ja vanhempi tyttäristä oli ottanut sen vastaan ikäänkuin hän olisi

sitä odottanut. Riikka Tuuna oli riisunut hevosen ja tyhjentänyt

koko reen, kantaen heinät lampaille, näytti melkein siltä kuin hän

olisi reen pohjalta etsinyt jotakin. Riikka ei kieltänyt, että hänen

veljensä oli lähtenyt hevosella. Mutta minne, sitä ei hän sanonut

tietävänsä. Hän tunnusti senkin, että Arvo Mäkimatka oli lähtenyt

samalla hevosella. Täytyi pysyä totuudessa, muuten ei ihmisellä ollut

tukikohtaa. Vanha kirkkoväärti ei paljon udellut. Ainahan Somerin

isäntä viime aikoina oli ollut matkoilla — hän ei yleensä maininnut

poikaansa ristimänimeltä, vaan kutsui häntä Somerin isännäksi — niitä

kauppamatkoja kun hän teki Pietariin. Kunhan hän vain muistaisi pysyä

erossa keinottelusta. Aika oli petollinen ja ihminen luonnostaan paha.

Miksei Somerin emäntä käynyt katsomassa? Eikä lähettänyt lapsiakaan,

vaikkei ollut kylmä? Kukaan ei vanhalle kirkkoväärtille vielä ollut

ilmoittanut totuutta. Paras olisi tietysti, jos hän pääsisi hautaan

siinä uskossa, että hänen lastenlastensa äiti oli kunniallinen nainen.

Mutta tuskinpa saattoi toivoa, että vanhus säästyisi totuudelta.

Monien muiden — ja suurempien — tapausten pyörteessä hukkui Kankaan

miesten matka verraten näkymättömiin. Paanasen Emmi tahtoi kivenkovaan

vihkimistä ryssän kanssa. Vanhemmat olivat kauan vastustaneet, mutta

mikäpä siinä enää auttoi. Ja siinäkin oli varakkaan talon tytär. Oliko

tässä enää kukaan varma itsestään, ei äiti tyttärestä eikä tytär

äidistä.

— Kansamme luonto muuttuu, mikä hänestä tuleekaan, sanoi kirkkoherra

matalaan kauppias Huoposelle joka oli entinen valtiopäivämies ja kaikin

puolin kunnon ihminen, — kun tässä nyt nämä ryssänlapset alkavat

syntyä, kasvaa ja ottaa haltuunsa äitiensä maan.

— Ja siellä etelämpänä kun vielä kuuluvat kiinalaisetkin jättävän

seurakuntiin jälkeläisiä, vastasi kauppias ja ravisti päätään.

— Kyllä nyt Suomen papistollakin on vaikeat ajat: rohkeasti tulisi

puhua ja varoittaa, mutta yhtäkkiä voi saattaa koko maan vaaraan,

jollei itsestäänkään välittäisi.

Pitäjäläiset tunsivat sielunpaimenensa rohkeuden näissä

varoittamisasioissa. Hän ei totisesti pelännyt henkeään. Peittelemättä

hän sekä saarnatuolissa että liikkuessaan pitäjällä puhui

tapainturmelusta vastaan. Kirkon ystävät olivat usein huolissaan hänen

puolestaan ja suorastaan salasivat häneltä erinäisiä asioita. Niinkuin

esimerkiksi viinanpolton Kankaan pitäjän sydänmailla. Kemppainen poltti

korvessa ja hänen viinansa oli kuuluisaa. Lakimiehetkin Helsingistä

ostivat sitä matin taskuunsa, lähtiessään käräjiltä kotiin. Helposti

olisi voinut päästä hengestään, joka olisi ilmiantanut vanhan Kustaan.

Sellainen tulisielu kuin Nahinen olisi oikopäätä syössyt keskelle

Kemppaisen tehdasta ja omilla käsillään hajoittanut kaikki tyynni.

Mutta Kankaan kirkkoherra olisi saanut Kustaasta pahan vihamiehen!

Ja tarvitsevathan oikeastaan kaikki täällä viinaa lääkkeenään.

Kaikenlaisia uusia kuumetauteja ilmeni yhtämittaa. Ja sitten panivat

venäläiset arvoa hyvälle viinalle. Hyvällä viinalla heidät sai

taipumaan paljoon. Niin että Kustaa poltti rauhassa. Vastaiseksi.

Ostettavissakin venäläiset kuuluivat olevan. Mutta raha täytyi antaa

niin salaa, ettei antajan oma ajatuskaan siitä tietänyt.

Paljonkohan tuollaiselle upseerille saattoi tarjota? Tai oikeastaan:

mitenkähän vähään hän tyytyi? Saattoi tuottaa itselleen suurta

vahinkoa, jos tarjosi liian vähän: sata markkaa oli liian vähän, mutta

viisi sataa ehkä liian paljon. Vai kuinka olisi ollut? Haapalan herra

oli ehkä antanut tuhat. Eikä se paljon ollutkaan, jos onnistui.

Pappilan navetasta oli kadonnut kana, keskellä selvää päivää. Oliko nyt

kana livahtanut ulos ja joutunut kettujen saaliiksi? Vai olisiko joku

sinelliniekka viekotellut sen käsiinsä, vääntänyt siltä niskat nurin ja

pistänyt poveensa? Paanaselta katosi aitasta suuri suolattu siankinkku,

suksia katosi porstuvista ja sukkia pellinnuorilta. Selvää oli, minne

Marjelinin lesken lammaskin syksyllä oli joutunut. Turhaa oli rovastin

siitä saarnata paukuttaa. Varkaat eivät olleet hänen seurakuntalaisiaan.

Tällaisia outoja tapahtumia sattui joka päivä. Niihin tottui ja ne

kävivät yksitoikkoisiksi. Elämä kului alituisesti pauhaten, ilman

rauhaa ja hiljaisuutta. Oliko sen vauhti vieläkin kiihtyvä? Miten?

Alettaisiinko metsiä kaataa täälläkin?

Metsien hävittäminen ja juoksuhautojen rakentaminen talojen

läheisyyteen tuntui olevan kaiken onnettomuuden huippu, sillä kerralla.

Parannan isännän kohtalo häämötti kammottavana hävitettyjen metsien ja

piikkilanka-aitojen takaa.

Ulkonaisesti oli kaikki oikeastaan ennallaan. Olisi itse asiassa

saattanut luulla, että taloissa Tuunajärven rannalla elettiin entiseen

tapaan. Varhaisessa aamuhämärässä alkoivat jäätyneet ovet paukkua ja

ilmestyi tuli tallien ja navettojen kuuraisiin ikkunoihin. Samalla

lailla oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Kolme kertaa päivässä

vuorottelivat Somerin ja Mäkimatkan ruokakellot. Somerin ruokakellolla

oli paljon heleämpi ääni, ei voinut erehtyä niiden äänistä. Pappilassa

ei ollut kelloa enempää kuin Tuunassakaan. Koko päivän nousi sauhu

talojen piipuista, varhemmin kaikista, myöhemmin vain yhdestä, Somerin.

Koko päivän mittaan keitettiin kotoisten liesien ääressä kahvia

ja valmistettiin kolme vankkaa ateriaa, niin erilaisia kuin talot

muuten järjestykseltään olivatkin. Pappilassa söi vuokraajan väki

omalla puolellaan, Nahiset, kirkkoherran väki, omallaan. Nahisella

syötiin paljon maitoruokia, puuroja ja vellejä. Myöskin sieniä oli,

kalaa ja vihanneksia. Ruustinna kiivaili vihannesten puolesta, antoi

kevätkaudet pitäjäläisilleen ilmaiseksi kaalintaimia, mansikantaimia

ja kaikkia mahdollisia taimia, mutta jos hän juhannuksen aikaan sattui

tulemaan lahjoittamiensa taimien pariin, niin olivat ne tavallisesti

henkihieverissä. Koulukeiton oli ruustinna saanut aikaan kolmessa

koulussa pitäjällä ja näiden kautta hän toivoi terveellisemmän ja

monipuolisemman ruokajärjestyksen leviävän kansan keskuuteen. Hän oli

päättänyt ettei levähdä, ennenkuin on saanut koulukeiton kaikkiin

pitäjän kolkkiin. Pappilassa kuivattiin, keitettiin ja suolattiin

vihanneksia talveksi. Pitkillä rihmoilla riippui kellarien katoissa

sekä sieniä että kaloja ja omenia. Pytyt, saavit ja tiinut olivat

täynnä eivätkä anteliaan pöydän äärestä milloinkaan loppuneet

vieraat. Perheen jäsenet siunasivat vuoronperään ruuan sekä aterialle

asetuttaessa että aterialta noustessa. Kirkkoherra pani suuret

valkoiset kätensä päällekkäin, sulki silmänsä ja puhui vapaasti,

tavallisesti vain muutaman, mutta syvästi tunnetun sanan. Ruustinna

käytti niitä sanoja, joita hänen isänsä kotona oli käytetty — pieni

runo se oli, neljä säettä — ja lapset lausuivat tai oikeastaan lukivat

ulkoa saman runon, vaikka isä kaikin keinoin koetti teroittaa mieliin,

että jokainen sanoisi sen mitä kulloinkin ajatteli ja tunsi eikä mitään

ulkoa opittua. Se oli ilonhetki isälle, kun vanhin lapsista, Jeremias,

joka oli kymmenen ikäinen, todella kerran alkoi oman rukouksensa.

»Me kiitämme sinua, rakas taivaallinen Isä, että taasen tänään

annat meille...» Siinä lapsi kuitenkin avasi silmänsä ja nähdessään

Haagarin ja Lyydian oudosti tuijottavan itseensä lensi tulipunaiseksi

ja huusi ilmoille sanan: »Ruokaa». Sen jälkeen taisteli hän itkua

vastaan, ja isä ja äiti riensivät hänen avukseen. Ateria kului heidän

hilpeästi keskustellessaan vieraan isännän kanssa, joka sillä kertaa

sattui olemaan pappilassa. Kun äiti toisen kerran pani puurovadin

kiertämään, juoksi Jeremias keittiöön eikä enää tullut. Isä kiitti

aterialta noustessa hänen puolestaan eikä poikaa nuhdeltu siitä että

hän oli laiminlyönyt tehtävänsä. Päinvastoin oli isä hänelle entistä

hellempi ja siitä lähtien ruvettiin häntä, Jeremias Nahista, pitämään

pappisalkuna. Hän oli vaaleatukkainen enkelimäinen lapsi, silmäluomet

jonkin verran tulehtuneina. Isänsä näköinen ja tapainen oli Jeremias,

Haagar, Lyydia ja Esteri tulivat äitiinsä, olivat tummia, toimeliaita

ja iloisia Molemmat nuoremmat vastaiseksi kuitenkin enimmäkseen tekivät

pahaa. Haagar luki sentään jo pöydässä ruokaluvut. Esteri ainoastaan

oli todellinen Kankaan pitäjän kansalainen, hän oli syntynyt täällä,

hän. Sanomattakin on selvää, että Nahiset olivat raittiusväkeä. »He

ovat niin hyveellisiä, että ovat paheellisia», sanoi Arvo Mäkimatka

heistä ja rypisti nenäänsä.

Sylvi Somerin keittiönlieden ääressä hallitsi kaupunkilainen

keittäjätär. Laitettiin paisteja ja hyytelöjä, otettiin auki

säilykerasioita. Tyhjiä peltipurkkeja oli talon nurkissa läjittäin.

Ei milloinkaan puuttunut Somerin kellarista sardiineja, hummereja tai

erilaisia juustoja. Myöskin oli aina tarjolla olutta. Pikkuleivät ja

jälkiruuat olivat kuuluisat kautta pitäjän. Nahalla päällystetyillä

ruokasalin tuoleilla istuivat lapset potkien tuolien messinkinastojen

ja pöydän heloja sekä alituisesti riidellen syömistä vastaan. Irja ei

olisi syönyt muuta kuin jälkiruokia, Lauri ja Siiri eivät kärsineet

maitoa ja juuri sitä heidän olisi pitänyt syödä. Joka suupalalta täytyi

äidin luvata heille palkinto. Isä oli vaatinut, että piti syödä kaikki

mitä oli pantu lautaselle. Mutta lapset säikähtivät siinä määrin

hänen ankaraa katsettaan, että he rupesivat itkemään ja äidin täytyi

nyt luvata sekä karamellit että marmelaadit ja ohukaiset ennenkuin

he rauhoittuivat. Fedja-sedän polvella totteli Irja ihmeellisesti.

Lapsi oli niin heikko, että täytyi välttämättä syödä, selitti setä,

ja kun setä pisteli hänen suuhunsa paistia ja munaa, niin hän söi.

Fedja-sedällä oli sellainen mainio tapa taltutella lapsia. Ja kun he

yrittivät ruveta vastustelemaan, niin hän alkoi jutella, teki sadun

ja näytti käsillään suuren eläimen, joka tulee sellaisten lasten luo,

jotka eivät syö. Se oli hirveä krapu tai hämähäkki. Pedolla oli viisi

laihaa valkoista, julman pitkää jalkaa, yhdessä jalassa sormus. Sormus

teki, ettei petoa kuitenkaan kovin pelännyt. Sitten piirsi Fedja-setä

savukelaatikkonsa kanteen niin laihan lapsen, että se oli kokoonpantu

pelkistä pitkistä viivoista: se oli Irja! Sellaiseksi tulee, kun ei

syö. Nyt teki setä tulitikuista pöytäliinalle toisen lapsen: se oli

Lauri. Kun Siiri näki nämä kuvat, tarttui hän kaksin käsin maitolasiin

ja joi, joi pohjaan saakka niin että kulisi. Fedja-sedän ymmärsi hänen

äänestään ja käsistään, ei tarvinnut osata hänen sanojaan. Isänkin

täytyi naurahtaa Fedja-sedälle, kun hän katseli hänen mutkiinsa. Mutta

hän nousi heti ylös ja meni totisena pois, ikäänkuin hän olisi katunut

hymyään. Lapsentyttö Liisa naureskeli pöydässä palvellessaan niin että

hänen emäntänsä tuon tuostakin täytyi muistuttaa hänelle, ettei se

sopinut. Sylvi-rouvan maidonvalkeat kasvot vetäytyivät niin tummaan

punaan, että erotti pehmeän untuvankasvun hänen korviensa seuduilla:

mokomakin ruma tyttö kehtasi! Liisa lakkasi, tulipunaisena hänkin,

nauramasta, mutta hänen rehevä maaseutulainen nuoruutensa värähteli

hänen tahtomattaankin kalpean muukalaisen läheisyydessä. Everstin

kirjuri oli aikaisemmin katsahtanut häneen kuin iloiseen koiranpentuun

tai muuhun nuoreen elukkaan. Nyt ei hän enää häneen katsahtanut,

mutta saattoi vaistota, että hän muisti hänen läsnäolonsa ja otti

sen lukuun. Fedja-setä soitti viulua. Ei yksin koira ulvonut sitä

kuunnellessa, vaan lapset itkivät, Siiri varsinkin. Eivätkä äidinkään

kyyneleet olleet kaukana. Fedja-setä soitteli joitakin omia itkujaan

tai suuria surujaan. Kuka hänet tiesi, kun ei hänen kanssaan saattanut

puhua. Isäntä oli ainoa, joka ei heltynyt. Hän pysytteli soiton aikana

ulkosalla.

Mäkimatkan ruokakello läjäytteli kuin kelpo aisakello korkeudestaan.

