lähestyivät rannikkoa, sitä vähemmiksi tulivat vihollisuudet ja
lakkasivat viimein kokonaan, niin etteivät maan-asukkaat enää estäneet
heidän matkaansa. Vaihtokauppa oli laimentanut näiden kansojen
luonnollista julmuutta, niin etteivät he enää kohdelleet muukalaisia
villipetojen raivolla. Sen sijaan tulivat vaarat joella suuremmiksi.
Ei ollut enää heillä kuljettavana tuo komea, salaperäisen kaunis joki,
jonka rauhallista, tasaista pintaa he olivat kulkeneet lähemmä
sataviisikymmentä penikulmaa. Sen sijaan oli heillä nyt kauhea virta.
joka syöksi pitkin jyrkkää uraa ja jota patosivat laavasärkät,
esiinpistävät kallioharjut ja rivittäin kauhean suuret paadet, niin
että virta sai kierrellä ja polveilla syvien onkaloiden kautta,
laskeakseen sitten alhaisempia maita pitkin pitkässä koskijaksossa.
[Kuva: Kanootteja kuljetetaan maata myöten.]
Joskus täytyi heidän kuljettaa venheensä rantaa myöten, kun koski
oli kovin ankara. Vaan putouksien yläpuolella kuljettava matka tuli
usein sangen vaaralliseksi, sillä venheet laskettiin niin lähelle
putousta kuin mahdollista, sillä oli pakko tehdä sangen rasittava
maalla-kuljetus mitä lyhyimmäksi.
Eräänä päivänä sijoituttiin leiriin tällaisen putouksen yläpuolelle,
erääsen lahdelmaan, joka oli kauas virtaan pistävän kallioniemekkeen
takana. Stanley, jonka venhe kulki etupäässä, sekä kolme kanoottia
olivat jo saapuneet lahdelman rantaan, kun nähtiin kanootti erään
niemen alapuolella nuolen nopeudella kiitävän putousta kohti pitkin
näennäisesti tyynen veden pintaa. Inhimillinen voima ei tässä kohden
auttanut mitään. Kanootti saapui pian lähelle saarta, joka erotti
putoukset toisistaan ja hävisi vasemmanpuoliseen koskeen. Ensiksi se
näkyi pyörähtelevän kolmesti, neljästi ympäri ja sitte kahdeksan miehen
miehistöineen katoavan syvyyteen, josta se pian taasen nousi, perä
aivan pystysuoraan koholla.
[Kuva: Tapaturma koskessa.]
Kohta tämän kauhean tapaturman jälkeen kiiti toinen kanootti, jossa oli
kaksi miestä, niemen ohi, tyynen, vaan nopeakulkuisen virran väkisin
viemänä näennäiseen, niin, melkeinpä varmaan perikatoon. Perämiehen
onnistui kuitenkin omituisen sattuman kautta johtaa kanootti putouksia
alas, sitte ohjasi hän sen taitavasti vasenta rantaa kohti virstan
alemmaksi, missä hän ja hänen kumppaninsa koettivat hypätä maalle ja
pelastuivat.
Ei ehditty varoittaa jäljestäpäin tulevia, ennenkun kolmas
kanootti näkyi. Se oli pieni ja kevyt ja ainoastaan yksi mies istui
siinä. Kanootti kulki nopeasti ohi, ja mies huusi, huomatessaan
auttamattomasti joutuvansa putouksiin: "La il Allah, il Allah!" -- "On
ainoastaan yksi Jumala. -- Olen hukassa! Herra!" Hän näkyi sitte jonkun
silmänräpäyksen ja katosi. Kohta sen jälkeen näkyi hän taaskin
kanootissaan nousevan pimeän putouksen pinnalle, syöksevän kosken
pengerrykseltä pengerrykselle, painuvan alas, pyörivän ympäri, joutuvan
suurten, korkeiden aaltojen valtaan, jotka viskelivät kanoottia
oikealle ja vasemmalle. Kaikesta tästä huolimatta ei kanootti vajonnut,
vaan aallot huuhtoivat sen vihdoin saaren matalimman puolen taakse;
sitte pimeni tämä kauhea päivä. Yhdeksän miestä hukkui tänä ainoana
iltapuolena!
