uudella ja vankalla kanootilla tutkiakseen virtaa, ryömi Frank erääsen
paikkaan lähellä jokea ja pyysi heitä pysähtymään ja ottamaan hänet
mukaansa. Manwa Sera, joka johti kanootteja, nousi seisoalleen ja
koetti saada häntä jäämään sinne, sillä virta oli vaarallinen; hän
huusi heitä kuitenkin palaamaan, kärsimättömänä niinkuin sairas ainakin
ja pakotti miehistön nostamaan hänet kanoottiin. Tämä, joka oli kevyt
ja hyvin miehitetty, kulki helposti vastavirran läpi ja kiiti puolen
tunnin kuluttua yli pienten koskien virtaa alas. Kun putousten kumina
alkoi kuulua, tuli Uledi varovaiseksi, eikä tahtonut lähestyä, ennen
kuin oli nähnyt ne; sitävarten kulki hän Frankin luvalla keskellä
virtaa olevaa kalliojonoa pitkin, kunnes tultiin erääsen pieneen aivan
putouksen yläpuolella olevaan lahdelmaan, jossa kanootti laskettiin
rantaan. Uledi kapusi pian ylös ja jatkoi matkaansa kallioille saakka,
jotka pistivät esiin putouksesta. Tässä voi hän yhdellä silmäyksellä
nähdä vaaran kaikessa laajuudessaan. Muutaman minuutin kuluttua palasi
hän Frankin luo, joka vielä istui kanootin pohjalla, kääntyi hänen
puoleensa ja sanoi:
"Isäntä hyvä, on mahdotonta kulkea putousten yli; ei mikään kanootti
tahi venhe voi tehdä sitä, hukkaan joutumatta".
"Mitä vielä", sanoi Frank ylenkatseellisesti, "näinhän minä, kun
kuljimme alaspäin, jonon tyyntä vettä vasemmalla puolella; sinne
pääsisimme helposti kulkemalla virran poikki".
"Mutta, herra, tämä putous ei ole suoraan virrassa, vaan vinossa;
matalampi vasemmanpuolinen osa on paljo kauempana kuin oikeanpuolinen,
jonka raivoaminen alkaa tässä aivan lähellä. Puhun teille totta",
jatkoi Uledi, kun Frank epäillen pudisteli päätänsä, "isäntä hyvä, olen
tarkkaan katsellut putousta kokonaisuudessaan, enkä näe mitään
mahdollisuutta, kuinka täältä voimme päästä siitä alas; varman kuoleman
saisimme jos koettaisimme."
"No mitä sitten teemme?" sanoi Frank.
"Meidän tulee ilmoittaa isännälle", vastasi Uledi. "Siksi aikaa voi
sitoa kanootin tänne, kunnes hän ehtii saapua."
"Ja mitä minusta on tuleva?" kysyi Frank.
"Vähän ajan perästä olemme täällä takaisin ja tuomme mukanamme
riippu-maton, ja te ehditte aivan hyvin leiriin ennen yötä."
"Mitä, kuljettaisitteko minua kuin muuta epattoa", vastasi hän, "että
kaikki maan-asukkaat pääsisivät minua töllistelemään? Ei ensinkään!
Täytyykö minun kaikessa tapauksessa odottaa täällä koko päivän ilman
ruokaa, vai miten?"
"Emme viivy kauan, herra; neljännestunnissa ehdin leiriin, ja puolen
tunnin kuluttua olen täällä takaisin tuoden mukanani ruokaa ja
riippu-maton."
"Niin, sepä on kaunista", sanoi Frank, jonka mieli pahettui siitä että
häntä aiottiin kantaa. Hän luuli näet siten joutuvansa kaikkien pilkan
alaiseksi. "Minä puolestani en luule tätä putousta niin vaaralliseksi,
kuin te sanotte. Wangwanat ovat aina pelkureja vesillä; pienin veden
väre on aina heidän silmissään kasvanut korkean laineen kokoiseksi. Jos
minulla vaan olisi neljä valkoista miestä mukanani, niin näyttäisin
pian teille, voiko putouksesta kulkea vai eikö."
