HÄPEÄ

Riikka Tuuna makasi vaatteet yllään kovalla kapealla vuoteellaan,

kuunteli ja tuijotti pimeyteen. Hiljalleen siirtyivät silmänräpäykset

lauantain puolelta sunnuntain puolelle. Niinkuin lukemattomia kertoja

ennen lankesi helmikuun yö yli kodin ja kylän.

Mutta mikään ei ollut niinkuin ennen, hiljaisuus oli näennäistä, rauha

oli näennäinen. Vaikeaa oli Tuunan tyttären ymmärtää, että hän tänään,

niinkuin satoja kertoja ennen, oli valmistanut kodin pyhäkuntoon ja

että hän oli käynyt lakaisemassa kirkkoa, oikonut alttariliinoja ja

pyyhkinyt tomuja haarakynttiläjaloilta ja muilta esineiltä tutussa

herranhuoneessa. Koko entinen elämä oli siirtynyt oudon kauas, koko

nykyinen tullut oudon lähelle. Hänen omassa rinnassaan tuntui sydämen

asemasta olevan jokin vasara, joka tuskallisen tarkasti etsi alasintaan

ja vihdoin viimein iski, ties mitä tarkoitusta varten.

Niin hänen sydämensä todella takoi, että oli vaikea terästää kuuloa

niin herkästi kuin hän nyt olisi tahtonut. Viereisestä vuoteesta

kuuluivat Alman, hänen sisarensa tyynet hengenvedot — hän sai unta,

hän. Vaatteet yllään makasi hänkin, mutta levollisessa unessa. Niinkuin

lapset tekevät, oli hän aikansa itkenyt ja sitten mennyt uneen. Riikka

Tuuna ei ollut itkenyt eikä hän liioin ajatellut unta.

Häpeä oli tullut taloon, häpeä Jumalan ja ihmisten edessä.

Läkähtymäisillään oli ihminen, kun sitä ajatteli. Missä oli silloin

Herra, kun sellainenkin saattoi tapahtua? Missä oli ihmisten Isä —

nyt tapahtui asioita, jotka eivät olleet Hänelle soveliaat! Narahtiko

ikkunan alla?

Riikka Tuuna ponnahti istualleen ja terästi taasen kuuloaan. Hän

oli erottavinaan askelia — tuliko Toivo? Ei, sanomalehti se vain

rapisi hänen jalkainsa alla. Hän oli pannut sen suojelemaan peitettä

saappailtaan, ei siksi että se mikään hieno olisi ollut, vanhaahan

täällä kotona kaikki oli — isän tahtoa siinä suhteessa ei käynyt

kenenkään vastustaminen. Riikka painoi suonikkaita käsiään sängynlaitaa

vasten ja tähtäsi katseensa ikkunaan, jonka ristikko hämärästi

erottautui pimeästä. Mutta ei hän mitään muuta kuullut kuin sydämensä

tykinnän ja sisarensa tasaiset hengenvedot.

Hänen sydämensä läähätti ja koko ruumista kuumasi, kun hän uudelleen

ajatteli miten tahritut he nyt olivat kaikki. Ei yksin Toivo, vaan isä,

he tytöt, Eino-Ilmari, Olli... Irja... Tuskinpa häpeä olisi voinut

sattua muihin perheisiin sillä lailla kuin heihin, Tuunan väkiin. He

olivat koettaneet pitää itseään niin puhtaina liikkuessaan elämän

likaisilla taipaleilla ja nyt olivat tulleet jotkut jättiläisvankkurit

ja sotkeneet heidät pyöriensä alle. Mitä sanookaan isä, kun hän saa

asian tietää, mitä Eino-Ilmari ja Olli, Olli raukka? Ja Irjakin jo

ymmärtää...

Mitä Toivo aikoi? Ettei hän vain löisi kuoliaaksi jompaakumpaa

syyllistä, tai molempia. Hän oli kamalasti uhannut: ensin Sylvin,

sitten sen toisen, sen konnan. Ja lopuksi hän oli uhannut lapsia. Omia

lapsiaan...!

Tottakin! Yhtäkkiä läikähti Riikan mielessä niinkuin tuulessa heilahtaa

vaate, jonka toinen puoli on musta, toinen punainen. Mustan sijaan

tuli punainen puoli hänen mielessään äkkiarvaamatta esiin. Hänhän oli

kuullut veljensä mainitsevan Arvo Mäkimatkan tänään saapuneen kotiin.

Olihan sekin asia se!

Voimalla, jolla auringon rusotus joskus tulee ja karkottaa tieltään

kokonaiset pilvilaumat, valtasi vastustuksesta huolimatta riemu Tuunan

vanhemman tyttären. Lapsuudenystävän kuva hymyili hänelle ja hänen

sydämensä oli heti sula ja onnellinen. Mutta sitä kesti niin lyhyeltä,

että se jo oli ohi, kun hän tuli tajuihinsa. Hän huusi suuttuneena

pilvilauman takaisin, kokonaisen sotajoukon hän tarvitsi turvakseen

kiusausta vastaan. Sillä Arvon kanssa oli kaikki kerta kaikkiaan

lopussa. Tarpeeksi oli leikkiä kestänyt. Missä Toivo viipyi? Mitä tämä

viipyminen tiesi? Mitä hän aikoi? Miksi hän oli kieltänyt sytyttämästä

tulta?... Kuinka kivikovaksi elämä yhtäkaikki tekikään ihmisen...!

Niin, mikä Arvon taas olikin tuonut kotiin? Olisiko hän saanut tietää

sisaren huonosta elämästä ja siitä syystä tullut? Hän nyt oli viimeinen

varoittamaan tai oikaisemaan toista. Tai olisiko hänen päässään taas

kummitellut jokin tuuma. Ehkäpä esimerkiksi sähkövalo nyt yhtäkkiä

välttämättä piti saada kylään. Arvo kai jo oli tullut mittaamaan

vesivoimaa. Tietysti hän pystyi siihen yhtä hyvin kuin juhlarunojen

tekoon tai esitelmien pitoon. Kaikkeenhan hän, Arvo Mäkimatka! Tänään,

kuten sanottu, oli herra Arvo saapunut, olivat Toivon kanssa tavanneet

junassa. Ei toki ollut kaunis nuoriherra vielä käynyt Tuunassa, ehkäpä

hän nyt aikoikin jättää Tuunan väet rauhaan. Hyvä olisikin. Mitäpä

ainaisista selityksistä ja selvittelyistä. Niitä oli ollut liiaksikin.

Suututti, kun niitä vain ajattelikin...

Mutta nyt...

Riikka sävähti istualleen ja riensi ikkunaan. Aikansa tuijotettuaan

pimeyteen hän totesi, että hän taasen oli koettanut pakottaa itseään

vihaan ja katkeruuteen lapsuudenystäväänsä kohtaan. Onnistuisiko hän

koskaan karkottamaan silmistänsä Arvo Mäkimatkan kuvan? Levoton, kipeä

sydän oli hänen ponnistustensa ainoa tulos. Hän jo väsyi. Nyt alkavat

taasen muistot saapua, sen hän tunsi, ensin hiukan arkoina, mutta pian

varmoina ja vaativina. Ne tietävät liian hyvin kotinsa, sinne ne aina

palaavat: Tuunan tyttären rintaan.

Ikäänkuin ei nyt olisi muuta ajattelemista. Missä kummassa Toivo

viipyy? Kun voisikin olla varma, ettei hän tee ajattelemattomia

tekoja. Ihmeellinen tuo Alma nukkumaan. Nyt liikkui joku pihamaalla

pimeässä: kaksi varjoa liukui takaportista, tullen kellarin päädyn ohi,

suoraan pihamaan kulman poikki. Riikan kädet pusertuivat nyrkille ja

kuiva, ilkeä kuumuus täytti hänen päänsä. Hän näki varjojen kulkevan

tuttua tietään navettatyttöjen huonetta kohden, oven avautuvan, valon

leiskahtavan hangelle ja samassa sammuvan oven sulkeutuessa.

Eikä edes Musti haukahtanut. Se oli ystävystynyt näiden vieraiden

kanssa sekin. Tahritut, häpeään ryvetetyt olivat he kaikki!

Ei, ei nyt enää sopinut mennä ojentamaan palvelustyttöjä, kun tällaisia

kuului suuren talon emännästä, jolla oli isoja lapsia. Mutta Jumala

kai oli jättänyt jumalattoman sukukunnan oman onnensa nojaan ja salli

ihmisille tapahtua niinkuin he itse tahtoivat. Mitä Toivo aikoi? Hän

oli uhannut tappaa ensin Sylvin, sitten sen toisen ja vihdoin hän oli

uhannut lapsia. Ettei hän vaan pistäisi tuleen koko Somerin taloa

ja polttaisi heitä niinkuin hiiret savuutetaan kuoliaiksi pesäänsä.

Olisikohan pitänyt lähteä katsomaan, kun Toivo näin viipyi? Ei koskaan

Riikka ollut nähnyt veljeään tällaisena. Niin tyyni kuin hän oli

tavallisesti. Mutta hän olikin rakastanut Sylviä niinkuin mies vain

saattaa naista rakastaa. Hän oli luottanut vaimoonsa rajattomasti.

Viikkokausiksi hän oli jättänyt hänet yksikseen, kun matkat sattuivat

pitenemään. Ilman epäluuloa hän aina oli palannut — kunnes vihdoin

tänään...!

Mutta parasta oli, että Toivo sen itse näki. Jos hänelle olisi sanottu,

että hänen vaimonsa pettää häntä, niin ei hän olisi uskonut. Kukaan

omaisista ei olisi sitä uskonut. Sylvihän nauroi kaikkien kanssa,

siihen oli totuttu. Mutta nyt oli hänen todellinen luontonsa yhtäkkiä

paljastunut. Hän oli Mäkimatkan lapsia, heidän henkeänsä ja vertansa.

Häpeä, häpeä!

Sellaista se oli, kun rakennettiin talot näin vierekkäin: koko elämä

kävi yhteiseksi. Heidän ollessaan lapsina olivat naiset illoin

tulleet erottelemaan kukin omia lapsiaan siitä puolialastomasta,

leikkiin väsymättömästä ihmisalkujen rykelmästä, joka kirmaili Tuunan

rakennusten nurkilta Mäkimatkan rakennusten nurkille. Tuunasta oli

ensin tullut lasten äiti, yllään jotakin sinistä ja valkoista ja ohut

hiussykerö kiinnitettynä niskaan, myöhemmin mummo tai palvelustyttö.

Mäkimatkasta oli tullut musta rasvainen Piina ja jonkun harvan kerran

rouva itse punaisessa kampausröijyssään, palmikko riipuksissa kuin

nuorella tytöllä... Hehän olivat jo suuria ihmisiä, naapurinlapset, kun

he vielä yhdessä uivat. Jokaisella oli rantatöyräällä oma pensaansa,

johon hän heitti vaatteensa. Riikka voitti pojat, he olivat hänelle

siitä aina suuttuneet. Kerran kävi Arvo kiinni hänen jalkaansa,

he joutuivat vedessä tappeluun ja höyhensivät toisiaan niin että

täysikasvaneet juoksivat rantaan pelastamaan hukkuvia... Se tästä

naapuruudesta oli, etteivät lapset täysikasvaneina tahtoneet osata

etsiä elämäntoveria kauempaa. Aina vain naapurista.

Tuunan vakava, ankara tytär ei huomannut, että hän jo taasen oli

leikkikaluna muistojensa käsissä. Keskellä perhettä kohdannutta

onnettomuutta pitivät muistot peliään, leikkien ja tanssien kuin

perhoset.

Kerran... Niin, oli pääsiäisaikaa, pyhien välillä. Oli sellainen päivä,

jolloin ei tapahtunut muuta kuin hyvää, kerran, kauan sitten. Hän,

Riikka, oli kahdeksan viikkoa ollut poltetaudissa ja kaikki olivat

luulleet hänen kuolevan. Mutta hän parani. Vaatteet olivat käyneet

hyvin suuriksi, tukka oli ohennut. Hänen oli oudon suloinen ja kevyt

olla. Kaikki olivat hänelle hyvät ja kyselivät mitä hän tahtoi. Hän

tahtoi ulos! Se oli ainoa mitä ei hänelle olisi suotu, mutta häneltä

ei kielletty sitäkään. Mentiin vain portille vielä koettamaan miten

kylmä oli. Ei ollutkaan kovin kylmä. Mummo pisti hänen käsivartensa

äitivainajan turkinhihoihin ja sitoi paksun villahuivin hänen päänsä

ympäri. Hän antoi tahdottomana sen kaiken tapahtua, jäi seisomaan,

kun mummo oli hänet puettanut ja läksi liikkeelle, kun mummo häntä

kuljetti. He tulivat keskelle tietä lapioituja lumiröykkiöitä. Hanget

olivat repaleiset ja niillä liikkui pieniä hyttysiä, jotka tuskin

pysyivät siipiensä varassa. Varpuset raksuttivat ja lensivät pilvenä

ilmaan juuri vasta ennenkuin jalka niitä kosketti. Tuntui ihana lemu

ikäänkuin tuhansista kukkasista, joita ei näkynyt. Ne olivat siellä

mistä tuuli tuli. Kummallista, sillä eihän tuullutkaan! Näkymättömät

kukkaset vain tuoksuivat. Eino-Ilmari lasketti kelkallaan hankeen,

meni nurin ja veti kasvonsa nauruun. Suuri joukko lapsia telmi

leikkilapioineen hangessa. Mäkimatkan poikia oli rantatörmällä petäjien

alla. He heittivät kivillä oravia. Yksi heistä läksi juoksemaan tietä

Riikkaa ja mummoa vastaan. Yhtäkkiä poika pysähtyi ja jäi katsomaan

ylöspäin. Riikka kuuli huudon: kurjet! ja samassa pysähtyi leikki joka

haaralla ja kaikki katselivat ylöspäin. Riikka havahtui, ymmärsi, että

hänen päänsä ympärillä oli jotakin, joka esti häntä kuulemasta. Hän

nosti käsivarsiaan niinkuin tuulimylly ja riisti huivin päästään.

Silloin... Niin, se mikä silloin seurasi, oli jotakin ylen ihanaa. Hän

tunsi olevansa terve ja kevyt, koko maailma oli terve ja onnellinen.

Vanha tuulimyllykin tuntui tanssivan mäellään yhdellä jalalla.

Ilmassa soivat lasten äänet ja havisivat kurkien siivet. »Helmiä,

helmiä!» huusivat pikkulapset ja heittelivät ympärilleen lumisohjoa.

»Kurjet, kurjet!» huusivat suuremmat ja hyppivät käsiään ojennellen,

ikäänkuin tavoitellakseen lintuja. Mutta se Mäkimatkan pojista,

joka ensinnä oli nähnyt kurjet, läksi nyt juoksemaan käsivarsiaan

heilutellen ja päästeli kimeitä ääniä. Lakki putosi hänen päästään.

Koko lapsijoukko läksi juoksemaan ja heiluttamaan käsivarsiaan samalla

tavalla. Kaikki olivat kuin pieniä tuulimyllyjä, joita harmaa vanha

tuulimylly johti mäeltään. Vanhus oli mykkänä, mutta lapset kirkuivat

lasisen läpitunkevilla äänillä. Kurjet, kurjet! Taivaan sinessä kynti

välkkyvänä ja valkoisena kurkien aura. Sairasvuoteelta noussut tyttö

tunsi jäsenissään outoa halua seurata niitä. Hänen täytyi päästä

lentoon! Hän veti kätensä vanhuksen kädestä ja läksi juoksemaan, turkki

solui maahan, käsivarret siipinä hän kiiti eteenpäin. Vanha tuulimylly

se oli heidän kaikkien oppimestari. Se seisoi siellä niin kaukana ja

yksinään. Kurjet, kurjet! kuului vihlovasti niinkuin jäät Tuunajärven

selällä olisivat laulaneet. Sairas tyttö näki jonkun juoksevan

vastaansa — oliko itse rakas tuulimylly lähtenyt liikkeelle? Äkkiä

saavutti hänet suuri voimattomuus... hän uppoaa, hän hukkuu! Hän joutui

pojan syliin, joka oli juossut häntä vastaan.

Kaikki luulivat hänen pyörtyneen, mutta hänen oli vain sanomattoman

hyvä olla. Poika oli kaunis ja rakas. Kuka hän oli? Oliko hän hänet

ennen nähnyt? Hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen hiuksissaan oli

lumikukkasten lemu, mutta hänen huuliinsa katsahtaessa pyörrytti.

Arvoko sinä olet? olisi tyttö tahtonut sanoa, mutta ei hänen huuliltaan

lähtenyt yhtään ääntä. Hänen sydämensä löi niin että tuntui läpi koko

ruumiin. Kaikki jäi kauas, maailma ja ihmiset. Lasten huudot soivat

kaukaa alhaalta niinkuin olisi helistelty kelloja. Kurkien aurakin

kulki niin kaukana, taipuillen päistään taivaan sinessä. Tyttö katseli

pojan silmiin ja odotti niinkuin kukkanen odottaa kastetta. Ei mitään

muuta ollut maailmassa. Yhtäkkiä sanoi tyttö: »Kuinka et sinä ole

koulussa?»

»On pääsiäinen», vastasi poika. »Pääsiäinen», toisti tyttö, ja autuus

mahtui siihen yhteen sanaan.

Pääsiäinen! toisti sama ihmislapsi kaksikymmentä vuotta myöhemmin

yksinään valvoessaan vuoteellaan. Hän lausui sanan ääneen. Hän oli

lausunut sen tuhansia kertoja. Ei mitään sanaa hän ollut ääntänyt niin

usein.

Tuunan tyttären silmissä pimeni, kun hän sai itsensä kiinni siitä että

taasen oli mielikuviensa narrina. Kovakouraisesti kävi hän kiinni

muistoon niinkuin se olisi ollut hänen käteensä eksynyt pääskynen ja

sanoi sille ilkkuen: tapanko minä sinut? Niin, sellaista se oli: ei

tarvittu muuta kuin että Arvo tuli kotiin käymään — heti olivat muistot

valmiina.