Se olikin aisakello eikä mitään muuta, sillä tytär oli naimisiin

mennessään vienyt kodistaan yksin ruokakellonkin. Mäkimatkan

heleä-ääninen kello oli ollut tuttu kautta pitäjän, siinä oli

ruotsalaisia kirjoituksia ja vanha vuosiluku, isäntä vainaja oli

saanut sen ostaessaan talon, ja nykyinenkin isäntä pani sille suurta

arvoa. Mutta ainoalle tyttärelleen pani hän vieläkin suuremman arvon

ja Sylvi sai kellon. Mäkimatkan torpparit ja muonarengit kuulivat

kyllä ruoppakuopilleen senkin aisakellon äänen. Mäkimatkan maat eivät

enää olleet niin suuret, sitten kun isäntä oli jaellut niitä oikealle

ja vasemmalle. Omat talot oli jo Eevertillä, Atella ja Laurilla —

emännät vain puuttuivat, mikä siihen lieneekin ollut syynä, etteivät

Mäkimatkan pojat naineet. Arvo oli vuosikausia aikonut, mutta valmista

ei tullut. Lennartti yksin muodosti poikkeuksen, hän haki jo taloa

viedäkseen sinne kihlatun emäntänsä Alma Tuunan. Jonni ja Harald — eli

Haruksihan häntä kutsuttiin — olivat vielä kotona, mihinkään kouluun ei

heitä tahtonut saada. Ja kotona oleilivat Eevertti, Atte ja Laurikin,

vaikka heillä oli talot. Ihmeellistä sukua pysyttelemään yhdessä,

pojat viihtyivät vain siinä isän ja äidin ympärillä. Ei missään saanut

sellaista vapautta, väittivät he, eikä sellaista ruokaa. Ei kukaan

osannut esimerkiksi siitä nelijalkaisesta, jota kutsutaan siaksi, tehdä

sitä mitä äiti ja vanha Piina siitä tekivät. Kinkut ja syltyt sulivat

kielelle, kun he niitä olivat pyöritelleet, vanutelleet, venytelleet,

puserrelleet ja nuijineet. Tämä nelijalkaisen liha Mäkimatkassa olikin

halutuinta hengenpidintä. Kolme kertaa päivässä sitä tarjottiin

säännöllisesti sekä väenpöydässä että haltijoiden aterioilla — syötiin

eri pöydissä, ei siksi että ruoka näissä pöydissä oikeastaan olisi

ollut huonompaa tai parempaa, vaan sentähden, että juomat olivat

toiset. Isäntä käytti miestä väkevämpää, aina Kemppaisen korpirojusta

alkaen kalliisiin kaupungin juomiin asti. Eivätkä pojatkaan sylkeneet

lasiin, vaikka joivat kohtuudella. Lennarttia suorastaan voi sanoa

raittiusmieheksi, eikä suinkaan Tuunan tytär häntä muuten olisi

ottanutkaan, niin hurskaita kuin tuunalaiset olivat.

Iloinen talo se oli Mäkimatka. Siellä soitettiin ja laulettiin

aamusta iltaan, siellä oli harput, huilut ja kanteleet. Kun isäntä

vaan Helsingistäkin tuli, niin aina hän jonkin uuden piipattimen

kuljetti mukanaan, mikä soitti kiertäen rullaa, mikä soitti kun sen

veti niinkuin kellon, mikä lauloi. Ja oli siinä kuin parhaimmilla

markkinoilla, kun isäntä joskus toisellakymmenellä ollessaan pani

kaikki pojat vinguttamaan harppuja, huiluja ja muita renkuttimia

yhtaikaa.

— Pappa on taas ottanut koreasta pullosta, naurettiin väentuvassa.

Yhtäkkiä saattoi ovi avautua ja pappa astui sisään, hyllyen sekä

ulkonaista että sisäistä hyvinvointia.

— Pojat, sanoi hän ja nauroi niin että hänen leukansa oli monessa

syvässä laskoksessa päällekkäin, — pojat hoi, annattekos sijaa

sängyssänne. Raukaisee niin pirusti tulee kai taas ilmanmuutos. Se on

se ihmisen ruho paras paromeetteri. Ei paremmasta väliä... Hehhehheh,

kyllä se tietää, koska ilmat muuttuvat.

Ja pappa keikahti sänkyyn, joka oli muurin ääressä, koska se oli

kahdenmaattava, niin että hän hyvin mahtui. Rengit Janne ja Mikko siinä

jo olivat nukkuneet viisi vuotta. Heillä oli kummallakin muistokello

taskussa, isäntä antoi uskollisuudesta, määrävuosien jälkeen, sellainen

oli tapa talossa.

Rouva makasi päiväkaudet sängynpohjilla, piika, Piina kantoi hänelle

sinne ruokaa, ja pojat nauroivat ja ilveilivät ympärillä sairasta

hauskuttaakseen. Sairas — johan nyt, mikä sairas hän oli! Posket kuin

hohtavat omenat, silmät kuin nuorella eläimellä. Laiska hän oli.

Oliko kukaan koskaan nähnyt häntä täysissä vaatteissa? Korvansa hän

puetutti, kultaisissa renkaissa riippui suuret vihreät kivet niin

että korvanlehdet niiden painon alla olivat venyneet. Kultaseppä kai

hänen isänsä oli ollutkin. Pietarista sanoivat hänen alkuaan olevan,

mutta selvää suomea hän puhui ja oli uskonsakin puolesta suomalaisia.

Sieltäpäin oli Piinakin, se likainen, musta eukko, joka oli hoitanut

kaikki Mäkimatkan lapset ja joka valmisti sylttyjä, kinkkuja ja

piiraita. Rasvainen hän oli, kaikki hänestä tihkui lihavuutta. Ja

aina hän nauroi. Jollei rouva paljon pukeutunut, niin ei Piina paljon

riisuutunut. Hän nukkui vaatteet yllä, sen uunin kyljessä, joka

kulloinkin oli lämpöisin, puulaatikonkin päällä, kippurassa kuin koira.

Kerrottiin hänen ryömineen leivinuuniin sinä talvena, jolloin oli neljä

viikkoa peräkkäin neljättäkymmentä astetta kylmää. Piina piti vaatteita

niin kauan, että ne päältä hajosivat, sellainen oli Piina. Mutta

rouva esiintyi aina kampausröijyssä, milloin häntä ikkunasta näki,

käsivarrenpaksuinen palmikko riipuksissa. Samaisissa kampausröijyissä

hän kesäisin kulki puutarhassa. Ja tällaisia kampausröijyjä hänelle

aina ommeltiinkin — tiesihän sen Helmisen Jenny, joka hänelle neuloi.

Kolme silkkipukua riippui kaapissa, komeat ja koristetut kuuluivat

olevan, mutta ne tuskin olisivat enää voineet verhota Mäkimatkan

rouvan pientä sormeakaan, niin lihava hän nyt oli. Ne olivatkin

viidenkolmatta vuoden vanhat. Mutta koko perheen mieluisin olinpaikka

oli äidin huone, missä vuodetta ei koskaan päiväksi peitetty ja missä

seinät olivat täynnä lasten valokuvia kultakehyksissä, kuvia heidän

lapsuudestaan, heidän olostaan koulussa, ryhmäkuvia koko Mäkimatkan

perheestä, ryhmäkuvia pojista tovereineen ja myöskin kuvia koirista,

lehmistä ja hevosista. Yläpuolella äidin leveää vuodetta, mihin

Mäkimatkan nuoret aviopuolisot aikoinaan molemmat olivat mahtuneet,

riippuivat vieläkin heidän kuvansa hääpuvuissa, vaikka heitä tämän

kuvan perustuksella nykyään oli vaikea tuntea. Hiekankarvainen kissa,

nimeltään Mossa, virui vuorokaudet umpeensa emäntänsä jaloissa. Tältä

kissalta ei milloinkaan kielletty nautintoja, se sai nousta jokaiselle

pöydälle talossa ja ottaa mitä se halusi. Jos se suvaitsi pistää päänsä

kerma-astiaan, niin luettiin se sille vain ansioksi. Sillä Mossalla oli

yleensä huono ruokahalu. Piina kantoi sille parasta mitä tarjolla oli,

suoraan kukikkaalle peitteelle Maria-rouvan vuoteessa. Yksi ainoa ääni

oli, joka täydelleen herätti kissan: veitsen hionnan ääni kivivadin

laitaa vasten. Se tiesi, että alettaisiin paloitella tuoretta lihaa,

ja silloin Mossa karkasi ylös ja syöksyi silmät suurina keittiöön.

Kaikki pojat pitivät Mossasta, hyväilivät, silittivät ja ärsyttivät

sitä. Äidin ja Piinan täytyi suorastaan suojella talon lemmikkiä,

joka oli täydelleen tunnoton kaikkeen siihen suitsutukseen nähden,

mitä sille omistettiin. Huoneeseen näkyi komea Tuunanselkä, vuoroin

sinisenä ja läikkyvänä, vuoroin valkoisena ja liikkumattomana. Rehevät

sireenipensaat olivat päässeet puoliväliin ruutuja, niissä hyppelivät

talvisin varpuset, tuottaen iloa sairaalle, ja kesäisin tuli niiden

huumaava kukinta-aika, jolloin äiti kampausröijyssään tuskin väistyi

puiden luota. Hän viipyi päivät alhaalla niiden juurella ja yöt hän

seisoi ikkunassa. Hänen päätään kivisti, mutta häntä ei saatu luopumaan

kukkasista. Hän odotti tätä sireenien kukinta-aikaa niinkuin odotetaan

tärkeää tapausta. Myöskin omenapuiden kukkiminen oli tärkeä tapaus

talossa. Omenapuut olivat kuitenkin paljon aremmat ja oikullisemmat

kuin sireenit. Halla vei ne niin helposti tai tuuli varisti ne ennen

aikojaan.

Mäkimatkassa kävi paljon vieraita, mutta aina vain miehiä, papan ja

poikain tuttavia. Äiti ei lähtenyt heitä tervehtimään, Piina kantoi

heille sylttyjään ja piiraitaan. Ei milloinkaan Mäkimatkan rouva mennyt

neulomaseuroihin eikä kirkkoon. Pitäjän naiset eivät häntä häirinneet

— he puhuivat hänestä, sehän on selvää, mistäpä olisi voinut löytää

kiitollisempaa puheenaihetta, mutta he karttoivat häntä. Ruustinnakin

oli vähitellen jättänyt hänet rauhaan. Alussa oli hän itsepintaisesti

tunkeutunut kulmakamariin keskelle perhekuvia, istuutunut vuoteen

laidalle, kiskonut irti kaksinkertaiset ikkunat ja väittänyt koko

sairauden johtuvan raittiin ilman puutteesta. Säikähtyneenä oli kissa

hypännyt sängystä, säikähtyneenä oli niinikään rouva katsellut pitäjän

sielunpaimenen rouvaa, kunnes Piina oli rientänyt molempien avuksi. Oli

syntynyt sananvaihto, Piina oli puolustanut huoneen vanhaa, taattua

ja laskeutunutta lämpöä, ruustinna oli puhunut hapesta ja typestä

ja selittänyt, että talonväki yleensä turmelee vatsansa liialla

lihansyönnillä, mitään niin epäterveellistä ei ole kuin sianliha.

Isäntäkin oli tullut siihen, nauranut ruustinnaa vasten kasvoja ja

vedonnut omaan lihavuuteensa ja ruustinnan laihuuteen — kuka vietti

terveellisempää elämää? Muutaman kerran oli ruustinna vielä yrittänyt

puhua järkeä Maria-rouvalle, hän oli houkutellut häntä kirkkoon ja

neulomaseuraankin, mutta turhaan. Maria-rouva sanoi, ettei hän jaksa

tulla ja todella olivat juuri silloin hänen muuten niin rauhalliset

kasvonsa tuskallisen levottomuuden vallassa.

— Hän on luulosairas, kuiskasi ruustinna Mäkimatkan isännälle. — Kun

hänet saisi uskomaan, että hän on terve, niin hän olisi sitä. Samassa

hetkessä hän olisi terve! Luulosairaus onkin vaarallinen tauti.

— Entä luuloterveys sitten! sanoi isäntä ja veti kulmakarvansa viiteen,

kuuteen laskokseen ylöspäin.

Mäkimatkan isännällä oli sellainen iho, että se poimutteli niinkuin

harmonikan palkeet, minne käsin hän vain tahtoi.

Ruustinna Nahinen ei enää käynyt neuvomassa Mäkimatkassa. Osoitteeksi,

ettei hän ollut suuttunut, lähetti hän kuitenkin silloin tällöin

lapsensa viemään taloon lämpimäisiä. Isäntä oli lahjoittanut heille

huuliharpun ja pienen torven. Ne olivat kuitenkin heti menneet rikki.

Pappilan lapset lauloivat kuistilla päivänpaisteessa, auringonsäteiden

taittuessa läpi värillisten ruutujen. Niinkuin pienet enkelit he

lauloivat. Isäntä istui paitahihasillaan, hymy huulilla, silmät

ummessa ja kuunteli, eikä hänen kasvoillaan ollut yhtään laskosta. Kun

lapset olivat lopettaneet, puheltiin. Haagar ja jo Lyydiakin osasivat

antaa tarkat tiedot siitä mitä kotona tehtiin, ikään kuin he olisivat

olleet isoja ihmisiä. He tunsivat puutarhan hoidon, he poimivat pois

kaalimadot, he katsoivat kanat, he leipoivat äidin mukana. Vain

pienimmällä, Esterillä, oli nukkeja, nämä muut olivat jo pappilanrouvia

pienoiskoossa. Äitinsä mukana ja myöskin hänen sijassaan kävivät he

oppimassa Marjeliinin leskeä, Kemppaisen muoria ja muitakin vanhoja ja

sairaita.

— Kemppaisen muori panee kahvin joukkoon suolaa, eikö se ole

ihmeellistä? toimitti Haagar.

— Siellä on hiiriä, huusi hänen nuorempi sisarensa, — ne vinkuvat ja

juoksevat... Vaikka istuu huoneessa, niin ne tulevat pöydälle...

— Ja pikkulapsi Johanssonnilla jo paranee, touhusi taasen Haagar. —

Äiti on keittänyt maidon ja tutit meillä pappilassa. Lapsi ei olisi

voinut parantua, kun siellä oli niin likaista.

— Vai likaista, sanoi isäntä kuin kaiku.

Molemmat tytöt naurahtivat.

— Niin kauhean likaista, vastasivat he ja tekivät käsillään vanhan

ihmisen liikkeitä.

— Piina! huusi isäntä ja koputti ruutuun, — eikö sinulla ole niitä

piirakoitasi. No mitäs tämä Jeremias tarkoittaa? Ajatteletkos, kun et

puhu?

Haagar, joka seisoi isännän jalkojen välissä, kapusi hänen polvelleen,

ja, pannen kädet hänen kaulaansa, kuiskasi:

— Jere kertoo Irjalle tosia satuja.

— Mitä? sanoi isäntä yhtäkkiä hyvin huvitettuna ja hänen hengityksensä

höyrysi viinaisena lapsen niskaan.

— Tosia satuja raamatusta.

— Jere ottaa Irjan rouvakseen! huusi nuorempi tyttösistä, Lyydia,

nauraen, ja hyvin kaukainen itsetiedoton aavistus jostakin

salaperäisestä tuntui hänen kasvojensa ilmeessä.

— Mitä? toisti isäntä vieläkin enemmän huvitettuna ja hänen

hengityksensä höyrysi nyt toiselle taholle. — Ottaako Jere Irjan

rouvakseen?

— Ottaa, vastasi poika, katsoen suurin sinisin silmin isännän

kalpeihin, pöhöttyneihin ja veitikkamaisiin kasvoihin. — Minä olen

lukenut kaikki Mooseksen kirjat ja kertonut Irjalle.

— Mooseksen kirjat? sanoi isäntä. — No mitäs niissä puhutaankaan?

Tytöt rupesivat nyt kilvan kertomaan:

— Oli kynttilänjalka puhtaasta kullasta... Kuusi haaraa ja kolme

mantelinmuotoista maljaa ja seitsemän lamppua, kaikki puhtaasta

kullasta...

— Ja pesuastia myös vaskesta, niiden naisten peileistä, jotka

palvelevat seurakunnan majan edessä... ja koukut ja vyöt hopeasta.

Veli halusi korjata sisartensa esitystä, mutta ei tahtonut saada

suunvuoroa.

— Te puhutte sekaisin, huusi hän. — Täytyy ensin kuvata kuinka arkki ja

armoistuin tehtiin... Arkki oli sittimipuusta, puolikolmatta kyynärää

pitkä — niinkuin tästä seinään, sanoo isä, ja...

Isäntä, jonka oli hyvin kuuma, tunsi pitkän, ikävän jutun olevan

tulossa ja huusi edelleen Piinaa.

— Pitääkö Jeremias Irjasta? kysyi hän sitten.

Se asia huvitti häntä paljon enemmän kuin Mooseksen kirjat.

— Laurista minä pidän enemmän, selitti poikanen ja yritti taasen alkaa

kuvaustaan, kun Piina joissakin iänikuisissa suurissa kengissä laahusti

yli ruokasalin permannon, haljenneella lautasella kädessään piirakoita.

Hän hymyili lapsille keskeltä tummia, kiiltäviä kasvojaan. He ottivat

piirakat, niiasivat ja hymyilivät vastaan. Piina naurahti ja lapsetkin

naurahtivat. Suurella vanhalla vaimolla oli syyliä ja luomia kasvot

täynnä, mutta hyvä hän oli. Hän otti nyt pöydältä sen siistin käärön,

johon ruustinna oli verhonnut leipälähetyksensä, nyökkäsi iloisesti

ja läksi viemään kääröä emäntänsä kamariin. Lapset söivät piirakkaa,

isäntä haukotteli ja hääti hiestyneiltä kasvoiltaan pois kärpäsiä.