"Isäntä hyvä", sanoi majoitusmestari vakavasti, hiukan närkästyneenä
Frankin sanoista, "ei valkoiset eikä mustat miehet voi kulkea tätä
virtaa alas hukkumatta, ja minun mielestäni ette sano oikein, kun
moititte meitä pelkureiksi. Mitä minuun itseeni tulee, niin luulin
teidän tuntevan minut paremmin. Katsokaa! Levitän käteni ja kaikki
sormeni eivät riitä osoittamaan niitten lukua, jotka tällä virralla
olen pelastanut. Kuinka sitte voitte, isäntäni, sanoa minua
pelkuriksi."
"No, jos sinä et pelkää, niin ainakin muut sen tekevät", jatkoi Frank.
"En minä eivätkä he ole arkoja. Me pidämme mahdottomana kulkea
kanootilla putouksista. Tarvitsen ainoastaan viitata miehilleni, niin
he seuraavat minua kuolemaan saakka -- ja kuolema on sama kuin tästä
putouksesta laskeminen. Olemme valmiit tottelemaan käskyjänne, vaan
teidän tulee luvata meille, että jos jotakin tapahtuu ja isäntämme
kysyy meiltä: 'Miksi sen teitte?' te vastaatte kaikesta."
"Ei, minä en tahdo käskeä teitä. En tahdo ensinkään sekaantua koko
juttuun. Sinä olet tämän kanootin päällikkö. Jos tahdot lähteä -- niin
lähden ja silloin sanon minä että te olette miehiä, jotka eivät pelkää
vettä. Jollei, niin jääkää tänne, ja silloin tiedän että olette
pelkureita. Asia näyttää minusta aivan helpolta, sen voin teille
vakuuttaa. En voi käsittää, mitä siinä tapahtuisi."
Siten kiihottaen väkeä näyttämään rohkeuttansa, kiiruhti Frank parka
uppiniskaisesti kohtaloansa kohden.
Uledi kääntyi sitte miehistön puoleen ja sanoi:
"Pojat, isäntämme sanoo meidän pelkäävän kuolemaa. Tiedän kuoleman
olevan vesiputouksessa, vaan tulkaa, näyttäkäämme hänelle, että mustat
miehet pelkäävät kuolemaa yhtä vähän kuin valkoiset. Mitä sanotte?"
"Ihminen voi kuolla ainoastaan yhden kerran." -- "Kuka voi taistella
kohtaloansa vastaan?" -- "Kohtalomme on Jumalan kädessä!" -- näin
hänelle eri haaroilta vastattiin.
"Hyvä! Paikoillenne", sanoi Uledi.
"Te olette miehiä!" huudahti Frank, ihastuneena ajatellessaan kohta
leiriin pääsevänsä.
"Bismillah! (Jumalan nimessä), työntäkää venhe kallioista ja soutakaa!"
komensi venheen perämies.
"Bismillah!" kertoi miehistö ja souti sitte pois ystävällisestä
lahdesta.
Muutamien silmänräpäysten kuluttua olivat he ulkona virrassa, ja
seuraten Frankin neuvoa ohjasi Uledi venheen vasenta rantaa kohti. Vaan
pian selveni kaikille, että sinne oli mahdoton päästä. Vesi tuntui kuin
rasvaiselta ja liukkaalta. Petollisesti ja väkisin vei se heitä
pitkinpäin putouksia kohti. Kun Uledi huomasi tämän, käänsi hän keulan
ja suuntasi kulun rohkeasti virran keskikohtaan. Kauheiden
vesijoukkojen jyminä kasvoi kasvamistaan, ja Frank nousi seisoalleen
voidakseen nähdä niiden päitten yli, jotka istuivat hänen edessänsä.