Tämä pääsiäisaikainen muisto oli kaikkein suututtavin, se oli,

totta puhuen, niinkuin se karkea musta leipä, josta hän eli. Vielä

kerran: sellaista se oli, kun naapurit asuivat niin lähekkäin ja kun

heillä oli samanikäisiä lapsia. Mäkimatkan väissä oli yleensä paljon

suututtavaa, jos halusi ruveta penkomaan muistoja siltäkin puolelta.

Mutta silloinkin astui aina esiin puolustajia. Muutamat muistot

karkasivat silloin itsepintaisesti väliin ja vapisivat kädessä. Oli

hyvä sanoa pääskyselle: minä tapan sinut. Mutta kuka sen tappoi!

Niinpä nytkin, juuri kun Arvo Mäkimatkan sisaren, Sylvi Somerin rikos

niin veriruskeana ja poispesemättömänä hehkui Riikan silmien edessä,

tuli vanha pääsiäismuisto kuin hiljainen käsi hänen silmälaudoilleen

ja seisahdutti hänen sydämensä lyönnit. Koko muisto mahtui

silmänräpäykseen. Hän ei läpikäynyt tuon nuoruutensa päivän tapauksia

perä perään järjestyksessä, vaan koko päivä, siitä asti kun hän nousi

vuoteesta siihen asti kun hän Arvo Mäkimatkan olkapäähän nojaten näki

kurkien lennon, värisi hänen sielussaan kuin suuri kastepisara. Tuo

pääsiäisaikainen muisto oli kuin laulu, jonka kerran soitettu sävel

on jäänyt soimaan yhtenä ainoana vilvoittavana sointuna. Silmänräpäys

riitti hänen sielulleen vastaanottamaan viivoituksen, silmänräpäys

pitkä kuin iäisyys.

Se oli aivan hämmästyttävää. Eikö hän, Riikka Tuuna, ollut järkevä

ihminen? Ja jo vanhakin, oi kuinkahan vanha! Mutta nuoruudenmuistoihin

nähden ei hän viisastunut. Hän ei milloinkaan siinä suhteessa voinut

olla varuillaan. Ne olivat ilmassa eikä ihminen voinut lakata

hengittämästä. Ilmassa ne hänet yllättivät. Ei tarvittu muuta kuin

että joku äkkiarvaamatta lausui Arvon nimen. Tai että puhuttiin

pääsiäisestä. Tai että lapset tulivat niityltä, käsissään kimppu

pajuja. Tai että hän selaillessaan virsikirjaa, joutui pääsiäisvirsien

kohdalle. »Sun porttis, oves avaja» — kun hän näki nekin tutut sanat,

avautui sydän selko selälleen muistoille, joille ei hän tahtonut

antaa ravintoa. Ja voimattomaksi hän raukeni niihin, kunnes heräsi

ja raa'asti särki lumouksen. Eikä tämä asiantila parantunut vuosien

mukana, vaan paheni. Täytyi suorastaan ärsyttää itseään saadakseen

takaisin tasapainonsa.

Tasapainonsa, voimansa ja yksinäisyytensä. Sillä yksin on hänen

elettävä ja kuoltava. Vain kerran on elämässä pääsiäinen. Elämä on

työtä ja lihansa kuolettamista ja lopuksi kuitenkin tulee häpeä ja

upottaa alleen kaiken mitä on koettanut pelastaa. Jättiläisvankkurit

tulevat ja pärskyttävät likaa kaikelle mitä on koettanut säilyttää

puhtaana.

Häpeä oli tullut.

Varmaan olivat vieraat jo kauan tietäneet tämän häpeän uhkaavan Tuunan

sukua. Varmaan olivat he jo kauan selän takana nauraneet ja pilkanneet.

He olivat aina niin mielellään nähneet, että heitettiin lokaa juuri

tuunalaisten kasvoihin, nämä kun pitivät niin lukua itsestään eivätkä

lähteneet naapurien kanssa pilkkaajien penkkiin. Ja omaiset, he

kaikki, olivat kuin sokeina katselleet miten Sylvi kanniskeli teetä ja

rasvaisia piirakoita riippumatolle, missä ryssä loikoi. Mikä sokeus

olikin tullut heidän silmiinsä? Kuinka monta kertaa olikaan hänkin,

Riikka, nähnyt Sylvin sinisen hameen välähtelevän metsikössä, missä

»kirjuri» muka oli olevinaan työssä miestensä kanssa. Sopimatonta oli

mainitakaan työtä mokomasta vetelehtijästä puhuessa. Pettää hän osasi

ja häväistä. Ja kuinka kauan he jo lienevätkään viettäneet tätä elämää,

kunnes vihdoin oli käynyt niinkuin kirjoissa, että aviomies kerran tuli

matkaltaan kotiin liian aikaiseen ja tapasi vaimonsa ryssän sylissä.

Tänä aamuna se oli tapahtunut. Sylvillä oli tuskin muuta yhtään kuin

aamuviittansa, hänen hiuksensa olivat hajalla — kelpasihan niitä

katsella, Sylvin kiiltäviä, silkinpehmeitä hiuksia! Ryssä oli hänkin

ollut vain öisissä pukimissaan...

Ihmetellä täytyi, ettei Toivo nujertanut heitä siihen paikkaan. Se

olisi hänen kourilleen ollut leikintekoa, sellainen sääski kuin kirjuri

oli... Olipa onni, että Toivo hillitsi itsensä.

Kello seinän takana alkoi lyödä. Riikka luki kymmeneen. Vasta kymmenen!

Mutta illallisen syötyähän Toivo oli Tuunasta lähtenytkin. Hän oli

istunut isän huoneessa ja he olivat puhuneet siitä, minkä hinnan hän

sai heinistä ja koska seuraava lähetys oli toimitettava asemalle.

Tuskinpa isä oli huomannut mitään outoa pojassaan, Somerin isännässä.

Sitä vaan oli taasen teroittanut poikansa mieleen, »ettei tulisi tehtyä

mitään vääryyttä.»

Riikka palasi vuoteensa laidalle, haukotteli siinä ja laskeutui sitten

pitkäkseen, hiljaa asettaen jalkansa sanomalehdelle, jonka oli laskenut

siihen peitteen suojaksi.

Nyt, nyt hän muisti. Ainoa, joka luultavasti oli vaistonnut koko tämän

häpeän, oli Olli. Miten ottaisikaan poika parka nyt vastaan tiedon?

Ilmankos hän oli kaiken kevätkesää pakoillut everstin kirjuria. Ei

milloinkaan häntä tavattu kotona, milloin hän oli kalassa, milloin

polkupyörämatkalla — hän lienee suorastaan asustellut metsässä. Ja

loppukesästä hän oli ruvennut härnäilemään nuorta venäläistä, niin

että täytyi pelätä hänen kostavan hänelle. Suomeksi Olli tietysti

oli puhunut, eikä kirjuri ymmärtänyt muuta kuin »juksi, kaksi,

kolme» ja »perkeleen». Mutta hiljainen Olli oli muuttunut niin pahan

näköiseksikin, että ryssän täytyi huomata hänen mielenlaatunsa. Niin,

ja ilmankos Olli jouluna oli pyytänyt päästä pois kotoa, Tuunaan,

lukemaan matematiikkaa. Porstuanperässä hän oli istunut ja tuijottanut

kirjoihinsa ja piirustanut numeroja paperille. Mutta joka aamu oli

uuni ollut täynnä samaisia revittyjä ja rypistettyjä numeropapereja.

Lieneekö Ollin pää niistä mitään kostunut. Nyt vasta Riikka Tuuna

huomasi, mitä hänen onnettoman vanhimman veljensä poika oli mahtanut

siellä yksikseen ajatella: äitiään, joka kulki nuorena ja nauraen kuin

tyttö ja rakasteli ryssiä!

Kuinka oli äiti saattanut? Jollei aviomies ollutkaan lähettyvillä,

tai jollei hän hänestä välittänytkään, niin kuinka hän saattoikaan

lasten läsnäollessa? Olli oli jo yhtä pitkä kuin äiti. Ja Irja, Irjahan

oli suuri tyttö. Mutta hänestä taisikin olla tulossa samanlainen

silkkitukka kuin äidistä. Aina hän olisi ollut nuoren venäläisen

polvella, aina kädet hänen kaulallaan. Kun hänelle sanoi: pois nyt

siitä vaivaamasta setää, niin hän vain sanoi vastaan: miksi? Ja nauroi.

Nauroi niinkuin äiti. Häpeä, häpeä. Sitä ei päässyt pakoon, se oli

vastassa, jos minne kääntyi. Tässä makasi hän, Riikka Tuuna, tietäen

mitä menoa tälläkin hetkellä pidettiin tuolla peitettyjen ikkunoiden

takana navettatyttöjen kamarissa. Kun isä illalla teki kierroksensa,

oli kamari ollut tyhjänä. Senjälkeen olivat miehet hiljaa tulleet,

yksitellen ja kaksitellen. Hän oli ikkunastaan nähnyt miten varjot

kulkivat tuttua tietään ja miten oven avautuessa valo ja melu hetkeksi

ryöppysivät ulos. Ei edes koirakaan haukkunut, avosylin otettiin miehet

vastaan Tuunan talossa niinkuin koko tässä talorykelmässä Tuunajärven

rannalla Kankaan pitäjän kirkonkylässä. Mutta vaikkapa nyt koirakin

olisi antanut tietää, mitä talossa tapahtui, niin ei olisi, totta

tosiaan, Riikka Tuunalla enää ollut rohkeutta mennä kuulemaan kunniansa

perään. Eilen hän olisi ottanut isän vanhan kyhmykepin ja lähtenyt

pitämään tuomiota. Tänään hän jäykkänä makasi vuoteellaan, tiesi mitä

menoa pihan toisella puolella, peitettyjen ikkunain takana pidettiin

ja antoi sen tapahtua. Niinkuin harakat olisivat palvelustytöt voineet

nauraa häntä vastaan: mitenkäs se Somerin emäntä sitten elää — mikäs se

on everstin sihteeri sitten, jollei ryssä!

Häpeä, häpeä.

Jolleivät he Tuunassa todella aina olisi olleet niin arkoja arvostaan

— Jumalalle oli koetettu antaa mitä Jumalalle tuli ja keisarille mitä

hänelle kuului. Jollei isä olisi ollut pitäjän vanha kirkkoväärti ja

jolleivät tyttäret olisi olleet tavallaan kuin kirkon palveluksessa.

Mutta Riikkahan melkein oli kirkkoväärti, sillä hänhän toimen

hoiti, isä kun ei enää jaksanut, vaikka hän nimellisesti sitä piti.

Pitäjä ei hienotunteisuudessaan tahtonut loukata vanhaa miestä eikä

tyttäriä, jotka parikymmentä vuotta omin käsin olivat siistinneet

kirkon. Mielellään he tämän olivat tehneet, niinhyvin Riikka kuin

Alma, huolellisemmin kuin omia vaatteitaan olivat he toki hoitaneet

kirkon pyyhinliinoja, alttarivaatteita ja messupaitoja. Niinpä he

olivatkin käyneet niin yhdeksi kirkon kanssa, että heidän häpeästäänkin

saattoi langeta varjo sille kirkolle, jota he palvelivat. Oli kai

nyt yksin kirkon kunnian vuoksi luovuttava kirkkoväärtin toimesta.

Riikka Tuunan sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli, ettei hän enää

saisi lauantai-illoin kulkea tuttua polkua hautausmaan kulman poikki

kirkolle, etsiä esiin luutansa ja harjansa kellarin portaista ja astua

hämärtävään temppeliin. Kuinka tutusti hänen askeleensa olivatkin

kumisseet tyhjässä, suuressa Herran-huoneessa ja kuinka onnellista

olikaan ollut siellä yksikseen hyräillä virttä. Olihan kyllä monesti

tullut harmiteltua, että ihmiset syljeskelivät ja jättivät likaisista

saappaistaan jälkiä pyhään huoneeseen. Joskus oli virsikirjojen

vieressä ollut tupakkamälli; sellaisia raakalaisia olivat ihmiset.

Kerran ei hän voinut hillitä itseään, vaan meni tapulin sivulle,

missä nuuskaisimmat ukot istuivat odottamassa hautauksen loppumista.

Ja heille hän sanoi, että nyt pestään kirkko juhannukseksi, ja

katsokootkin, etteivät syljeskele. Ja kuka se onkaan, joka jättää

mallinsa penkkiin? Niin hän oli harmitellut ihmisten siivottomuutta,

mutta nyt kun hän ajatteli, että joku toinen ottaisi haltuunsa tutut

tehtävät, tunsi hän olevansa valmis kärsivällisesti kantamaan kaikki,

mikä häntä saattoi tässä toimessa kohdata. Hän katui, että oli

tuskitellut, ainahan ihmisellä täytyi olla vastuksia. Ja mikäpä hän

enää oli puhumaan siivottomuudesta — ryvetetty oli Tuunan suku.

Jos nyt tulee toinen kirkkoväärti, niin silloin ovat myöskin mennyttä

ne kauniit vanhat liinat, jotka mummo vainaja nuoruudessaan omin käsin

kutoi Kankaan kirkkoon. Ne täytyy pestä ja tärkätä niin taiten. Ne

hajoavat vieraissa käsissä. Kyllä hän tietää, kuka kurkkaa kaikkia

luottamustoimia pitäjässä — mäkimatkalaiset, kukas muu. Siellä on isä

ja seitsemän poikaa, onhan siinä varaa valita. Niinkuin jyväsäkit

ovat pulskia ja laiskoja. Mäkimatkan palvelustytöt tietenkin pannaan

siivoamaan kirkkoa — emäntä on sairas rouva, emäntä ei kajoa

mihinkään. Tyttäriä ei ole, ainoa tytär on Sylvi, tämä, jonka Toivo

nai Tuunan sukuun. Mäkimatkalaiset eivät tunne häpeää eivätkä omista

sitä, kun se heidän kohdalleen sattuu. He kyllä pysyvät entisissä

luottamustoimissaan ja ottavat uusia lisää.

Kun Riikka ajatteli, että Mäkimatkan palvelustytöt astuvat alttarille

levittämään vaatteita ja liinoja, että he siellä kolistelevat palleja

ja alttariaitauksen ovea, niin täytti kuuma tuska hänen sydämensä. Eikä

tämä tuska ollut vailla katkeruutta ja suuttumusta.

Kaikki paha oli Tuunaan aina tullut Mäkimatkan kautta. Jo kun he

Alman kanssa olivat lapsia, oli heidän kohdalleen joutunut ajaa pois

Mäkimatkan eläimiä Tuunan viljelyksiltä. Eivät Tuunan hevoset koskaan

menneet sotkemaan Mäkimatkan kauravainioita tai mansikkamaita. Ei

koskaan sattunut, ettei Tuunassa olisi ollut paahdettua kahvia, kun

vieraita tuli. Mäkimatkasta lähetettiin aina lainaamaan ja aina

annettiin sinne kukkurallinen mitta ja aina se tuli vajavana takaisin

— hiukan kyllä vain, mutta kuitenkin. Ja vihdoin oli Sylvi kotoisin

Mäkimatkasta, ja Eevertti ja Atte ja Lauri ja Jonni ja Lennartti ja

Harald ja Arvo — niin, Arvokin!

Ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen Arvo, johon naiset rakastuivat

ja miehet rakastuivat. Oliko hän niin kaunis? Sitä ei Riikka voinut

päätellä.

Mutta siitä hän oli varma, ettei Arvosta tule miestä. Hän on tuhlari,

joka murentaa omaisuutta. Taloa ei hän tule pitämään, vaikka se hänelle

lahjana annettaisiin. Eikä hänestä tule virkamiestä, sillä hän ei

viitsi nähdä niin paljon vaivaa, että suorittaisi tutkinnot, se on

nähty se.

Juuri tämä, että Arvon työ oli kaikkinaista hajallista näpertelyä —

juuri tämä oli Riikalle kovinta. Ei mitään tutkintoja yliopistossa

Arvo suorittanut — Riikan isä ja koko pitäjä olivat siitä syystä

tuominneet hänet tyhjäntoimittajaksi. Ja niin oli Riikankin täytynyt

tehdä. Mitä se oli hänelle maksanut, sen tiesi yksin taivaan Jumala.

Hänen muistonsa alkoivat pääsiäisellä ja päättyivät siihen, ettei

Arvosta tule mitään. Tämä oli niiden tavallinen kulku. Päästyään tälle

äärimmälle rajalleen ne katkesivat.

Nyt veti Riikka Tuuna väsyneenä henkeään ja tuijotti pimeyteen. Oli

tyhjää, ikäänkuin ei millään olisi ollut tarkoitusta.

Alma voihki unessaan. Kai hän taas näki tulevia asioita niinkuin hänen

tapansa oli. Toisille ihmisille oli annettu sellainen lahja, lieneekö

ollut onneksi vaiko onnettomuudeksi. Riikastakin tuntui tänä yönä

oudolta, ikäänkuin olisi seisottu jonkin uuden ajanjakson portilla ja

siinä tilitetty vanhoja asioita. Tuntui kolkolta ja pahaaennustavalta.

— Almaaa! kuiskasi vanhempi sisar kiivaasti nuoremman vuodetta kohden.

— Herää nyt jo, kyllä Toivon nyt pian täytyy olla täällä. Mitä sinä

noin uikutat, aivanhan sinä olet niinkuin jahtikoirat, jotka unissaan

ajavat jänistä.

Alma hiljeni ja heitti yltään jotakin peittoa Riikan puolelle. Molemmat

makasivat selällään, valkeat kädet erottautuen tummalta peitteeltä.

Molemmat kuuntelivat. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin oli, ei

yksin Tuunan talo, vaan koko kylä juuri tänä yönä täynnä kihisevää

elämää. Sisarukset tiesivät, että työväentalolla oli puhujia

pääkaupungista, ja aavistivat, että jotakin erikoista oli tekeillä.

Mutta sellaiseenhan jo oli tottunut.

Alma ajatteli jotakin sekavaa untaan, jossa oli jokin ennustuksen

sisältävä kohta. Valkoinen lintu oli pudonnut. Tiesikö se jotakin? Mitä

merkitsi unessa lintu?

