väkevimmät miehet lähetettiin kaikille suunnille, hankkimaan
ruokavaroja. Myöhään illalla he palasivat, väsyneinä ja alakuloisina,
leiriin. Kaikista koetuksistaan huolimatta heille ei ollut onnistunut
saada muuta kuin joitakuita tukkuja kurjia maapähkinöitä ja bataattia
-- ainoastaan niin paljo että niistä tuli kolme pientä kutakin henkeä
kohti, vaikka he olivat maksaneet kaksikymmenkertaisesti niiden arvon.
Se vähä, mitä he olivat saaneet, oli kumminkin pelastusta kuolemasta ja
aamulla 5 p. oli väestö taipuvainen laahaamaan väsyneitä jäseniään
odotettua apua kohden.
Pelastus.
Kun retkikunta, väsymyksen ja nälän ahdistamana, seuraavana päivänä oli
koolla leirissä, kuului äkkiä eräs poika kovalla äänellä huutavan:
"Voi, minä näen Uledin ja Kasheesheen tulevan alas mäkeä ja ihmisjoukon
heidän mukanaan!"
"Mitä! -- Mitä! -- Mitä!" kuului innokkaasti monesta suusta, ja tummia
haamuja näkyi juoksevan ylös vaaleasta ruohostosta ja varjosta, ja
monta silmää suunnattiin valkoista mäenrinnettä kohden.
"Aivan oikein, niin on! Niin on! Niin, me saamme ruokaa! ruokaa! ruokaa
vihdoinkin! Voi, sitä Uledia! Hän on todella jalopeura. Me olemme
pelastetut, kiitetty olkoon Jumala!"
Ennenkuin monta minuuttia oli kulunut, näkyivät Uledi ja Kasheeshee
tunkeutuvan ruohon läpi ja lähestyvän pitkillä askeleilla, pitäen
kirjettä korkealla ilmassa ilmoittaakseen että olivat onnistuneet. Ja
nuo ripeät, oivat miehet olivat pian esillä ja jättivät kirjoituksen
Stanleylle, jonka jälkeen hän kaikkien kokoontuneiden läsnä ollessa
ääneensä käänsi seuraavaa:
"H. M. Stanley.
Paras herra!
Teidän tervetullut kirjeenne tuli tänne eilen k:lo 7 j.pp. Niinpian kun
olimme saaneet tietää sen sisällyksen laitoimme kohta niin että niitä
tavaroita, joita te olitte pyytäneet, taisimme lähettää teille niin
paljo kuin meidän varastomme tällä kertaa salli, ynnä samalla vähäsen
muita tavaroita, joidenka arvelimme olevan sopivia teidän tilaanne.
Kuten näette, lähetämme teille viisikymmentä kangaskappaletta ja
muutamia säkkiä, jotka sisältävät erityisiä tarpeita teitä itseänne
varten; muutamia säkkiä riisiä, bataattia, muutamia tukkuja kaloja,
mytyn tupakkaa ja rommiastian. Kantajat ovat kaikki maksetut, niin
ettei teidän tarvitse vaivata itseänne heidän suhteensa. Tämä on kaikki
mitä me tarvitsemme antaa teille tiedoksi tässä asiassa.
Me olemme erittäin pahoilla mielin kuullessamme että te olette
saapuneet niin valitettavassa tilassa, mutta me lähetämme teille
hellimmät onnentoivotuksemme ja toivomme että te pian saapuisitte
Bomaan (paikkaa me kutsumme Bomaksi vaikka sen nimenä kartoilla on
Embomma). Vielä kerran lausuen toivomuksemme siitä että te pian
saapuisitte tänne terveinä, piirrämme nimemme
Teidän vilpittömät ystävänne
Hatton & Cookson.