Nyt vasta näkyi hän käsittävän heidän tilansa suuren vaaran. Mutta
liian myöhään! He olivat saapuneet putoukseen ja syöksivät alas
päistikkaa aaltojen ja kuohun sekaan. Vihaiset vesijoukot kohosivat ja
ryntäsivät heidän venheesensä, pyörittivät sitä kuin hyrrää, ja sitte
mentiin kuohuvien, tanssivien ja hyppivien aaltojen selillä alapuolella
oleviin ammottaviin virran kuiluihin. Voi! silloin oli tuskan,
katumuksen ja kauhistuksen hetki!
"Pitäkää kanootista kiinni, mieheni, tarttukaa kukin nuoraan", sanoi
hän, riisuen päältään villapaitansa. Ennenkuin hän oli ehtinyt tämän
tehdä, vajosi kanootti syvyyteen, ja pyörteinen, hyppelevä vesi peitti
kaikki. Kun kuilu oli täysi, kohosi suuri vesijoukko, ja kanootti näkyi
taaskin kirkkaassa päiväpaisteessa monine läähättävine miehineen, jotka
pitivät siitä lujasti kiinni. Kun he olivat tulleet kappaleen
eteenpäin, niin että olivat päässet vähän matkan päähän onnettomuuden
paikasta, ja vähän tointuneet, huomasivat he, että ainoastaan kahdeksan
heistä oli elossa. Ei yhtäkään valkeaa muotoa ollut heidän joukossaan.
Vaan yhtäkkiä alkoi vesi taasen raivoisasti liikkua -- uusi vesijoukko
kohosi ja keskellä sitä näkyi "isännän" tunnoton ruumis. He kuulivat
hänen äkkiä päästävän valitushuudon. Uledi, joka unhotti, kuinka hän
äsken oli päässyt pyörteisestä kuilusta, ojensi kätensä ja heittäytyi
pelotonna Frankin jälkeen, vaan uusi pyörre painoi heidän kumpaisenkin,
ja aallot peittivät heidät, ennen kuin Uledi saavutti sen, jota hän
aikoi pelastaa. Toisen kerran sukelsi rohkea majoitusmestari esiin
aalloista, väsyneenä ja uupuneena -- vaan Frank Pocockia ei enää
näkynyt.
[Kuva: Frankin kuolema.]
Stanley oli kulkenut kappaleen matkaa pitkin virran rantaa ja
istautunut eräälle lähellä leiriä olevalle kalliolle odottamaan Uledin
tuloa. Hän näki pitkän mustan esineen lentävän edestakaisin kosken
pyörteissä. Se oli kumoon kaatunut kanootti, ja hän näki joukon miehiä
pitelevän siitä kiinni. Hän lähetti väkeä rannalle sinnepäin, minne
kanootti tuli, ja haaksirikkoiset pelastuivat. Uledi ja hänen miehensä
toivat surusanoman Frankin kuolemasta.
"Ah, Uledi, jos vaan olisit pelastanut hänet! Olisin tehnyt sinut
rikkaaksi mieheksi!" valitti Stanley suruissaan.
Kun Stanley katseli tyhjää telttaa, ja alakuloisia, epätoivoisia
palvelijoita, valtasi hänet sanomattoman surun tunne, joka melkein oli
hänet tukehduttamaisillaan. Huolien painama mielensä muisteli ikävällä
hukkuneen ystävän verrattomia ominaisuuksia, hänen erinomaista
lempeyttään, hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan, hilpeyttään ja
hellää ystävyyttään; Stanleyn ajatus viivähti kauan hänen hupaisessa
seurassaan, hänen kunnollisuutensa, hänen hurskautensa ja hänen
onnistumisesta varman uskonsa muistossa. Kukin uusi avu, jonka Stanley
muisti, enensi vaan surua hänen kadottamisestaan, täytti sydämen
säälillä ja surulla siitä että miehen, jolla oli niin monta hyvää
ominaisuutta ja joka niin kauan ja uskollisesti oli palvellut, oli niin
äkkiä täytynyt erota elämästä, saamatta mitään palkkaa.