Riikka taas tunsi vastenmielisesti kälynsä Sylvin olevan jossakin

lähettyvillä. Mistä kummasta hänelle tuli se tunne? Oliko Somerin

emäntä todella tulossa tänne vai ajatteliko hän heitä, tuunalaisia,

nyt niin kiihkeästi? Joka tapauksessa hän alkoi pitää peliään Riikan

ajatuksissa.

Sylvi nauroi ja hääräsi niin että silkkiset hiukset hänen päänsä

ympärillä liehuivat. Hänen pyöreät kätensä olivat täynnä sormuksia,

korkealla povella oli siniseen kankaaseen pistetty suuri kultainen

koriste. Oli jouluaatto ja pöydät täynnä makeisia ja lahjoja. Riikka

levitti ihaillen suurta harmaata hinaa, jonka Sylvi oli hänelle

antanut. Sylvillä oli itsellään samanlainen, he nauroivat ja Sylvi

syleili rakkaasti kälyään. Arvo tuli äkkiarvaamatta esille jostakin,

syöksyi suoraan huiviin, jota Riikka piteli levällään, tempasi sen

käsiinsä ja juoksi lasten luo. Mää-mää, bää-bää! pelotteli hän heitä.

Mutta he soittelivat huuliharppuja ja torvia, joita Mäkimatkan isäntä

oli heille antanut. Arvo rupesi laulamaan.

Oli toinen kerta. Riikan täytyi kiirehtiä kauppapuotiin. Satoi lunta

ja hän suojeli itseään suurella harmaalla huivilla. Kylmä ei hänen

ollut, lämmin oli. Oli tapahtunut jotakin niin outoa, ettei saanut

sitä mielestään. Aamulla jo se oli tapahtunut, mutta yhä häntä kuumasi

ikäänkuin Arvo juuri nyt olisi ottanut häntä olkapäistä, taivuttanut

taaksepäin ja suudellut kaulalle. Salissa Riikka oli ollut kastelemassa

kukkia, kun Arvo tuli. Mutta vasta myöhemmin hän tajusi mitä oli

tapahtunut ja suojeli muistoaan, että se pysyisi. Lujaan hän kietoi

huivin ympärilleen. Ei pelkoa: hänen oli niin lämmin, ettei hänen

varmaan enää koskaan saattanut tulla kylmä. Alhaalla hänen kaulallaan

paloi pieni onnellinen kohta. Varmaan ei hän koskaan voisi tulla

onnettomaksi.

Siltä oli silloin tuntunut.

Mutta nyt hän astelee pellonpiennarta kirkolle. On lauantaiehtoo ja

kylän saunat savuavat. Sataa. Pilvet ovat kuin nokea, ne riippuvat niin

alhaalla, että saattaisi ulottua nuohoamaan niitä. Savu ihmisasunnoista

laskeutuu alas ja kiertelee märissä aitan solissa, vastakaivetuilla

perunamailla, sänkipelloilla ja turnipsivainioilla. Metsien lehtipeite

lepää maassa, portit ja veräjät ovat auki. Hän pysähtyy hetkeksi

polullaan ja laskee kätensä sammaleelle, joka peittää tuttua kiveä

myllymäen alla. Sammaleet ovat nyt tuuheimmillaan. Muutamilla

ihmisillä on hyvin tuuheat hiukset. Arvo on kaukana nyt. Ei kirjettä,

ei tervehdystä ole tullut. Riikka kielsi lähettämästä. Isä ei anna

hajoittaa tuota tuulimyllyä. Se on aivan laho ja käyttökelvoton.

Haavatkin ovat täällä lahot, mutta isä ei anna kaataa. Arvo kiikkui

kerran tuulimyllyn siivissä. Kaikkea se poika oli koettanut, miestä

hänestä vain ei tullut. Hyvä oli, että pysyi poissa. Riikkaa paleli.

Hän veti huivia tiukemma ympärilleen ja kulki mitään ajattelematta

kuin tyhjässä. Satoi ja tippui. Joka oksa vuoti vettä, askelen alta

tirsui märkää. Pappilan lavoista nousivat kaalintyngät kuin järvestä...

Eikös soittanutkin ja laulanut taas ruustinna. Riikka pysähtyi tielle

lehtikujaan, kuunteli ja hyräili mukana.

»Jeesuksen kasvoin eteen

ma syntisraukka laskeun...»

Torstaina on taas ompeluseura, se on pappilassa ja sitten kauppiaalla

ja sitten heillä Tuunassa. Tämä Sylvin antama huivi tulee yhä

lampaalta. Mutta lämmin se on. Sylvi hoiteli lampaitaan erikoisella

tavalla, pesi ja kampasi niitä.

»Mun syntin', vääryyteni vien

Jeesuksen kasvoin eteen...»

— No päivää, eikös se »kirkkoväärti» tule sisään? Eiköhän meillä vielä

ole pannu kuumana.

Se oli kirkkoherra itse — mistä lienee huomannutkin. Hän kutsui Riikkaa

leikillä kirkkoväärtiksi.

— Vai kirkkoon, vai. Niin, se on niin hauskaa, kun te sisarukset niin

suurella rakkaudella hoidatte herranhuonettamme. Minä tunnen sen sekä

sakaristossa että alttarilla, kuinka kaikki tuoksuaa puhtaalta. Ihan

tuntuu Kankaan lähteen tuoksu. Mutta ensi pyhänä minun täytyy vähän

ripittää rakasta seurakuntaani. Tapahtuu aivan kuulumattomia. Ei sillä

hyvä, että omenat katoavat puista ja pirtistä miesten saappaat — mutta

että mennään ja varastetaan köyhän lesken ainoa eläin... No, eikö neiti

ole kuullut? Marjelinin lesken lammas on viety viime yönä. Ovi ei

ollut lukossa, ei. Kas, sellainen rehellinen kunnollinen ihminen kuin

Marjelinin leski, ei käsitä, että lammas saattaa kadota. Olisiko tuo

tunnoton varas nyt sitten... Näitä vieraita? Minulle on kuiskittu, että

se olisi paikkakuntalainen. Ei suinkaan neiti ole sattunut kuulemaan?

Aivan järkyttävää tämä on. Niin, en katso voivani vaieta. Seurakunnan

täytyy pitää silmänsä auki. Sattuu teksti, joka täydelleen liittyy

tähän tapaukseen...

Hän oli hengen mies, kirkkoherra. Kankaan pitäjä oli todella saanut

voimallisen sielunpaimenen. Todellinen kristitty oli ruustinnakin.

— Ai... auttakaa!

— No, Alma...!

Mitähän unta tuo Alma taasen näki. Mahtoiko nähdä jotakin Arvosta,

kun ei mies poistunut tältä paikalta, vaan kierteli tässä niinkuin

pahantekijävainajan haamu paikalla, jossa rikos suoritettiin. Mitä ovat

unet? Jumalako niissä ilmoittaa tulevia tapahtumia?

Toivoa ei kuulu. Miksi hän viipyy? Miksi hän kielsi sytyttämästä tulta?

Miksi tuntuu tänä iltana niin oudolta?

Kerran he, Riikka ja Arvo, tulivat asemalta Tuunan leveässä

kirkkoreessä. Riikka ajoi, hän sai aina läpi tahtonsa, Arvon oli turhaa

riidellä vastaan. Arvo istui huppuliinassa ja nauroi, Riikka oli

peittänyt hänet. Heidän edessään kulki viittatie ja heidän takanaan

ulottui samaa viittatietä näkymättömiin, aina asemalle asti.

— Kuule tyttö... sinä pitelet minua äidillisesti... Etkö ole tullut

ajatelleeksi, että se on vaarallista? Jos tahdot olla äitini, et voi

olla rakastettuni, ymmärrätkö? Nyt minä revin rikki nämä huppuliinat...!

He ajoivat sitten hevosta vuoronperään. Olisi ollut hauskempaa, jollei

jäljessä olisi tullut hevonen. Ummen saaressa se tavoitti heidät. Nyt

pisti jo metsiköstä järven takaa näkyviin Kankaan kirkontorni. Komea

rakennusrykelmä levisi sen ympärillä. Somerin päärakennus tornineen

oli kuin linna. Muhkealta vaikuttivat Mäkimatka ja pappilakin. Ja

ymmärsi sen, että isä juuri tuohon järveä vastaan oli rakentanut Tuunan

navetan, kaunis se tänne oli. Hevonen piti kiirettä tuntiessaan kodin

lähenevän. Tilsat lentelivät kahdenpuolen.

— Mutta jos sinä kuitenkin jättäisit mielestäsi esitelmäsarjan. Eikö

olisi parasta, että suorittaisit tutkinnot nyt vain... että tulisi

jotakin valmista.

— Nuo tutkinnot, ne ne ovat sinulle autuus. Etkö sinä nyt ymmärrä...

Riikka ei ymmärtänyt. Ja tätä pientä nalkutusta riitti alati. Keltaista

iltataivasta vastaan kävivät kotikylän rakennukset yhä suuremmiksi.

Mäkimatkan ikkunat loistivat auringossa. Tällä rannalla he olivat

lapsina pulikoineet, tuolla oli pensas, jonka juurelle tytöt heittivät

vaatteensa... Ja nyt puhui leikkitoveri tuossa kuin vieras ihminen.

»Etkö sinä nyt ymmärrä minua? Riikka, etkö...?» Riikka ei ymmärtänyt.

Hevonen lähti puhaltaen nousemaan ylös rantatöyrästä. Reki töytäsi

puuta vastaan — joka talvi matkalaiset sitä haavoittivat ja aina vain

se elää kituutti. Tässä olivat lapset laskettaneet mäkeä silloin

pääsiäisenä kerran...

Tässä pihanurmella taas oli juotu kahvia. Silloin kerrankin kukkivat

sireenit. Eino-Ilmari ja Janne Lehtonen juoksivat toisiaan kiinni

kellarin ympäri. Eino-Ilmarin hiukset olivat vielä taudin jälkeen

lyhyet, mutta hän kasvoi nopeasti, viimekesäinen helletakki oli käynyt

pieneksi. Riikka kaasi hänen kahvikuppiinsa runsaasti kermaa — eikö

hän olisi hoidellut Eino-Ilmaria, eikö Eino-Ilmari ollut kuin hänen

lapsensa. Hän oli hänen vanhenevan isänsä ja nuoren äitipuolensa

poika, mutta äiti oli jo kuusitoista vuotta ollut puhumattomana ja

liikkumattomana. Lapsi oli joutunut sisarpuoltensa hoiviin. Juoksusta

hiestyneenä istui Eino-Ilmari huivilla, joka oli levitetty nurmikolle,

ja hänen vieressään Olli, molemmat katsellen jotakin itikkaa, jota

pitäjän nero, Mäkimatkan Arvo-herra heille näytteli. Ylen hienoksi oli

viime aikoina tullut Arvo, sukat olivat ohutta silkkiä ja kaikki muu

sen mukaista. Riikka ja Alma korjailivat pois astioita. Arvon käsissä

oli oudon paljon ruskeahtavia hiuksia ja hänen tukkansa oli tuuhea,

tiheä ja kiiltävä. Se vietteli Riikan kättä puoleensa. Valkoinen otsa

vietteli, huulet olivat vaarallisimmat.

Ei koskaan!

Riikka Tuunan sydän parkaisi tuskasta ja hän kokosi voimansa ja kohousi

pystyyn. Ei koskaan! Oliko hän tänään näin heikkona? Mikä olikaan tämä

yö, joka sekoitti ihmiseltä järjen. Hyi, hänen ympärilläänhän oli kälyn

antama huivi. Johdattiko tuo nyt hajullaan mieleen nuo vanhat asiat.

Kaikkia hullutuksia!

Riikka paiskasi huivin sisarensa vuoteeseen ja kuiskasi kiivaasti:

— Alma, herää jo! Että viitsitkin pitää tuota Somerin emännän lahjaa.

Villoiltakin se tulee niin että on kuin missäkin lammaskarsinassa.

Herää nyt jo, Toivon täytyy heti tulla. Mitä tämä viipyminen

merkitseekään?

Alma nousi istumaan ja haroi käsiinsä huivin kulmat. — Se on niin

lämmin, sanoi hän haukotellen.

Riikalta pääsi pieni nauru. Hän aikoi huomauttaa, että pitää sitä

toki ihmisellä olla sen verran ylpeyttä, ettei tee sovintoa synnin

kanssa, mutta mitäpä se olisi auttanut. Alma ei ollut sitä luontoa.

Hänellä, Riikalla, oli sitäpaitsi itsellään tilitettäviä asioita

mäkimatkalaisten kanssa, ei hänen tässä sopinut ylpeillä. Arvostahan

ei hän koskaan ollut päässyt kunnollisesti eroon. Oli se toki ihme

ja kumma, että hän tänäkin iltana muisteli noita menneitä, vaikka

Sylvin teko juuri oli tullut hänen tietoonsa. Sen sijaan että se olisi

varoittanut häntä ja lukinnut muistot luoksepääsemättömiin, oli se

ikäänkuin avannut oven, jonka takaa tulivat näkyviin elämän menneet

vuodet. Ja jokainen vuosi oli kuin mikäkin säiliö täynnä kallisarvoisia

aarteita.

Mikä kumma onkaan ihmisen sydän?

Tässä pitää kaiketi verestää mielessään jotakin ikävää mitä herra

Arvo Mäkimatka on tehnyt. Pitää kai kutsua silmiinsä tämän ikuisen

ylioppilaan ja tyhjäntoimittajan ansioluettelo. Hän ei kuitenkaan

yhtäkkiä löytänyt mitään Arvon tekoa, joka olisi ollut tarpeeksi

kauhistuttava. Sensijaan hän muisti hänen isänsä, Mäkimatkan isännän,

joka aina tuli väkeviltä, ja emännän, jonka korvissa oli raskaat

kultaiset renkaat. Vastenmieliset olivat nimikään pojat. Ja Sylvi

silkinpehmeine hiuksineen!

— Kyllähän me sitten olemme olleet sokeita, pääsi Riikalta Sylviä

ajatellessa.

Alma nyökkäsi myöntäen päätään. Mitä mahtoikaan merkitä lintu, joka

putosi?

— Missä meidän silmämme ovat olleet? jatkoi sisar. — Etkö muista

silloinkin suvella, kun me tulimme kirkosta ja ohitsemme ajoi kaksi

vierasta hattupäistä naista — kankaalaisia eivät he olleet...

‒ Miksen minä muistaisi...

— He nauroivat ja supattivat ajaessaan Somerin ohi. He katselivat

kaiken aikaa ikkunoihin. Mutta me vain emme mitään ymmärtäneet!

Sisarukset vaikenivat yhtäkkiä ja kuuntelivat. Heidän veljensä

viipyminen alkoi tuntua niin oudolta, etteivät he enää puhuneet siitä,

ainoastaan kuuntelivat.

‒ Sylvi raukka! sanoi Alma kuin itsekseen.

‒ Vai häntä sinä säälittelet. Entä Toivo ja lapset. Ajattele nyt

Olliakin. Ja Irjaa...

— Olli raukka!

— Raukka ja raukka. Armahda nyt vähän minuakin ja vie tuo huivi kauas,

ettei minun tarvitse tuntea sen hajua.

Irja oli Riikka-tädin kummityttö ja Riikka oli joskus tullut

ajatelleeksi, että hän antaa hänelle perintöosansa — eihän se mikään

suuri tule olemaan, mutta saapahan sillä jotakin muistoa tädiltä. Irja

oli taipuisa, lempeä lapsi ja hyvin kaunis. Sanottiin olevan tätinsä,

Riikan näköinen — Riikan mielestä hän paremmin oli äitinsä näköinen.

Kuitenkin hän mielellään oli kuunnellut sitä puhetta, kun oli sanottu,

että Irja oli kuin ilmetty Riikka-täti. Nyt hän sentään yhtäkkiä

tunsi vastenmielisyyttä Irjaa kohtaan, aivan niinkuin lapsikin olisi

ollut syypää äitinsä rikokseen, ja päätteli, että Eino-Ilmari saa

hänen perintöosansa Tuunan talosta. Ainahan Irja oli juossut kirjurin

polvelle tai hypistellyt hänen kiiltonappejaan ja olkalappujaan. Irja

täytyy ottaa pois Somerista, ajatteli hän sitten.

— Mutta Toivo viipyy todella merkillisen kauan, sanoi Alma vihdoin.

— Onkos se minun syyni, kuiskasi sisar levottomuuttaan salaten.

— Näin äsken niin outoa unta. Mitä tietänee.

— Arvasinhan minä, kun tuossa niin vingahtelit. Mutta älä vain puhu

untasi. Tässä pannaan muutenkin ihminen koetukselle.

— Eihän sitä nyt tarvitse pelästyä. Oli niinkuin olisi lentänyt suuria

lintuja järveltä päin ja yksi putosi kuolleena sinun eteesi aivan

niinkuin joku olisi sen ampunut.

Riikan poskipäät kylmenivät ja hänen sydämensä takoi. Kylläpä hän

tänään oli heikko.

— Ja mitä tämän unen nyt sitten pitäisi tietää?

— En minä ymmärrä. En ole taitanut ennen nähdä lintuja unissani.

Sisarukset vaikenivat. Riikan ruumista karmivat kylmät väreet,

niinkuin mitkäkin laineet, jotka kulkivat ylhäältä alas asti. Lintu

oli tietysti Arvo — mitä Arvolle tapahtuu? Alma taas koetti yhdistää

putoavan linnun merkkiä veljeensä ja tuli siihen johtopäätökseen,

että Toivo tekee kauhean verityön, tappaa miehen, joka on häväissyt

hänen kotinsa, ja tuomitaan siitä kuolemanrangaistukseen. Molempien

sisarusten levottomuus kasvoi kasvamistaan. Pimeään tottuneina

näkivät he toistensa hahmot istumassa vuoteissa samalla korkeudella

ja tuijottamassa vuoroin toisiinsa, vuoroin ikkunaan. Lumi valaisi

himmeästi pihamaata. Kellarin päädyn edustalla oli yksi valoisampi

kohta. Se oli suuri lumimätäs seljapensaan oksilla. Matalan

kellarinpäädyn takaa häämötti navetta. Arvo oli aina moittinut Tuunan

isäntää siitä navetasta. »Muuttakaa pois näköalan edestä — mitä

ajattelittekaan, kun toimititte lehmille kaiken Tuunajärven runouden.»