Sittenkun retkikunta oli kulkenut ohi koskien, palasi äkkiarvaamatta
hukkuneeksi luultu mies. Hänen oli täytynyt olla sangen kummallisissa
seikkailuissa. Hänen oli vesi syössyt putouksesta ja lähimmistä
koskista alas sekä pyöritellyt niin usein ympäri, että hänen päänsä
vihdoin oli tullut sekavaksi. "Pidin kuitenkin lujasti kiinni
kanootistani", kertoi hän, "ja raivosa virta vei minua alas, alas ja
alituisesti alas, paikasta paikkaan. Välistä olin aivan lähellä jotakin
kiveä ja välistä melkein keskellä virtaa, kunnes noin tuntia ennen
pimeän tuloa näin olevani lähellä erästä kalliota; hyppäsin sille,
tartuin kanoottiini ja vedin sen rantaan. Silloin tarttui joku
käsivarsiini ja kaksi miestä sitoivat ne yhteen sekä veivät minut
vuoren huipulle ja sitte noin tunnin matkan ylänkömaata myöten, kunnes
saavuimme erääsen kylään. Aamulla kerrottiin koko kylässä, että oli
vangittu eräs johonkin vieraasen heimoon kuuluva kaunis orja, ja paljo
ihmisiä tuli minua katselemaan, niiden joukossa eräs, joka oli nähnyt
retkikuntamme ja heti tunsi minut. Tämä mies soimasi heti niitä kahta
miestä siitä, että he olivat varastaneet valkoisen miehen väkeä, ja hän
kertoi teidät niin elävästi, herra, ja sanoi teillä olevan suuret
tulisilmät, pitkän tukan ja pyssyn, joka laukesi kaiken päivää, että
kansa säikähti ja käski niiden kahden miehen viemään minut takaisin
siihen paikkaan, josta minun olivat löytäneet."
Eräänä päivänä tultiin leveälle putoukselle, pitkän koskijonon
yläpuolelle. Kapea, vuorinen pieni saari suurine kallioineen saattoi
hiljennetyn virran sinkoamaan vetensä aalloissa sivulta keskikohtaa
kohden, jossa oikeanpuoliselta rannalta lähteneet aallot tulivat
vastaan; nämä yhteen törmäävät laineet muodostivat kuohuvesistään
pitkän haudan.
Vahvat ruokoköydet sidottiin venheen keulaan ja perään, ja kolme miestä
komennettiin kutakin niitä varten; viisi miestä auttoi Stanleytä
venheessä. Kuukauden kokemus tällaisessa työssä oli tehnyt heidät
taitaviksi ja rohkeiksi. Mutta kosket olivat kovemmat, virta
melkoisesti supistunut ja esteet tavallista suuremmat.
Stanley oli juuri rohjennut venheessään lähestyä ylinnä olevaa koskea,
kun perässä olevaa varppiköyttä huolimattomasti hellittämällä virran
pyörre tempasi venheen muutamien miesten käsistä. Heidän
velvollisuutenaan oli huolellisesti ja varovaisesti viedä venhe
putouksesta alas sille kapealle kaistaleelle, missä oli laskuvettä
kallioniemekkeen alapuolella. Kauas kohisevan, kuohuvan ja aaltoilevan
virran keskikohtaan päin syöksi venhe, vetäen mukanaan raivoavaan
virtaan erään miehen, jonka Stanleyn kuitenkin onnistui vetää
venheesen.
"Airoille, pojat! Rohkeutta! Uledi, perää pitämään!" -- siinä kaikki
käskyt, mitkä Stanley ehti sanoa; sitte jakeli hän, seisoen venheen
kokassa, kädenviittauksilla käskyjä Uledille. Heidän näin kulkiessaan
kauhealla vauhdilla pitkin aaltojen harjoja oli ihmisääni näet liian
heikko vimmastuneen virran kovempaa kohinaa voittamaan. Airoja voi
käyttää ainoastaan perämelan apuna, sillä venhe lensi pelottavalla
nopeudella rivissä olevien paasien ohi, jotka supistivat raivosan
virran juovaa. Kanootti oli ikäänkuin mustanruskeiden aaltojen
leikkikaluna, se pyöri ympäri kuin hyrrä ja lensi sivulle, se syöksi
alas nopeisin pyörteisin ja taasen hyppäsi kuohuaville aaltojen
harjoille!
Kahden peninkulman matkan jälkeen saavuttiin sen lahdelman
ulkopuolelle, jonne oltiin toivottu tehdä pysäyspaikka, vaan valtava
virta vastusti heidän yrityksiään tunkea sen pohjaan. Äkkinäinen
maanalaisen järistyksen tapainen kumiseva ääni saattoi heidän
heittämään silmäyksensä alapuolella olevaan virtaan. He näkivät veden
siellä kohoavan ilmaan, niinkuin jos tulivuori olisi puhkeamaisillaan.