Kuu kohosi taivaalle, ja oli vihdoin korkealla vuorenrotkon eteläisen
seinän yläpuolella. Sen valkoinen kummitusvalo levisi yli paikan, missä
kuolo oli Stanleyltä vienyt hänen uskollisen ystävänsä ja toverinsa.
Suurien putousten yläpuolella istui hän tuntimääriä eräällä suurella
paadella ja katseli ylöspäin virtaa pitkin, välistä turhaan toivoen,
että Frank jonkun sattuman kautta olisi pelastunut kauheasta
virranpyörteestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän taasen sen
hirveän tapauksen, jonka vilkas ja kivuloinen mielikuvituksensa kuvaili
niin todenmukaisilla väreillä, että hän puoleksi luuli uudestaan
näkevänsä sen kauhean näytelmän, vaikka hän tunsikin itsensä
voimattomaksi ystäväänsä auttamaan.
Kuinka kamalalta kuului jyminä noista monista koskista täällä yön
hiljaisuudessa ja rauhallisuudessa! Milloin se kuului uhkaavalta,
pelottavalta jyskeeltä, milloin syvältä, surulliselta, äärettömältä
valitukselta.
Kahdeksan päivää myöhemmin saapui muuan päällikkö leiriin ja ilmoitti
että eräs kalastaja, pyytäessään silliä eräässä lahdelmassa, oli nähnyt
jotakin kiiltävän veden pinnalla, ja kun hän oli kulkenut kanootillaan
sinnepäin, oli hän kauhistuksekseen huomannut sen olevan valkoisen
miehen muodon!
Liikuttavaa oli nähdä kuinka maan-asukkaat ottivat osaa Stanleyn
suruun. Ndala, Zingan kuningas, tuli leiriin vaimojensa seurassa. Hän
ajoi kaikki muut paitsi korkeimmat päälliköt pois leiristä, etteivät he
uteliailla puheillaan häiritsisi surua.
"Sano meille", sanoi hän sitte Stanleylle, "minne on valkoinen veljesi
mennyt?"
"Kotiin", vastasi Stanley.
"Etkö enää koskaan näe häntä?"
"Kyllä toivottavasti."
"Missä?"
"Tuolla ylhäällä, toivon."
"Ah, me olemme kuulleet että valkoiset ihmiset ovat tulleet tuolta
ylhäältä. Jos tapaat hänet taasen, niin sano hänelle, että Ndala on
pahoillaan siitä, että hän otettiin sinulta pois. Olemme kuulleet
Mowasta, että hän oli hyvä, ystävällinen mies, ja koko Zinga on häntä
sureva. Juo palmuviiniämme, herra, ja unhota tappiosi. Zinga-viini
lohduttaa sinua, niin ettei suru enää pääse painamaan." Kuningas saneli
tämän liikutuksesta ja surusta vapisevalla äänellä. Leirin ulkopuolella
olevat suuret joukot puhelivat matalalla äänellä, ja naiset seisoivat
sormet huulillaan ja katselivat Stanleytä lempein, surullisin silmin.
Salakapina. Pelastus hengenvaarasta.
Kaikki olivat kauhistuksissaan hirveästä tapaturmasta ja ajattelivat
pelolla virtaa. Osa väestä teki salakapinan ja kieltäytyi tekemästä
työtä. He sanoivat ennen antavansa villien hakata heidät kappaleiksi,
kuin lähtisivät eteenpäin, sillä kuolema kuitenkin lopuksi tulisi.