Isä piti Arvosta niinkuin kaikki muutkin ihmiset, eikä suuttunut,

vaan sanoi: »Syöttekös te runoutta? Lehmät ovat talossa pääasia.»

»Muuttakaa pois navetta», jatkoi Arvo yhä itsepintaisesti. »Ja vielä

te muutattekin!» Navetta oli isän ylpeys. Nuorena isäntänä hän oli

sen rakentanut ja todella taitamattomalle paikalle. Mutta siitä ei

kukaan muu uskaltanut puhua kuin Arvo. Mikä siinä olikin, että kaikki

pitivät Arvosta, mokomastakin, josta ei tullut mitään? Toivonkin

ensimmäinen ajatus oli ollut: minä menen tapaamaan Arvoa. Jouduttuaan

onnettomuutensa perille, ei hän ensi kädessä ollut ajatellut isäänsä

eikä sisariaan, vaan uskottoman vaimonsa veljeä. Sellainen oli Arvo.

Mutta löytyi sentään yksi, jota ei Arvo Mäkimatka tulisi taivuttamaan

tahtonsa alle: Riikka Tuuna. Varmaan Alman uni tarkoitti sitä, että

Arvo vielä kerran koettaa esittää vanhoja ehdotuksiaan. Kuolleina ne

putoavat heidän jalkojensa juureen.

Sille ei voi mitään. Sen täytyy olla niin.

Kello seinän takana alkoi lyödä. Vasta yksitoista. Ajatuksetpa

liikkuivat nopeammilla jaloilla kuin teot. Mutta joka tapauksessa olisi

Toivon pitänyt olla täällä. Sisarukset hypähtivät yhtäkkiä jalkeille

kuin yhdestä sopimuksesta. Levottomuudessaan ja neuvottomuudessaan

puhelivat he ärtyneinä tyhjiä, tarkoituksettomia sanoja. Heidän

kuiskauksensa sihahtivat pimeässä, Riikan kovempina, Alman lauhempina.

— Kyllä minä nyt otan tulta.

— Etkä otakaan, kun Toivo kielsi.

— Mitä hän sitten kielsi?

— No kun ei hän nyt tahdo...

— Lähdetään me Someriin.

— Mutta Toivo käski odottamaan täällä.

— Kohtaammehan me hänet tiellä.

— Mutta entä jollei hän tule tieltä.

— Mistäs hän sitten tulisi?

— Mistäs minä tiedän. Sinä ahdistat minua niinkuin minä olisin syypää

siihen että Sylvi on elänyt huonosti ja vimmastuttanut Toivon.

— Eikö Toivo mennyt kotiin?

— Olenko minä hänen paimenensa?

— Mutta kuulithan mihin hän sanoi menevänsä.

— Eikö sinulla ollut korvia yhtä hyvin kuin minulla.

Riikka oli istuutunut ikkunan ääreen. Hän istui pää käteen nojaten

niinkuin ihminen, joka ei aio hievahtaa. Yhtäkkiä tunsi hän kasvoillaan

vetoa ja huomasi, että Alma pimeässä oli heilauttanut ylleen hänen

huivinsa.

— Minä lähden, sanoi Alma. — Olen levoton. Jää sinä kotiin, jos tahdot.

— No, ei Toivolla mitään hätää ole. Mäkimatkaan hän meni — olisit

kuunnellut, niin olisit tietänyt, sanoihan hän sen selvästi. Arvohan on

tullut kotiin. Hänellä oli jotakin asiaa Arvolle. Sellaistahan se on,

kun nämä talot ovat tässä niin likekkäin: ei pysytä yölläkään alallaan,

vaan juostaan naapurissa.

— Pistäydytään mekin.

— Someriinko tekee mielesi?

— Kuinka sinä voit olla noin kova?

— Tiedätkös mitä minä sinulle sanon: tee sinä ero Lennartista. Näethän

mitä väkeä mäkimatkalaiset ovat.

Alma jäi siinä silmänräpäyksessä aivan äänettömäksi. Hän vaipui

sänkynsä laidalle istumaan ja Riikka kuuli hänen hengittävän raskaasti.

— Korea poikahan Lennartti on ja varmaan tulee rikkaaksikin. Mutta

mitäs sanot sitten, jos jonakin päivänä tapaat piikatytön hänen

polveltaan.

Alma nousi sanaa lausumatta ja jätti varpaisillaan huoneen. Hänen

askeleensa narahtelivat eteisessä, ovet kävivät hiljaa, sitten

näki Riikka hänen kulkevan ikkunan alitse. Hän nousi ja seurasi —

ei sentähden, että hän olisi tahtonut hyvittää Alman mieltä, vaan

sentähden, että hänkin halusi tietää mitä Toivo teki.

Ettei vain isä heräisi — Riikan saappaat kolisivat ja lukotkin

vinkuivat. Ei voinut jättää ovia auki. Ties mikä olisi voinut johtua

noiden mieleen, jotka mellastivat navettatyttöjen kamarissa. Ennenhän

täällä tuskin yöksikään suljettiin ovia.

Raskas kostea pakkanen painoi maata. Ohut härmä peitti kuin kalvo

esineet. Ennen oli täällä vallinnut hiljainen yö. Vuosikymmenet,

vuosisadat, oli täällä yön rauha ollut äänetön. Mutta viime suvesta

lähtien oli hiljaisuus saanut äänen. Niin kauan kuin Riikka muisti,

oli Tuunanselältä tuleva hiljaisuus sisältänyt vain tuoksuja, milloin

lumen raikkauden, milloin kaislojen lemun. Viime suvesta lähtien

toi ilmanhenki mukanaan puheensorinaa, vingahduksia, remuamista,

tupakansavua ja muutakin hajua, aivan kuin taivaan ja maan välille

olisi tullut jokin outo jättiläisolio, josta tämä kaikki lähti. Olikin

tullut: häpeä.

Tuunan pihamaalla saattoi selvästi erottaa hanurinsoiton, joka tuon

tuostakin pongahti ilmoille kuin kytketty eläin, joka tekee hyppyjä.

Ovi avautui ja pamahti samassa kiinni: päin navetan päätyä asteli

kaulatusten mies ja nainen! Tuunan tytär luuli tuntevansa heidän pitkän

palvelustyttönsä, pyhäinmiesten päivänä tulleen Miljan. Tytön sisar

oli kaupungissa pitämässä taloutta Eino-Ilmarille, Ollille ja Janne

Lehtoselle, mutta tämä Aliina oli vakava ihminen. Selvästi se oli

Milja, joka tuolla nyt kulki sotilaan edellä. Vielä eilen olisi Riikka

astunut heidän perässään ja antanut tyttöä korville. Tänään he rauhassa

saivat nousta ylös navetansiltaa.

Riikka kiiruhti ulos portista, erotti kujalla sisarensa ja antoi

tahallaan hänen pysyä edellä. Taaskin hänen silmänsä pyrkivät

luvattomille teille: katsomaan, oliko Mäkimatkan vinttikamarin

ikkunassa tulta — täytyihän hänen tosin Toivonkin tähden saada siitä

selvää. Siellä kai tapahtui neuvottelu langoksien kesken. Uskottunaan

ihmiset Arvoa pitivät, vaikkei hänestä mitään tullut.

Astellessa Mäkimatkan ulkohuonerakennusten ohi ja tähyillyssä kapeaan

valoviiruun vinttikamarin ikkunan vasemmalla syrjällä, alkoi Riikan

sielun pohjalla taasen yhtäkkiä väristä tuttu kuva: Arvo kookkaana,

hartevana, katsellen pitkien tummien ripsien alta kostealla ruskealla

katseella. — »Isänmaa — isänmaa ei ole tyhjä sana. Isänmaan pitää tulla

suureksi!» Jossakin juhlapuheessa hän oli sanonut siliä lailla. No

niin, eivät suuret sanat suuta halkaise.

Riikka polki lujasti saappaankorkonsa lumeen ja kiiruhti eteenpäin.

Yössä, joka pian oli lauantain puolelta siirtynyt sunnuntain puolelle,

kuului outoa äännähtelyä, ihmisääniä ja hevostiukujen helähdyksiä.

Riikka teki johtopäätöksen, että sittenkin oli parasta ottaa kiinni

Alma ja yhdessä hänen kanssaan kulkea iltamiaan viettävän työväentalon

ohitse. Mäennyppylällä Mäkimatkan suurten pimeiden rakennusröykkiöiden

syrjällä se loisti kuin lyhty. Se oli aikoinaan sellaisella yhteisellä

innostuksella rakennettu. Arvo oli lietsonut kaikki kirkonkyläläiset

mukaan. Siinä oli otettu lukuun kymmentuntiset työpäivät ja siinä oli

puhuttu ihmisten oikeuksista. Uutimet juhlasalin ikkunoihin olivat

Riikka ja Alma omin käsin kutoneet. Mielellään Riikka oli ollut siinä

mukana — hän ymmärsi omasta kokemuksesta ihmisten kauneuden- ja

mukavuudenkaipuun.

Ei vain kuulunut Toivoa. Alma oli hävinnyt näkyvistä. Riikka asteli

nopeammin.

Näin ulkoilman selvitettyä päätä tuntui entistä käsittämättömämmältä,

etteivät he, sukulaiset, aikaisemmin olleet ottaneet kiinni elämästä,

mitä Somerissa oli vietetty. Hänkin, Riikka, olihan hän nähnyt kuinka

silloinkin kerran, kun Sylvi antoi ryssälle takaisin joitakin rahoja,

ryssä oli suudellut Sylvin käsiä. Ja Sylvi oli antanut sen tapahtua ja

nauranut. Riikasta oli tuntunut, että Sylvi kesti tuon kaiken talon

rauhan vuoksi, sen vuoksi, että inhottava alennus kerta kaikkiaan oli

pantu Suomen kansan päälle. Mutta se katala ihminen oli nauttinut

ryssän suudelmista. Hyi! Ja lapsia, lapsiahan kirjuri aina oli pidellyt

polvillaan. Irjan niskaan se kerran oli pistänyt kätensä ja kutkuttanut

niin että lapsi oli menehtyä nauruunsa. Kyllä heissä, omaisissa,

todella oli syytä — mikseivät he olleet puuttuneet asiaan! Olisivathan

hekin, tuunalaiset, voineet ottaa ryssän heille, Tuunaan. Häntä oli

kyllä heillekin tarjottu. Mutta he olivat syyttäneet isän vanhuutta ja

emännän sairautta, ja niin oli ryssä joutunut Sylvin vieraskamariin.

Pientä Armastakin oli ryssä kanniskellut ja suudellut kuin omaa

lastaan. Toivo oli sen kaiken nähnyt ja sallinut. Oli Toivokin ollut

omituinen.

Kuului läpitunkeva parahdus: joku nainen huusi kuin hengen hädässä.

Jotkut miehet nauroivat.

Riikka päästi pitkän huudon: hoi, mikä siellä on? Hän ei tuntenut

omaa ääntään. Sen olisi yhtä hyvin saattanut luulla miehen huudoksi

kuin naisen. Ilmassa lehahti tupakansavu. Riikka kourasi taskustaan

asetta, siellä ei ollut kuin nuoranpätkiä. Aitakin oli syvien nietosten

keskellä. Hän ei ollut ehtinyt ajatella, kuka parkaiseva nainen oli,

kun tämä jo juoksi häntä kohti. Riikka tunsi sisarensa ja pysähtyi.

Alman nyyhkytystä kuunnellessaan hän kovettumistaan kovettui.

— Siinä sait, sanoi hän kylmästi, kun sisar oli ehtinyt kohdalle, —

mitä läksit, enkö minä kieltänyt.

— Mennään kotiin, pyyteli Alma. — Ovat humalassa.

— Ryssätkö?

— Siellä on molempia. Käsittäin ja kaulatusten... suomalaiset ja

ryssät. Mäkimatkan miehiä ja meidän miehiä...

Heillekö sinä lopultakin jätit huivini?

— Taisi jäädä... Repivät.

— Ja esiliina — eihän sinulla ole sitäkään.

— Tule pois kotiin... Älä mene.

Laiha Riikka Tuuna suoristi selkänsä niinkuin teräsjousi jännitetään.

— No sitä nyt ei nähdä, että minä pelkään ryssiä. Ei tarvitse uskoa,

että ne minuun koskevat. Te olette kaikki sellaisia pehmeitä, että

teihin pääsee käsiksi. Mennään me minne on aiottu.

Riikka tarttui sisarensa käsivarteen, käänsi hänet ympäri ja tyrkkäsi

hänet menemään. Hänen sielussaan vallitsi niin jäätävä tunne, että

olisi saattanut luulla punaisen nesteen hänen suonissaan muuttuneen

kylmäksi teräkseksi. Jos hänen sydämeensä olisi pistetty puukko, niin

tuskin sieltä olisi vuotanut ainoaa pisaraa.

— Tuossahan sinun esiliinasi on.

Riikka korjasi sen hangelta. Almassa oli tuskin käsiin ottajaa. Hän

vapisi kuin lehti. Häntä vaivasi kai yhtä paljon vilu kuin pelko.

Riikka kääntyi oikopäätä työväentaloa kohden, missä ulkosalla seisoi

miehiä. Ehdoin tahdoin hän teki asiaa härnätäkseen heitä. Alma pysähtyi

tienkäänteeseen, ei Riikkaa nyt kuitenkaan mikään olisi pidättänyt.

— Hyvää ehtoota, alkoi hän. — Onkos täällä näkynyt sellaista suurta

harmaata saalia? Jaa, Aatukos sen onkin korjannut, olipa hyvä,

kiitoksia vain. Taitaa ollakin paljon väkeä tänään iltamissa.

Miehet vetivät lakkia toiselle korvalleen. Aatu antoi pois saalin.

Mäkimatkan muonamies Salenjus selitti, että onhan väkeä, kun on

vieraita puhujia: Pietikka on Helsingistä ja rouva Juuri täältä

jostakin likempää.

— Onpa nyt pimeä, jatkoi Riikka, — kun en tunnekaan kaikkia näitä

miehiä. Aatun tuntee pituudesta, mutta...

Riikka katsoi pieneen tanakkaan mieheen, jonka päässä oli huopahattu. —

Jaa, minä en olekaan pitkiin aikoihin ollut täällä kotipuolessa.

Miehen äänessä oli jotakin, joka teki, ettei Riikka kysynyt enempää.

Oliko hän julma ja kostonhaluinen, vai oliko hän onneton? Kuka hän

oli? Hänellä ei ollut korkeita saappaita, vaan lysyyn astutut kengät.

Riikka ei kysynyt enempää ja korjasi liinaa käsivarrelleen. Hän huomasi

ryssien ryhmässä seisovan jonkin matkan päässä.

— Kuinkas nyt, alkoi perin ystävällinen ääni, — Tuunan neidit ovat

kävelemässä näin myöhään? Onkos Somerissa joku kipeänä?

Veri läikähti Riikan poskille. Kysyjä oli pappilan vuokraajan

tallimies, Ahvenainen. Tiesikö hän mitä Somerissa oli tapahtunut?

— Ei ole kukaan kipeänä, sanoi Riikka äänellä jota ei hän taaskaan

tuntenut omakseen. — Muuten vain sattui asiaa. Ehtoota vain.

Ja suorana ja jäntevänä tyttö lyhyessä hameessaan, toppatakissaan

ja saappaissaan astui alas mäennyppylää. Ääneti ojensi hän huivin

sisarelleen ja ääneti he jatkoivat kulkuaan, tuskin itsekään muistaen

minne he olivat menossa ja miksi he olivat liikkeellä. Vastenmielinen

tunne heissä oli kiihtynyt. He tunsivat, että miesjoukossa heistä

puhuttiin. Mäkimatkan portilla Alma pysähtyi ja aikoi nähtävästi

poiketa taloon. Riikka kiirehti sanaa sanomatta ohitse. Talo on

pimeänä, kai miehet sittenkin olivat menneet Someriin. Alma juoksi

kiinni sisarensa, hyppien yli lumivakojen harjojen, jotka olivat

syntyneet, kun rekiä oli käännetty sisään portista.

Tästä Mäkimatkan portilta oli kerran lähtenyt komea hääsaatto kirkolle.

Puolen kilometrin taival oli ollut kauttaaltaan lehditetty ja lehtien

päällä oli ollut valkoinen matto, jota oli kudottu puolen vuotta

Mäkimatkan pakarissa. Morsiusparin jäljessä oli astellut morsiamen

vanhin veli Arvo Mäkimatka ja sulhasen vanhin sisar Riikka Tuuna. Mutta

Riikka oli viisi vuotta vanhempi kuin Arvo ja hänen yllään oli ollut

tumma puku, kun muut morsiusneidot olivat valkeissa.

Minä onnena sitä oli pidettykään, että Toivo sai Sylvin. Kuinka moni

häntä oli yrittänytkään.

— Jokainen tekee niinkuin tahtoo, sanoi Riikka yhtäkkiä sisarelleen.

— Minä nyt vain ajattelin, että onhan tämä varoitus. Ajattele vielä

kerran, ennenkuin Mäkimatkan rinnalla tästä astut kirkkoon.

— En minä voi Lennarttia jättää, sanoi Alma nopeaan. — Eihän ole mitään

syytä.

— Vai ei ole.

— Ei.

— Et taida pitää tätä häpeää minään.

— Se ei ole Lennartin syy enempää kuin sinun tai minun.

‒ Vai ei ole. Ei kai se ole Sylvinkään syy. Karkaat kai heti Sylvin

kaulaan.

Alma Tuuna ei ollut aikonut sitä tehdä, mutta hän teki sen kuitenkin.

Rikollinen käly seisoi lumessa Somerin pihakoivujen alla ryssänsä

kanssa ja puheli hänelle sanoja, joita ei hän ymmärtänyt, ja kirjuri

puolestaan puheli hänelle jotakin, jota ei Sylvi ymmärtänyt.

Viittomalla oli Sylvi saanut hänet käsittämään, että oli vaarallista

nyt olla kotona, että isäntä saattoi tehdä ties mitä. Kirjuri puheli

niinkuin kuhankeittäjä olisi soittanut. Hän huusi ja huitoi käsiään.