A. da Matta Uerga. J. W. Harrison."
Uledi ja Kasheeshee esittivät sitten kertomuksensa. Oppaat olivat
seuranneet heitä puolitiehen, kun he pelästyivät muutamain
maan-asukasten uhkauksista ja jättivät heidät. Nuo neljä wangwanaa
jatkoi kuitenkin matkaa itsekseen, ja sitten he olivat kulkeneet erästä
tietä usean tunnin ajan, pimeän tuloon saakka. Seuraavana päivänä,
5:ntenä, he saivat maan-asukkailta tietää, että Boma oli alempana
virran varrella, ja kun nuo pelkäämättömät miehet eivät voineet saada
oppaita, he päättivät seurata Kongoa pitkin sen rantoja. Noin tuntia
jälkeen auringonlaskun he saapuivat Bomaan, kulettuaan väsyttävän
matkan useiden mäkien yli. He kysyivät eräiltä maan-asukkailta
"ingressen" (englantilaisen) taloa ja heidät osoitettiin herrojen
Hatton & Cooksonin kauppapaikkaan, jota eräs portugalilainen nimeltä
A. da Matta Uerga hoiti yhdessä erään Liverpoolista kotoisin olevan hra
John W. Harrisonin kanssa. Eräs pieni silmälasikas valkoinen mies oli
avannut kirjeen.
Hrojen Hatton & Cooksonin kauppapaikasta lähetetyt kantajat olivat
sillaikaa lähentyneet. Useat wangwanoista kiiruhtivat toimekkaasti
esiin, auttamaan väsyneitä ja hikikarpaloissa olevia miehiä ja
tempasivat tavattomalla voimalla elatustavarat -- joina oli riisiä,
kalaa ja tupakkanippu, alas maahan, paitsi rommiastiaa, jota he
kutsuivat pombeeksi ja pitelivät hyvin varovaisesti. Sill'aikaa kun
ruokakuntain johtajat repivät auki säkit ja jakoivat ruokavarat
yhtäsuuriin osiin, eräs venepoika rupesi laulamaan riemulaulua, tehden
siihen värsyjä, joissa hän ylisti "toisen meren" rannalla olevia
valkoisia miehiä. Musta runoniekka lauloi paljo suurista koskista,
ihmissyöjistä, pakanoista ja näljännäkemisestä, laajoista erämaista,
suurista järvistä ja ahneista villeistä, ja lopetti selittämällä että
matka nyt oli päättynyt, että he jo tunsivat tuulahduksiakin läntisestä
valtamerestä, ja että hänen herransa veljet olivat pelastaneet heidät
"näljän helvetistä". Joka värsyn lopussa yhtyivät muiden äänet kovasti
ja raikkaasti kööriin:
"Laulakaa nyt ystäväiset, päättynyt on matkamme;
Laulakaamme, päästyämme suuren meren lähelle".
"Kylläksi jo sitä -- tänne nyt!" huusi Manwa Sera, jonka kuultuaan
läsnäolijat olivat melkein tukehduttaa hänet, niin he tungeksivat
likelle. Jokaiseen esiliinaan, maljaan ja astiaan, mikä ojennettiin
esiin, johtajat kaatoivat täysin mitoin riisiä ja suuren joukon
bataattia ja kalaa. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä
noutamaan ja toiset hajosivat lähiseuduille kokoamaan polttopuuta, niin
että koko leirissä vallitsi paljasta elämää sen tuskallisen epätoivon
sijasta, joka vielä puoli tuntia sitten siellä oli vallinnut. Useat
eivät voineet odottaa kunnes ruoka olisi keitetty, vaan söivät riisin
ja kalan raakana. Kun kaikki ruokavarat olivat jaetut, pieni tilkka
rommia kaadettu jokaisen kuppiin sekä koko leiri oli yleisen riemun
vallassa ja tummat haamut joukoissa vilkkaasti keskustelivat siitä
kangastavasta ravitsemisesta, jota vieraanvaraiset tulet parhaillaan
valmistivat, meni Stanley telttiinsä Uledin, Kasheesheen ja
telttipoikien mukana.
Loistavin silmin ojensi Kasheeshee Stanleylle muutamia salaperäisiä
pulloja, sillaikaa väijyvin silmin katsellen hänen kasvoihinsa, kun hän
katsoi etikettejä. Viekas veijari huomasi kyllä minkä ilon Stanley sai
niistä. Pale alea! Sherryä! Portviiniä! Samppanjaa! Nisuleipää koko
viikon varaksi! Kaksi ruukullista voita! Paketti teetä! Kahvia!
Valkoista kekosokuria! Sardiinejä ja lohta! Rusinaputinkia!
Viinimarja-, kirsimarja- ja vattuhilloa!