Maanasukkaat olivat myöskin tartuttaneet heihin taikauskoansa ja
pelottaneet heitä kertomuksillaan putouksissa olevista hengistä. Jos
Stanley olisi uhrannut kilin kumpaisillekin putouksille, selittivät he,
niin onnettomuutta ei koskaan olisi tapahtunut.
[Kuva: Vaarallinen matka.]
Vähän ajan kuluttua tuli uusi vaikea vastoinkäyminen. Kun kanootteja
kuljetettiin vuorisen niemen yli erään putouksen kohdalla, katkesi
köysi eräästä venheestä ja se syöksi kallionseinämää myöten veteen,
vetäen mukanaan ensimmäisen salvumiehen. Uledi heittäytyi hänen
perässään virtaan, koska miehet huomauttivat ettei pudonnut tainnut
uida, ja hän huusi hänelle saavuttuaan kanootin luo, että hän hyppäisi
virtaan, niin hän tulisi pelastamaan hänet. "Voi, veljeni", vastasi
onneton mies, "minä en osaa uida." -- "Hyppää pian alas mies, ennen
kuin on liian myöhäistä! Lähestyt putousta!" -- "Pelkään". -- "Hyvästi
sitte veljeni; sinua ei enää mikään voi pelastaa!" sanoi Uledi ja ui
rantaa kohti, jonka hän saavutti ainoastaan 50 jalan päässä
putouksesta. Silmänräpäyksessä kiiti kanootti, jossa salvumies oli,
putouksesta alas ja suuret aallot viskelivät sitä sinne tänne, kunnes
vihdoin eräs pyörre nieli sen. Sitte se taaskin näkyi ja seisoi
pystyssä aaltojen keskellä; mies oli vielä silloin siinä. Taaskin kiiti
se alaspäin ja pyörähti ympäri, sekä katosi samassa; muutamien
silmänräpäysten kuluttua näkyi se taasen, mies samoin. Kolmannen kerran
syöksi se syvyyteen, ja kun se sitte taas näkyi, oli salvumies jo
kadonnut.
Wangwanat pitivät tämän tapaturman uutena todistuksena siitä tuomiosta,
joka retkikunnalle oli langetettu. He luulivat kurjuuden yön jo
lähestyvän.
Vihdoin saatiin sanomattomalla vaivalla venheistö siirretyksi putousten
alapuolelle. Oli mennyt kolmekymmentä päivää ja neljä ihmishenkeä,
ennenkuin oli päästy puoli peninkulmaa eteenpäin.
Laskeuduttiin venheisiin jyrkkää rantaa myöten rottingista tehtyjen
tikapuiden avulla. Sitte taas lähdettiin matkalle. Varovaisesti
kuljettiin eteenpäin -- kymmenen miestä varpeissa venheen sekä kokassa
että perässä -- ja askel askeleelta; suurimmalla varovaisuudella
lähestyttiin uusia putouksia; pieniä vuorisia saaria näkyi vasemmalla;
kalliot kohosivat mahdottomina; niiden rinteet olivat metsäiset. Virta
kohisi kovasti, valkoisenruskeat aallot uhkailivat, ja suuret paadet
riippuivat jyrkkinä niiden yläpuolella. Kun venhe lähestyi erästä
suurta kalliota, huomasi Stanley, että vedellä oli ura sen ja rannan
välissä. Juuri kun kaikkien silmäykset olivat käännetyt kapean
virranuoman puoleen, toivossa että sen avulla voitaisiin voittaa
kaikki vaikeudet, katkesi perässä oleva varppi, ja melkein samassa
silmänräpäyksessä nousi virta rauhattomasti ja katkaisi keulassa olevan
köyden. Taaskin kiiti venhe keskelle virtaa, raivoisien aaltojen
harjoille; kalliot, vuoret ja vieremät lensivät ohi sanomattomalla
nopeudella. Paitsi Stanleytä oli venheessä kuusi miestä, ja Uledi piti
perää tyynenä, kylmänä ja täynnä luottamusta. Moni kuului kuiskaavan:
"Mikä on tapahtuva, se tapahtuu", -- "ei voi välttää välttämätöntä".