— Vai Irjan Jeremias...! toisti hän ja kohtasi hiukan rivoin katsein

pojan viattomat silmät, jotka tuikkivat punalaitaisten luomien

kehyksestä.

— Irja osaa kaksi psalmia, selitti poika, — kaikkein lyhyimmät. Irja

ei tahtonut oppia niitä järjestyksessä, vaan kaikkein lyhyimmät.

Neljännessäkymmenennessä kolmannessa psalmissa on viisi värsyä, mutta

ne ovat pitkiä. Sadannessakolmannessakymmenennessä kolmannessa ja

neljännessä on vain kolme värsyä. Ne Irja osaa.

Isäntä naurahteli ja ravisti päätään.

— Vai lyhyimmät, vai! Kas vain sitä Irjaa... Vai lyhyimmät.

Isäntä rupesi ääneensä nauramaan, ajatellessaan tyttärentyttärensä

oveluutta. Pisimmät psalmit tahtoisi pikkupappi ahtaa hänen päähänsä,

mutta hänpä oppiikin lyhyimmät. Kyllä se tyttö maailmassa puolensa

pitää, se on näitä Mäkimatkoja. Vaikeampaa tulee olemaan Ollin, se on

juro ja härkäpäinen. Ja lisäksi ruma.

— No, luuletkos sinä, Jeremias, että Irja rupeaa sinun rouvaksesi?

— Rupeaa kyllä.

— Vai niin. Ja sinä otat hänet, vaikka hän oppi vain lyhyimmät psalmit.

— Kyllä hän vielä oppii pitemmätkin.

Isäntä tuijotti häneen suu auki, posket laskoksissa. Mikä tuostakin

lapsesta oli tulossa?

Piina asteli saliin, jätti rouvan kamarin oven auki ja toi

kokoonkäärityn salvetin sekä tuhansia kiitoksia ruustinnalle lahjasta.

Rouva pyysi lapsia laulamaan ja he lauloivat. Isännän kasvot eivät enää

silinneet, sillä hän ei nyt kuunnellut, vaan toivoi lasten jo menevän.

Lähtöä kiirehtiäkseen hän tarjosi heille kullekin markkaa. Hän oli

kerran ennenkin antanut tytöille markan. Tytöt ottivat nytkin. Jeremias

ei ottanut rahaa. Isäntä katsoi häneen kummissaan ja käski tyttöjen

jakaa rahan. He niiasivat ja läksivät.

Mäkimatkan isäntä oli rikkaiden kirjoissa. Käsittämätöntä vain oli,

mistä hänen varansa tulivat. Niin, mistä hänelle rahaa riitti? Työ kävi

Mäkimatkassa höllästi, talon miesväki lauloi, nauroi, matkusteli ja

nukkui pehmeissä vuoteissa. Oliko isäntä todella metsästään saanut niin

tavattomia summia, ettei enää tarvinnut työtä tehdä eikä kehrätä? Vai

velkaako tehtiin? Mäkimatkalaiset eivät puhuneet asioitaan ulkopuolelle

oman pesänsä. Kukaan ei tullut tietämään heistä muuta kuin sen minkä

ulospäin näki: että he elivät sovussa ja keskinäisessä rakkaudessa ja

että toisen mielestä aina oli hyvä mitä toinen teki. Varmaan Somerinkin

emännän teko, josta koko pitäjä puhui ja toitotti, kotiväen silmissä

oli vain kehuttava. Sellaisia olivat mäkimatkalaiset.

Tuunassa kului toinen päivä toisen kaltaisena. Kelloa olisi tuskin

tarvittu talossa, sillä niin täsmällisesti tiesi jokainen herätä

aamulla, mennä askareilleen, tulla ruualle, mennä uudelleen työhönsä,

tulla uudelleen ruualle ja vihdoin illalla panna maata. Sellaisetkin

tulokkaat talossa, jotka olivat köykäisempää ainetta, joutuivat täällä

pakosta polkemaan entisissä jäljissä. Alma-tytär oli aina navetassa,

Riikka-tytär kävi miesten töissä, isäntä valvoi talon silmänä,

muuta ei hän tehnyt, koiraa ei olisi tarvittu. Ilokseen tyttäret

sen kuitenkin pitivät, sehän oli ainoa, jolle he hymyilivät, muuten

ei kai talossa olisi hymyilty enempää kuin naurettiinkaan. Tuunassa

ei naurettu eikä paljon puhuttukaan. Ihmiset kulkivat toistensa ohi

pihamaalla sanomatta sanaakaan. He eivät olleet suuttuneet, se ei

johtunut siitä. Mutta he karttoivat turhia sanoja, niistä oli tili

tehtävä tuomiopäivänä. Teidän sananne olkoon jaa, jaa ja ei, ei. Kun

vieraitakin tuli — ja niitä kävi ja ne otettiin kohteliaasti vastaan,

niin oli kuin jokin näkymätön suojeleva vaate hetkeksi olisi siirtynyt

syrjään päästääkseen vieraat sisäpuolelle. Talon painuessa oman väen

hiljaisuuteen vaate taasen vetäytyi paikoilleen vaimentaakseen kaikki

äänet ja liikkeet. Vieraat otettiin, niinkuin sanottu, kohteliaasti

vastaan, mutta tarjoilu ei koskaan ollut ylellistä, niinkuin elämä

yleensäkin oli karua. Yhteisessä pöydässä syötiin silakkaa, leipää ja

perunoita, silloin tällöin läskikastiketta, puuroa ja perunakeittoa.

Kullakin päivällä oli oma päivällisruokansa, ehtoo- ja aamuruoka oli

sama. Pyhäpäivät erosivat jyrkästi arjesta. Ne päivät olivat vieläkin

hiljaisempia kuin muut. Lauantaina oli joka nurkka siistitty, kaikkiin

nauloihin oli pantu puhtaat pyyhinliinat ja kaikkien portaiden eteen

uudet havut. Aamusta lähtien valmistauduttiin kirkkoon ja kirkosta

tultua istuttiin ja ikäänkuin märehdittiin mitä siellä oli kuultu. Koko

talossa ei ollut ainoaa pehmeää tuolia tai sohvaa. Suuressa salissa

huutelivat huonekalut toisiaan, tilava pöytä, jonka molemmat päät

laskettiin saranoilla alas niin että näkyviin jäi vain kaitainen levy,

saattoi syystä läjäyttää levyjään udellakseen oliko vastapäätä avaraa

huonetta astiakaappi, ja ne kahdeksan tuolia, jotka seisoivat neljän

ikkunan alla, vaikeroida yksinäisyyttään. Hallitsevin koko huoneessa

oli muratti. Se oli laajalta tunnettu, sillä se oli ollut rehevä ja

muhkea jo silloin, kun Tuunan talossa oli kestikievari aikoinaan,

ja moni matkustava nainen oli siitä varkain ottanut oksan. Muratti

yleni kahdelta koivuiselta kannolta kahdessa vastapäisessä nurkassa

ja kiersi ankaralla vihannuudellaan ympäri koko huoneen. Tuo muratti

oli ikäänkuin Tuunan talon haltia. Kaikki ne heleämmät, iloiset kukat,

joita tyttäret toivat kylältä, joutuivat täällä vieraaseen maaperään

ja menestyivät huonosti — muratti rehoitti vuodesta vuoteen, heitellen

kiehkuroitaan pitkin valkoisia seiniä, hypellen nurkkauksissa rohkeiksi

silloiksi ja täyttäen valkean huoneen oudolla tummalla tuoksullaan.

Tämän muratin alla olivat Tuunan arat tyttäret kohdanneet rakastettunsa

ja vaihtaneet heidän kanssansa avuttomat hyväilyt. Arvo Mäkimatkakin

esiintyi aina Riikka Tuunan seurassa kömpelönä.

Muratti oli talon toinen haltia, tuore, villi ja rohkea — toinen

oli talon emäntä, lahoava, maatuva ja liikkumaton, talon ristinpuu.

Molemmat yhdessä antoivat leimansa talolle ja loivat sen henkeä.

Siellä kulki rinnan taikka vastakkain kaksi virtausta, toinen villi,

tuore ja rohkea, joka vaikutti että jokainen talonväistä kävi

riippumattomana, omia teitään, tekemättä toiselle tiliä sisäisistä

asioistaan; toinen orjuuttava, maahan painava, iloton, joka pidätti

jokaisen naurun. Eino-Ilmarikin, joka oli nuori ja jonka olisi pitänyt

vielä saada nauraa, kävi täällä hiljaiseksi. Vain muualla hän saattoi

olla reipas ja nuori. Sairas emäntä, joka oli elänyt seitsemäntoista

vuotta puhumattomana ja liikkumattomana, piti taloa äänettömän

painostuksen vallassa. Kukapa jaksoi muistaa, että hän oli ollut

nuori ja kaunis, kun Eino-Ilmari syntyi, että hän jonkin päivän oli

jokeltanut ja hymyillyt esikoiselleen. Kymmenkunnan vuotta oli isäntä

kuunnellut sekä oppineita että itseoppineita parantajia, mutta kun uusi

halvauskohtaus sitten oli vienyt emännältä viimeisenkin puhelahjan,

odotettiin vain kuolemaa päästämään elävää ruumista maan poveen,

jonne se kuului enemmän kuin maan päälle. Aamulla nostettiin emäntä

vuoteesta keinutuoliin ja illalla hänet nostettiin takaisin vuoteeseen.

Väkevimmät palvelustytöt, muonamiehet ja rengit kävivät viikkovuoroin

auttamassa nostamaan ja saivat työstään palkan. Vanha kirkkoväärti oli

miltei aina itse auttamassa. Hän kantoi ristinsä uskollisesti.

Tämän sairaan luo oli ruustinna tervetullut vieras. Sisar Hulta, joka

oli diakonissa, kuunteli häntä, peitti sairaan ja avasi ikkunoita.

Sairas söi ilman valintaa kaikki mitä ruustinna kuljetti hänen

syötäväkseen. Eikähän hän mitään epäterveellistä kuljettanutkaan,

ymmärsi hän sairaan tarpeet. Eikähän hän sairaan hoidossakaan mikään

tottumaton ollut, iloisesti hän toimitti epämiellyttäviäkin tehtäviä

niin että sisar suorastaan oli hänelle kiitollinen.

— Eikä vain tule kuolema, sanoi sisar Hulta, nyökyttäen päätään sairaan

keltaisen harmaita lihavia kasvoja kohti, jotka raskaasti painoivat

tyynyjä keinutuolin selkänojalla.

Ruustinna laski sormen huulilleen ja katsoi häneen varoittaen.

— Ei hän mitään ymmärrä, vakuutti sisar, — ei tuo kuule eikä näe, syödä

vain osaa — mikä sitten lienee Jumalan tarkoitus. Miksi sitten lie

ristiksi pantu. Seitsemäntoista vuotta nyt tuossa tuolla tavalla, siinä

on jo toisinaan ihan maan haju. Ei hän mitään ymmärrä.

Ruustinna vei, tuskallinen ilme kasvoillaan, uudelleen sormen

huulilleen.

— Hän ymmärtää! kuiskasi hän.

Sairaan raskaat, sinertävät silmäluomet olivat vavahtaneet ja jäivät

puoliavoimina lepäämään yli silmämunan. Hän oli kuolleen näköinen,

jonka silmät vielä ovat sulkematta.

— Niin ne sairastelevat naapuritalojen emännät, sanoi ruustinna, —

mutta on ero niinkuin yöllä ja päivällä.

Ruustinnan silmäys, jonka hän loi köyhään, karuun huoneeseen, sanoi

selvästi kenelle molemmista sairaista hän antoi etusijan — tälle

nöyrälle, hiljaiselle. Niin, tuli kai tällekin tehdyksi vääryyttä: oma

poikakaan, joka syntymällään oli aiheuttanut äitinsä sairauden, ei

mielellään katsellut äitiään. Selvästi näki, ettei hän olisi tarttunut

hänen käteensäkään. Alma Tuuna sen näytti tekevän mielellään, mutta

Riikka piti Eino-Ilmarin puolta ja huusi hänet pois niin pian kuin

suinkin täältä äidin huoneesta. Niin, ei suinkaan se korealle nuorelle

pojalle ollutkaan mikään hauska tämä tällainen äiti, joka ei elänyt

eikä kuollut. Mutta kuka sen tiesi mitä vielä tulisi kunkin ihmisen

omalle kohdalle, olisi pitänyt opettaa Eino-Ilmaria siltä varalta.

Ei koskaan poika tullut nostamaan äitiään ja aina vanhempi tädeistä,

Riikka, tässäkin oli hänen puolellaan. Herraa Eino-Ilmarista tehtiin —

ei silti, että taisi aikoa papiksi.

Sairaanhoitajatar näitä puheli ruustinnalle, tuunalaisethan itse olivat

niin harvasanaisia. Hiljainen talo oli Tuuna.

Outo aika outoine ihmisineen, tämä kihisevä nuotta, joka kaukaa

kiertyen vetäytyi yhä enemmän yhteen ja jo silmukoillaan peitti

koko elämän pinnan, tuntui Tuunan jäykässä hiljaisuudessa enimmän.

Mäkimatkassa venäläiset pian kotiutuivat, Somerissa heistä tuli

suorastaan hauskuus ja pappilassa pääteltiin, että koska hekin ovat

Jumalan luotuja, niin heitä täytyy kohdella ihmisiksi. Kankaan

kirkonkylän vankka rakennusrykelmä katseli odotellen hiljaista

Tuunajärven selkää. Mitä tulee? Mikä tulee? Kuka tulee? Mitä tapahtuu?

Lähellä rantaa haarautui tie; oikea haara johti Tuunaan ja Mäkimatkaan,

vasen Someriin, pappilaan ja kirkolle. Veneet lepäsivät kumollaan,

talviunessa, odotellen aikaansa.

Uuden sisällön oli kuitenkin Tuunanselkä saanut muutamille ihmisille

kirkonkylässä sen jälkeen kun eräänä helmikuun yönä kaksi miestä

oli laskeutunut alas töyrästä ja hävinnyt jäälle. Sekä Somerissa,

Mäkimatkassa että Tuunassa oli nyt ihmisiä, jotka heitä muistellen

katselivat viittatielle toisella mielellä kuin ennen.

Somerin emäntä istui äitinsä luona Mäkimatkassa ja nautti niitä

herkkuja, joita Piina kasasi hänen ja lasten eteen. Oli plättyjä, jotka

olivat kuin kiehuvaan voihin kastetut, mansikkahilloa ja vadelmahilloa.

Äiti, yllään punakukallinen aamuviitta, istui vuoteensa laidalla, pään

ympäri käärittynä suuri musta villaliina, polvellaan plättylautanen.

Tytär istui ikkunassa pöydän ääressä, syöden plättyjä hänkin. Mossa

siirtyi laiskasti toisen luota toisen luo, molempien jalkojen juuressa

oli rasvainen täplä, joka osoitti, mihin kissan osa herkuista oli

laskettu.

— No, oletko nyt onnellinen? sanoi äiti tyttärelle, hymyillen

levollista hymyään.

Tytär otti hihastaan pienen pitsinenäliinan, pyyhki huuliaan ja vastasi:

— En. Luulin että se olisi paljon hauskempaa.

— Sellaista se aina on, naurahti äiti.

— Miksi se on sellaista? sanoi tytär ja katseli paljaiden

sireenipensaiden lomitse jäälle.

— Oletteko te jo kyllästyneet toisiinne?

— En tiedä. Toivo väitti pitäneensä minusta, sitä minä en voi unohtaa.

— Älä, tyttöseni, sure. Kaikki kääntyy hyväksi. Kun miehesi palaa,

olette kirjurin kanssa saaneet toisistanne kylliksi ja miehesi saa

pitää sinut kokonaan.

— Alma väittää, ettei hän palaa koskaan. Ja sitäpaitsi ei hän enää

huoli minusta, jos olen jonkin aikaa pitänyt toisesta. Tuunalaiset

ovat sellaisia. Jos hän joskus olisi ollut minulle hellä, minä en elä

ilman sitä, äiti, mikä siinä onkin? Tuunalaiset elävät ilman lämpöä,

he ovat aivan niinkuin mikäkin peuransammal tai jäkälä ‒ miksi häntä

kutsuttaneekaan —, joka elää lumen alla. En minä... Minä kuolen jollen

saa rakastaa...

