heitä vastaan ja tekivät heille lukemattomia kysymyksiä, palaen
utelijaisuudesta saada tietää kaikki. Missä he olivat olleet? Kuinka he
olivat sotalaivaan joutuneet? Mitä he olivat nähneet? Kuka oli kuollut?
Missä se ja se on? Oletteko te kulkeneet Nyangween taitse toiselle
merelle? -- Kotiinpalanneet syleilivät maanmiehiään, he hyppäsivät
sananmukaisesti toistensa kaulaan ja useampi kuin yksi silmä tuli
kosteaksi kauheista kertomuksista kuolemasta, onnettomuudenkohtauksista
ja kurjuudesta.
"No, Mabruki, sano minulle, oletko kohdannut äitisi?" Stanley kysyi
seuraavana päivänä Mabrukilta, joka tiesi että Stanley oli hyvin
utelias saamaan tietää kaikki kohtaamisesta, koska hän välistä oli
ollut hyvin taipuvainen epäilemään saisiko enää koskaan nähdäkään
vanhaa äitiparkaansa. Hän heltyi suuresti äkkiä, ja hänen silmistään
kuohui viljalta kyyneliä, jotka osoittivat että hän oli ylenmäärin
onnellinen, ja hän kiiruhti keveästi taivuttaen päätänsä vastaamaan:
"Olen, herra!"
"Onko hän terve? Millaiselta hän näyttää? Mitä hän sanoi, saadessaan
nähdä sinusta tulleen niin suuren ja vahvan pojan? Kas niin, kerro
minulle kaikki."
"Minä teen niin -- mutta voi, hän on vanha nyt! Hän ei tuntenut minua
enää ensiksi, sillä minä syöksähdin oven kautta sisälle meidän
huoneesemme, ja minä olin ensimmäisiä, jotka astuivat maalle, ja
juoksin koko tien veneen luota kotiin. Hän istui ja puheli erään
ystävän kanssa. Kun ovi avattiin, hän huusi: Kuka siellä on?"
"Mi-mi (äiti)! Se olen minä, äiti. Se olen minä -- Mabruki, äitiseni!
Se olen minä, joka olen palannut mannermaalta."
"Mitä! Mabruki, minun poikani!"
"Niin, se olen todellakin minä, äiti."
"Hän tuskin taisi uskoa että minä olin palannut, sillä hän ei ollut
kuullut vähintäkään siitä. Pian kokoontui joukko naapurivaimoja oven
ulkopuolelle, sillä huone oli jo täysi. Kaikki tahtoivat kuulla uutisia
ja kaikki kirkuivat, nauroivat ja jaarittelivat korkealla äänellä, jota
he jatkoivat aina myöhään yöhön saakka. Hän on hyvin ylpeä minusta,
herra. Kun päivällinen juuri oli valmis, istui yli kahdenkymmenen
naapuria sitä jakamaan kanssamme. 'Oi', he sanoivat kaikki, 'sinä olet
oikea mies nyt, käytyäsi edempänä kuin kukaan arapialainen koskaan on
käynyt.'"
Viidentenä aamuna väestö sai hyvin ansaitun palkkansa.
Naiset, kolmetoista luvultaan, jotka olivat kestäneet pitkän matkan
vaivat, jotka olivat luoneet synkän leirin erämaiden syvyydessä
joksikin heidän omalla saarellaan olevan kylän kaltaiseksi, jotka
olivat kehottaneet miehiään yhä pysymään uskollisina, huolimatta
mistään vastuksista, tulivat kaikki palkituiksi.
Päällikköjen lapset, jotka olivat seuranneet retkikuntaa Sansibarista
Atlanninmerelle ja jotka iloisella hälinällään usein olivat saaneet
Stanleyn hetkeksi unohtamaan murheensa, eivät liioin jääneet
osattomiksi. Ei myöskään pienimmät lapset, jotka olivat syntyneet
maailmaan keskellä koskien jylhiä ja kauheita näköaloja ja jotka nyt
silmät selällään kummastelemisesta huusivat nähdessään niin paljo
onnellisia naisia ja miehiä -- ei heitäkään unohdettu tässä
lopullisessa suorituksessa.
Joulukuun 23 p. oli se höyryvene valmiina, jolla Stanley oli lähtevä
Eurooppaan. Hänen Afrikan läpi matkustaneet seuralaisensa olivat kaikki
varhain jättäneet kotinsa ollakseen varmoja siitä että tulisivat
ajoissa ja näkisivät lähdön. Siellä olivat he nyt, kaikki puettuina
maanmiestensä kauniisen pukuun. Avara, lumivalkoinen vaatteus ja tuuhea
turbaani antoi eräänlaisen arvollisuuden heidän vartalolleen, ja
jokainen leikitteli keveällä kepillä. Tekemillään kysymyksillä sai
Stanley tietää, että useat jo olivat ostaneet pieniä kauniita tiluksia
-- kartanoita ja puutarhoja -- palkallaan, joka osoitti että pitkä
matka kaikkine vaivoineen ja kovalla kokemuksellaan hyvin melkoisessa
määrässä oli synnyttänyt säästäväisyyttä ja huolellisuutta.
Kun Stanley oli juuri astumaisillaan veneesen, syöksivät nuo rohkeat,
uskolliset miehet hänen sivuitsensa ja lykkäsivät sen veteen, jonka
jälkeen he nostivat hänen päidensä päälle ja rantahyrskyjen läpi
kantoivat hänet alas veneesen.
He pudistivat kättä ehkä kymmenen kymmentä kertaa vielä, ja niin lähti
vene viimeinkin laivaa kohden.
Stanley näki heidän neuvottelevan ja sitten pikaisesti juoksevan alas
rantaa suureen lastiproomuun, jonka he pian miehittivät ja jota he
alkoivat soutaa. He seurasivat häntä siten höyrylaivalle, ja lähetystö
heiltä tuli laivaan, Uledin, majoitusmestarin, ja Kasheesheen
johtamana. He tahtoivat sanoa hänelle pitävänsä häntä vielä herranaan
ja ei aikovansa jättää Sansibaria ennenkuin olivat saaneet kirjeen,
joka antoi heille tiedon siitä että Stanley terveenä oli saapunut omaan
maahansa. Sitä paitsi lisäsivät he yksinkertaisesti ja kaunistelematta,
että jos Stanley tarvitsi heidän apuaan päästäkseen maahansa, olisivat
he auttavat häntä.
Ne olivat suloiset ja surulliset, nuo eron hetket. Koko tämä myrskyinen
aika, joka nyt oli lopussa, kulki ohitse Stanleyn mielessä, kaikki ne
vaarat, joissa nämä rohkeat miehet olivat seuranneet häntä, nämä
urhoolliset miehet, joista hänen nyt oli erottava. Nopeasti, kuten
epäselvässä unessa, kulki hänen läpitsensä muisto kaikista niistä
taisteluista ihmisiä ja luontoa vastaan, joissa nämä ihmisraukat olivat
tehneet hänelle seuraa.
Monena vastaisena vuotena on lukuisissa perheissä Sansibarissa tämän
matkan suuri kertomus kerrottava ja siinä esiintyvät henkilöt olevat
sankareina saarelaisten lapsille ja sukukunnalle.
[Kuva: Keski-Afrikan kartta.]
End of Project Gutenberg's Läpi neekerien maan-osan, by Rafael Hertzberg