Kovaa pelkoa, joka ennen oli heidät vallannut, ei enää ollut. Hermot ja
sielu olivat huumautuneet niistä onnettomuuksista, joita he olivat
nähneet. Pyörivä vastavirta heitti venhettä pari kertaa ympäri; sitte
se syöksyi niinkuin lainehtivaan, kiehuvaan ja kihisevään kattilaan.
Sitte kulki se erään jyrkän, terävän kallion ohitse, joka näytti
linnanjäännökseltä, ja lensi virtaa alas jymisevien vesijoukkojen,
laineiden vaahdon ja paljaiden harmaiden kallioiden keskessä. Vihdoin
tultiin tyynemmille vesille. Taaskin pelastetut!
Maalle noustuaan meni Stanley kauhistuneen, rannalle jääneen joukon
luo, joka tuskin uskoi silmiään, kun näki hänen lähestyvän. Hän oli
heidän mielestään kuin kuolleista noussut. "Niin, Jumalan avulla
saavumme me merelle", sanoivat he. "Nyt näemme Jumalan käden. Vaan
älkää enää luottako petolliseen virtaan, herra. Me tahdomme sen tehdä.
Paljoa ennemmin voimme me kuolla, kuin te. Älkää menkö virran vesille,
ennenkuin olemme putousten alapuolella."
Neljän päivän kuluttua siitä kuin Stanley töin tuskin oli päässyt
kuoleman kourista, saatiin kärsivällisyydellä, suurella varovaisuudella
ja vaivaloisella työllä kanootit peljätyn putouksen alapuolelle.
Epätoivo ja hätä.
Koska retkikunnan varat olivat melkein lopussa ja villit vaativat
korkeita hintoja ruokatavaroistaan, niin voitiin ainoastaan uutteran,
alituisen ja kiireisen matkan kautta merelle pelastua nälänhädän
kauhuista.
Vihdoin taisi Stanley eräänä päivänä ilmoittaa kansalle sen iloisen
uutisen, että meri jo oli aivan lähellä. Wangwanat, joiden voimat
olivat uupuneet oikean ruoan puutteesta, tulivat kovin liikutetuiksi.
Safeni hurmastui niin ilosta, että hän käyttäytyi oikein rajusti. Hän
juoksi esiin, syleili Stanleyn jalkoja ja sanoi: "Oi, herra! Olemme
saapuneet merelle! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä ei enää kiusaa
tyhjä maha eikä inhottavat villit! Minä juoksen koko matkan merelle
sanomaan teidän veljillenne, että te tulette!" Hän otti papukaijansa,
pani sen olkapäällensä ja ryntäsi metsiin. Safeni parka oli tullut
hulluksi ilosta. Stanley lähetti heti kolme miestä noutamaan häntä
takaisin, vaan he palasivat neljä tuntia turhaan haettuaan, ja Safenia,
joka ennen oli ollut niin viisas, ei sen koommin näkynyt.
Virran juoksua seurattiin kuitenkin yhä eteenkinpäin. Melkein
mielettöminä nälästä, varastivat Stanleyn miehet ruoka-aineita
maan-asukkailta.
"Miksi sen teitte?" kysyi Stanley.
"Se ei ollut meidän autettavissamme", sanoivat he. "Herra, me kuolemme
nälkään".
Muutamien päivien matkan jälkeen kuului taas koskien kohina.
Ne olivat ne kosket, jotka Livingstone-virta muodostaa laskeutuessaan
Kongo-virtaan.