‒ Koeta rakastaa lapsia.

‒ Rakastanhan minä heitä. Oi äiti, minä hyväilen, minä suutelen heitä.

Mutta ei se minulle riitä. Minun huuleni menehtyvät, jollei niitä

suudella — mitä sille voin! Miksi minä olen sellainen? Se on varmaan

sinun syysi. Sinä olet varmaan nuorena ollut samanlainen. Oletko?

Äiti hymyili, huojutteli itseään ja pyyhki hyppysiään alushameensa

liepeeseen.

— Silloin aina, kuule, kun sinä läksit matkalle — et ehkä lähtenytkään

lääkärille, vaan sinä... Sinä olit aina niin kaunis, kun sinä tulit,

ja sinulla oli kauniita uusia vaatteita. Voisit sinä nyt puhua minulle

suoraan, olen jo tarpeeksi vanha. Ikäänkuin en minä ymmärtäisi sinun

hymyäsi. Ikävöit nytkin nuoruudenaikojasi, etkö luule minun arvaavan...

Yhden asian voisit sentään sanoa: eikö sinulla koskaan ollut paha

omatunto?

Äiti nosti kosteat ruskeat silmänsä ja hänen hymynsä pysähtyi.

— Tiedätkös sinä mitä: sinä rakastat miestäsi, koska puhut pahasta

omastatunnosta. Hänestä sinä pidät ja tämä juttu Fedjan kanssa, tämä

menee ohitse...

Äiti ja tytär jäivät hetkeksi katselemaan toisiinsa.

— Ihmisiä on niin monenlaisia, sanoi äiti sitten, ja hymyili ikäänkuin

hän olisi katsellut johonkin kaukaisuuteen täynnä hauskoja seikkailuja.

— Jumala on luonut heitä niin monenlaisia...

Piina tuli sisään ja sulki oven. Perheellä ei ollut mitään salaisuuksia

häneltä. Hän otti tyhjän lautasen emäntänsä polvelta, laski sen

pöydälle, istuutui kynnykselle, jonka takana lapset telmivät,

houkutteli kissan helmaansa ja seurasi keskustelua.

— Olisiko sinusta hauskaa, jollei Toivo todella koskaan palaisi? kysyi

äiti.

— En tiedä. En tahtoisi hänelle mitään pahaa. Tulin niin levottomaksi

senjälkeen kun hän sanoi rakastaneensa minua. Talonpoikaisella

rakkaudella, hän sanoi. On siis sellaistakin rakkautta, joka on kuin

jää.

— Mitä... niinkö hän sanoi? puhui äiti. — No jäähän se vasta voikin

polttaa. Ajattele rautaa pakkasessa. Se vie ihon hyppysistäsikin.

Somerin emännälle alkoi lopullisesti valjeta.

— Mitä minä olenkaan tehnyt! pääsi häneltä.

Piina puristeli velttoa suurta kissaa poskeaan vasten ja puuttui

puhumaan:

— Emäntä pitäisi nyt vaan vähän hauskaa niin kauan kuin isäntä on

matkalla. Ei siitä nyt ihminen miksikään tule ja pianhan se nuoruus on

ohitse. Sellainen jylhä se aina on ollut Tuunan poika — sanoinhan minä

sen alusta asti, ettei meidän Sylviltä sen kanssa päivät kulu. Eihän se

sulhasenakaan osannut nauraa. Mitä sellaisella ihmisellä tekee, joka ei

osaa nauraa. Onkos se koskaan osannut antaa vaimolleen edes suuta?

Mäkimatkan rouva rupesi nauramaan. Mutta Sylvi Somerin kasvot

vetäytyivät syvään punaan. Piina jatkoi häikäilemättömästi:

— Minä näen sen meidän Sylvin suupielistä tällä hetkellä, että Tuunan

poika ei koskaan ole osannut aukaista hänen huuliansa. Jörö se on!

Naista pitää miehen osata suudella, tiedän minä toki sen. Se pitää

olla sellaista, että siihen menehtyy ja tukahtuu. Ja sitten se toinen

asia, ettei Tuunan poika ole osannut nauraa. Mitäs kaikesta maallisesta

rikkaudesta, jos ihmiseltä nauru puuttuu. Se on tärkeämpää kuin ruoka,

se. Ja tärkeämpää kuin kymmenet käskyt. Ilo on pääasia. Eikös niin,

Mossa, mitä? Me osataan nauraa me.

Hän osasi todella nauraa. Hän souti ja kiikutteli, pää elävää kuumaa

vyyhteä vastaan, ja nauroi kissan turkkiin. Hihi-hihi-hii...

Sylvi Someri ei nauranut.

— Se on nyt täällä sellainen ilon aika tytöillä! jatkoi eukko. — Kun on

paljon poikia. Antaa nauraa, antaa nauraa, hihi-hihi-hii, eikös niin,

Mossa-kisi!

— Ja jälkeenpäin itkeä, keskeytti Sylvi Somer.

— No niin no, itkeekin ihminen mielellään, kun on saanut oikein

nauraakseen.

Lapset törmäsivät ovea kohti. Piina levitti selkänsä sitä vasten ja

päästi suuren hohotuksen.

— Emäntä, kuiskasi hän sitten, hartioillaan pidellen kiinni ovea,

jonka lapset tuontuostakin saivat raolle: — vai onkos se niin, että

venäläinen nuoriherra jo pitäisi hauskaa toisen kanssa? Minä arvasin

sen, ne tirskuivat tässä yhtenä iltana puukujassa... Että läksikin

se isäntä pois — tietysti koko rakkaus menetti makunsa, kun ei enää

tarvinnut pelätä ketään. Mutta jos emäntä nyt malttaisi olla niin ettei

ensinkään pelottaisi nuortaherraa ja lapsentyttöä — kyllä ne pian

lakkaavat, jollei ole pelotusta.

Nuori emäntä löi koko oikean käsivartensa pöytään ja karkasi ylös vihan

vallassa.

Äiti, tuollaisen ihmisen sinä olet antanut hoitaa meitä! päästi hän

sihisten suustaan. — Onko kumma, jos kaikki olemme kelvottomia ihmisiä.

Äiti, kuinka sinä oletkin voinut!

Piina upotti kasvonsa kissan turkkiin ja nauroi niin että huone

helisi. Hänellä oli kirkas nuori nauru, oli vaikea ajatella, että se

lähti tuosta rasvaisesta vanhasta eukosta, joka kyykötti kynnyksellä,

harmahtavat hiussuortuvat liehuen epäjärjestyksessä.

— Vanha hupsu, alkoi Mäkimatkan rouva.

Piina vaikeni silmänräpäykseksi ja katsahti kissan niskan yli

rouvaansa. Mutta rupesi samassa taas nauramaan. Rouvakin nauroi nyt.

Ja ennen pitkää nauroi Somerin emäntä. Elämä kävi samassa hetkessä

Sylvillekin köykäiseksi. Mikä sen oli sanonut, että ihmisellä piti olla

paha omatunto? Hauskaa oli elää. He nauroivat kaikki kolme niin että

kyyneleet nousivat silmiin. Entä sitten, jollei Fedja enää pitänytkään!

Pitäköön lapsentytöstä, jos haluaa.

— Vanha hupsu, sanoi Mäkimatkan rouva vihdoin palvelijattarelleen, —

nouse pois siitä äläkä puhu tyhmyyksiä. Anna lasten tulla sisään ja

peitä jalkani.

Hän kallistui vuoteeseen, eukko, yhä nauraen, asteli pitkin harppauksin

yli permannon, asetti kissan sänkyyn ja peitti emäntänsä. Ovi lensi

auki, lapset tölmäsivät huoneeseen ja karkasivat heti vuoteen

ympärille. Oikeastaan molemmat tytöt työnsivät edellään veljeään. Pieni

Lauri aielehti kankeana ja ajatuksissaan, tyttöjen hyppiessä kuin

perhoset.

Pappilan lapset leikkivät nykyään sellaista leikkiä että tehtiin

arkkia, armoistuinta, kynttiläjalkaa, pöytää ja kaikkinaisia verhoja

ja pappien pukuja. Jeremias leikkasi tarpeet pahvista ja paperista,

liimasi kappaleet kokoon ja maalasi kultavärillä, sinisellä ja

punaisella. Jeremian isäkin tuli usein auttamaan ja opettaja-täti

neuvoi Haagaria ja Lyydiaa neulomisessa. Enkelit olivat hyvin vaikeat

tehdä. Jeremias oli käskenyt Irjaa olemaan hiljaa, että hän leikkaisi

enkelien kasvot Irjan kasvojen mukaan, mutta kauniimmiksi. Oli hyvin

hauskaa. Opettaja-täti torui, sillä lapset olisivat aina leikkineet.

Jeremiaalla oli melkein kuumetta, Jeremian isä oli hänestä levoton.

— Laurista tulee pappi, selitti Somerin pikku poju, yhtäkkiä vilkastuen.

Tytöt kerjäsivät mummolta kankaita ja tilkkuja.

— Pitää olla liinaa ja valkeaa kallista liinaa ja kerrattua liinaa...

ja otsakruunu, johon kirjoitetaan... kirjoitetaan... toimitti Irja,

muistamatta pääasiaa.

— »Herralle pyhitetty»! sanoi Lauri.

— Mutta Jere on ylipappi! kohotti nyt äänensä kuuluville pieni Siiri.

— Mummo antaa liinaa ja valkeaa liinaa ja silkkiä... Antaahan mummo!

Koko kirkonkylä puhui siinä muiden tapahtumain sivussa pappilanlasten

oudosta leikistä. Eivät yksin Sylvi Somer ja hänen äitinsä ihmetelleet,

mitä mahtaa tulla Jeremias Nahisesta. »Herralle pyhitetty» oli pienen

Jeremiaan isä vastannut heille täynnä hellyyttä. Mutta pitäjän naiset

olivat ravistaneet päätään ja kuiskanneet: »se lapsi ei elä kauan».

— Rouva antaa silkkivaatteensa sieltä kaapista, esitti Piina yhtäkkiä

kekseliäästi. — Ovat viidenkolmatta vuoden vanhat, mitä niistä enää

säästää. Siellä on vihreitä, sinisiä ja punaisia...

Eukko oli jo ovella, mutta Somerin emäntä pani vastaan. Ei äidin

kokonaisia pukuja. Tokihan nyt oli tilkkujakin. Ja lapsethan jo olivat

saaneet niin paljon.

Lasten penkoellessa erinäisissä tilkkupusseissa, puhelivat äiti ja

tytär miehistä, jotka olivat lähteneet salaperäiselle matkalle. Äiti

oli levollinen ja vakuutettu heidän pikaisesta palaamisestaan. Hän

selitti myöskin iloisesti, että Sylvistä ja Toivosta vielä tulee

onnellinen pari. Talonpoikainen rakkaus on aina hyvin uskollista.

Sylvi istui ja katseli ulos.

— Tuonne he menivät, pääsi häneltä tuskin kuuluvasti.

Hänen pieni poikansa tuli silloin hänen luokseen, kalpeat kasvot

katsellen sinisen vaatteen alta, joka leikissä oli kääritty hiipaksi

hänen päähänsä.

— Minne isä ja Arvo eno menivät? kysyi hän pää kallellaan, itku äänessä.

Äiti huomasi ajatelleensa ääneen, otti pojan polvelleen ja rupesi

iloisesti puhumaan:

‒ Tuonne vaan jäälle. Siitähän mekin ajoimme laskiaisena, eikö kultu

muista? Pian he palaavat. Katsos varpusia. Annammeko varpusille vähän

leivänmuruja, annammeko?

Poikanen katseli hetken lintuja, jotka hyppelivät sireenipensaan

oksilla, mutta käänsi samassa silmäteränsä järvenselän kaukaista

valkeutta kohden.

— Äiti, Liisa sanoo, että isä ja Arvo eno pannaan vankeuteen, jos he

palaavat!

Lapsi kätki kasvonsa äidin olkapäätä vasten ja sen pehmoinen, vielä

jänteetön ruumis kudotussa puvussaan lysähti kokoon.

— Mitä äidin kultu sanoo? Mitä Liisa sanoi?

Poika nyyhki hetken ja purskahti sitten itkuun. Mahdotonta oli saada

häntä toistamaan sanojaan.

Äiti ja isoäiti jäivät katsomaan toisiinsa.

Lapset kärsivät; eivät mihinkään he ole syypäät, mutta kärsivät. Oli

omantunnon laita niin tai näin, mutta tämä kärsimys — kuka vastaa siitä?

* * * * *

Jonkin päivän miesten lähdön jälkeen oli Tuunan vanha isäntä pysynyt

rauhallisena, mitään tiedustelematta. Sitten hän rupesi seisoskelemaan

solassa navettansa ja tyttöjen kamarin välillä, katsellen jäälle.

Sekä Riikka että Alma näkivät sen ja pysähtyivät seuraamaan mitä

hän tekisi. Itse asiassa hänen katseensa jo moneen kertaan oli

kysynyt heiltä, koska Somerin isäntä palaa, mutta kysymykset eivät

olleet saaneet ääntä, Tuunan väet kun puhuivat vähän ja vanha

kirkkoväärti kun erikoisesti karttoi ihmiskielen väärinkäyttämistä.

Tuon helmikuunyön jälkeen oli Tuunassa puhuttu tavallista vähemmän.

Vanhemman tyttären kasvot luutuivat luutumistaan, hän vuoroin hautoi

sydämensä paisetta jollakin toivolla, vuoroin kovetti sitä epätoivolla.

Ulkonaisesti valmisteli hän matkaa kaupunkiin tapaamaan Eino-Ilmaria

ja Ollia perustellen matkaansa sillä, että heiltä ruokavarat jo ovat

loppumassa. Alma valmisti häitään, kävi tapaamassa Helmisen Jennyä,

ompelijatarta, ja odotteli sulhastaan. Tietäen kuinka Riikka oli tätä

avioliittoa vastaan, ei hän puhunut hänelle suunnitelmistaan. Hääthän

joka tapauksessa tulisivat pienet, ainoastaan lähimmät sukulaiset ja

alustalaiset. Molemmat sisaret siis kulkivat omissa ajatuksissaan,

toivoen, että jokin odottamaton apu saapuisi ja he pääsisivät

selittämästä vanhalle isälleen, mitä oli tapahtunut. Ehkäpä Toivo ja

Arvo Mäkimatka kuitenkin tulisivat kotiin. Ehkäpä he eivät pääsisi

yli rajan, se kuului olevan hyvin vaikeaa. Ja aikansa silmäiltyään

selälle, tulla kopisteli kirkkoväärti sauvansa varassa pihan piiriin,

tuuheat valkoiset kulmakarvat törröttäen silmien yläpuolella, jotka

uskollisen harmaina ja alati kirkkaina katselivat maailmaan. Hän

oli jo yhdeksännelläkymmenellä, mutta Jumalan kiitos vielä täysissä

sielunvoimissaan. Tyttäret hengittivät helpommin, kun näkivät hänen

menevän huoneeseensa mitään kysymättä.

Yhtäkkiä hänessä tapahtui kuin taittuminen, sekä ulkonaisesti että

sisällisesti. Hän horjahti keskellä ateriaa suulleen pöytää vasten ja

hänet oli talutettava vuoteeseen. Hän ei kuitenkaan sanonut olevansa

kipeä. Oliko hän jotakin kuullut? Olisi pitänyt kysyä, mutta kumpikaan

tyttäristä ei saanut sanoja huuliltaan. Oli kai paras odottaa, että isä

itse alkaisi.

Vanhus ei enää pysynyt alallaan. Hän käveli ja kopisteli, tyttäret

pelkäsivät, että hän kaatua kupsahtaa metsään. Eräänä päivänä puki hän

yhtäkkiä ylleen pyhävaatteet ja pesi silmänsä keskellä päivää. Silloin

kysyi häneltä Alma, punaposkisena tullen navetasta, minne hän aikoi.

Hän ei saanut vastausta, hän ehti riisua takkinsa, ripustaa sen naulaan

ja asettua ompelukoneen ääreen, kun isä vihdoin tuli hänen luokseen ja

vastasi:

‒ Kun eivät käy.

‒ Kutka? kysyi tytär, joka jo oli unohtanut kysymyksensä. — Keitä te

tarkoitatte?

— Lapset. Pojan lapset. Eikä rovastikaan.

Almasta tuntui keventävältä saada puhua.