Se pitkä sota, jota he olivat käyneet näljänhätää ja kalvavia huolia
vastaan, oli nyt lopussa ja väellä oli elatusvaroja yltäkyllin! Oli
ainoastaan tunti siitä kun he elivät aamulla syömiensä harvain
maanpähkinäin ja viheriäisten banaanien muistosta, mutta nyt he olivat
yhtäkkiä muutettuina lähelle sivistyneen maailman ylellisyyttä. Ei
koskaan ollut nälkäinen Afrika tuntunut Stanleystä niin kurjalta ja
halveksuttavalta kuin nyt, jolloin komea Eurooppa astui hänen silmiensä
eteen sekä näytti äärettömiä elämän ja varain aarteitaan.
Kun kaikki olivat ravittuina, avattiin kangasmytyt ja pian oli kansa
vaatettuna valkoiseen ja värilliseen pumpulikankaasen. Köyhyyden
alastomuus, laihat kylkiluut ja terävinä esiin pistävät luunsolmut
verhottiin siten, mutta kuukausia oli kuluva ennenkuin sisäänpainuneet,
ontot posket ja kuihtuneet kasvot tulisivat saamaan takaisin sen
pirteän pronssinvärin, josta hyvinvoipa afrikalainen tunnetaan.
Stanleyn mielentilan tämän vaiherikkaan päivän iltana voi helposti
kuvitella mieleensä seuraavasta kirjeestä:
"Herrat A. da Matta Uerga ja J. W. Harrison, Embommassa Kongo-joen
varrella.
Herrani!
Minä olen vastaan-ottanut teidän tervetulleen kirjeenne ja, mikä oli
kaikkien parasta ja vielä tervetulleempaa, apunne. Minä olen tällä
kertaa kykenemätön lausumaan kuinka kiitolliseksi minä tunnen itseni.
Me olemme kaikki ylenmääräisesti iloisia ja liikutuksen vallassa kun
katselemme tätä ruokavarastoa, joka hyväilee meidän nälkäisiä
silmiämme, nähdessämme riisin, kalan, rommin ja minulle nisuleipää,
voita, sardiineja, hilloa, persikoita, viinirypäleitä ja olutta (te
jumalat! ajatelkaa -- kolme pulloa olutta, paitsi teetä ja sokuria) --
että emme voi muuta kuin heittäytyä näiden niin pikaisesti saatujen
varojen kimppuun ja nauttia niistä -- ja minä pyydän että te
panette näljän syiksi meidän harvasanaisuutemme ja näennäisen
kiittämättömyytemme. Jos me emme voikaan kiittää teitä riittävästi
sanoilla, niin olkaa vakuutettuja siitä että me tunnemme mitä
kokonaisilla kirjoilla ei voisi kertoa.
Lähimpinä neljänäkolmatta tuntina olemme me liika innokkaasti ruoan
kimpussa, voidaksemme ajatella juuri erittäin paljo muusta, mutta minä
voin mainita että kansa, suu täynnä riisiä ja kalaa, iloisena huutaa:
'Varma on että meidän herramme on löynnyt meren ja veljensä, mutta me
emme uskoneet häntä, ennenkuin hän näytti meille riisiä ja pombeeta
(rommia). Me emme uskoneet että tuolla suurella virralla olisi mitään
loppua, mutta, Jumala olkoon kiitetty ijankaikkisesti, me olemme
näkevät valkoisia miehiä huomenna ja meidän taistelumme ja huolemme
ovat ohitse'.
Herrani, vaikka me olemme vieraita toisillemme, minä tunnen että meistä
tulee ikuisia ystäviä ja minun elämäni tehtävänä tulee olemaan aina
muistaa kiitollisuudentunteitani, kun minä ensiksi sain näkyviini
teidän apunne ja minun uskollinen, kestäväinen väkiparkani huudahti:
'Herra, me olemme pelastetut, ruokaa tulee!' Vanhat ja nuoret nousivat
ylös ja, vaikka väsyneitä ja laihtuneitakin olivat, alkoivat iloisesti
laulamaan suuren suolameren (Atlantin valtameren) rannalla olevien
valkoisten miesten kunniaksi, jotka olivat kuunnelleet heidän
rukouksiaan. Minun täytyi rientää telttiini salaamaan niitä kyyneliä,
jotka, huolimatta minun yrityksistäni olla tyynenä, tahtoivat puhjeta
minun silmistäni.
Herrani, seuratkoon Jumalan siunaus teidän askeleitanne, mihinkä
hyvänsä menettekin! Tämä on minun sydämellisin rukoukseni.
Teidän vilpitön ystävänne
Henry M. Stanley.
Englantilais-amerikalaisen retkikunnan päällikkö."