Koska matkan tarkoitus oli saavutettu ja näiden molempien virtojen
yhteys todistettu, niin ei Stanley katsonut enää tarvitsevansa seurata
sen kulkua ja matkustaa viimeisten putousten kautta. Hän ilmoitti
sentähden pelottomalle, vaan uupuneelle väellensä, että virta
jätettäisiin sikseen ja maatietä myöten lähdettäisiin Embommaan, Kongon
varrella olevaan eurooppalaiseen siirtopaikkaan. Heidän ihastuksensa
pääsi ilmoihin korkeaäänisten ja sydämellisten kiitoshuutojen kautta
Allahille! Nelinkertaiset ruokarahat jaettiin myöskin, vaan koska maa
oli niin erinomaisen köyhä ja sen asukkaat hävyttömiä ja ahnaita, niin
kärsivällisillä ja nälkäisillä wangwana-paroilla oli ainoastaan vähän
hyötyä Stanleyn anteliaisuudesta.
Auringon laskun aikaan vedettiin "Lady Alice" maalle monimutkaisen
matkan jälkeen Afrikan läpi ja kuljetettiin korkeimmille putouksen
pohjoispuolella oleville kallionhuipuille, jonne se Kesäkuun 31 päivänä
vuonna 1877 jäi oman onnensa nojaan, kuljettuaan yli 1,000 Suomen
peninkulmaa halki Afrikan, lahoamaan tomuksi ja tuhaksi!
* * * * *
Uupunut, heikko, kivuloinen joukko oli retkikunta kulkiessaan luisuvien
ketojen yli ja pyrkiessään ylänkömaata ylöspäin. Lähes neljäkymmentä
miestä, jotka olivat punataudissa, mätähaavoissa ja kerpuukissa, oli
sairaslistalla, ja jälkimäinen tauti sai yhä useampia uhria. Tästä
huolimatta vastasi väki rohkeasti ja iloisesti Stanleyn kehottaviin
huutoihin. Muutamat eivät kuitenkaan uskoneet, että viiden tahi
kuuden päivän kuluttua nähtäisiin eurooppalaisia. He halveksivat
herkkäuskoisten nimeä, vaan myönsivät samalla, että "isäntä" teki siinä
aivan oikein, kun hän täten koetti rohkeuttaa väkeänsä lupaamalla
matkan pian loppuvan.
Ratsuaasi, joka oli ollut mukana kaikissa vastuksissa aina Sansibarista
saakka, riensi puolitiehen ylänkömaalla eteenpäin, vaan myöskin oli
väsynyt siitä kuihtumisesta, minkä laiha ruoho läntisissä seuduissa oli
vaikuttanut sen ruumissa ja se ei enää jaksanut pitkittää matkaa. He
voivat ainoastaan taputtaa sitä kaulalle ja sanoa: "Hyvästi, vanha
ystävä, hyvästi, vanha sankari! Tämä on paha maailma sinulle ja meille.
Meidän täytyy erota ijäksi". Eläinraukka näytti ymmärtämän että
aijottiin jättää se, sillä se huusi heidän jälkeensä -- kivuloista,
heikkoa huutoa, joka osoitti sen ääretöntä heikkoutta. Kun he viimeisen
kerran kääntyivät katsomaan sitä, makasi se polulla ja katsoi ylös
mäkiä hörössä korvin, ikäänkuin ihmetellen miksi se oli yksin jätetty
ja ajattelivatko sen ystävät ja seuralaiset vesi- vai maamatkaa kulkea
eteenpäin.
Sittenkun Stanley oli antanut eräälle päällikölle toimeksi syöttää sitä
maniokilehdillä ja hyvällä ahoruoholla, lähti hän johtamaan karavaania
ylänkömaan tasankoja pitkin.
Ylös- ja alasmäkeä pitkin tätä kolkkoa ja autiota maata laahusteli
nälkäinen matkue parka. Jaksoittain yli-ikäistä, vaaleaa ruohoa,
korkeita harmaita kallioita, jotka siellä täällä kohosivat juhlallisina
ja synkkinä, harva ryhmä puita silloin tällöin kukkuloissa tai
laaksopaikoissa -- sellaisia olivat ne näköalat, jotka jokaisella
korkealla vuorenharjulla tai kohonevalla kallionhuipulla kohtasivat
heidän nälkäisiä silmiään.