— Onkos teidän ikävä lapsia? Älkää sentään lähtekö ennenkuin

ajavat auki tien. Ne ovat lapset nyt niin leikeissään, kun tekevät

liitonarkkia. No, se Jeremiashan on sellainen erinomainen, sehän

osaa kohta vanhan testamentin ulkoa ja tekee paraikaa liitonarkkia

ja armoistuinta. Niin, ja lukevatkin kolme tuntia päivässä. Mutta

minä hyppään Somerissa ja tuon lapset tänne. Paperistahan ne sitä,

enkelejäkin Jeremias leikkaa paperista ja maalaa kultavärillä. Minä

pistäyn pappilassakin, jos tahdotte. Kyllä kirkkoherra lähtee meille.

Mikähän hänelle on mahtanut tullakin, kun ei ole käynyt.

Alma heitti neulomuksensa, peitti ompelukoneen esiliinallaan, kokosi

langanpätkiä ja tilkkuja käteensä ja läksi muuttamaan toista esiliinaa.

Kun hän oli saanut päällysvaatteet ylleen, seisoi isä portaiden edessä

ja odotti häntä. Vai niin, vai aikoi isä mukaan. Koira tuli sekin.

Neljä hevosta ajoi Tuunan navetasta lantaa pellolle. Riikka seisoi

tunkion ääressä ja puheli voudille. Venäläisiä sotamiehiä, kymmenkunta,

hiihti yli pellon. Sellaista huonoa se oli niinkuin harakan lento.

Almaa nauratti, mutta isän muoto synkkeni, isä ei koskaan osannut

katsella keveästi mitään asiaa. Miten kävisikään, jos sotamiehiä

tuotaisiin kylään lisää ja pantaisiin asumaan heille Tuunaan. Silloin

kävisi varmaan niinkuin Parannan isännälle oli käynyt.

Tytär asteli edellä ja isä hänen jäljessään. Oli leuto sää ja kevät

tuulessa, joka lensi lumeen hautautuneitten aidanseipäitten yli. Koira

ajoi takaa variksia, leikki ja piehtaroi. Tie oli astujille niin tuttu,

ettei se antanut aihetta minkäänlaiseen ajatustenvaihtoon. Sitäpaitsi

tuntui kirkkoväärtillä olevan jotakin sydämellään. Tässä loppui

puukuja. Tässä oli Mäkimatkan rakennusrykelmä, tässä kääntyi polku

työväentalolle, tässä alkoi Somerin puukuja. Eikö tuolla tullutkin

vastaan kirkkoherra? Todella, hän se oli. Vanha kirkkoväärti yskähteli

ja jotakin liikutuksen tapaista pyrki hänen kurkkuunsa. Hän ei ollut

nähnyt sielunpaimenta kymmeneen päivään, hän oli viime pyhänä ollut

kipeänä.

— Vai meillekö? huusi kirkkoherra iloisesti jo matkan päästä ja

koivunvarvut löivät hänen lakkiaan vasten. — Kuinka erinomaista, että

tapaan isännän. Minulla oli tässä juuri aikomus pistäytyä Huoposella,

ottaa hänet mukaan ja sitten tulla Tuunaan.

Kirkkoväärti yski ja haki sanoja. Ilo kiskoi kyyneliä esiin rinnasta ja

hän kiersi ja huppuroi lumessa, pääsemättä selville, mihin päin olisi

paras lähteä, takaisinko Tuunaan vaiko pappilaan.

— Jumal'antakoon, lohkeni vihdoin hänen vanhanmiehen-suustaan, —

tervetuloa vaan Tuunaan.

— Ei toki, sanoi kirkkoherra, katsellen korkeudestaan alas matalaan,

jäntterään isään ja tyttäreen, — nyt mennään meille, kun tässä juuri

lähellä ollaan. Kyllä siellä äidin pannu aina on kuumana. Ja sitten

näette meidän lapset oikein kauniissa leikissä. Liitonarkkiahan he...

Niin, en tiedä kenen päähän se leikki on tullut.

— Jeremiaksen, sanoi Alma Tuuna hymyillen — kenenkäs muun...

Ja hänen puhtaat punaiset poskensa helottivat.

— Niin, en tiedä. Kyllähän poika tuntuu Jumalan armoittamalta, mutta

eihän sitä voi etukäteen tietää, voi koko kehitys siihen pysähtyä ja

syntyä jotakin aivan tavallista. Pääasia, että tulisi kunnon ihminen...

Kuinkas olisi, jos minä nyt käväisisin kauppiaalla ja ottaisin hänet

mukaan pappilaan, ja te, arvon ystävät, jatkaisitte... Niin, Somerin

lapset ovat siellä meillä myöskin...

Mutta Alma tahtoi lähteä hakemaan kauppiasta ja niinpä isä ja

kirkkoherra menivät pappilaan.

Koko talo tuntui vilisevän lapsia ja heidän leikkiään. He ehtivät

tuskin tervehtiä vanhoja ihmisiä, niin kiire heillä oli. Tytöt

koettivat leikissä tarvittavia vaatteita, pojat häärivät liimapannun

ja paperien ääressä. Joku viskasi ilmaan vaatekaistaleen, veto vei

alas tärkeän paperipalan, nousi huuto ja melu. Tytöt riitaantuivat

kauneimmista tilkuista, Haagar löi Irjaa, vaikka Irja oli suurempi.

Äidin täytyi tulla väliin. Levottomat punaiset täplät paloivat äidin

poskilla.

Isojen ihmisten päästyä saliin, otti kirkkoherra vaimoaan hartioista,

katsoi korkeudestaan — sillä hän oli pitkä mies — hänen suuriin

vakaviin silmiinsä ja lausui hymyillen:

— Tämä meidän äiti on hiukan levoton — ei pidä olla, äiti kulta. Hän on

viime päivinä aivan muuttunut. Ei hiuskarvaakaan putoa päästämme ilman

Jumalan tahtoa. Minä kerron arvon ystävillemme hänen huolensa, jahka

kauppias ja Alma neiti tulevat. Kuinkas Tuunassa jaksetaan?

— Kiitoksia vaan, sanoi kirkkoväärti raskaasti. Ei elä eikä kuole

meidän emäntä. Pitää tyytyä Jumalan tahtoon.

Hän alkoi nyt väännellä, yskiä ja kyynelöidä, ja ihmistuntijana huomasi

Nahinen heti, että hänellä oli jotakin tunnollaan, antoi vaimollensa

merkin ja vei vieraan suljettujen ovien taakse.

Vanhus pääsi vaivalloisesti alkuun. Niinkuin vanha kello ennen

lyömistään ähkyy ja läähättää, niin hänkin venytteli suussaan

epämääräisiä ääniä. Kahdesta asiasta hänen oli puhuttava.

Hänellä oli rahoja — ennen muinoin se olisi ollut hyvinkin suuri raha,

nyt ei se ollut mikään niin suuri, kun kaikki oli niin kallistunut.

Oikeudella se oli koottu. Silloin kun täällä hakattiin Mäkimatkan

suuria metsiä, olivat tukkilaiset ottaneet maitoa — kymmenen penniä

tuoppi ja sittemmin kymmenen penniä litra, halpaahan se oli, mutta

siitä oli kuitenkin kertynyt jotakin. Ja sitten oli kerran myyty

metsäpalsta ja lehmä, Omena oli myyty kaupunkiin ja ne rahat oli

pantu talteen. Niin että se summa oli nyt kymmenen tuhatta. Isäntä

oli alkanut koota tätä summaa vaimoansa varten silloin kun toinen

halvauskohtaus tuli. Näytti siltä, että hänellä voi olla elonpäiviä

vielä pitkällekin, kun on ruokahalu niin hyvä. Kun tuli vanhoilla

päivillä tehtyä sellainen synti, että tuli otettua se nuori vaimo.

Siinähän se pilaantui. Ettei joutuisi puutteeseen, jos sattuisi

lapsille riita talosta — kuka ne lapset tietää, ne voivat olla

riitaisiakin. Oli ilmaantunut sellaisia oireita, että hän, vanhus, pian

pääsisi pois. No sellaisia vaan, että jalat alkoivat puutua ja silmät

sammua. Johan oli aikakin. Niin että miten oli paras säilyttää rahat?

Kotona ne aina olivat olleet, ei hän pankkiin ollut vienyt niitä, mitäs

niistä koroista, sellaista syntistä se oli, että ihminen tahtoi enemmän

rahaa kuin hänellä oli. Tärkeintä oli kuitenkin sielu. Sehän se menee

iankaikkisuuteen.

— Niin, sanoi kirkkoherra hymyillen ja työnsi tuuheita viiksiään

kahdenpuolen, — mutta raamatussakin käsketään nimenomaan kartuttamaan

maallista tavaraa. Muistaahan isäntä vertauksen miehestä, joka meni ja

kätki rahansa maahan. Ei, kyllä me panemme rahat pankkiin, että sairas

saa korotkin eikä joudu puutteeseen. Meillähän on oma säästöpankki.

Pienen äänettömyyden syntyessä ravisti isäntä päätään ja hänen

kulmakarvansa olivat huolestuneesti rypyssä. Ei, ei se sentään

ollut omaa se raha mikä tuli yli, vaikka maailma olikin omistanut

sellaisen tavan, että otti korot. Korot olivat pahan hengen keksintöä,

sielunvihollisen.

Vanhuksen olisi tehnyt mieli puhua tästä asiasta paljon enemmän, mutta

kirkkoherra hymyili sillä tavalla, että hän huomasi kirkkoherran

menneen vastakkaiselle puolelle. Ja tiesi hän sen jo siitäkin, että

kirkkoherra oli ollut perustamassa pankkia. Lisäksi saapuivat juuri

kesken heidän puhelunsa kauppias ja Alma. Kuului kuinka ruustinna

kehoitti Almaa menemään edellä ovesta. Kirkkoväärti oli tullut

surulliseksi pankin vuoksi. Hän jo epäili, sanoisiko Nahiselle toisen

asiansa. Se oli kuitenkin käynyt hänelle taakaksi, josta täytyi päästä.

Niin hän siis hetkisen käänteli ja väänteli ja vihdoin alkoi. Kun

puhuivat, että oli sellaisia maanpettureja, sellaisia, jotka saavat

kovan rangaistuksen, sellaisia, jotka nousevat laillista hallitusta ja

esivaltaa vastaan. Ja kun puhuivat, että... eihän sitä tietänyt oliko

se totta, mutta... eihän hän sitä uskonut eikähän se voinut olla totta:

Somerin isäntä oli aina ollut vakava ja kunnollinen mies, sen saattoi

sanoa, vaikka hän oma poika olikin. Arvo Mäkimatkasta sen paremminkin

saattoi uskoa, vaikkei tosin hänestäkään. Mutta yhdessä he kumminkin

olivat lähteneet. Kas, Somerin isäntähän oli kaiken talvea hankkinut

rehua ja viljaa tälle venäläiselle sotaväelle ja Pietariinkin oli

jotakin vienyt, koskapahan hän aina Pietarissa oli käynyt ja monta

kertaa viipynyt hyvinkin kauan. Ja nyt hän taas oli lähtenyt ja oli

jo kolmatta viikkoa poissa ja tytär, tuo Alma, puhui, ettei ollut

lähtiessään tietänyt milloin tulee. Ja mitä ne ovat ne sellaiset, jotka

nousevat laillista hallitusta ja esivaltaa vastaan? Missä ne nousevat?

Millä tavalla ne nousevat? Matkustavatko ne jonnekin muualle? Onko

siinä sitten todella perää, että on sellaisia, jotka nousevat esivaltaa

vastaan ja että niitä kohtaa elinkautinen vankeus Venäjällä?

Kirkkoherra oli käynyt vakavaksi ja tarkkaavaksi. Pian ei voinut

kieltää, että hänkin oli kuullut salaperäisistä matkalaisista, jotka

lähtivät liikkeelle yöllä, valepuvuissa, ja kulkivat olkikuormissa

Ruotsin rajan yli, tai sitten peräti suksilla meren poikki.

Puikoissakin niitä kuului kiertävän pohjan tietä ulkomaille. Santarmien

käsiin oli moni joutunut ja hengellään saanut maksaa rohkeutensa. Eikä

sitä mitenkään oikeaksi saattanut katsoa, että Suomen miehet sillä

lailla panivat isänmaan alttiiksi vaaralle. Tiettyhän se oli, mitä

siitä tuli maalle ja koko kansalle: täydellinen venäläistyttäminen. Ja

kuka ne tietää, kutka niistä vankiloista elävinä pääsevät. Viattomat

tietenkin kärsivät seuraukset seikkailijoiden teoista. Sillä mitäpä ne

muutakaan ovat kuin seikkailijoita, jotka sellaisiin varomattomiin ja

suorastaan rikollisiin tekoihin ryhtyvät.

Vanha kirkkoväärti kuunteli häntä valkoiset kulmakarvat tuuheana

harjana silmien päällä, voimakas nenänvarsi täynnä ilmaa, jota hän

sihisten veti keuhkoihinsa. Hänen vielä kirkkaat silmänsä tuijottivat

levottomassa jännityksessä kirkkoherraan ja huulet painoivat

pingoittuneina toisiaan. Kirkkoherra sitaisi harvinaisen pitkillä ja

valkoisilla sormillaan hiukset ohimoiltaan, katsoi silmälasiensa alitse

lempeästi vieraaseen ja tuli aivan hänen eteensä.

— Mutta eihän isäntä nyt sitä ajattelekaan, että ikämiehet ja kunnon

ihmiset niille retkille lähtevät. Onhan Somerin isäntä ennenkin

viipynyt ja vaikka nyt Arvo Mäkimatka ei ole tahtonut oikein

asettua, niin eihän nyt hänkään toki. Pahanpäiväisten poikien ja

ajattelemattomien retkiä ne ovat... Niin, niin, kyllä vain sitä

sivistyneidenkin joukossa tavataan sellaisia, ja niitä ne kai

pääasiassa ovat. Seikkailu on aina huvittanut sellaisia. Mutta luulen,

että kauppias ja Alma neiti jo ovat tulleet ja minullakin olisi

ystävilleni esitettävänä jotakin...

Tuunan isäntä yhä istui ja hänen ajettu, sileä leukansa värähteli.

Kirkkoherra laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin auttaakseen sanoja

esille. Vihdoin viimein sai vanhus suustaan:

— Ää... ää... ää... kaikki kumminkin sitä sanovat, että jo sitä Somerin

isännältä peltipurkkiruuat ja kaupungin juomat loppuivat. Jos enää on

hengissäkään.

Kirkkoherra painui vanhuksen puoleen.

— Hyvä ystävä, tiedättehän toki, mitä Somerissa tapahtui. Ettekö

tosiaan? Kas, isäntä kai viivyttelee matkalla senvuoksi, että täällä

kotona — no, kai isäntä sen nyt on kuullut? Tai arvaatte kuitenkin? No,

käki on lentänyt leppälinnun pesään ja tekee siellä tuhojaan.

Kaikki vanhan miehen kasvoissa jännittyi. Vihdoin valui musta veri

aalto yli hänen otsansa. Hän oli ymmärtänyt, miksi Somerin isäntä

viipyi.

Hänen poikansa ei ollut mikään seikkailija. Häneltä oli mennyt koti ja

kunnia.

Saatettiin nyt siirtyä kirkkoherran asiaan. Istuttiin salissa ja

hopeinen kahvikalusto tuli monien pikkuleipien keskelle pöytään.

Alma Tuuna oli kursailun perästä saatu sohvaan istumaan, Lennartti

Mäkimatkan kihlattuna oli se paikka hänelle itsestään tuleva. Ruustinna

istui hänen vierellään, posket punassa, otsalla, silmien yläpuolella

pieni väreily, joka todisti hänen jännittynyttä mielentilaansa.

Kirkkoherran katse seurasi häntä tyynenä ja hellänä — heidän

harvinaisen hyvä suhteensa tunnettiin pitäjällä, niinkuin yksi sielu he

olivat. Ruustinnahan ei ollut mikään kaunis, sellainen tummakulmainen,

iloinen ja laulava ihminen hän oli, ja aaltoilevaa tukkaa hänellä oli

niin paljon, ettei hän näyttänyt tietävän minne sitä olisi pannut.

Tuuli vingutti jotakin oksaa ikkunan takana. Lasten äänet kuuluivat

seinien läpi. Salissa pöydän ympärillä kilisivät kahvikupit, keskustelu

ei tahtonut lähteä liikkeelle. Ruustinna puhui miltei yksinään,

temmaten lauseen sieltä, toisen täältä. Alma Tuuna koetti tunkea

isänsä kasvojen läpi, saadakseen tietää mitä hänen ja kirkkoherran

välillä oli puhuttu. Kauppias tuijotti suurilla kalansilmillään eteensä

kahvikuppiin, ikäänkuin hänelläkin olisi ollut jokin huoli. Kaikkien

oli tukala olla. Yhtäkkiä puhkesi kirkkoherran kasvoille hymy, joka

valaisi harmauden huoneessa kuin lamppu.