Merelle.
Elokuun 9 p. 1877, 999:ntenä päivänä siitä kun retkikunta oli lähtenyt
Sansibarista, kun he vähitellen olivat astuneet alas pitkin viertäviä
vuoria, he näkivät säännöttömän jonon riippumattoja lähestyvän ja
huikaisevan valkoisia juovia, ikäänkuin hienosta liinavaatteesta.
Hämmästyksen sohina kävi koko joukon läpi.
Jatkettiin marssia vähä pitemmältä, jonka jälkeen seisahduttiin, ja
ennen pitkää oltiin kasvot kasvoja vastaan neljän valkoisen -- ah,
todellakin valkoisen miehen kanssa.
Kun Stanley näki heidän kasvonsa, hän punastui huomatessaan
hämmästyneensä niiden valkoisuudesta. Voi noita pakanallisia
afrikalaisia ihmissyöviä kansaparkoja Livingstone-joen varrella! Heidän
hämmästyksensä ja uteliaisuutensa koko salaisuus selveni nyt äkkiä.
Mikä pidätti ihmissyöjäin helisevän joutsen ja myrkytetyn tikarin?
Mikäs mun kuin Stanleyn ja Frankin salaperäinen kalpeus! Samalla
tavalla vaikutti Stanleyssä Embomman kauppamiesten vaaleiden kasvojen
näkö lähes vastentahtoisen pöyristyksen. Vaaleassa ihossa oli,
sittenkuin hän niin kauan oli katsellut mustia ja tumman pronssivärisiä
kasvoja, jotakin käsittämättömästi aaveentapaista. Hän ei voinut
vapautua siitä ajatuksesta että varmaan olivat sairaita; vaikka he
kuitenkin olivat öljymarjan karvaisia, päivettyneitä, tummia.
He olivat tuoneet mukanaan riippumaton ja kahdeksan vahvaa, väkevää
kantajaa. He tahtoivat välttämättömästi nostaa Stanleyn ylös
riippumattoon. Hän kieltäysi. He sanoivat että niin oli tapana. Hän
myöntyi sitten vihdoinkin, vaikka se näytti hänestä hyvin veltolta.
Maa alkoi sitten noin vähitellen viettää alaspäin ja pian kulkivat he
laakson läpi, joka ennen pitkää laajeni virtaa vastaan. Oi, tuo
vihattava, murhaava virta, nyt niin leveä, ylpeä ja majesteetillisesti
tyyni, juuri kuin se ei olisi äskettäin ryöstänyt Stanleyltä ystävää ja
niin monta uskollista sielua, juuri kuin he eivät olisi ikään nähneet
sen rajusti raivoavan ja vaahtoavan. Mutta aivan maalleastumis-paikan
vieressä oli höyrylaiva. Matkueen väki tungeskeli esiin ihailemaan ja
silmät selällään töllistelemään tuota merkillistä "suurta
rautakanoottia", jonka kulkemaan saattoi tuli. He eivät voineet uskoa
että voi olla vielä jotakin ihmeellisempää kuin Lady Alice.
Sivistyneen maailman lämmin, hehkuva elämä, se vieraanvaraisuus,
kohteliaisuus ja sydämellisyys, jota Boman kauppiaat osoittivat
Stanleylle ja hänen väelleen, olivat kuin paratiisin kaste, suloista,
miellyttävää ja virkistyttävää.
11 p. astui retkikunta päivällisaikana laivaan vietettyään
pienen loppujuhlan, jossa sai kuulla paljo lauluja, sydämellisiä
eläköön-huutoja, jossa esitettiin lukemattomia maljoja ja herttaisia,
ystävällisiä kädenpuristuksia. Tuntia ennen auringonlaskua pysähtyi
"suuri rautakanootti" noin viiden peninkulman matkan jälkeen
oikeanpuolisella rannalla erään toisen Hatton & Cooksonin
kauppapaikan sillan luona Metsäisellä niemellä. Kaksi tai kolme muuta
portugalilaista makasiinia on aivan läheistössä ja muodostaa
miellyttävän erotuksen synkkää mustaa mangrove-metsäistä perä-alaa
vastaan.
Erittäin suloisen illan vietettyä vieraanvaraisen englantilaisen
isännän luona lähtivät he höyrylaivassa jatkamaan taas matkaansa.