Sisarukset Alma ja Riikka seisoivat puukujassa, toisessa päässä,

näkivät ja kuulivat kaikki. He seisoivat kuin kivettyneinä. Se mitä

tapahtui, oli niin uskomatonta, niin röyhkeää, niin mieletöntä, että se

mykistytti.

— Et sinä mitään pelkää, kuiskasi Sylvi kyyneltyneellä äänellä, — mutta

mene pois, minun tähteni. Minun, minun tähteni. Hän voi näin... hän voi

sydämeen. Ole poissa. Minä käyn siellä, katsomassa. Minä sanon mitä

pitää tehdä. Minä rakastan sinua. Mene, mene. Tottele nyt. Jumalan

tähden. Minun tähteni. Toivo paha, paha... Minä rakastan sinua, Fedja,

kulta, lintu, kyyhkyseni... pois, pois, mene pois.

Sylvi viittoi vuoroin omaan rintaansa, vuoroin kirkon taakse. Nuori

venäläinen suuteli hänen käsiään, koetti hänen kanssaan kääntyä

takaisin taloon, viittoi itseensä, vuorostaan hänkin, heristeli

nyrkkejään ja soitti suutaan.

— Ole hiljaa, hiljaa! rukoili toinen ja pani kätensä hänen suutaan

vasten.

Ja taas he toistelivat samoja ääniä ja sanoja. Vihdoin nainen itkien

putosi polvilleen. Mies torui, nauroi, heltyi ja vakuutti.

Riikka Tuunalta pääsi, ikäänkuin hän olisi ollut pakahtumaisillaan,

yksi sana. Se tuli matalana, oudolla äänellä kuin jokin puhallus

koneesta, johon on kokoontunut höyryä:

— Hävetkää.

Rakastavaiset säikähtivät ja erosivat. Kirjuri läksi juoksemaan omalle

taholleen, Sylvi omalle taholleen. Hetken perästä Sylvi kuitenkin

pysähtyi.

— Kuka siellä on? kysyi hän, hampaat kalisten suussa.

Silloin kiiruhti Alma Tuuna esiin, kiersi huivin hänen ympärilleen ja

alkoi kuiskailla hänelle.

— Hyvä Sylvi, kuinka sinun on? Onnettomuus on tapahtunut, mutta varmaan

vielä löytyy jokin keino. Älä itke. Kuinka sinun on kylmä. Koetetaan

yhdessä ajatella.

Alman käsi lepäsi kälyn pyöreällä täyteläisellä olkapäällä. He

vapisivat molemmat sekä viluaan että mielenliikutustaan.

— Oi Alma, Alma, valitteli Sylvi, — olisipa veljesi joskus tällä

tavalla kohdellut minua. Mutta hän on niin kylmä, hän. Ettei hän vain

tekisi jotakin pahaa. Mutta sen minä sanon, että jos hän... Alma,

sanoitko sinä »onnettomuus»? Onko se sinusta onnettomuus, jos ihminen

kerran elämässään rakastaa. Mitä Toivo on minulle antanut? Ei yhtä

hymyä, ei yhtä hyväilyä. Sinä olet sentään toista, Lennartti saa

kiittää onneaan. Mutta Toivo on kylmä kuin jää. Niinkuin Riikka hän

on...

Riikka seurasi jonkin askeleen päässä ja kuuli joka sanan. Alma

irroitti vaistomaisesti kättään kälynsä olkapäältä. Sylvi päästi nyt

äänen, joka muistutti naurua tai itkua.

— Niin, niin, — sinunkin kätesi jo lohkeni olkapäältäni...

Riikka oli parahtamaisillaan vihasta ja inhosta, mutta hän vain

hiukkasen naurahti. Vai kylmä kuin jää. Siinä se on Arvo Mäkimatkan

todellinen sisar, ajatteli hän. Olipa ollut Jumalan erikoinen varjelus,

että hän tähän asti uudestaan ja uudestaan oli jaksanut työntää Arvon

loitolle ja olla uskomatta hänen vakuutuksiinsa. Sisaren esimerkki

silmien edessä hän jaksaa eteenpäinkin, jos Arvo vielä tulisi

häntä pyytämään. Toivo Tuunan sisar ei koskaan, ei koskaan rupea

tyhjäntoimittajan vaimoksi, miehen, joka häntä on pettänyt niin monta

kertaa.

Mutta juuri kun hän oli ajatellut tämän valantapaisen ajatuksen loppuun

ja odotti tyydytystä siitä, oli hänen mielessään tyhjyyden tyhjyys — ei

mitään.

Se oli sentään parempi kuin veljensä Toivon kohtalo!

Mutta jos Arvo menee naimisiin toisen kanssa? iski silmänräpäyksessä

hänen mieleensä.

Hänen tyhjyydessään alkoi silloin tuntua pistelevää kipua.

Valo Somerin vierashuoneen ikkunasta lankesi puiden oksille ja muodosti

varjoistaan verkon lumelle. Perätysten kulkivat naiset yli valojuovan.

Kolme tornia kohosi Somerin päärakennuksesta raskasta taivasta kohti.

Talon emäntä paljaassa hameessaan tuli ensin portaille, kääntyi siinä,

hieroi käsiään ja puhui käheällä äänellä:

— Iltaa, iltaa, Riikka. Tulet tietenkin torumaan minua. Mutta

tervetuloa vaan.

— Tulin tapaamaan veljeäni, sanoi Riikka jääkylmästi.

— Tällaisen siivon hän täällä teki. En tiedä minne sitten meni. Tehkää

hyvin.

Heidän askeleensa kopisivat läpi lasiverannan, jolla kesäiset pöydät

ja istuimet seisoivat kuin jäätyneinä. Keskellä eteisen permantoa oli

matkalaukku levällään, likaisia kauluksia ja alusvaatteita huiskin

haiskin matolla. Sudennahkainen turkki oli pudonnut tuolilta. Pieni

naulakko, jolle lasten vaatteet olivat olleet ripustetut, oli reväisty

irti seinästä. Naulojen lävet ja tummempi tapetti osoittivat, missä se

oli ollut. Pienet punaiset, nauhalla toisiinsa sidotut kintaat olivat

singahtaneet aina salin ovelle asti.

— Noin, sanoi Sylvi ja otti kintaat maasta, — noin se isä kohtelee

lapsiaan. Luulin tässä aamulla Irjan viimeisen hetken tulleen, mutta

hän heitti toki sitten elävät olennot ja ajoi raivoaan täällä eteisessä.

Äiti paineli silittäen pieniä kintaita käsiensä välissä ja nyyhkytti.

Yhtäkkiä hän vei ne kasvojaan vastaan ja suuteli niitä kiihkeästi.

Ikäänkuin samassa unohtaen vaatteet, meni hän salin ovelle. Siellä oli

permannolla suuri määrä paperosseja ja rikki poljettu harvinaisen suuri

tupakkalaatikko.

Kun Alma yritti ruveta korjailemaan lasten vaatteita maasta, pidätti

Riikka hänet. Paras antaa olla! Alma seurasi silloin kälyään ja jäi

seisomaan punaiselle matolle.

— Mutta Sylvi, alkoi hän lempeästi, — tiedäthän sinä, että miehesi on

rakastanut teitä enemmän kuin keitään muita ihmisiä.

Sylvi ravisti päätään, laskeutui polvilleen permannolle ja rupesi

keräilemään paperosseja.

— Se ei merkitse paljon, sillä hän ei rakastakaan keitään muita kuin

itseään.

— Kuinka sinä saatat sanoa sillä tavalla. Teidän vuoksennehan hän on

raatanut ja tehnyt työtä.

— Kuka hänen on käskenyt raataa ja matkustaa? Eikö täällä ollut kaikki

valmiina, kun hän tuli? Oliko Somerissa velkaa? Täytyikö ostaa koneita?

Niin oli minun isäni varannut minulle tavaraa niinkuin ainoalle

tyttärelle ikinä varataan. Kun isäntä avasi kassakaapin oven, tapasi

hän siellä kymmenen tuhatta käteistä. Se oli minun sokean tätivainajani

morsiuslahja. Sanon vieläkin: kuka käski Tuunan pojan raataa?

Riikka Tuuna kuunteli eteisessä toisella korvallaan tätä puhetta.

Siihen yksin jäätyään lasten vaateröykkiön eteen hän yhtäkkiä vasta

ymmärsi mitä oli tapahtunut: koti oli mennyt rikki. Hän seisoi keskellä

eteistä, josta näki joka haaralle taloa, ja toisteli itselleen: niin

on siis tämä rikas koti hajoamistilassa. Isännän kamarissa olivat

pöytälaatikot auki ja papereja pitkin permantoa. Salin pöydällä paloi

yksi ainoa kynttilä valaisten hehkuvan punaisia plyyshihuonekaluja,

kullattuja taulunkehyksiä ja paperossiröykkiötä, jonka ääressä naiset

kyyköttivät. Ilman huoneissa täytti makea, hieno tupakansavu — se se

oli myrkyttänyt talon. Tuolta vierashuoneesta sitä tuli. Sieltä näkyi

kirjoituspöytä täynnä papereja, kultanuppinen englantilainen vuode

sinisine silkkipeitteineen ja jokin univormutakki, joka oli paiskattu

nojatuoliin. Salin kallis korkea pöytälamppu oli kuljetettu sinne ja

valaisi sekamelskaa pöydällä. Riikka tunsi, ettei hänellä täällä ollut

mitään tekemistä, ainoastaan lapset hän vielä tahtoi nähdä, tänä iltana

vielä. Täytyi koettaa taivutella äitiä antamaan luotaan edes Irjan ja

sitten: pois täältä ainiaaksi. Hän arveli, ettei äiti näissä oloissa

panisi vastaan ja seisahtui salin ovelle.

Alma oli Sylvin vierellä polvillaan maassa ja keräsi minkä kerkesi

noita pitkiä kaitaisia paperosseja, jommoisia eivät koskaan polttaneet

tämän maan miehet. Sylvi suoristi ehyeksi laatikkoa, jota oli tallattu,

hänen pyöreät kätensä ponnistivat ja hermostuivat. Sininen pusero oli

niskassa päässyt auki, näkyi pitsitettyä herraspaitaa. Vihattava hän

siinä oli — ja niin veljensä näköinen. Mutta Alma, hän puheli hänelle

lempeästi ja taivutellen.

Kuinka voit ajatella, rakas Sylvi, että Toivo olisi saattanut

toimettomana viettää hyviä päiviä sinun talollasi. Hän tahtoi tietysti

kartuttaa yhteistä omaisuuttanne.

Kyllähän talossa olisi ollut työtä. Olisi hiukkasen muistanut minuakin.

Olisi joskus ottanut polvelleen lapset. Tämä vieras, jota te niin

moititte, hän on ollut lapsille hellempi kuin heidän isänsä. Niin,

naura sinä vaan, Riikka.

— Lähdetään jo! sanoi Riikka.

Alma latoi huolellisesti paperosseja laatikkoon, sisartaan kuulematta.

‒ Mutta eikö sinussa itsessäsi sitten ole ollut mitään syytä...?

‒ Syytä — niin, kyllä kai jokaisesta ihmisestä syytä löytää.

— No niin, et sitten olisi Toivolle noin ankara.

— Enhän minä syytä, hänhän syyttää, tehän kaikki syytätte.

— Lähdetään, toisti Riikka. — Ei siinä sydämessä mitään katumusta synny.

Polvillaan lattialla kääntyi Sylvi ympäri kälyänsä kohti.

— Minä olen sinua aina pelännyt, Riikka. Nyt en enää pelkää. Sillä sinä

et pidä minusta eikä veljesikään ole pitänyt. Miksi hän minut otti,

sitä en ymmärrä. Mutta että minä katuisin! Kuinka minä katuisin sitä

ainoaa kesää mikä minulla on ollut!

Riikka iski häneen mustan huivinsa sisästä keltaisen katseen, joka

leiskahti kuin tulikivi.

— Eikö sekään sitten ollut kesä, se, jolloin Mäkimatkan portinpielissä

seisoivat kuoritut kuuset?

Sylvi pudotti kädestään laatikkoon keräämänsä paperossit ja ravisti

päätään. Puna hänen poskillaan vivahti siniseen, ikäänkuin hän olisi

hävennyt.

— Lapsi minä silloin olin, sanoi hän. — Tämä on ollut minun ainoa

kesäni. Minua on palellut koko elämäni.

— Ja tämä... tämä kirjuri... se osasi lämmittää.

Oli kuin Sylvi yhtäkkiä olisi havahtunut. Hän tarttui nojatuolin

selustaan ja nousi ylös. Hän astui kälynsä ohitse ikäänkuin ei

häntä olisi ollut. Ottamatta päällysvaatetta ylleen avasi hän oven

ulkoeteiseen ja hävisi pihamaalle.

Niin, niin, kirjuria haeskelemaan tietysti!

Riikka sai hänkin takaisin toimintatarmonsa. Hänen täytyi nähdä lapset.

Koettaen astua varpaisillaan kulki hän permannon poikki ja avasi kyökin

oven. Sieltä tuli vastaan lämmin, pestyiltä astioilta ja kuivavilta

pyyhinliinoilta lemuava ilma. Hän löysi uunin luo ja kopeloi käsiinsä

tulitikkulaatikon. Palvelustyttöjen vuode oli koskemattomana. Kissa

nukkui hellankyljessä. Herätyskello tikutti. Varjellen kädellään

tulitikkua sammumasta, pääsi hän lähelle isäntäväen makuuhuoneen ovea.

Siinä hänen täytyi sytyttää uusi tulitikku. Ovi avautui ääneti ja heti

alkoivat lasten hengenvedot kuulua. Uuninkorvalla oli pienen Armaan

maitopullo kumituttineen ja lakkinen puolenlitran astia. Lapsen vaalea

pää lepäsi pitsitetyllä tyynyllä vaunussa äidin vuoteen luona. Sininen

kudottu peite oli köytetty kiinni laitoihin, ettei lapsi pääsisi

nousemaan. Pieni Siiri nukkui reisi paljaana. Hän liikkui, kun täti

veti peitettä hänen ympärilleen, ja maiskautti suutaan. Riikka seisoi

henkeä pidellen. Lapsi nukkui taas. Pienellä sinisellä sohvalla olivat

lasten vaatteet kahdessa läjässä, Siirin monivärinen ruudullinen hame

ja Armaan vaalea kolttu. Pienet vaaleanpunaiset villatossut olivat

piirongilla äidin kultakellon vieressä. Molempien vanhempien vuoteet

olivat valmiina, ikäänkuin odottaen nukkujia. Kauniit sängyt ne olivat,

hienot ja koreat niinkuin hääaikaan. Lakanat Toivon vuoteessa vaan

olivat miltei mankeloimisen jäljeltä. Vuoteiden yläpuolelta katseli

leveän mustan kehyksen sisästä Hyvä Paimen, sauva kädessä, ympärillään

lampaat.

Sellainen rauha vallitsi täällä, että unohti olevansa puolisoiden

makuuhuoneessa, joiden onni juuri oli mennyt rikki. Riikka muisti

sen äkkiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut tässä, lujasti

vakuutettuna siitä, että täällä asui onnellinen aviopari. Hän muisti

kuinka Sylvi oli maannut tuossa lasten syntymisen jälkeen ja kuinka oli

neuvoteltu mitä lapselle pantaisiin nimeksi. Senkin hän muisti, kun

Irja puettiin ristiäishameeseensa. Riikka oli silittänyt Helsingistä

tilatun pitsikoltun. — Ja nyt on kaikki rikki.

Ovi lasten huoneeseen oli raollaan. Tuntui siltä kuin joku lapsista

olisi ollut valveilla. Riikka asteli hyvin hitaasti ja hiljaa, pääsi

yli kynnyksen ja pysähtyi kaapin varjoon ovensuuhun. Pieni Irja nousi

todella istumaan vuoteeseen. Riikka odotti hänen nukkuvan uudestaan

ja pidätti henkeään. Lapsi tuntui hänkin kuuntelevan ja pidättävän

henkeään. Hänen kasvonsa olivat käännetyt vanhempien makuuhuonetta

kohden.

‒ Äiti, sanoi hän hiljaa. — Äiti!

Riikka tunsi pelästyttävänsä lapsen, jos hän mustissa vaatteissaan nyt

tulisi näkyviin. Saappaat narisevat, jos hän liikahtaakaan. Hän seisoi

henkeä pidätellen ja odotti. Mutta lapsi ei asettunut. Se käänteli

istuallaan ja teki itkua. Vihdoin se nousi ja jäi nojaamaan käsiään

sänkynsä sälepäätyyn.

— Äiti, minä kuulin sinun tulevan. Mikset sinä puhu? Minä pelkään.

Missä setä on? Jos isä tekee pahaa sedälle. Äiti, sinä olet täällä.

Äiti, puhu... Liisa! Täällä on niin pimeä.

Tyttönen kapusi sängystä ja juoksi nyyhkien tätinsä ohi

makuuhuoneeseen, jossa oli tulta. Siellä se itkua äännähdellen asteli

vuoteiden väliä, huusi vielä äitiään, pudotti jotakin ja karkasi sitten

suinpäin takaisin lapsentytön vuodetta kohden.

— Liisa, mennään hakemaan äitiä. Äiti ei ole sängyssään. Minä en

uskalla, kyökki on pimeä. Liisa, miksi äiti itki? Miksi isä huusi?

Miksi isä tahtoi tehdä pahaa Fedja-sedälle? Minä vedän tukasta, jos et

sinä herää, Liisa! Minä tulen sinne!

Lapsi toisti samat asiat moneen kertaan. Vihdoin alkoi Liisa vastaella.

— Isä on suuttunut ryssäläiselle sedälle.

— Et saa sanoa ryssäläinen setä, onhan äiti kieltänyt. Venäläinen

setä se on, Fedja-setä. Joko sinä taas nukut? Et saa. Miksi isä on

suuttunut? Kuule: miksi isä on suuttunut?

— En minä tiedä.

— Fedja-setä on hyvä. Ensi kerralla Fedja-setä tuo oikein suuren

laatikon makeisia. Isä ei saa mitään, koska isä on paha Fedja-sedälle.