— Anna-Liisa, sinä! sanoi hän ja hänen tasaiset valkoiset hampaansa

paljastuivat, — kerrommeko nyt ystävillemme huolemme? Asia on se, että

minä olen saanut kirjeen, hyvin kovan kirjeen, ja se tuottaa meidän

äidille päänvaivaa.

— Sydämenvaivaa se tuottaa! pääsi ruustinnalta melkein parahtaen ja

kyyneleet olivat heti hänen silmissään. — Sinä olet niin varomaton...

Mieheni on niin varomaton, kaikille pitää sanottaman totuus, kaikkien

asioihin pitää sekaannuttaman!

— Mutta oma vaimoni, sinähän puhut niinkuin se mies, joka maailmassa

teki ensimmäisen murhan: »Olenko minä veljeni vartija!»

Hän lievensi sanojaan lämpimällä hymyllä.

— Kyllä siinä jokin raja täytyy olla, jatkoi ruustinna. — Mitä pitäisit

siitä, jos sinulle alituisesti tultaisiin puhumaan kaikesta mikä ei

mitäkin miellytä.

— Mitä pitäisin? Olethan sen nähnyt: kirje, joka sinua niin on

huolestuttanut, on minulle ollut täydelleen ilmaa.

— Ties mitä sinulle vielä tekevät pitkillä sairasmatkoilla, kun

yksinäsi kuljet...

— Mutta Anna-Liisa!

Kirkkoherra vei, yhä hymyillen, käden povitaskuunsa. Silloin ruustinna

säpsähti istualtaan ja alkoi koota kahvikuppeja. Kirje kädessä jäi

kirkkoherra katsomaan häneen. Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa

vetäytyivät ankaraan suruun. Ruustinna tunsi sen maahanpainuneiden

silmäluomiensa alitsekin, jätti työnsä kesken ja painui takaisin

istualleen. Äänetön pieni sananvaihto oli silmänräpäyksen aikana

suoritettu näiden aviopuolisoiden välillä, jotka toisiaan niin

rakastivat, vaimo oli saanut nuhteet ja hapuili takaisin tasapainoaan.

Läsnäolevista oli Alma Tuuna ainoa, joka jotakin aavisti sohvatoverinsa

mielentilasta. Kirkkoväärti ja kauppias odottivat jännittyneinä kirjeen

sisältöä.

— Etkö antaisi meille toista kuppia, äiti? kysyi kirkkoherra ja hymyili

taasen.

Ruustinna oli sekoittanut kupit, hänen muutenkin verevät kasvonsa

vetäytyivät entistä punaisemmiksi hän pyysi hämillään anteeksi ja meni

hakemaan toisia kuppeja. Ruokasalissa tavoittivat hänet pikkutytöt.

Haagarilla oli hänelle jotakin sanottavaa, sitä, että — mutta kukaan

ei saanut sitä kuulla! Sitä, että voisiko hän vielä tarjota Irjalle

ja Siirille pikkuleipiä? Kyllä, kyllä, eivätkö lapset sitten olleet

saaneet? Olivat, mutta Irja ja Siiri varmaan tahtoivat. Äiti punnitsi

hetkisen, tytön kädet yhä kaulallaan: jos olisi ollut kysymys hänen

omista lapsistaan, niin ei hän olisi heille antanut. Hänen silmänsä

pysähtyivät Irjaan, joka tummansinisessä samettikoltussaan seisoi

astiakaapin luona ja hypisteli hopeapaperista tehtyä tähteä.

— Pyysivätkö Irja ja Siiri? kuiskasi hän tyttärensä korvaan.

‒ Pyysivät.

— Tarjoa sitten heille, koska he ovat vieraitamme, teki äiti nopeasti

johtopäätöksensä, — mutta älkää ottako te, jotka olette kotiväkeä.

Haagar irtaantui nopeasti äitinsä sylistä ja meni toimeliaana saliin.

Sieltä hän toi leipäkorin, ja äiti kuuli hänen sanovan:

— Tee hyvin, Irja — sinä et saa mitään, sinä Lyydia, sinä olet

kotiväkeä. Tee hyvin Siiri!

Sitten hän tuli tuomaan leipäkorin takaisin saliin. Hän oli kuin

ilmetty äitinsä, voimakas ja aikaansaava. Ei värekään hänen kasvoillaan

osoittanut, että hänen oli ollut vaikea kieltäytyä herkuista. Hänen

pienet jäsenensä värähtelivät elämää, hänessä oli jotakin niin

valmista, että olisi saattanut kuvitella hänen olevan kymmenen lapsen

äitinä jossakin pienois-ihmiskunnassa. Nuorempi sisar, Lyydia, oli

tullut ovelle ja taisteli siinä itkua vastaan. Hänen tarkoituksensa oli

nähtävästi ollut vedota äitiin, mutta vanhempi otti häntä käsipuolesta

ja vei hänet päättävästi ruokasaliin, missä Somerin lapset hyppelivät

piparkakut käsissä, vaaleat kutrit liehuen. Äiti näki tämän kaiken

ja hänelle tuli ajatus: niitä pitää lujilla, joita rakastaa, niiden

antaa olla höllällä, joista ei välitä. Hän painoi samassa alas

mielenliikutuksensa ja ymmärsi miehensä: hänen täytyi, jos hän rakasti

seurakuntaansa, pitää sitä lujilla. Ja Jumalan palvelijana hänen

täytyi rakastaa seurakuntaansa. Aviopuolisot vaihtoivat nyt katseen

— se täytti kiitävän pienen silmänräpäyksen, mutta se riitti heille

vakuuttamaan, että he taasen olivat yhtä.

Kirkkoherra ojensi nyt kätensä kirjettä kohti. Kaikkien vieraiden

silmät riippuivat kiinni kuoressa, Alma Tuunan säikähtyneinä,

kirkkoväärtin ankarina, kauppiaan ainoastaan uteliaina. Anna-Liisa

Nahinen ei enää pelännyt. Hänen miehensä kohtalo kai oli sanoa

ihmisille totuus, sanoa se siksi, että hän rakasti heitä.

Paperi kahisi, tuuli ikkunan takana itketti jotakin paljasta oksaa.

Kirkkoherra alkoi hymyillen lukea ja hänen vaimonsa kuunteli hymyillen.

Sinä kirkon syöttiläs!

Huomaa tämä ensimmäinen varoitus! Valtionkirkon mädännäisyys on jo

tullut puheenparreksi. Sen virkailijoiden pääharrastus on yksinomaan

omien etujensa suojelemista. Hartaina kapitalismin puoltajina

sekaantuvat he kaikkiin maallisiinkin asioihin ja pönkittävät

rikkaitten oikeuksia jumalallisena maailmanjärjestyksenä. Keskiajan

silmälasien läpi katselevat he maailmaa. Sinä, Kankaan seurakunnan

syöttiläs, et muodosta mitään poikkeusta yleisestä säännöstä. Varo

sinä pulleaa rintaasi ja kukkaroasi, sillä köyhälistön silmät ovat

jo avautuneet eikä se enää aio alistua kirkon nöyriksi, kerittäviksi

lampaiksi. Varo sinä, kun lähdet harjoittamaan noituuttasi kuolevien

vuoteen ääressä. Moinen touhu ei enää menettele. Ennenkuin tiedätkään

pamahtaa!

Kostaja.

Kirkkoherra taittoi kirjeen kokoon, pani sen kuoreen ja pisti

taskuunsa. Värähtelevät liikkeet olivat palanneet hänen vaimonsa

otsalle. Sekä vieraat että isäntäväet vaikenivat. Hetken perästä pääsi

Alma Tuunalta ja kauppiaalta yhtaikaa huudahdus: kuka sen on mahtanut

kirjoittaa? Ja he alkoivat vuoroin tuijottaa toisiinsa, vuoroin

hymyilevään kirkkoherraan.

— Kuka kirjeen on voinut kirjoittaa?

— En tiedä, sanoi kirkkoherra. — Minulla ei pitäisi olla täällä keitään

vihollisia.

— Kemppainen kuuluu uhanneen, huomautti kauppias. — Siitä, kun

kirkkoherra julkisesti saarnoissa on puhunut viinanpolttoa vastaan.

— Ettehän, rakas ystävä, mahtane uskoa Kemppaisen kirjoittaneen tätä

kirjettä.

— Ei, Kustaa ei osaa lukeakaan.

— Mutta jos se on veli? Sehän nyt on näillä mailla?

— Sekö kuritushuonevanki? Ei, kyllä tämä on jonkinlainen kynänkäyttäjä.

— Pitäjäänhän on viime aikoina tullut niin paljon vierasta väkeä.

Ruustinna keräsi ääneti kokoon kahvikuppeja, hänen kätensä värähtelivät

astioiden kilahtaessa vastatusten, ikäänkuin äänet olisivat häneen

ruumiillisesti koskeneet. Vaistomaisesti etsivät Alma Tuunan silmät

kirkkoherran korkeaa rintaa, josta kirkkoherran puhuessa soi ikäänkuin

jotkin urut. Kirkkoherrahan oli paremmin laiha mies kuin lihava,

mutta vanhana voimistelijana oli hän hoitanut myöskin »pyhän hengen

temppeliään».

Vaiettiin hetkinen. Sitten otettiin kysymykset uudelleen esiin. Taas

vaiettiin ja taas kysyttiin.

— Niin, arvon ystävät, sanoi vihdoin kirkkoherra, tarkoitukseni ei

mitenkään ollut vaivata teitä antamaan neuvoja. Tahdoin ainoastaan

läheisimmilleni näyttää, mitä virtauksia liikkuu seurakunnassa.

Kauppias oli sitä mieltä, että kirje joka tapauksessa olisi näytettävä

poliisille. Alma Tuuna pyysi ujosti ja kierrellen kaarrellen, ettei

kirkkoherra vain puhuisi siitä kirkossa. Ihmiset ärtyivät kovin

saarnoista. Kun kysyttiin vanhan kirkkoväärtin mielipidettä, ravisti

hän ainoastaan päätään ja sanoi:

— Äää... äää... viimeiset ajat... maailmanloppu.

— En mihinkään minä aio ryhtyä, sanoi kirkkoherra ikäänkuin

keskustelu nyt olisi ollut tyhjennetty ja piste pantava perään. — Ei

hiuskarvaakaan putoa päästämme ilman taivaallisen Isämme tahtoa. Etkö,

äiti, antaisi meille hiukan kahvia lisää!

Ruustinna nousi nopeasti ja koetti kahvipannua. Se oli jäähtynyt ja

hän läksi viemään sitä keittiöön. Kirkkoherran mennessä puhelimeen,

innostuivat Alma Tuuna ja kauppias jatkamaan arvelujaan.

— Kun minusta tuntuu, kuiskasi Alma, — että vaikka kyllä se on paha

sanoa... Minusta tuntuu ihan, että se on... mutta älkää sentään puhuko

kenellekään... Tai ehken minä... Ettehän sano kenellekään? Kanttoria

minä ajattelen.

Hänen kuiskauksensa oli tuskin kuulunut, kun kirkkoherran askeleet

jo likenivät. Kauppias ei enää ehtinyt vastata, mutta hänen suuret

silmänsä olivat sanoneet, ettei olettamus ollut mahdoton.

Somerista oli soitettu lapsia kotiin. He eivät vielä olisi ehtineet,

heitä puettiin yhä leikkiä varten. Lauri, joka aluksi niin oli iloinnut

papintoimestaan, oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että hän on rumpali.

Jeremias oli tutkinut tekstiä ja havainnut sellaisen virkamiehen

asiaankuulumattomuuden. Lauri oli kuitenkin pysynyt päätöksessään

ja seisoi peltipurkki köytettynä kaulan ympäri, molemmissa käsissä

puulusikka. Hänen äitinsä muotilehdissä oli joskus ollut pojan kuva,

pienen rumpalin, joka oli tehnyt häneen niin lähtemättömän vaikutuksen.

— Kaikki tavarat jäävät tänne! huusi Jeremias, posket kuumina. — Kaikki

vaatteet ja sauvat ja tähdet!

— Ja jokainen tuo seuraavalla kerralla mukaansa kynttilän, selitti

Haagar.

— Täytyy aina olla kaksi samanväristä vahakynttilää! kuului taasen

Jeremiaksen kimakka, rasittunut ääni.

— Minä tuon Fedja-sedän kauniit kukalliset kynttilät! riemuitsi Irja.

— Ne nyt eivät ensinkään kelpaa! sai hän suinpäin vasten silmiä ja

Jeremias paiskasi käsistään sakset niin että pöytä kolisi. — Älä

tuokaan niitä!

Irja jäi hiljaisena seisomaan ja katseli häntä kulmiensa alta. Sitten

hän kuin kissa karkasi hänen kimppuunsa ja alkoi lyödä nyrkeillään.

Jeremias ei lyönyt takaisin, vaan peräytyi. He kiersivät pöytää. Lauri

rummutti lusikallaan peltipurkkiin ikäänkuin hän olisi säestänyt

jotakin toimitusta. Haagar ja Lyydia panivat kokoon pukuja, läjäytellen

niitä ilmassa niinkuin isot ihmiset pyykkiä vetäessään.

— Enkeli! huusi Haagar yhtäkkiä ja töytäisi heidän eteensä. — Kaadatte

enkelin.

Jeremias pysähtyi pelästyneenä pöydän eteen enkelin ääreen ja selvä

katumus kuvastui hänen kasvoillaan. Irja oli paiskautunut maahan ja

itki.

— Minä en tule, minä en tuo mitään kynttelejä, jos te vielä, jos sinä

vielä, niin minä... minä tapan sinut!

Isot ihmiset tulivat. Liisa oli jo ehtinyt Somerista tänne. Miksi Liisa

oli itkenyt? Pappilan täti torui Jeremiasta siitä että Irja valitteli.

Haagar selitti asiaa. Ähäh, se oli sinulle oikein! ajatteli Irja,

Liisan vetäessä päällyskenkiä hänen jalkaansa.

Muutkin vieraat tekivät lähtöä. Hämärsi jo. Kauppias, joka oli

kivulloinen mies, etsi uuninkylkeä ja pian olivat kaikki muut hänen

ympärillään. Jokainen päästi vuoronperään hiljaisuuteen jotakin siitä

mikä painoi hänen mieltään.

— Kyllä kai olisi aika jo, alkoi Alma Tuuna, sanoja etsien, — että isä

heittäisi kirkkoväärtin toimen. Varsinkin nyt, kun... on tapahtunut

yhtä ja toista. Riikka siellä meillä sitä ajattelee yötä päivää. Ettei

kirkolle meidän tähtemme tulisi mitään. Kauppiashan olisi niin omansa

siihen toimeen...

Kirkkoherra ja kauppias vaiensivat hänet yhteen ääneen. Sellaista

kirkkoväärtiä kuin Tuunan isäntä ja tyttäret yhteisesti, ei ollut maan

piirin päällä.

— Riikkahan toimen hoitaa... isän apuna, minä menen pian naimisiin.

Alma kangersi tätä sanoessaan, onnellisena sisarensa puolesta, jonka

kiintymyksen kirkkoväärtintehtäviin hän tunsi.

— Mitä he oikeastaan tahtovat? lausui nyt vuorostaan kauppias. —

Sitäkö, ettei kenelläkään olisi mitään omaisuutta? Mutta eihän

omistaminen ole huoletonta, paljon vaikeampaa monesti on sen, jolla

jotakin on kuin sen, jolla ei mitään ole.

‒ Äää... ää... äää... niin se on niinkuin tyttäreni sanoo: kauppias

ottaa vain kirkkoväärtin toimen, puhui Tuunan isäntä. — Kun siellä

Somerissakin nyt ovat asiat niinkuin ovat... Ei siksi, että ei Somerin

isäntä mikään maankiertäjä ole. Mutta mitäpä puolta hänellä siellä nyt

olisi, kun talo oli emännän. Sellaista se on, kun isäntä nai taloon.

Kirkkoherra selitti vanhalle kirkkoväärtille toistamiseen, ettei niin

ihanteellista kirkon hoitoa kuin Kankaan pitäjässä tavattu missään.