Mahtava virta Boman alapuolella muistutti Stanleylle näköaloista
Ikondun yläpuolella; veden väri, lukuisat saaret ja ääretön leveys
muistuttivat hänen mieleensä niitä päiviä, jolloin he olivat etsineet
Livingstone-joen juoksevaa erämaata, välttääkseen alinomaisia
taisteluja ihmispetojen kanssa keskellä sisä-Afrikaa. Jokea
katsellessaan hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä siitä ajatuksesta,
että hän ei voinut kutsua takaisin kadotettuja ystäviään ja pyytää
heitä yhtymään siihen hurmaavaan iloon, joka nyt vallitsi kaikkien
niiden sydämissä, jotka olivat kestäneet kilvoituksen ja olivat vielä
elossa.
Muutamia tuntia myöhemmin laskivat he leveän sataman kautta
valtamereen, sivistyksen siniselle alueelle!
Kun Stanley kääntyi takaisin luodakseen viimeisen jäähyväissilmäyksen
mahtavaan virtaan, jonka ruskeilla vesillä he olivat kokeneet ja
kärsineet niin paljo, hän näki tämän väristen ja nöyryytettynä
lähestyvän valtameren rantaa, valtameren, jonka ääretöntä alaa ja
rajatonta laajuutta vastaan joki, niin kauhealta kuin sen voima ja
peljättävältä kuin sen raivo oli näyttäytynytkin, kuitenkin oli
ainoastaan vesipisara. Ja hän tunsi sydämensä olevan täynnä riemua, kun
hän näki ajatuksissaan uuden ajan sivistyksen valon ja aarteiden kanssa
lähestyvän neekerien maan-osaa, jonka läpi sen mahtavin virta, jota hän
nyt oli seurannut sen lähteestä mereen saakka, kulki niinkuin leveä
avonainen tie.
Taas Sansibariin.
Sittenkuin he höyryveneellä muutaman tunnin olivat kulkeneet pohjoiseen
päin Kongon suusta, he laskivat kauniisen Kabinda-lahteen, jonka
eteläisellä rannalla samanniminen kaupunki Nyoyon maassa sijaitsee.
Retkikunta otettiin mitä sydämellisimmästi vastaan ja Stanley itse sai
asua eräässä puutarhain ympäröimässä majassa, josta näki ihanaa merta,
ja väestö majoitettiin suureen majaan vastapäätä, toisella puolen
lahtea.
Kun hän seuraavana aamuna meni tervehtimään väkeänsä, huomasi hän että
eräs wangwanoista oli kuollut auringon nousun aikana ja kun hän tutki
muiden sairaiden tilaa, kävi selväksi ettei hän vielä saisi mitään
lepoa ja että hänen, pelastaakseen heidän henkeään, tulisi olla
uutteran ja virkun. Väkiraukalla ei ollut enää mitään vaaroja, jotka
olisivat voineet heitä herättää heidän uneliaasta haluttomuudestaan,
joka heille oli yhtä tuhoatuottavaa, kuin yöllinen uni sille joka
matkustaa lumenpeittämällä erämaalla. Majoitettuina kaikki yhdessä
hauskaan parakkimaiseen rakennukseen kaikkine mahdollisine
mukavuuksineen ja varustettuina ruoalla, vaatteilla, polttopuulla ja
monilla ylellisyystavaroilla, ei heille jäänyt mitään tehtävää ja
seuraus tästä oli että pikainen muutos kaikesta työstä ja kaikesta
toimeliaisuudesta raukaisi heitä ja saattoi heidät tuikean unen tilaan,
josta oli vaikea saada heitä hereille.
"Haluaisitteko päästä takaisin Sansibariin, pojat?" Stanley kysyi.
"Voi, se on kaukana. Älä puhu siitä, herra. Me emme koskaan enää näe
sitä", he vastasivat.
"Mutta te kuolette, jos te jatkatte tällä tavoin. Herätkää -- näyttäkää
olevanne miehiä."
"Voiko ihminen taistella Jumalaa vastaan? Kukapa kuolemaa pelkäisi?
Anna meidän kuolla rauhassa ja mennä lepoon ijäksi", he vastasivat.