Huomenna, tiedätkö, me menemme Lauri ja minä Fedja-sedän kanssa

ajelemaan everstin kuomireessä. Miksi äiti itki? Miksei äiti ole

sängyssään?

— En minä tiedä. Mene omaan sänkyysi ja anna Liisan maata. Katso kuinka

Lauri on hyvä ja kaikki muut. Irja vain aina konstailee.

— Minua palelee. Minä pelkään. Liisa, minä tulen!

Sinä hetkenä, jolloin lapsi nousi palvelustytön vuoteeseen, astui

Riikka-täti kätköstään ja hiipi varpaillaan yli kynnyksen.

— Äiti! parkaisi Irja. — Mikset sinä puhu? Miksi sinä kävelet? Minä

pelkään.

Riikka seisoi taasen veljensä ja kälynsä vuoteiden päässä ja tuijotti,

kattolampun himmeässä valossa, Hyvään Paimeneeseen. Hänen sydämensä

löi kiivaasti. Huoneessa oli niin lämmin, kaikki oli niin pehmeää ja

kaunista, lapset hengittivät niin levollisesti. Ja kuitenkin juoksi

lasten äiti paraikaa lumihangessa etsimässä ryssäläistä setää ja lasten

isä harhaili ties missä, ehkäpä myöskin etsimässä samaista ryssäläistä

setää surmatakseen hänet. Mutta hirveä onnettomuus oli tapahtunut:

kokonainen koti oli mennyt rikki. Varmaan tulisi olemaan hyvin vaikeaa

erottaa lapset tästä kodista. Ja kuitenkin se oli tehtävä. Rikollinen

äiti oli menettänyt oikeutensa lapsiin. Isän täytyi ostaa uusi tila

jostakin ja ottaa sinne lapset. Onneksi oli Olli poissa näkemästä

surkeutta. Mutta Irja oli otettava mukaan Tuunaan jo huomispäivänä.

Vaan entä jollei Irja lähtisi?

Irjan täytyy.

Riikka tunsi tekevänsä jotakin rumaa tässä lasten selän takana. Ei

auttanut, että hän puolusti itseään muistuttelemalla, että hän ajatteli

heidän parastaan: joka tapauksessa hän punoi pauloja erottaakseen

heidät heidän kodistaan. Hän läksi nopeasti huoneesta ja päätti

oikopäätä mennä kotiin.

Salissa istui hänen sisarensa ja itki. Sylvi käveli yhä ikkunoiden

alla. Kello löi puoliyön hetkeä. Riikasta tuntui, että ikuinen yö oli

tullut, pimitys ja häpeä. Nopeasti pois täältä!

Ehkäpä tällä sentään oli voitettu jotakin, ehkäpä Alma nyt oli tullut

huomaamaan, että vielä oli aikaa pelastua onnettomasta avioliitosta.

Kiitollinen oli tällä hetkellä Riikkakin siitä, että hän vielä oli

vapaa Arvosta.

Nyt kuului selvästi liikettä ulkoa. Ensin tuli sisään Sylvi, vilusta

sinisenä, sitten Toivo. Sylvi jatkoi puhetta, jonka hän nähtävästi oli

ulkona alkanut. Hänen äänensä oli aivan käheä.

‒ Mitä olet hänelle tehnyt? Sano paikalla. Jos sinä olet hänelle tehnyt

pienintäkään, niin, niin... hukka sinut perii. Vastaa, missä hän on,

mitä olet hänelle tehnyt!

Toivo kulki pää painuneena hartioiden väliin. Hän pyyhkäisi lakin pois,

seisahtui ja näytti hämmästyvän epäjärjestystä. Sitten hän nähtävästi

muisti, kumartui, otti käteensä naulakon ja kokosi myöskin vaatteet,

jotka olivat hajallaan lattialla. Hän ei laskenut niitä luotaan, vaan

litisti ne kaikki kainaloonsa ja rintaansa vasten. Sylvi katseli häntä

ja toisti, käsillään hieroen olkapäitään, huulet sinisinä, kysymyksiään.

— Ei hän vastaa, sanoi Sylvi, — tuollainen hän aina on ollut.

Isäntä oli mennyt huoneeseensa ja kopeloi jotakin laatikkoa, jossa oli

rautaesineitä.

— Herra Jumala, jos hän on sen tehnyt, puheli emäntä ikkunassa, — jos

hän on sen tehnyt...

Samaa hän hoki vielä silloin, kun mies tuli huoneestaan, kainalot

täynnä lasten päällysvaatteita ja kädessä naulakko ja vasara.

Vasaraniskut kajahtelivat yön hiljaisuudessa.

— Herätät lapset, huusi Sylvi. — Eikö tätä olisi voinut heittää

aamuun. Ei vastausta! Katsokaa nyt, sisarukset, jotka minua kivitätte,

mimmoista luulette elämän olleen mykän miehen vaimona. Jos hän olisikin

puhellut, ollut ystävällinen. Kuule, missä hän on? Oletko tehnyt

jotakin? Herra varjele, jos oletkin...

Isä ripusteli kainalostaan pieniä takkeja ja lakkeja naulaan. Hän teki

sen kokonaan vaipuneena työhönsä, kuulematta ja näkemättä vaimoaan.

Hihat olivat täyteläisinä, ikäänkuin vielä täynnä niitä lapsellisia

jäseniä, jotka olivat antaneet niille muodon. Isä sitaisi hihoja ja

asetteli viimeksi lakkeja nauloille. Sylvi tuli hänen eteensä ja kysyi

kädet ristissä:

— Mitä on tapahtunut? Etkö nyt voi sanoa, pitääkö minun nyt todella

juosta tuonne ulos etsimään veritekojesi jälkiä?

Kääntymättä vaimoonsa päin isäntä puhui:

— Ei mitään ole tapahtunut. En ole kirjuria nähnytkään sittenkuin

tuolla salissa aamulla. Kiivastuin. En ollut osannut arvata.

Laurin päällystakista puuttui ripustin. Isä etsi sitä suurin, kankein

käsin. Kun ei hän sitä löytänyt, vei hän vaatteen valoa kohti, ja

nähtyään että ripustin oli poissa, asetti pienen harmaan takin

hihastaan naulalle.

— Sinä tarvitsit herrasrakkautta, sanoi hän siinä askarrellessaan. —

Minä pidin sinusta talonpoikaisella tavalla.

Takki putosi, vetäen muita tavaroita mukanaan, ja isä kumartui maahan.

Sylvi viipyi kädet puserruksissa rintaa vasten hänen edessään. Hänen

silmänsä alkoivat yhtäkkiä suurina tuijottaa miehen väkeviin hartioihin.

— Ettäkö sinä olisit pitänyt minusta! huudahti hän. — Sitä minä en usko.

— Niin se kumminkin on ollut. Minä en osannut toisella tavalla. Minulla

oli vain se talonpoikainen rakkauteni.

Aviopuolisot viipyivät siinä lastensa vaatteiden ääressä, työ kun ei

tahtonut valmistua isältä. Sillä sitä myöten kun hän sai vaatteet

nauloihin, putosivat ne. Niitä oli paljon: päällystakkeja, lakkeja,

huiveja ja pieniä, nuoralla yhteen solmittuja kintaita. Tuntui siltä

kuin nämä mykät esineet, joissa lapset olivat huppuroineet lumihangessa

ja kelkkamäessä, olisivat vedonneet vanhempiin ja käskeneet heitä

muistamaan lapsia.

— Rakkaat Sylvi ja Toivo, sanoi Alma, taistellen kyyneliään vastaan, —

me olemme kaikki niin puutteellisia. Antakaa toisillenne anteeksi ja

koettakaa elää onnellisina yhdessä.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Vaatteetkin pysyivät paikallaan,

ikäänkuin nekin jo olisivat alistuneet kohtaloonsa. Suonet paksuina

tummaa verta kääntyi isäntä huoneeseen päin, tuli vaimoonsa katsomatta,

matkalaukkunsa ääreen, työnsi irralliset tavarat osastoihin molemmin

puolin ja kantoi laukun huoneeseensa. Hetken seisoi Sylvi ääneti,

sitten rupesi hän nauramaan ja nauroi niin että kyyneleet tulivat

silmiin:

— Ettäkö sinä olisit pitänyt minusta!

Ja hän parkaisi samat sanat uudelleen.

Kaikuna kuului seinien takaa vastaan jokin ääni. Mutta se ei ollut

naurua. Se oli pienen lapsen itkua. Äiti kuuli sen heti ja läksi

nopeasti ääntä kohden. Keittiön ovi kolahti, hetken kuului seinäkellon

tikutus. Sitten läiskähti ovi lukkoon.

Riikka tuli veljensä huoneen kynnykselle ja sanoi lämpimästi:

— Kai sinä nyt tuletkin meille. Et suinkaan sinä rupea täällä olemaan.

— Tulen. Menkää te edellä. Minä tulen perässä.

— Minä teen vuoteen valmiiksi, sanoi Riikka ja katkeruus hänen

mielestään suli sulamistaan, kun hän nyt sai jonkun holhottavakseen. —

Kyllä kai lapsetkin sitten otetaan Tuunaan. Ainakin Irja.

Alma ei olisi tahtonut lähteä ilman veljeään. Äskeinen pelästys oli

hänellä liian tuoreessa muistossa. Toivo vaati kuitenkin jyrkästi heitä

menemään. Hän muistutti myöskin, etteivät he kotona sytyttäisi tulta.

Tuunan tyttäret tulivat siis ulos äskeiseen raakaan pimeyteen ja

tämä pimeys oli nyt entistä äänekkäämpi. Se vuoti kuin seula. Tullen

pitkissä riveissä sekä tien leveydeltä että sitä pitkin miehet puhuivat

ja remusivat. Mustina rykelminä heitä seisoskeli siellä täällä. Naisten

äänet soivat kimeinä seasta. Huoneiden pimennossa häälyi jotakin,

epämääräisesti äännähdellen. Sylikkäin kulkevat parit sinne olivat

ajelehtineet, etsien yksinäisyyttä ja suojaa.

— Minne helvettiin se Pietikka jäi? kuului yhtäkkiä Mäkimatkan riihen

edestä.

— Oikein Pietikka puhui, ennen ei asiat selvene ennenkuin täällä

tehdään lihaa, ja läjittäin! kuului vastaan.

Se oli aivan kuin Mäkimatkan muonarengin, Salenjuksen, ääni.

— Läjittäin! vastattiin useista suista.

Alma pusersi harmaata villahuivia suutansa vasten ja tuli takaapäin

juoksujalan Riikan vierelle.

— Kuuletko mitä ne sanovat? kuiskasi hän. — Mitä ne saattavat

tarkoittaa? Mistä lihanteosta ne puhuvat?

— Mistä minä voin tietää.

— Oliko se Salenjus?

— Kuulithan sinä sen yhtä hyvin kuin minäkin.

— Ei suinkaan se sentään ollut Salenjus. Hänhän on niin hyväluontoinen.

Eivätkä ne kai puhuisi noin julkisesti, jos tarkoittaisivat jotakin

vaarallista... Kuules, jos ne tekevät pahaa Toivolle.

— Jo sinä nyt olet hullu. Pahemmassa vaarassa kai sinun Lennarttisi on.

— Lennartti, joka vaan ajattelee työväen parasta... Niin, niin, sinä et

tiedä...

— Niin kai...

Mäkimatkan puodin kulmalle pysähtyi kaksi miestä. He sytyttivät

tulitikun ja sitten paperossin. Heidän äänekäs keskustelunsa vaikeni

yhtäkkiä, nähtävästi he aikoivat päästää naiset ohitse. Riikka tunsi

Nikkari-Eetin korkeissa saappaissaan. Toisella miehellä valui tukka

pörrönä otsalle. Hänellä oli mustat pienet viikset ja ulkonevat

hampaat. Alma kiiruhti ohitse tervehtimättä, mutta Riikka tuijotti

miehiin tutkivasti ja sanoi:

— Iltaa.

— Iltaa, vastasi Nikkari-Eeti, vetäen lakin toiselle korvalleen.

— Iltaa, iltaa, sanoi vieras mies, lakkiinsa koskematta ja kysyi

samassa toveriltaan: — mitä yösiippoja ne olivat?

Tähän sanoi Nikkari-Eeti hiljemmin:

— Päiväsiippoja ne vain ovat. Tuon Tuunantalon tyttäriä, toinen

vanhapiika, toinen kihlattu rikkaalle. Heidän isälläänhän Johanssonni

palvelee... Salarikkaita ovat.

Kun sisarukset olivat päässeet puukujan päähän, kääntyi Alma

katsomaan taakseen. Miehet seurasivat kivenheiton päässä. Mäkimatkan

vinttikamarissa saattoi taas erottaa peitetyn ikkunan syrjällä

valojuovan.

‒ He tarkoittivat meidän Johanssonnia, sanoi Alma. Riikka vaikeni.

— Minkätähden mahdetaan Mäkimatkassa valvoa?

— Miksi eivät sitten saisi valvoa. Eihän Mäkimatkan herroilla ole

aamulla kiirettä työhön.

— Sanoitko Arvon taas olevan kotona?

— Kuuluu olevan. Sittenpähän kai taas kertoo uutisia ja esittää

suunnitelmia — onko hänellä koskaan puutetta niistä.

‒ Kuinka sinä voit olla niin kova Arvolle?

‒ Se ei kuulu kehenkään. Saattehan te muut häntä hemmotella minkä

jaksatte.

‒ Minulla on niin paha olla.

‒ Ja minkätähden sitten pitäisi olla hyvä.

He kulkivat ääneti kujan päästä päähän ja näkivät, että Johanssonnin,

Tuunan muonamiehen mökissä, myöskin oli valoa. Mikä ihmeellinen yö

tämä olikaan? Koko metsänlaita oli täynnä pieniä valoja. Johanssonnin

asumuksen taakse vetäytyi kokonainen jono työväenkoteja ja joka ikkuna

tuikki. Talot olivat pimeinä, mökit valvoivat.

Tuunan takapihan portista tuli nyt köytenään venäläisiä sotamiehiä,

paperossiaan sytytellen ja huppuroiden lumessa. Sisarukset menivät

pääportista ja kohtasivat pihamaalla ilosta hyppelevän nuoren Mustin.

Koiraan oli tarttunut sotamiesten vaatteiden haju. Riikka työnsi

sen luotaan, mutta Alma vastasi sen mielistelyyn. Hetkisen vanhempi

sisar, etsien avainta alushameensa syvästä taskusta, seisoi portailla,

ikäänkuin kootakseen ajatuksensa ja vakuuttaakseen itselleen, ettei

hän nähnyt vain jotakin outoa unta. Hän johdatti mieleensä, että

seisoi kotipihallaan, että ryssät juuri olivat lähteneet heidän

navettatyttöjensä huoneesta; että hänen veljensä vaimo tänään oli

tavattu everstin kirjurin polvella; että joku Pietikka Kankaan

kirkonkylän työväentalolla oli puhunut lihanteosta; että Nikkari Eeti

oli maininnut heitä, tuunalaisia, salarikkaiksi. Sitten hän varovasti

pisti avaimen reikään ja kiersi auki oven.

Salarikkaita — olisiko isällä ollut jossakin rahoja? Ihmiset eivät

tietäneet miten paljon emännän sairaus ja Eino-Ilmarin koulunkäynti

tulivat maksamaan. Eikähän isä koskaan suostunut ottamaan tuotteistaan

niitä hintoja, mitä muut. Eikähän heillä Tuunassa maanviljelys ollut

sillä kannalla, että se olisi tuottanut. Isä pelkäsi aina sielunsa

puolesta. Tärkeintä on säilyttää sielunsa tahraantumatta. Mammona on

vaarallinen — niin hän saarnasi, eikä tulla rikkaiksi sillä tavalla.

Mutta tätä eivät ihmiset ymmärtäneet.

Riikka istuutui sänkynsä laidalle pimeässä ja veti saappaat jalastaan.

Sitten hän sukkasillaan haki lakanat ja meni Eino-Ilmarin huoneeseen

valmistamaan vuodetta vanhemmalle veljelleen. Hän liikkui varmasti kuin

unissakävijä. Nämä paikat olivat niin tuttuja.

Vuodetta tehdessään hän taas palasi siihen äskeiseen. Sellainen kaunis

koti kuin Toivon ja Sylvin... Se oli ollut niinkuin nukkekaappi.

Torneja rakennuksen sekä sivustoilla että keskustalla, sohvat silkillä

ja sametilla päällystetyt, kauniita käsitöitä joka pöydällä ja joka

nurkassa, leveitä hyllyviä sänkyjä, mattoja, joihin jalka uppoaa kuin

suohon, soittokoneita salissa kaksittainkin, lasikuisteja, kultaisia

kehyksiä taulujen ympärillä — ja rikki piti vaan kaiken menemän. Siellä

oli salissa sekin keltainen sohvatyyny, joka oli tullut maksamaan

seitsemänkymmentäviisi markkaa. Puolen vuotta oli Sylvi neulonut

orvokkeja ja perhosia, jotka sitä koristivat.

Riikka tunsi yhtäkkiä vihaavansa Sylviä tuonkin kauniin sohvatyynyn

takia. Hän vihasi häntä kattokruunujen, pitsitettyjen paitojen,

kauniiden kahvikuppien ja teelusikkain, suurten ikkunain ja tornien,

samettipuserojen ja hienojen vaatteiden takia. Heillä Tuunassa

olivat nämä lakanatkin näin karkeat ja painavat. Eikä yhtä pitsiä

ollut koskaan ollut Riikan paidan pääntiessä. Ei yhtä pehmeää sohvaa

heillä Tuunassa ollut. Matto Eino-Ilmarin keinutuolissa oli talon

ainoa kaunis esine. Ikkunat heillä olivat pienet ja vihertävää lasia.

Hänen kävi kateeksi kaikkia ihmisiä, joilla on kaunista. Hän tahtoi

Tuunassakin nähdä navetan paikalla kauniin uuden päärakennuksen, jossa

olisi punainen katto ja torneja ja parvekkeita. Hänen teki mieli

pistää jalkansa valkoisiin kenkiin, sellaisiin, jommoiset Sylvillä

oli, ‒ hänen teki mieli sohvia, sohvatyynyjä ja valokuva-albumeja.