Ruustinna oli seisonut urkuharmonin edessä, katse tähdättynä

ristiinnaulitun kuvaan, joka riippui soittokoneen yläpuolella.

Hän puserteli ja ojenteli ristiin liitettyjä käsiään ja puhkesi

vihdoin puhumaan hiljaa sillä sointuvalla äänellä mikä on ominainen

laulutaitoisille ihmisille:

— Sen minä vain tiedän, että minä tahdon rakastaa meidän pitäjäläisiä

enemmän kuin ennen. Jos minä tietäisin, kuka on tuon kirjeen

kirjoittanut, niin minä menisin hänen luokseen ja... ja... niin, jos

hän olisi sairas, niin minä oppisin häntä, minä antaisin hänelle mitä

ikinä voisin... Maailman koko onnettomuus on siinä, että se tahtoo olla

tuomari. Minun on tuomio, sanoo Herra. Anteeksiannossa on ihmiskunnan

ainoa pelastus.

Hän kohosi siinä puhuessaan ikäänkuin yläpuolelle maata ja kun

kirkkoherra pani kätensä hänen olkapäittensä ympärille, olivat he

kuin kaksi sisarsielua, jotka toistensa lentoa kannattaen kohoavat

korkeuksiin.

Pimeni. Taulun tummalta pohjalta erottautui ristiinnaulittu. Jokainen

läsnäolevista tiesi, että häntä kotona odottaa päivällinen ja kaikki

mikä hänen arkeensa kuuluu, mutta jokin kumma voima piteli heitä

yhdessä ikäänkuin he olisivat hakeneet turvaa toisistaan. Tunsivatko

he näkymättömän nuotan silmukkain vetäytyvän kokoon ympärillään?

Kirkkoherra vihdoin rikkoi hiljaisuuden:

— Äiti, emmekö jo syö ja vieraat tietysti kanssamme? Silloin vieraat

läksivät.

Mutta seuraavaan neulomaseuran yhdessäoloon oli ruustinna valmistanut

kokonaisen ohjelman.

Oltiin koolla Paanasella ja Emmikin oli kotona. Joka silmä tarkasti

hänet kiireestä kantapäähän asti, löytämättä mitään näkyvää syytä

siihen, että hän kaikella muotoa halusi vihkimistä ryssänsä kanssa.

Tästä asiasta luonnollisesti ei käynyt puhuminen. Sensijaan puhuttiin

Alma Tuunan häistä. Agronomi Mäkimatka oli vihdoinkin ostanut Maahisten

kartanon, herra oli pudottanut viisikolmatta tuhatta ja kuului vielä

antavan paljon huonekaluja. Heinosen Jenny ompeli Tuunassa. Agronomin

piti heti päästä muuttamaan Maahisiin. Herra oli niin kyllästynyt

oloonsa täällä, että hän kimpsuineen kampsuineen aikoi Ruotsiin.

Paras olikin, sieltähän suku aikoinaan oli tullutkin. Kyllä oli

paisumassa Alma Tuunasta suuren talon emäntä. Miten hän sellaisena

osaisikaan olla. Mutta missä Tuunan tyttäret viipyivät? Somerin

emäntäkään ei ollut tullut, ei taitanut enää olla niin hauskaa kirjurin

seurassa, kuuluivat riitelevän. Lapsentyttö oli jo pantu pois, mutta

hänen äitinsä mökkihän oli tuolla mäellä, kauanko siellä hyppäsi.

Työväenlehdet olivat tehneet Parannan isännän sairaudesta hyvin

surullisen uutisen, jossa pantiin hänen hulluutensa kirkon syyksi.

»Tarttui omaan satimeensa» oli otsikkona ja sitten kuvattiin mikä

vaikutus saarnalla oli ollut, nimittäin, että hurskas rusthollari ja

manttaalimies vaahto suussa karkasi kirkonmäelle ja alkoi hyökätä

ihmisten kimppuun kuin vesikauhuinen koira. Kyllä ne osasivat.

Väitettiin, että nyt ruvettaisiin ottamaan joka talosta mies ja hevonen

vallitöihin. Se se vielä puuttui. Totta se vain kuului olevan. Ja

ajattelemaan se pani.

Ompeluseuratyöt olivat hajallaan ruokasalin pöydällä: paitoja, hameita,

housuja, sukkia, kaikki sitä yksitoikkoista harmaata ja ruskeaa

väriä, josta laupeuden käsityöt tavallisesti tehdään. Kanttorinrouva

polki ompelukonetta, edessään kaksi kynttilää, joita täytyi siirrellä

sen mukaan kuin työ valui toiselle puolelle konetta. Rouva Korpela

seisoi hänen vierellään, odottaen, että hänen työnsä loppuisi.

Heidän vaihtaessaan paikkaa ja kanttorin rouvan jäädessä solmiamaan

langanpäitä, sanoi toinen toiselle:

— No, ne ovat nyt vankeina sekä Somerin isäntä että Arvo Mäkimatka —

mahtavatko kotona tietääkään?

— Mistä sinä sen olet kuullut?

— Kuka sitä nyt kertoikaan, kuuluu olleen oikein lehdessä. Rajalla ne

oli otettu kiinni.

— Mutta sittenhän sentään on niin kauan, kun nämä täältä läksivät. Ehkä

huhu tarkoittaa Ahosta, kauppapalvelijaa, joka kuljetettiin putkaan jo

täällä omassa kaupungissa.

— Niin, se on eri asia. Kyllä tämän pitäisi totta oleman.

— Vai niin, vai niin, siinä se nyt oli. Meidän isä aina onkin sanonut,

että kyllä niiden vielä huonosti käy, kun sellaisille retkille

lähtevät. Koko maan saattavat vaaraan...

Ruustinnan heleä ääni kajahti yhtäkkiä keskelle supattavaa

salamyhkäistä puhetta.

Olet maamme, armahin Suomenmaa,

ihanuuksien ihmemaa.

Joka niemeen, notkohon, saarelmaan

kodin tahtoisin nostattaa...

Hänen laulussaan oli tänään jotakin palavan harrasta, ikäänkuin hän

olisi tahtonut polttaa pois näkymättömiä taudinsiemeniä. Jos olisi

ollut kysymys virrestä, ei hän olisi voinut veisata sitä hartaammin.

Opettajan rouva, postinhoitajatar ja apteekin neiti lauloivat hänen

mukanaan, muut hymistivät joukkoon pätkiä säkeistä.

Ompelukone seisoi ja kanttorinrouvan jalat lepäsivät poikimilla.

Hänestä ei laulu kuitenkaan ollut mikään pyhä eikä erikoinen,

tavallinen maallinen laulu vain, ja hän alkoi edelleen kuiskuttaa rouva

Korpelalle:

— Tarkastuksellekin kuuluvat nyt tulevan sekä Tuunaan että Somerille.

Mieheni sanoi. Kuka ties vaikka vielä tulisivat muuallekin.

— Herra siunaa! pääsi rouva Korpelalta. — Meille kyllä saavat huoleti

tulla, ei meillä mitään luvatonta pitäisi oleman.

— Eikä meillä.

— Mutta kyllä pitäisi varoittaa Sylviä ja Tuunan tyttöjä ja

mäkimatkalaisia. Jos heillä olisi kirjeitä, tai jotakin muuta. Meidän

pappa, Jumalan kiitos, on aina pysynyt erossa politiikasta.

Paanasen emäntä teki puhujille merkin, että he laulun aikana

vaikenisivat. Yhä useampi läsnäolijoista oli yhtynyt säveleeseen ja

ruustinnan voima, hänen siinä seisoaltaan laulaessa, kasvoi yhä.

Viimeisen värsyn aikana saapuivat Tuunan tytöt. He astuivat huoneeseen

kasvojaan pyyhkien, ei saattanut tietää koettivatko he pyyhkiä pois

mielenliikutustaan, vai lumisadeko oli kostuttanut heidän silmänsä.

Tiesivätkö he, että heidän veljensä oli vangittu? Tiesivätkö he, että

santarmit saattoivat saapua heille kotitarkastukselle koska hyvänsä?

Miksi he tulivat näin myöhään?

Laulun päätyttyä rupesi ruustinna puhumaan ohjelmastaan. Hän oli

ajatellut, että parempiosaisissa kuitenkin oli hyvin paljon syytä

katkeruuteen köyhän kansan kesken. Oliko ihme, jos maailmanlasten

mielissä viha iti, kun kylmyys asui niidenkin sydämissä, jotka sanoivat

itseään Jumalan lapsiksi. Mitä tekivät parempiosaiset köyhempien

hyväksi? Ei riitä, että me neulomme muutamia vaatekappaleita —

Anna-Liisa Nahinen käytti kaiken aikaa muotoa _me_, koska hän tunsi

olevansa rikollisista suurin, hän, papin rouva, — meidän täytyy

astua ulos mukavuudestamme ja lähteä antamaan tietojamme meitä

köyhemmille. Hän oli ajatellut, että ompeluseura voisi jakaa keskenään

kirkonkylän työläisperheet, jokainen ompeluseuran jäsen sitoutuisi

säännöllisesti käymään määrätyissä perheissä ja ohjaamaan perheen äitiä

sekä auttamaan, missä tarvis oli. Mitä arvoisat läsnäolijat tästä

ajattelevat? Eikö todella ole paljon syytä meissä itsessämme?

Minä olen ajatellut näitä asioita yötä ja päivää... En tiedä, on

niinkuin jotkin maanalaiset vedet murentaisivat pohjaa, jolla me

seisomme. Tai oikeastaan niinkuin jokin maanalainen tuli palaisi

allamme. Olen ajatellut sinne ja tänne. Tulen siihen johtopäätökseen,

että meidän täytyy rakastaa enemmän. Emmekö voisi keskustella tästä

asiasta?

Hän kuvitteli innoissaan riistäneensä läsnäolijat mukaansa. Itse

asiassa kaikki vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin sukkapuikkojen kitinä

ja langanpäiden hiljainen narina, kun niitä vedettiin läpi kovien

valkaisemattomien kankaiden. Ainoa, joka katseli puhujaa kasvoihin, oli

Alma Tuuna.

— Minä olen niin paljon ajatellut, jatkoi papinrouva palavin poskin,

— ja minusta tuntuu, että ensimmäinen käsky sittenkin on: rakastakaat

vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille

hyvää, jotka teitä vihaavat ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä

parjaavat ja vainoavat. Jos me ihmiset alamme kostaa ja tuomita, niin

rikokset aina kasvattavat uusia rikoksia... Eikö ole niin? Emmekö voisi

keskustella näistä asioista.

Hänen miehelleen tullut uhkauskirje oli luonut hänen mieleensä pohjan

näille ajatuksille. Ne olivat niin kokonaan täyttäneet hänet, ettei hän

saattanut laskea, miten kylmä oli se kuulijakunta, jolle hän tarjosi

sydämensä. Kankaat heilahtelivat, saumoja käänneltiin polvien päällä,

ompelukone alkoi hiljalleen työnsä.

— Niin, keskustellaan vain, sanoi kanttorin rouva. — Kyllähän rakkaus

on ensimmäinen käsky. Siksipä minä tässä juuri rouva Korpelalle sanoin,

että pitäisi varoittaa naapuria, jos häntä uhkaa vaara.

Ruustinna oli, tottumattomana tämäntapaiseen keskusteluun, istuutunut

Alma Tuunan viereen eikä pieneen hetkeen kuunnellut.

— Kyllä minä puolestani olen valmis menemään mökkeihin mäessä, sanoi

opettajan rouva huolestuneena niinkuin aina. — Siinähän niitä on koulun

takana. En minä ole niissä käynyt, paha se on ollut. Tulisivat vähän

suuremmiksi ne lapset.

Opettajan rouva oli epäkäytännöllisimpiä ihmisiä, mitä pitäjässä oli

nähty. Opettaja raukka sai tuskin yhtä lämmintä ateriaa päivässä ja

minkälainen lienee sekin ollut, kun pöytään tuli. Mutta siksi toiseksi

oli vaimon vaikea ehtiäkään mitään valmistaa, kun oli yhdeksän lapsen

äiti eikä opettajan palkka semmoisessa väessä niin suuri ollut. Kaikki

läsnäolijat ajattelivat itsekseen, että mitä tuokin työväenmökeissä

ohjaa, jos sinne meneekin. Oli pitkä, painostava äänettömyys.

— Niin, jatkoi kanttorin rouva, — ehkä tämä tuleva Maahisten emäntä ja

Riikka jo olettekin kuulleet ne uutiset, mistä minä ajattelin varoittaa.

Huhut oli kuultu Tuunassa, sekä se että miehet olisivat vangitut kuin

sekin, että pian saattoi odottaa kotitarkastusta.

— Ei ne meiltä mitään löydä, kun ei meillä mitään ole, selitti Alma

hymyillen.

Hänen hymynsä ei kuitenkaan ollut aivan rehellinen. Vanhempi sisar ei

hymyillyt.

— Niin, mutta jos sattuisi kuulustelussa jotakin ilmenemään, sanoi

kanttorin rouva. — Ne kai pitää tarkan kuulustelun.

Poliisin rouva oli läsnä, mutta häneltä ei mitään kysytty, hän vaikeni

aina säikähtyneenä, eikä yleensä tietänyt miehensä asioista. Huonot

olivat heillä välit.

— Täytyy punnita mitä sanoo, huomautti Paanasen emäntä. — Ettehän te

taida tietääkään, minne miehet ovat menneet.

— Emme tiedä, vastasi Alma surullisesti. — Emme mitään tiedä.

Sisar istui hänen vierellään kankeana ikäänkuin hän olisi niellyt

seipään, huulet lujasti koossa. Kaikki saattoivat nähdä, että hän

jotakin tiesi. Ruustinna nousi nopeasti, kiiruhti hänen luokseen ja

tarttui hänen käteensä. Se suututti useita läsnäolijoista, sillä he

kyllä huomasivat, että ruustinna tahtoi pidättää häntä puhumasta.

Ikäänkuin he olisivat olleet ilmiantajia, joilta täytyi asioita salata.

Peläten että Riikka rupeaisi puhumaan, jatkoi Alma:

— Yöllä he kyllä läksivät, mutta vain siitä syystä että ennättäisivät

päiväjunaan. Mitäs he Ruotsista? Ei meillä sinne mitään asiaa ole.

Somerin isäntä ei tahtonut jäädä kotiin, Pietariin hän tietenkin on

lähtenyt, siellähän hänellä on paljon tuttavia. Ja Sylvin omaisiakin.

Ruustinna vei vanhemman Tuunan tyttären syrjään ja rupesi puhumaan

hänelle rakkaudentyöstä, jonka hän aikoi koettaa järjestää kautta

pitäjän. Hänelle oli tullut sellainen hätä, heidän täytyi koettaa estää

vihaa leviämästä, varmaan se pian olisi liian myöhäistä. Mutta pieni

Emmi Paananen, joka käsityökoulussa oli oppinut sievästi neulomaan

pukunsa ja joka viime aikoina oli katkeroitunut pilkatun rakkautensa

tähden, tuli heidän luokseen ja sanoi suoraan vasten kasvoja:

— Saksaan ne ovat menneet, teidän miehet. Sinne on mennyt monta sataa

miestä. Ettekö te sitä tiedä?

Hän katseli, vadelmanväriset huulet auki, läpitunkevasti Riikkaan ja

odotti vastausta. Mutta Riikka oli täysin rehellinen sanoessaan:

‒ Sitä minä en usko. Mitä he Saksassa? Sanotaan että heidät olisi

otettu kiinni rajalla. Mutta sitä minä taas en myöskään usko. Somerin

isäntä on monta kertaa mennyt Venäjän rajan yli ja se toinen kai meni

Helsinkiin.

— Mitäkö he Saksassa? Hannanhan, aikovat mennä Venäjää vastaan. Mutta

siinä he kyllä saavat kuonoonsa.

— Kuka nyt sellaisia ajattelisi? pääsi Riikalta rehellisesti. —

Sellaisia nyt ei kukaan järkevä ihminen ajattele.

Hänen mieleensä kuitenkin hiipi, että Arvon päähän kyllä saattoi johtua

mikä hyvänsä, vaikkapa se, että kärpänen voisi tuhota härän.

— Suomalaiset aikovat hyökätä Pietarin kimppuun ja tehdä siitä Suomen

kaupungin! huusi Emmi.

Puhe huoneessa päättyi. Kaikkien mieliin johtui mitä siellä käyneet

miehet olivat kertoneet keisarikaupungista. Kuinka siellä sai

päiväkausia kävellä ilman että kaupungista tuli loppua, kuinka...