Ihmisparat heittäytyivät toimettomuuden ja täydellisen haluttomuuden
huumaavaan vaikutukseen henkensä kaupalla! Neljä heistä kuoli Loandassa
tähän kummalliseen tautiin, vielä kolme englantilaisella "Industry"
nimisellä sotalaivalla ja eräs naisista veti viimeisen henkäyksensä
Sansibariin tulon jälkeen seuraavana päivänä. Mutta viimeisillä,
surullisilla hetkillään heillä oli lohdutus, jonka sisälsivät ne sanat,
joita he alinomaa hokivat itsekseen:
"Me olemme vieneet herramme suurelle merelle, ja hän on nähnyt
valkoisia veljiään, La il Allah, il Allah! -- Ei ole mitään muuta
jumalaa kuin Jumala!" he sanoivat -- ja kuolivat.
Päiväkirjaansa kirjoittaa Stanley niistä tunteista, mitä hänellä oli
näinä päivinä, seuraavaa:
"Minä kirjoitan näistä päivistä surun masentamana, tukkeumuksella
kurkussa ja kyyneleisin silmin, sillä minun mieleeni johtuu aina yhä
vainajien arvo ja hyveet. Tuhannessa onnettomuudenkohtauksessa,
seikkailussa ja katkerassa kamppailussa he olivat näyttäneet
lannistumattoman rohkeutensa ja voimansa; he olivat eläneet ja
kestäneet koetuksensa sankarien tavalla. Minä muistan sen innostuksen,
jolla he vastasivat minun kehotuksiini; minä muistan heidän rohkean
käytöksensä synkimpinä päivinä; minä muistan sen sparttalaisen
pelottomuuden ja lannistumattoman rohkeuden, millä he kestivät
kärsimyksensä onnettomuuden päivinä. Minä olen kuulevinani vielä heidän
äänensä tottelevaisesti vastaavan minulle ja heidän puhelevan keskenään
välttämättömyydestä pysyä 'isännän' sivulla. Heidän venelaulunsa, joka
sisälsi seuraavan tapaisia värsyjä:
'Tääll' on valkea muukalainen yksinänsä keskellämme,
Vierahassa maassa ollen, häntä kaikki rakastamme,
Arapilainen uskollinen häntä aina tottelee,
Souda veli, vedä lujaa, että meri lähenee!'
kaikuu huolimatta kaikista niistä äänistä, jotka nyt ympäröivät minua,
aina minun kuuntelevissa korvissani."
Kahdeksan päivää oleskeltuaan Kabindassa pääsi retkikunta
portugalilaiseen "Tamega" nimiseen kanuunavenheesen, jonka oli määrä
mennä San Paolo de Loandaan. Portugalilaiset upseerit panivat siellä
toimeen loistavan juhlan.
Hallituksen sairashuone Loandassa oli avoinna sairaille muukalaisille,
ja tottunut sairaanhoitajatar hankittiin heitä hoitamaan.
Verrattomalla anteliaisuudella jaettiin suuri summa rahaa kansalle,
niin että se voisi tyydyttää tarpeensa ja ostaa mitä halusi
markkinoilta.
Portugalilainen kenraalikuvernööri tarjoutui kanuuna-venheellä
kuletuttamaan Stanleyn Lissaboniin, mutta hän katsoi seuralaistensa
tilan semmoiseksi, ettei hän voinut jättää heitä. Hän päätti sen vuoksi
seurata heitä Hyväntoivon niemelle Industry-laivalla, jonka sen
päällikkö jätti hänen käytettäväkseen.
Sitä sydämellisyyttä ja kohteliaisuutta, jota osoitettiin Loandassa,
seurasi yhtä ystävällinen kohtelu Industry-laivalla. Sen upseerit,
laivalääkäri ja majoitusmestari auttivat Stanleytä kaikin voimin
koettaen huojentaa sairaiden kärsimyksiä ja herättääkseen alakuloisissa
toivoa. Hyvin taitava lääkäri huomasi sairaiden tilan olevan erittäin
arveluttavan. Elonkipinä häilyi ja lekutti ja sen puhaltamiseksi
täyteen selvyyteen tarvittiin useimmissa tapauksissa enemmän
kärsivällisyyttä ja huolta, kuin lääkkeitä. Vähitellen huomattiin pieni
parannus heissä, vaikka heidän silmänsä vielä olivat raskaat.
Kap-kaupungissa otettiin heitä hyvin sydämellisesti vastaan ja Industry
sai määräyksen viedä retkilunta Sansibariin saakka.
Kun Stanley eräänä päivänä palasi kaupungista laivalle, näki hän
väkensä tavallista surullisempana. Hän tiedusteli syytä siihen.