Sentähden ei Arvo ollut koskaan oikein häneen kiintynyt, kun hän oli

niin huonoissa vaatteissa ja kun heillä oli niin vanhaa ja rumaa.

Sentähden Arvo oli juonut... joskus... ettei hän voinut lapsuutensa

ystävään ainiaaksi kiintyä. Sentähden ei Arvo asettunut eikä

suorittanut tutkintoja, ettei hän ollut voinut lapsuutensa ystävään

pysähtyä. Silloinkin Sylvin ja Toivon häissä, kun he ensimmäisenä

morsiustyttöparina astelivat morsiamen ja sulhasen jäljessä, oli

Riikalla ollut vaivainen vanha tummanvihreä puku — ja kaikki muut tytöt

olivat olleet valkoisissa. Hän vihasi noita muita tyttöjä. Hän vihasi

kaikkia, joilla oli kauniit vaatteet ja pitsiä paidanpääntiessä. Hän

vihasi isäänsä, joka ankarin silmin oli vartioinut tyttäriensä askelia.

Hän vihasi itseään, joka oli totellut isää eikä lähtenyt maailmalle

itse ansaitsemaan leipäänsä ja kulkemaan omia teitään. Eino-Ilmari oli

pidellyt häntä täällä. Ja Eino-Ilmari piteli häntä yhä. Mutta entä

jos poikakin alkaisi kärsiä tämän kotoisen elämän köyhyydestä? Entä

jos hänkin joskus tulisi syyttämään isäänsä ja tätiään siitä, ettei

hänellä ollut ollut ympärillään kauneutta ja mukavuutta. Entä jos

hänkin ymmärtäisi, mikä ero oli Ollin kodin ja hänen kotinsa välillä.

Jos isällä oli rahoja, niin teki hän väärin, peräti väärin kiusatessaan

heitä kaikkia tällaisessa köyhyydessä. Tätäkään Eino-Ilmarin huonetta,

eihän sitä voinut miksikään saada, kun oli vain nämä tummat puutuolit

ja vanha sänky... Olisi ollut sohva ja siinä sinikukallista kangasta...

Yhtäkkiä Riikan katse pysähtyi ja hänen mielensä hyrsky niinikään.

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.

Ne sanat olivat seinällä pojan vuoteen yläpuolella. Ja tällaisia

ajatuksia ajatteli pojan kasvatusäiti, Kankaan »kirkkoväärti», ihminen,

joka sanoi Vapahtajaa Herrakseen ja Mestarikseen.

Riikka Tuuna pusersi kädet tuolinselustaa vasten ja tunsi kipeää

katumusta. Kyllä piti olla kärsivällisyyttä taivaallisella Isällä

jälleen ottaessaan vastaan sellaisen kivikovan sydämen. Oi hyvä Jumala,

hyvä Jumala — oliko ihmisen mahdotonta elämässään päästä synnistä ja

aina uudistuvista synnin ajatuksista. Mikä olikaan ihminen? Mitä hänen

sydämensä? Mitä oli maailman koreus? Katoava pilvi vain. Mitä olivat

elämän vuodet? Kulkijan lyhyt vaellus kohti kotia. Majapaikkoja vain

olivat maalliset kodit, ykskaikki oliko niissä sohvatyynyjä vaiko

puutuoleja. Jeesuksen silmäin eteen ma syntisraukka lankean...

Riikka Tuuna lyyhistyi tuolille. Olisipa hän saanut lohkenemaan

rinnastaan yhdenkin kyyneleen. Mikä hänet oli näin kovettanut. Paha on

ihmisen sydän.

Alma oli jo riisuutunut ja makasi peitteen alla. Vanhempi sisar

laskeutui vaatteissaan vuoteelleen ja kuunteli kellon tikutusta seinän

takana. Hiljaisuus oli nyt syvä ja tiivis ikäänkuin maailma tuolla

ulkopuolella olisi alkanut mennä uneen. Vähitellen hiljeni Riikan

rinnassa ja hänen sydämensä viipyi ääneti Vapahtajan jalkain juuressa,

epätasaisesti sykkien myrskynsä jälkeen.

Mutta nyt oli tullut nuoremman sisaren vuoro. Hän tukahdutti tällä

kertaa kyyneliään peitteen alla. Hän rakasti Lennartti Mäkimatkaa.

Pelkkä ajatus, että hän jostakin syystä hänestä eroaisi, saattoi hänet

levottomaksi. Myötä- ja vastoinkäymisessä hänen rakkautensa kestäisi.

Ainoastaan eroa ei hän kestäisi. Jumala oli antanut heille tämän

rakkauden. Olisi rikos Jumalaa vastaan heittää se pois. Mutta entä

Lennartin? Kysymys koski häneen ja kuitenkin se nousi hänen huulilleen.

Kestää, kestää! toisteli hän kiihkeästi mielessään ja hänen sydämensä

lyönnit olivat raskaat ja tuskalliset.

Yhtäkkiä kuului ulkoa liikettä. Tällä kertaa aivan selvästi.

Lumikimpale lensi ikkunaan ja litistyi keskelle ruutua. Riikka nousi

mennäkseen avaamaan veljelleen. Silloin tunsi hän ikkunan alla miehen,

jonka hän aina olisi erottanut kaikkien muiden joukosta: hän tunsi Arvo

Mäkimatkan.

Hänen poskensa olivat heti täydessä palossa. Hän muisti, että hänen

yllään oli ruma paksu toppatakin, lyhyt vanha arkihame ja nämä väljät

saappaat, joihin mahtui tukollinen heiniä. Onneksi oli pimeä. Tai vielä

parempi: hyvä, että Arvo näki hänet koko hänen rumuudessaan ja piti

suunsa kiinni. Veri kiehuen jäsenissä avasi hän äänettömästi oven ja

kuiskasi jo kynnykseltä:

‒ Mitä sinä nyt... keskellä yötä. Kaikki ovat nähneet sinun tulevan...

Pitäisihän sinun tietää... Missä Toivo on?

Riikka kuuli tutun naurun ja näki pimeässäkin tutut huulet avonaisina.

Hän tunsi myöskin miehen käden tarttuvan ranteeseensa ja oikaisi heti

kätensä jännittyneeseen epäystävälliseen asentoon. Arvo kulki eteisissä

ja ovissa yhtä kotoisesti kuin Tuunan omat väet. Riikka riuhtoi turhaan

irti kättään. Hänen suunsa oli täynnä epäystävällisiä sanoja. Mutta

hänen sydämensä nyyhki onnellisena, lämpöisenä ja kiitollisena.

— Päästä irti... kuuletko... mitä sinä minusta tahdot?

Niin sanoivat huulet. Sydän sanoi: minun on hyvä... pidä kiinni...

lämmitä... Minun on hyvä.

Ikäänkuin mies olisi kuullut tämän mykän puheen, kuljetti hän vastaan

ponnistavan tytön saliin ja sulki oven. He seisoivat pimeässä

murattiköynnösten alla, jotka kuin porttikaaret kiertelivät katossa.

Arvo piteli tytön molempia käsiä ja katseli häneen, koettaen tulla

häntä lähemmäs. Riikka ponnisti vastaan.

— Mistäs sinun käsiisi nyt on tullut tällainen voima, nehän eivät

koskaan ole tehneet työtä.

Arvo veti tytön vastahakoiset kädet rintaansa vasten ja naurahti.

— Nyt aion suorittaa jotakin.

— Jonkin tutkinnon? Minkä? Ehkä arkkitehdin... tai runoilijan... tai...

tuhattaiturin! Se on kai varmin se viimeinen!

— Minä aion matkustaa.

— No... ainahan sinä matkustelet...

— Me matkustamme yhdessä Toivon kanssa.

— Matkustaako Toivo?

— Katsotko, että hän sitten voi olla täällä?

Riikka vaikeni ja hänen vielä äsken riuhtovat kätensäkin olivat aivan

hiljaa Arvo Mäkimatkan käsissä.

— Kuule, kuiskasi nuori mies, sillä lämpöisellä äänellä, jota ei ollut

kenelläkään muulla maailmassa, — emmekö nyt tekisi sovintoa?

— Emmehän me ole riidassakaan, ärtyi Riikka taasen.

— Ei, mutta emme ole kihloissakaan, niinkuin meidän pitäisi olla.

— Ja vieläkö pitäisi! Minä, tällainen ruma vanhapiika ja kaunis, pulska

Mäkimatka...

— Siitä on jo toistakymmentä vuotta, puhui Arvo hiljaa, — kun minä

sinua pyysin ensimmäisen kerran. Sitten olen pyytänyt uudestaan ja

uudestaan, milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä...

Riikka Tuunan rintaa pusersi vuosikausien toivojen ja pettymysten

paino. Se tukahdutti häntä niin ettei hän saanut sanaa suustaan.

— Minä tiedän, jatkoi mies, — olen sinut monet kerrat pettänyt, sitä

sinä tahdot sanoa. Ja kuitenkaan en ole sitä tehnyt. Sydämessäni en

ole. Katso, en ole sinusta koskaan päässyt irti, vaikka kuinka olen

koettanut...

— Koettanut olen minäkin! tyrskähti kuin kuuma suihku tytön rinnasta.

— Etkö ole päässyt! huudahti Mäkimatka ja tarttui hänen hartioihinsa.

— Olen, sanoi Riikka ikäänkuin hän olisi lyönyt sydämensä veräjän

selkoselälleen, ja suoristi selkänsä. — Minä olen taistellut itseni

sinusta irti. Pala palalta. Minä olen sammunut, minä...

— Se ei ole totta! Ja tänä iltana täytyy meidän välimme selvitä. Katso,

minä matkustan.

— Silloin, kun sinä...

Riikka Tuuna alkoi, mutta vaikeni.

— Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa, osaan sen ulkoa...

— Silloin kun näin sinut humalaisena... Ja silloin kun sinä

tanssissa... niin, niin, silloin — osaat sen ulkoa, mutta saat aina

kuulla sen uudelleen, kun alat minulle puhua näistä asioista, joista ei

kuitenkaan tule valmista.

— Niistä täytyy nyt tulla. Kerran sinä lepäsit rentona minun rintaani

vasten, kerran olet sydämelläni unohtanut kaikki — silloin keväällä,

kun muuttolinnut lensivät päämme päällitse. Minä olin silloin poikanen

ja sinä olit sairas tyttö. Siitä asti sinä olet ollut minun.

Riikka Tuuna pani molemmat kätensä hänen rintaansa vasten ja työnsi

hänet luotaan.

‒ Älä koskaan enää puhu minulle tällä tavalla, Jumala varjelkoon

minua olemasta heikko. Kymmenet kerrat olen antanut anteeksi ja

tahtonut unohtaa. Sinä lupasit pysyä määrätyllä työalalla, valmistua

ja suorittaa tutkinnot. Sinä muutit yhä uudelleen alaa. Sinä joit,

vaikka olit luvannut minulle... Sinä rakastelit, vaikka olit luvannut

minulle... Minun toivoni kuoli, minun uskoni kuoli... ja minun

rakkauteni myöskin.

He vaipuivat kumpikin istuimelleen ja heidän ympärillään tuntui olevan

lumiaavikko, niin kylmää oli. Tumma muratti kiersi aution valkoisen

salin kattoa. Kahden ihmisen raskaat, huokauksentapaiset hengenvedot

vuorottelivat pitkän välimatkan päässä toisistaan.

— No niin, sanoi nuori mies vihdoin ja nousi, — sinä olet kai oikeassa:

en ole sinua ansainnut. Aika kuluu, veljesi on heti täällä.

— Miksi sinä jätit minut vanhenemaan ja rumenemaan! parahti Riikan

sydän hiljaa ja kipeästi.

— Minulle sinä et koskaan tule vanhaksi ja rumaksi. Sinä olet aina se

sairas tyttö, joka minun käsivarsiltani katseli kurkia ja parani.

Riikka Tuuna puserteli käsiään vastatusten niin että niihin koski.

— Ah, minun on niin ikävä! pääsi häneltä äänettömästi.

Arvo Mäkimatka ei sitä kuullut. Hän sytytti paperossin ja astui Riikan

eteen.

— Minun täytyy pitää kiirettä. Katso, sinä Tuunan tytär, minä rakastan

sinua, minä olen koettanut siitä päästä, mutta en pääse. Sinulla

on sellaiset silmät, että joka kerran on katsellut niiden pohjaan,

ei niitä unohda. Minä katsoin varhain, silloin keväällä, kun olin

poikanen. Sinulla on jalot keltaiset silmät, omituiset, viisaat

silmät... Jumala panee usein viininsä niin hauraihin ja raihnaisiin

maljoihin. Minä olen niitä ihmisiä, joiden henki on altis, mutta liha

heikko. Sydämeni levottomuudessa minä olen etsinyt ja hapuillut. Ja nyt

minä lähden.

Riikka havahtui.

— Mitä varten Toivo sitten matkustaa?

— Mutta Riikka Tuuna, kuinka hän voisi jäädä tänne!

— Pitääkö tähän matkaan sitten todella uskoa?

— Ole vain uskomatta. Mutta ennen aamun koittoa ottaa veljesi hevosen,

joka ilman ohjaajaa löytää kotiin.

— Kaikkia joutavia, taisteli Riikka vastaan. — On toki talossa miehiä

kyytiin. Ja lähden vaikkapa minäkin. Jos kerran matkan täytyy tulla.

— Ei. — Arvo astui aivan lähelle häntä. — Sinä et saa tietää tästä

matkasta.

— Kuinka minä sitten en tietäisi, koska itse olet siitä minulle puhunut.

— Ei, sinä rehellinen sielu, sinun täytyy valehdella, ettet tiedä,

sillä...

— Sitä minä en tee. Minä en valehtele. Mitä minulle sitten jäisi. Jos

te lähdette rehellisille retkille, niin mitä siinä on salaamista.

— Jyväkin itää salassa, sinä paha tyttö. Jos revit sen ylös, niin olet

sen tuhonnut. Jos kerrot meidän lähteneen, niin meidän käy huonosti...

— Miten huonosti? Miksi? Mitä minä nyt menisin sitä kertomaan. Mutta

jos kysytään, niin en suinkaan valehtelemaan rupea.

Arvo ei enää nauranut.

— Sinun täytyy. Kerron sinulle, jos säilytät salaisuuteni. Sano, ettet

mitään tiedä.

— Mutta minä en voi valehdella.

— Hyvä, sitten en kerro mitään. Ehkä Alma ei ole niin arka. No, oletko

nyt tyytyväinen.

Riikan sydäntä vihloi. Hän ei enää loukkaantunut ivasta Arvon äänessä,

mutta hän tunsi kauhulla lukinneensa itseltään tien heidän yhteiseen

salaisuuteensa.

— Et tule tietämään mitään muuta kuin että yöllä helmikuun

kolmattatoista päivää vastaan nähtiin Kankaan kirkolta päin reen

ajavan viittatietä Tuunanselkää pitkin asemalle päin. Reessä oli kaksi

miestä...

— Ja minne te lähdette? pääsi Riikalta ajattelematta.

Arvo rupesi nauramaan.

— Sitähän sinä et voi saada tietää, jotta rehellisesti saattaisit

sanoa, ettet mitään tiedä.

Riikka tulistui.

— Ja onko se sinusta niin ihmeellistä, jos joku ihminen edes

hiukan koettaa pitää itseään totuuden puolella, kun kaikki nykyään

valehtelevat.

— Ei ole, koeta vaan pysyä totuudessa, jos voit. Mutta nyt kestää

tilinteko veljesi ja minun sisareni välillä jo liian kauan. Meille

tulee vähitellen kiire.

He astuivat kumpikin ikkunaan ja tuijottivat ulos. Riikka tunsi, että

jos tahtoo saada sovinnon sanan jäämään heidän välilleen, niin se nyt

on lausuttava. Hänen sydäntänsä pakotti kuin kipeää paisetta. Kauheaa

tulee olemaan jäädä sovittamattomaan mielialaan, jos Arvo viipyisi

matkalla. Mutta tämä on tietenkin taasen hänen oikkujaan ja kujeitaan:

tietenkin hän matkustaa Helsinkiin joksikin viikoksi ja ilmestyy sitten

taas Mäkimatkan vinttikamariin. Sellaistahan se aina on ollut. Juuri

näin hän ennenkin on pelotellut matkoilla ja lepytellyt tulevilla

tutkinnoilla. Riikassa leimahti uudelleen suuttumus, kun hän tätä

muisteli. Ja vielä kerran hän tässä antaisi itseään pettää ja heltyisi

ja taipuisi ja jättäisi Arvon siihen luuloon, että hän on tyytyväinen.

Ei! Näin hän päätti tahdollaan, mutta sydäntä poltti ja vihloi. Hänen

on mahdoton elää, jos Arvo lähtee ilman sovinnon sanaa. Hän menehtyy.

Hän ei voi! Mutta jalat veivät häntä jo ovea kohti, pois sovinnosta.

— Täytyy kai laittaa herroille vähän evästä? sanoi hän kylmästi.

Ei, hän on sairas, hän lyyhistyy tähän paikkaan! Hänen sydämensä

pakahtuu!

Mutta hänen oikea kätensä avasi hiljaa oven ja pani sen jälleen kiinni.

Kylmässä eteisessä se kohosi siihen minne kyynel hersyy, mutta kyyneltä

ei lohjennut.

Toivo oli jo tullut. Hän puheli Alman kanssa heidän huoneessaan. Tuska

Riikan sydämessä helpotti hiukan. Hän päätti lausua Arvolle sovinnon

sanan. Hän päätti kuiskata hänelle, että hän on hänen omansa. Kun

Arvo palaa matkaltaan, menevät he naimisiin. Sillä Arvo on oikeassa:

eivät ikinä he toisistaan pääse. Koko tämä rakkaus on mahdoton, mutta

Arvo on siinä aivan oikeassa: he eivät voi unohtaa toisiaan. Riikka

oli neito, kun Arvo oli poika, suhde ei ole oikea. Riikka on ruma ja

kuiva, hänellä on silmät kuin kauriilla. Mutta jos Arvo on hullu ja

pitää niistä, niin...! Parhaimman elämänsä he jo ovat kuluttaneet

taistelemalla toisiaan vastaan. Heillä on kiire. Heidän rakkautensa

on Jumalan lahja. Tämän hän vielä sanoo Arvolle. Heti, kun Arvo tulee

tänne. Miksei hän jo tule? Jumala panee joskus kalliin viininsä

niin hauraaseen maljaan. Ihana on tämä hauras malja, ihana on Arvo

Mäkimatka. Miksei hän jo tule?