— Ole sinä vaiti, sanoi Paanasen emäntä tyttärelleen ja pani hänen

käteensä tyhjät teekupit. — Mitä hulluja.

Ilta kului vailla sitä rauhallista pikkupuhelua, mikä oli ruustinnan

toimeenpanemille ompeluseuroille ominainen. Kankaan kirkonkylän naiset

antoivat toisilleen salapistoja ja lausuivat epäileviä viittauksia.

Ruustinna tunsi salaisen epäsovun särinän ilmassa eikä enää ottanut

esille kysymystä rakkaudentyön järjestämisestä. Opettajan rouva

huomautti vielä kerran, että eikö siitä tulekaan mitään siitä

opastelemisesta mökeissä, hän puolestaan kyllä on valmis... Mutta hänen

harrastuksensa pikemmin kaasi asiaa kuin auttoi sitä eteenpäin ja se

tukahtui omiin kapaloihinsa. Se hengellinen laulu, jonka Anna-Liisa

Nahinen lopuksi viritti, ei jaksanut yhdistää eikä sovittaa mieliä.

Kun tienhaarassa Mäkimatkan luona pappilanrouva ja Tuunan tyttäret

olivat jääneet kolmisin, otti Anna-Liisa Nahinen Riikka Tuunaa

käsipuolesta ja rupesi varoittamaan häntä. Ei saanut panna miesten

henkeä alttiiksi kertomalla mitä heistä tiesi. Sellaisia epäluotettavia

ihmisiä kuin siellä tänäänkin oli ollut. Kanttorin rouva ja rouva

Korpela saattoivat ajattelemattomuudessaan puhua asiat poliisille,

silloin... Ja pieni Emmi saattoi lörpötellä kaikki sulhaselleen,

niinkuin hän varmaan tekikin.

Riikka Tuunan käsi kangistui naapurinrouvan kädessä. Vai hänkin

kehoitti häntä valehtelemaan — sellainenko hänkin oli.

— Salaisuus on salaisuus, kuiskasi ruustinna sisarusten välillä

kävellen. — Ei mikään jumalallinen eikä inhimillinen laki käske sitä

paljastamaan... Salaisuus on pyhä.

— Teidän sananne olkoon jaa jaa ja ei ei, vastasi Riikka, hilliten

itseään. — Se on minun ensimmäinen käskyni, mitään muuta ojennusnuoraa

ei minulla ole. Minä voin sanoa, että tiedän, mutta en sano. Mutta sitä

minä en tee, että kieltäisin tietäväni, jos jotakin tiedän. Jollei

ihminen itse ohjaa elämäänsä, niin elämä alkaa ohjata häntä.

— Tuollainen hän on, puuttui nyt Alma puhumaan. — Hän syöksee meidät

tuolla puheella vielä onnettomuuteen.

Riikalta pääsi kova naurahdus.

— Totuus ei pala tulessakaan, sanoi hän äänellä, jolla lausutaan

kirjoitus liehuvasta lipusta.

Ja hetkeksi tunsi hän lievennystä siinä paiseessa, joka tykki hänen

rinnassaan yötä ja päivää. Kun vain lujasti piti kätensä totuuden

ojennusnuorassa, niin saattoi turvallisesti astua pimeyttä kohden.

— Koskas sen kotitarkastuksen pitäisi tulla? jatkoi hän. — Minulla

olisi jo kiire meidän koululaisemme luo. Mutta minä en mene ennenkuin

ne poliisit ja santarmit ovat käyneet, en tahdo, että meidän talossamme

valehdellaan.

‒ Riikka! sanoi Alma.

Ja Anna-Liisa Nahinen sanoi samassa hengenvedossa:

‒ Ei minuakaan ole ennen syytetty valheen suosimisesta.

Astellessaan siinä tähtitaivaan alla nämä naiset erosivat kahteen

leiriin. Riikka Tuuna jäi yksin ja yksinään astui hän sisään

kotiportistaan, sillä hänen sisarensa meni tietysti lohduttelemaan

ruustinnaa, joka taisi itkeskellä.

Kova ja kylmä oli Riikka Tuunan sydän, kun hän ajatteli Arvo

Mäkimatkaa. Sellaiset hänen piti heille tehdä, tuottaa kotitarkastukset

ja muut. Ja aivan sulan suotta: oman päähänpistonsa vuoksi,

päähänpistot olivat aina olleet hänen huvejaan. Arvo tietysti oli

houkutellut mukaansa Toivon. Olipa hyvä, että sovinnon sana oli jäänyt

hänen ja Arvon välillä lausumatta.

Tuunan tyttäret nukkuivat seuraavan yön vain puolella silmällä, sillä

kotitarkastus saattoi tapahtua myöskin yöllä. Sydän jäässä laskeutui

vanhempi ahtaaseen sänkyynsä, joka vaikutti miltei ruumisarkulta.

Hyvä oli, että sovinnon sana jäi lausumatta! hokivat hänen huulensa.

Hänen jääsydämensä sanoi: onko hänet otettu kiinni rajalla, onko hänet

teljetty vankilaan, onko hänet ehkä jo surmattu? Ja kun hän ajatteli,

että Arvo olisi surmattu, oli kuin hänen sydämensä olisi lävistetty

jollakin terävällä. Kipu ei ollut niin selvä kuin tunto siitä, että

hänen elämänsä alkoi valua pois. Hiljalleen voima nyt vuotaa häneltä

kuiviin, ilman sovinnon sanaa hänen on astuttava sinne, missä katumus

on myöhäinen. Onko Arvo heti kuollut, vain onko hän jäänyt kitumaan?

Kellä oli tuntoa nostaa kätensä jotakin niin kaunista vastaan kuin Arvo

Mäkimatka. Vaikkei olisi ollut tuntoakaan, niin olisihan pitänyt olla

silmää. Tai ehkä ovat panneet vankilaan... siellä hän kiertää kuin

suuri lintu, joka ei voi levittää siipiään. Kuinka he ovat uskaltaneet?

Leikkitoveri, leikkitoveri, missä hän oli, eikö hän koskaan tulisi?

Riikka Tuuna ei itkenyt — helppoapa olisikin sitten ollut! —

mutta hänen tunteensa syöksähteli kuin kuuma suihku ylös rintaan.

Lapsuudenystävä oli häntä niin likellä, että hän tunsi tuoksun hänen

hiuksistaan ja kosteuden hänen huulistaan. Ihanin Jumalan luoduista

oli Arvo, Jumalan oma perikuva, Jumalan oma valittu. Jumala oli

lähettänyt hänet maan päälle... Riikka Tuuna ei uskaltanut liikahtaa.

Hän vapisi kuin Jumalan kasvojen edessä. Tämä kipeä onnenhetki oli

samassa ohi. Oliko se ollut pitkä vaiko lyhyt? Seurasi taas loppumaton

harmaa hetkien sarja, jolloin hän syytti Arvoa, näki hänessä vain

kelvottomuutta ja vakuutti itselleen olevansa hänestä kokonaan erossa.

Hän pääsi niin pitkälle, että hän saneli itselleen: istu, istu

tyrmässä, mitä läksit... Mutta samassa hän vihasi itseään niin että hän

sanoi Jumalalle: hylkää minut, syökse minut kadotukseen. Tällä lailla

hän kamppaili. Eikä vain yhtenä yönä, vaan yökaudet.

Niinä päivinä tapahtui, että suuri musta risti sanomalehdissä

ilmoitti maailmalle »maanviljelijä Topias Parannan Helsingistä pitkän

sairauden jälkeen päässeen taivaallisen Isän kotiin. Eivät tämän

nykyisen ajan vaivat ole mitään sen kunnian rinnalla, joka teille

ilmoitetaan.» Maailma tuskin lienee kiinnittänyt suurempaa huomiota

ilmoitukseen enempää kuin siihen raamatunlauseeseenkaan, millä leski,

Josefiina Paranta oli itseään lohduttanut. Mutta sensijaan pysähdytti

kuolinilmoitus hetkeksi koko Kankaan pienen yhdyskunnan. Oli kuin

tämän kuolinilmoituksen takana olisi ollut jokaisella omainen.

Parannan isäntä oli niitä harvoja ihmisiä, joista ei kenelläkään

ollut sanottavana pahaa sanaa. Olisi niitä ollut joutilaampiakin

miehiä menemään. Kaikkien mieleen johtui kuinka hän epätoivossaan oli

tunkeutunut piikkilanka-aitaukseen ja luullut joutuneensa hämähäkin

verkkoon. Sellaisessa verkossapa tässä jokainen pian oli, ettei

tietänyt miten oli turvassa järkensä puolesta. Topias Parannan risti

asettui enteeksi jokaisen eteen ja vaikutti, että monet joutuivat

suorastaan jonkinlaiseen mielenmuutokseen, ainakin hetkelliseen. Kyllä

kai metsänraiskaus ja juoksuhaudat tulisivat tännekin kirkonkylään,

miksikä tätä säästettäisiin. Maahisten kartanon pellolle jo kuuluttiin

panevan rautatiekiskoja.

Tuunan vanha isäntä ryhtyi, pitkän aikaa istuttuaan ääneti ja

nyökyttäen päätään, toimeen, johon ei hän ikinä ennen ollut ryhtynyt.

Suuren mielenliikutuksen vallassa hän soitti pappilaan ja piti

änkyttäen seuraavan puheen:

— Äää-ää mahtaako... mahtaako kirkkoherra olla siellä kotona?

Ki-ki-kirkkoherra... Ääää-ääää... Täältä Tuunasta. Äää-ää-ää se-se on

päässyt... pää-pää-päässyt pois Pa-pa-paranta. Ääää-ää-ää sitä minä...

Lele-lehdessä se on. Tuo ty-tyttäreni... ty-ty-tyttäreni vvvasta luki.

Äää-ää-ää p-pitäisi o-olla se-se-seppele elikkä kkranssi ja lleveät

na-na-nauhat ja ku-ku-kultakirjoitukset. E-e-että kirkkoherra toimittaa

vaan. Ja se sa-sa-saa maksaa. Ja minä panen kanssa. Ky-kykymmenen

markkaa minä panen. Ja tarttee ottaa le-leveät nauhat. Mi-mi-minä panen

ty-ty-tyttäreni tuomaan ra-ra-rahat. Ma-ma-maahanpanijaiset on jo

pypyhänä. Hy-hy-hyvää voimista sitten vaan.

Kuin ankaran ponnistuksen perästä lysähti hän tuolille.

Hän itkee, ajatteli hänen vanhempi tyttärensä mennessään läpi

huoneen... Minä en osaa, minä. Pitkä Milja tuli ovelle ilmoittamaan,

että sauna on valmis.

— Jos Milja taluttaisi isän saunaan, sanoi Riikka. — Minä tulen heti

perässä.

— Le-ve-ät nauhat, änkytti isäntä vieläkin itsekseen, viistosilmäisen

palvelustytön tarttuessa hänen käsipuoleensa. — Kyllä hän ne ansaitsi,

jos kukaan... Leveät silkkiset nauhat... Kunnan... kunnan puolesta...

* * * * *

Alma Tuuna ei vielä ollut käynyt Maahisissa ja hänen sulhasensa tuli

lauantaina varhain häntä noutamaan. Se oli etukäteen sovittua, Alma

oli pukeutunut siniseen kotikutoiseen pukuun, joka kahisi uutuutta

ja kankeutta, ja väri hänen puhdasihoisilla kasvoillaan vaihtui

alituisesti hänen askarrellessaan huoneessa, missä rakastettu mies

istui. Isä ja Lennartti puhuivat taasen Parannan isännän kuolemasta,

muustahan ei isä enää puhunutkaan. Kirkkoherra oli sanonut, että hänen

piti haudalla seppeleen nauhoista lukea mitä niihin oli painettu

ja näitä sanoja hän nyt lakkaamatta mielessään kävi läpi. »Topias

Parannalle, kunnon kansalaiselle ja isänmaan pojalle kiitollisuudella

Kankaan kunta... Autuaat ovat puhtaat sydämestä...» Tämä raamatunlause

kyllä meni, mutta mitä toiseen nauhaan oli pantu, oli paljon

vaikeampaa. Suorastaan pelotti, että mitenkä sen saa sanotuksi.

Olihan tässä nyt sentään vielä aikaa opetellakin. Ja niin isä siinä

puhellessaan tulevan vävypoikansa kanssa nyökytteli, ravisteli päätään

ja kyseli kaikenlaista. Lennartti Mäkimatka vastasi kärsivällisesti,

vaikka hän mielessään vain odotti hetkeä, jolloin he Alman kanssa

pääsisivät olemaan kahden. Tämän tunsi Alma selvästi. He ikävöivät

toisiaan niinkuin ikinä kaksi rakastavaista, joita väkivallalla

pidetään erossa toisistaan. Alman silmät pysyivät kainosti luomien

alla eikä Lennarttikaan katsonut suoraan häneen. Kuitenkin näkivät

he vain toisensa. Tällaista kaipausta eivät he olleet tunteneetkaan

niinä aikoina, jolloin he joka päivä näkivät toisensa — senjälkeen kun

Lennartti muutti kartanolleen, olivat he joutuneet tuntemaan eron. Alma

laski mielessään kuinka monta viikkoa siihen oli, jolloin he olisivat

mies ja vaimo eivätkä enää koskaan joutuisi erilleen. Ei matkoillekaan

saa Lennartti lähteä. Toivo teki pahasti, kun aina matkusti ja jätti

Sylvin yksin. Ihmiset sanovat, että Lennartilla on ruma leuka,

mutta se on kaunis, juuri sitä hän vielä kerran oikein taputtelee.

Lennartti taas ajatteli kaikkea uutta, mitä hän Almalle näyttäisi

heidän tulevassa kodissaan. Pitäisikö Alma kartanoa liian komeana?

Mitä hän sanoisi vuoteista, jotka olivat maksaneet liki viisisataa

markkaa kappale? Hyvä niissä oli nukkua, vastaiseksi oli toinen

tyhjänä ja odotti Almaa. Mitä Alma siitä sanoisi, että sulhanen oli

ostanut vaunut? No, eivätpä nuo niin kalliit olleet, vaikkapa jäisivät

museoesineiksi taloon, tuhat markkaa valjaineen päivineen. Mutta ehkäpä

tyttö niihin vielä tottuukin. Tuo sininen onkin hänellä kaunista,

pitää peräkamariin ostaa siniset huonekalut, se on sitten emännän

budoaari. Maahisten emäntä — se on uutta aikaa se, että Maahisten

armosta tulee emäntä. Ja siellä missä ennen on puhuttu vierailla

kielillä, puhutaan nyt kansan kielellä. Kuinka onkin mukava luomi

tuossa tytön leukapielessä. Hän nyppii siitä pois haivenia, mutta sitä

ei hän enää saa tehdä. Se on Alman oma pieni tuntomerkki, jommoista ei

ole kenelläkään muulla. Mutta mitä se tyttö nyt viivyttelee, miksei

tästä jo lähdetä? Kas, hänellä on tänään rinnassa äitivainajansa

kultaneula... Ja nyt hän otti äitivainajansa valkoisen silkkihuivin.

Hartiat ovatkin sen peittäminä melkein kuin paljas iho. Miksei tästä jo

lähdetä?

— _Tulee_... tulee, sanoi vanha kirkkoväärti, — seppele kunnan

puolesta. Oikein kaunis, silkkiset nauhat, niihin painetaan: viimeinen

tervehdys, autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä...

‒ Rupeaako tuo minun hevoseni tuolla...! keskeytti Maahisten agronomi

ja nousi katsoakseen ulos ikkunasta. — En pannut talliin, kun

ajattelin, että heti lähdettäisiin.

— E-e-eihän toki ilman kahvia, sanoi vanhus.

Riikka toi kahvia. Ikkunasta saattoivat he kaikki nähdä, että hevonen

malttamattomasti kuopi maata, valmiina lähtöön. Yhtä lähtövalmis oli

sulhanenkin. Pyylevän nuoren hevosen ja sen omistajan olennoissa oli

jotakin yhtä rehevää ja vauhdinhaluista. Molemmat olivat nähneet hyviä

päiviä ja molemmat halusivat karauttaa suoraan iloiseen ja työtäyteen

elämään. Agronomi nousi ottamaan kahvia ja hymyili niin että leuka

työntyi entistäkin enemmän eteenpäin, peittäen ylähuulta.

— Älä sinä, Riikka, enää käy laihemmaksi, menet poikki!

Riikka Tuuna pusersi kokoon huuliaan.

— Niin, niin, minähän olen luvannut naittaa sinut, jatkoi agronomi.