"Tehän tulette nyt palaamaan Ulyakiin (Eurooppaan)."
"Miksi niin arvelette?"
"Oi, me huomaamme kyllä että te olette tavanneet ystäviänne, ja me
olemme kaikkina näinä päivinä tunteneet, että te ennen pitkää tulette
jättämään meidät."
"Kuka teille sen on sanonut?" Stanley kysyi hymyillen sille
katkeruudelle, joka selvään näkyi heidän kasvoissaan.
"Meidän sydämemme, ja ne ovat hyvin raskaat."
"Ah! Ilahuttaisiko se teitä, jos minä seuraisin mukananne Sansibariin?"
"Kuinka te voitte kysyä sitä, herra? Ettekö te ole isämme?"
"No niin, vie paljo aikaa opettaa teitä luottamaan isänne lupaukseen.
Minä olen teille sanonut uudestaan ja yhä uudestaan ettei mikään voi
saattaa minua rikkomaan teille tehtyä lupaustani viedä teidät kotiinne.
Te olette olleet uskollisia minua kohtaan ja minä olen oleva uskollinen
teitä kohtaan. Jos me emme voi saada laivaa, joka voi viedä meidät
perille, olen minä kulkeva koko matkan jalkaisin teidän kanssanne,
siksi kunnes minä voin näyttää teidät ystävillenne Sansibarissa."
"Nyt me olemme iloisia ja kiitollisia, herra."
Stanley ei nähnyt yksiäkään surullisia kasvoja tämän päivän jälkeen, ja
kapteeni ja hänen upseerinsa huomasivat myöskin kuinka kansa kaiken
ulkomuotonsa puolesta parani ja tuli paremmalle mielelle tämän
silmänräpäyksen jälkeen.
Marraskuun 6 p. oli Industry varustettuna ja valmiina lähtemään
Sansibariin.
Kolmen viikon päästä heillä oli Sansibarin palmuja kasvava saari
näkyvissä ja iltapuoleen samana päivänä he laskivat suoraan satamaan.
Kun Stanley katseli wangwanoita ja huomasi sen ilon, mikä nyt täytti
kaikki, hän tunsi olevansa enemmän kuin tyytyväinen siihen että oli
uhrannut useampia kuukausia saattaakseen heitä kotiin. Sairaat olivat,
paitsi yhtä, kaikki parantuneet ja näyttivät niin terveiltä ettei
kukaan, joka ei varmaan tiennyt sitä, olisi voinut uskoa heidän olevan
samoja eläviä luurankoja, joita he olivat laahustellessaan ympäri Boman
kaduilla.
He näkivät ihastuksella hyvin tutut lahdet ja poukamat, tuoksuvat
rannat ja punertavat kukkulat. Taas riemastuivat heidän silmänsä
nähdessään ne paikat, mitä he usein olivat epäilleet koskaan tulevansa
näkemään, tuon korkeahkon vuorenharjun, jonka juurella he tiesivät
kotinsa ja pienen puutarhansa sijaitsevan, nähdessään hyvintunnetut
kukkulat Shanganin ja Melindin luona, ja sultanin palatsin suuren
neliskulmaisen ryhmän. Jokainen piirre, jokainen talo aina heidän omaan
Nyambyynsä saakka, jokainen hyvintunnettu jyrkkä mäentöyrä monine
palmu- ja mangopuineen oli heille rikas entisten aikain muistoista.
Kapteeni ei pidättänyt heitä laivassa. Kaikki venheet laskettiin
yhdellä kertaa alas ja väki tungeskeli innossaan päästä alas niihin.
Rannalla olijoilla oli hämmästyttävä näky katsella niin monta
miestä valkoisissa paidoissa ja turbaaneissa lähestyvän eräästä
englantilaisesta sotalaivasta. Olivatko nuo orjia -- vai mitä? Ei,
orjia he eivät voineet olla, siksi he olivat liika hyvissä vaatteissa.
Mutta mitä he sitten voivat olla?
Veneet saapuivat rantaan ja malttamattomat miehet hyppäsivät maalle ja
tanssivat riemuiten saaren hietaisella maalla; sen jälkeen he
notkistuivat polvineen ja korottivat äänensä, syvästi liikutettuina,
kiitoslauluihin Allah'lle!
Iloinen uutinen levisi pitkin rantaa: "Se on Stanleyn retkikunta, joka
on palannut."