— Niin, sanoi Toivo, — Arvo on kai jo kertonut sinulle meidän

matkastamme. Täytyy kiirehtiä. Pian tuntuu päivän salo. Minä olen jo

tässä puhunut Almalle.

— Ei Arvo mitään ole kertonut, sanoi Riikka nopeasti.

— Minulla ei ole enää aikaa puhua. Alma saa kertoa sinulle, jos vaan

pidät kaikki salassa. Tai emmehän me oikeastaan itsekään tiedä minne me

menemme. Onhan se meidän vanha hevonen monta kertaa yksinään löytänyt

kotiin?

Alma oli pukeutunut ja meni houkuttelemaan sisään koiraa. Hän itki

kaiken aikaa hiljaa. He liikkuivat kaikki kuin sokeat, pidellen käsiä

edessään.

Sokeana seisoi heidän edessään koko tulevaisuus. Ei askeleen alaa

voinut nähdä eteenpäin.

Porstuan ovessa törmäsi Riikka yhtäkkiä Arvoa vastaan. Tyttö tunsi,

että viimeinen hetki nyt oli käsissä. Viimeisen kerran he nyt olivat

kahden. Hänen sydämensä täytti lyönneillään koko hänen olentonsa. Arvo,

puhu, ota minut, auta minua! huusi ääni hänen sisimmässään. Mutta

huulet pysyivät mykkinä. Arvo ei sanonut mitään. Toivo tuli ovesta.

— Onpa hyvä, että on pilvessä, sanoi hän ja läksi ulos.

— Odota, sanoi Arvo ja läksi hänen mukaansa.

Riikka painoi päänsä oven pihtipieltä vastaan. Nyt se kauhea tapahtuu:

sovinnon sana heidän välillään jää lausumatta.

Hän viipyi kuin tunnottomana tuskansa kourissa. Vihdoin jokin melu

herätti hänet. Koira oli vingahtanut. Silloin hän pakotti itsensä

liikkeelle ja riensi Alman luo. Viipyisivätkö pojat kauankin poissa?

Eivätkö tietäneet? Toivo sanoi, etteivät he voi palata. Mitäs se

sellainen sitten merkitsi? Olivatko he tehneet jotakin, jota heidän

täytyi pakoilla? Oliko Toivo sittenkin? Ei, ei. Mutta niin Toivo

vakuutti, etteivät he tule koskaan.

Alma purskahti taasen itkuun, pää koiran niskaa vasten.

Eikö koskaan?

Niin Toivo vakuutti.

Mutta sehän on mahdotonta!

Niin Toivo vakuuttaa.

Oli kuin jäätävä koura olisi tarttunut kiinni Riikan sydämeen. Lyönnit

harvenivat niinkuin kuolevan sydämen. Hänellä ei enää ollut tarmoa

eikä ajatuksia. Toivo ja Arvo tulivat ulkoa ja sanoivat hänelle

hyvästi. Alma ei voinut jättää koiraa, koska se olisi vinkunut, vaan

kuljetti sitä mukanaan kaulanauhasta. He seisoivat kaikki tyttöjen

huoneessa. Heidän keskellään paloi paperossi niinkuin jonkin hirviön

silmä. Vuoroin sen hehku valaisi Arvo Mäkimatkan sormia, vuoroin hänen

huuliaan, joiden yli ruskeat viikset kaartuivat. Tällä hetkellä Riikka

Tuuna ymmärsi, etteivät hänen huulensa koskaan saisi koskettaa noita

huulia. Eikä elämässä ollut mitään muuta arvokasta. Ei minkään arvoinen

elämä enää ollut. Yhtäkkiä hän leimahti elämään ja aikoi heittäytyä

Arvon kaulaan. Samassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin puraisi

huuleensa niin että suolainen veren maku tuntui. Toivo ja Alma puhuivat

joistakin kintaista, jotka Toivo oli ottanut Somerin eteisestä. Riikka

sekaantui heidän keskusteluunsa ja sanoi ikäänkuin joku toinen olisi

puhunut hänen suullaan:

— Voitko, Toivo, lähteä sanomatta isälle hyvästi?

— Minun täytyy, vastasi Toivo. — Alma tietää, mitä isälle on sanottava.

Tämä lähtö tuli nyt näin kiireellinen. Saattaa tapahtua, että viivyn.

Koettakaa te, tytöt, pitää huolta lapsista. Äiti ei suostu antamaan

heitä pois. Mutta koettakaa käydä siellä ja pitää heitä silmällä. Jos

jompikumpi teistä kävisi tapaamassa Ollia. Ettei pelästy. Niin, ja

Lennartti on ottanut haltuunsa minun asiani. Voikaa hyvin sitten.

Toivokin puhui oudolla äänellä.

— Koska sinä palaat? kysyi Riikka hätäänsä pidätellen. — Koska te

palaatte...?

— En tiedä. Mutta onhan sitä maailmaa muuallakin. Älkää nyt ruvetko

siinä itkemään, ettei isä herää. On jo muutenkin meluttu liiaksi. Ja

näyttäkää, että pidätte suunne kiinni.

Toivo puhui kuin ulkopuolelta itseään, vieraalla äänellä ja vieraalla

vauhdilla. Vaikea tämä lähtö hänellekin oli.

— Mitä sinä puhut! sanoi Arvo ja naurahti. — Me palaamme. Mutta me emme

palaa ennenkuin me... tuomme jotakin tullessamme.

— Mitä te tuotte? kuiskasivat tytöt yhdestä suusta.

— No... jotakin hyvää vain!

— Sanokaa Jumalan tähden! rukoili Alma.

— Tuo Riikka ei voi vaieta!

Hätääntynyt parahdus nostatti Riikan rintaa, mutta huulet olivat yhä

kuin liimatut toisiinsa.

— Sanokaa nyt, pyyteli Alma, — minne te menette ... mitä te tuotte?

— No... vaikkapa — Kevään! kuiskasi Arvo ja jatkoi nopeasti, ikäänkuin

jäähyväisten pitkittäminen jo olisi alkanut käydä hänellekin

ylivoimaiseksi: — lähdetään nyt, Toivo.

— Keväälläkö te palaatte? kuiskasi Alma ja piteli kiinni veljensä

hihasta.

— Ei kai koskaan, sanoi Toivo ja pani lakin päähänsä.

— En mitään minä ymmärrä, sopersi Alma. — En mitään, en mitään.

— Mitä joutavia: tietysti me palaamme, nauroi Arvo.

Hän ojensi nopeasti kätensä tytöille, ensin Almalle, sitten Riikalle

ja läksi jo ovesta. Alma toisteli ikäänkuin jotakin hokemaa, ettei hän

ymmärrä mitään. Riikka keräsi viimeiset voimansa ja juoksi miesten

jälkeen. Hänen täytyi vielä kerran, viimeisen kerran saada painaa

Arvon kättä. Mutta hän tuli myöhään. Sanoiko Arvo hänelle jotakin?

Hän oli kuulevinaan hänen lausuvan sanan »leikkitoveri». Sitten ovi

armottomasti sulkeutui ja hän istui portailla.

Kun hän palasi heidän huoneeseensa, seisoi Alma kasvot ruutua vasten ja

tuijotti pimeään. Riikka asettui toiselle puolelle pöytää ja tuijotti

ulos hänkin. Navetta ja tyttöjen kamari olivat kuitenkin edessä, ei

mitään näkynyt. Oliko Arvo sanonut »leikkitoveri»? Kun olisi saanut

sen tietää. Se oli sanomattoman tärkeää. Jos se olisi ollut totta,

olisi koko tämä kuorma siirtynyt hartioilta. Mutta sitä ei voinut saada

tietää. Kanna kuormaa, kanna, kanna elämän loppuun...

Nyt he varmaan ajavat alas rantatöyrästä... Nyt he ajavat avannon

ohi. Nyt he jo ovat jäällä. Navetta on tosiaan pahalla paikalla, ei

mitään voi nähdä. Hänen silmiensä pohjalla poltti, mutta hän tuijotti

tuijottamistaan.

Nyt oli isä herännyt ja kulki keittiössä. Hänen keppinsä kolisi. Riikka

irroitti itsensä nopeasti pöydästä, johon hän oli ikäänkuin kasvanut

kiinni, ja karkasi vaatteineen päivineen vuoteeseen. Hänen kuumat

silmäkuoppansa jäähtyivät vähitellen, hän odotti ja oli nukkuvinaan.

Alma tuskitteli koiran kanssa. Isä ei tullut. Askeleet jo etenivät.

* * * * *

Ja taasen lepäsivät Tuunan tyttäret rinnatusten ja kuuntelivat

sydäntensä lyöntejä. Suunnattoman pitkä yö alkoi vihdoinkin vaihtua

aamuksi ja heidän mielenmyrskynsäkin hiljeni vähitellen. Kumpikin

ajatteli asioitaan, unta eivät he odottaneet. Hitaasti kuluivat hetket.

Alma oli veljelleen kiitollinen siitä, että hän oli Lennartille uskonut

asioittensa hoidon. Lennartti oli niin hyvä ja luotettava, Toivo sen

kyllä tiesi. Pian he viettävät häitä, hyvin pienet häät vain, mutta

valkoisen puvun Lennartti morsiamelleen tahtoo. Taloja kyllä nykyään

saa ostaa. Lennartti tahtoo suurta taloa ja Alma pientä. Mutta kyllä he

toki sopivat.

Riikka Tuuna tunsi autiuden leviävän ympärilleen ja oman itsensä

hukkuvan siihen niinkuin lumiaavikkoon. Ei mitään tehtävää hänellä enää

ollut. Eino-Ilmarikin jo oli suuri poika, ja Olli — ehkäpä hän vielä

oli liiaksi lapsi menehtyäkseen häpeäänsä.

Arvo oli poissa. Tuolla kaukana jäällä Ummen saaren toisella puolella

liikkui pieni tumma piste. Siinä oli kaikki mitä hän omisti,

kaikki mihin hänen sydämensä ja mielensä oli kiintynyt. Se eteni

auttamattomasti. Vaikka hän täällä olisi huutanut loppuun koko äänensä,

vaikka hän olisi itkenyt maalle silmänsä, vaikka hän olisi väännellyt

kätensä sijoiltaan, niin ei Arvo olisi tullut. Sovinnon sana oli

jäänyt lausumatta. Ja näin täytyy elää. Vai oliko Arvo lausunut sanan

»leikkitoveri»? Suloinen sana, sovinnon sana! Mutta ei saanut tietää

oliko se lausuttu.

Tänään on sunnuntai ja he menevät kaikki kirkkoon. Riikka taluttaa isän

sakaristoon ja käy itse sivuovesta vanhalle paikalleen saarnatuolia

vastapäätä. Kuinka kauan siitä onkaan, kun oli sunnuntai ja hän istui

kirkossa. Kaukana on koko mennyt elämä. Jokin seinä on pudonnut ja

jakanut elämän kahtia.

Ikäänkuin ei kohtalokkaan yön vielä sittenkään olisi ollut lupa loppua

alkoi Alma yhtäkkiä puhua aivan uudesta asiasta. Riikka ei vastannut,

hän ei kuunnellut, hän ei jaksanut. Mutta Alma jatkoi itsepintaisesti

ja tarttui vihdoin sisarensa olkapäähän.

— Kuka se oli se mies, jolla oli huopahattu?

— Nukutaan, vastasi sisar äänellä, jolla puhutaan kuoleman unesta.

— Se mies, jolla oli huopahattu?

— Mikä mies?

— Se joka sanoi, ettei hän ole käynyt pitkään aikaan täällä

kotipuolessa.

— En minä tiedä. Anna minun olla.

— Mutta minäpä tiedän. Minä olen nähnyt hänet. Ja sinä myöskin. Hän oli

osallisena varkaudessa... silloin, etkö muista... kun Mäkimatkan vanhan

isännän rahat varastettiin. Näimmehän, kun häntä vankina vietiin.

Hänhän on Janne Kemppainen.

Riikka Tuuna muisti jo ja heräsi täydellisesti. He olivat kaikki olleet

tiensyrjässä katsomassa, kun vankeja vietiin. Vanhaa Kemppaista oli

epäilty murhasta, viinakauppaa hän oli pitänyt, tämän isä. Ja veli,

Kustaa, poltti vieläkin korvessa. Äiti eli metsämökissään Somerin

mailla, sellainen likainen vanha eukko.

— Tosiaan, sanoi Riikka ja unohti hetkeksi surunsa.

— Mikähän hänet on tänne tuonut?

— On kai tullut tervehtimään äitiään.

— Joko hänen rangaistusaikansa sitten nyt on mennyt umpeen?

— On kai.

— Kuinka vanhat me silloin olimmekaan?

Mutta Riikka ei enää ajatellut sitä. Hän muisti vain, että Arvo siinä

kestikievarin pihassa oli kinastellut tuomarin kanssa ja sanonut, että

Kemppaista olisi pitänyt kohdella kuin sairasta. Heillä oli silloin

ollut kestikievari Tuunassa ja herrat olivat istuneet eteisessä ja

odottaneet hevosta. Ja Riikka oli sinne tuonut heille kahvia. Arvo oli

sanonut, että tällainen rikollinen todistettavasti monessa sukupolvessa

oli syyntakeeton, yhteiskunta iski harhaan, kun tuomitsi tällaisen

miehen. Tuomari ei ollut hyvillään, sillä Arvo oli häntä paljon

nuorempi. Täytyihän yhteiskunnan suojella itseään, sanoi tuomari.

Kemppainen oli tuomittu hyvin moneksi vuodeksi. Mutta nyt hän siis oli

vapaa. Oliko hänet armahdettu, vai olivatko nuo monet vuodet kuluneet?

Mitä Kemppainen todella täällä teki?

— Kyllä hän oli kauhean näköinen, sanoi Alma. — Kyllä hän vielä voi

varastaa. Kuule, ehkäpä murhatakin?

— Ehkä. Mutta jos vähän saisi tästä vielä unta.

Riikka tahtoi olla rauhassa ajatuksineen. Hänen mieleensä oli taasen

johtunut kuinka toisenlainen Arvo sentään oli kuin kaikki muut.

Silloinkin, kun tämä varas tuomittiin, niin hän oli väittänyt,

että hän oli sairas. Ja todella: mitä hänestä muuta olisi voinut

tulla, sellaisten vanhempien lapsi kuin hän oli. Mitä oli koko tämä

paikkakunta nyt, kun Arvo oli lähtenyt? Arvo oli puhaltanut hengen

kaikkeen. Mitä erilaisimmissa asioissa hän oli antanut neuvojaan. Mitä

erilaisimmat asiat hän oli pannut alulle. Kuka sitä enää edes muisti,

että Arvo oli huomannut mikä mainio turvepehkutehdas tulisi Hauveden

suosta. Aivan ohimennen hän oli sanonut isännille: ryhtykää toimeen,

siinä on kultakaivos. Nyt siitä jo vuosikausia koko kylä oli nostanut

turpeensa. Arvo oli toimittanut lämmityslaitoksen kirkkoon, Arvo oli

käynyt Helsingissä puhumassa ja saanut postin tulemaan tänne viisi

kertaa viikossa. Sitä ei kukaan enää muistanut. Kaikki, mihin Arvo

tarttui, rupesi elämään. Kaikkialla missä Arvo oli mukana, oli virkeää.

Kun hän puuttui, oli hengetöntä. Ja nyt Arvo auttamattomasti menee.

Mahdotonta! Minne hän menee? Mitä hän aikoo tuoda? Koska hän tulee?

Ei koskaan, sanoi Toivo.

Ei koskaan!

Karmiva kylmyys kulki pitkin Riikan pintaa, kun hän tätä ajatteli.

Jokin kankeus löi hänen jäsenensä niin ettei hän enää voinut kättä

liikuttaa. Syvällä hänen surunsa hehkuvan tuhkan alla poltti vielä,

kuin kekäle pelko siitä, ettei ehkä tämä kidutus ollutkaan tarpeellinen

ja Jumalalle otollinen. Mutta hän ei jaksanut selvittää itselleen tätä

asiaa. Häntä väsytti. Kumean tuskansa uuvuttamana hän vihdoin meni

unenhorroksiin.

He olivat ajavinaan yli Ummen saaren. Toivo ja Arvo istuivat reen

perällä, Riikka ajoi hevosta. Pajujen varvut raapivat reen syrjiä,

reki kallistui ja oli kaatumaisillaan. Riikka hyppäsi alas ja piteli

kiinni laidoista. Yhtäkkiä hän huomasi, että reki oli tyhjä. Hevonen

pelästyi ja läksi karkuun. Ohjakset valloillaan laukkasi se jo kaukana.

Mutta taivaan sineä vastaan näkyi lintuparvi, joka tuli etelästä.

Pyörryttävän korkealla lensivät linnut. Yhtäkkiä putosi yksi ja vaipui

Riikan jalkojen juureen. Se oli suuri valkoinen lintu.

Kaamea tunne painoi Tuunan tytärtä rinnasta, hän ei voinut huutaa,

hän ei voinut puhua. Ei päätään hän saanut nostetuksi. Hänen täytyy

tukahtua.

Huusivatko kurjet?

Se oli kuin hukkuvalle pelastuksen ääni rannalta.

Riikka sai ilmaa keuhkoihinsa, ponnahti ylös ja karkasi suinpäin

ikkunaan.

Harmaassa aamuhämärässä näki hän keskellä lumista pihamaata venäläisen

sotamiehen pumppuavan vettä kotinsa kaivosta.

Silloin hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut. Hänen veljensä ja

leikkitoverinsa olivat kaukana. Häpeä oli tullut taloon, häpeä

Jumalan ja ihmisten edessä. Häpeä painoi kylää, pitäjää, maata. Ilman

pelastusta, ilman toivoa.