Kun vielä neljä päivänmarssia oli jälellä, lähetti Stanley seuraavan
kirjeen Embommaan.
"Kelle hyvänsä, joka puhuu englannin kieltä Embommassa.
Paras herra!
Minä olen saapunut tähän paikkaan Sansibarista 115 hengen kanssa.
Me olemme uhkaavan nälänhädän tilassa. Me emme voi ostaa mitään
maan-asukkailta, sillä he nauravat vaan meidän kankaillemme, meidän
metallilangallemme ja helmillemme. Ei ole mitään ruokatavaroita maassa
saatavana ostaa muulloin kuin markkinapäivinä ja ihmiset, jotka ovat
nälkään kuolemaisillaan, eivät voi odottaa näitä markkinoita. Minä olen
sen vuoksi uskaltanut lähettää kolme nuorista miehistäni, Sansibarin
asukkaita, ynnä erään pojan nimeltä Robert Ferduzi, kuuluva
englantilaiseen lähetykseen Sansibarissa, tämän kirjeen kanssa
pyytämään että te auttaisitte meitä. Minä en tunne teitä, mutta olen
kuullut että Embommassa asuu eräs englantilainen, ja koska te olette
kristitty ja gentlemani, pyydän minä teitä ottamaan huomioonne
pyyntöämme. Poika Robert taitaa paremmin kuvata teille meidän
surkuteltavan tilamme kuin minä voin tässä kirjeessä. Me olemme
suurimmassa hädässä, mutta jos teidän apunne tulee aikanaan, voin minä
saapua Embommaan neljän päivän sisällä. Minä tarvitsen kolmesataa
kankaankappaletta, kukin neljän saron pituista, sellaista tavaraa, jota
te pidätte kaupaksi ja joka on paljo parempaa kuin se mitä meillä on,
mutta kaikkien parasta olisi saada kymmenen tai viisitoista
miehenkantamusta riisiä tai viljaa, jolla kohta voisi täyttää väestön
kalvavat vatsat, koska kankaillakin ruoan ostaminen veisi aikaa ja
väki, joka näkee nälkää, ei voi odottaa. Avun täytyy saapua kahden
päivän sisällä, jos ei, olen minä oleva kuolevien keskellä.
Luonnollisesti minä vastaan niistä kulungeista, mitä teillä on tämän
asian vuoksi. Apua tarvitaan vaan oikein pian ja minä pyydän että te
panette kaikkenne, voidaksenne lähettää sitä kohta. Jos teillä on
semmoisia pieniä ylellisyystavaroita kuin teetä, kahvia, sokuria ja
korppuja, jota yksi mies helposti voi kaukaa, minä pyydän että te minua
itseäni varten lähettäisitte vähäsen niitä ja panisitte tämän hyvyyden
siihen suuren kiitollisuudenvelkaan, jossa minä tulen olemaan teille,
jos apua minun väestölleni ehtii saapumaan ajoissa. Siksi olen minä
Teidän harras ystävänne
H. M. Stanley,
Afrikan tutkimista varten lähetetyn
englantilais-amerikalaisen rekkikunnan päällikkö.
P. S. Te ette ehkä tunne nimeäni; minä lisään sen vuoksi että minä olen
se henkilö, joka löysin Livingstonen v. 1871. -- H. M. S."
Stanley kirjoitti myöskin kirjeen ranskaksi ja toisen espanjankielellä,
koska hän oli kuullut että Embommassa oli yksi englantilainen, yksi
ranskalainen ja kolme espanjalaista.
Uledi, Kasheeshee ja kaksi muuta lähetettiin oppaan seurassa viemään
kirjeitä perille.