Tämän vesivuoren huipulle ajoi virta heidät, ja kun Stanley silloin
arvasi, mitä olisi tapahtuva, huusi hän: "Soutakaa, pojat, elämänne on
kysymyksessä!" Muutamat epätoivoiset airojen liikkeet veivät heidät
vesivuoren matalammalle puolelle, ja ennenkuin vesi oli laskeutunut ja
ehtinyt alkaa tavallisen tuhoatuottavan pyörimisensä, syöksivät he
erään pienemmän putouksen yli ja lensivät alas lahdelmaan, johon putous
syöksi alimpana olevien kuohujen alapuolella.
Yhden tahi pari kertaa lensi venhe sivulle ja pyöri ympäri. Kun
sittemmin saatiin silmänräpäykseksi rauhaa, tartuttiin uudestaan
airoihin ja tultiin pian laskuvesille, soudettiin virtaa ylös ja
saavutettiin hietaiselle rannalle. Sittenkun oltiin noustu maalle,
lähetti Stanley Uledin kosken yläpuolella olevaa epätoivoista väkeä
vastaan. Sitä olivat näet, säikähdyttäneet venemiehet, joiden
huolimattomuus oli ollut syynä tähän uhkasattumaan, ja maan-asukkaat,
jotka kertoivat nähneensä venheen uppoavan virranpyörteisin. Noin
tunnin kuluttua näkyi harhaileva joukko alakuloisia ihmisiä lähestyvän,
ja rakkaus elämään ja inhimillisiin olentoihin heräsi uudestaan täyteen
voimaansa Stanleyn sydämessä, kun hänen uskolliset seuralaisensa yksi
toisensa jälkeen juoksivat esiin ja tunteittensa vallassa, joka näkyi
heidän liikkeistään, kasvoistaan ja äänestään, toivottivat häntä
tervetulleeksi taasen elämään.
Eräänä iltapäivänä kerrottiin Stanleylle, että eräs lasihelmillä
täytetty säkki oli purettu kuljettaissa tavaroita viime leiristä ja
suuri joukko helmiä varastettu.
Helmivarkaus ajalla, jolloin kukin helmi oli kalliimpi kuin jos se
olisi ollut kullasta tahi timantista tehty, jolloin niin monen ihmisen
elämä riippui suurimmasta säästäväisyydestä, jolloin Stanley oli
päättänyt olla nauttimatta yksin liharuokaakin, siten väkeänsä
hyödyttääkseen.
"Kuka on varas", kysyi Stanley. "Sanokaa minulle hänen nimensä, että
saan hänet rangaistuksen alaiseksi."
Varmaan ei voitu sanoa varkaan nimeä, vaan luultiin Uledia syylliseksi.
Uledi kutsuttiin tutkittavaksi. Kysyttiin, oliko hänellä lasihelmiä,
jotka eivät olleet hänen omiansa. Hän vastasi: "ei". Stanley käski
silloin aukaisemaan hänen säkkinsä, ja siitä löydettiin yli viisi
naulaa kauniita helmiä, jotka olisivat riittäneet maksuksi noin kahden
päivän ravinnosta koko retkikunnalle!
Auringon laskun aikaan kutsuttiin väki kokoon. Stanley selitti
vakavasti heille, kuinka joku aika takaperin varmaan oltiin huomattu
varojen äkkiä vähentyvän, niitä leiripaikasta toiseen, kallioiden yli
ja korpien läpi kuljetettaissa, ja kuinka retkikuntaa voisi uhata
nälänhätäkin, ennen kuin merenrannalle saavuttaisiin. Sellaista
onnettomuutta estääkseen, joka olisi täydellisen köyhyyden varmana
seurauksena, oli heidän velvollisuutensa pitää huolta niiden
rankaisemisesta, jotka koettaisivat tuottaa retkikunnalle niin kauheita
kärsimisiä. Nyt oli huomattu erään miehen huostassa olevan suuri joukko
lasihelmiä, jotka hän oli varastanut yleisestä varastosta -- tämä mies
oli Uledi. Kuinka oli hän rangaistava?
Kauan mietittyään lausui Manwa Sera, että asia oli sangen herkkää
laatua, koska Uledi oli syyllinen. Jos rikoksellinen olisi ollut joku
sellainen, joka ei koskaan vielä olisi kunnostanut itseään urhoollisena
miehenä, vaan aina osoittanut olevansa pelkuri ja raukka, silloin olisi
hän äänestänyt, että rikoksellinen hukutettaisiin, sitomalla suuri kivi
hänen kaulaansa ja heittämällä hänet virtaan, vaan koska Uledi oli
syypää, esitteli Manwa Sera, että Uledi rangaistaisiin aika
selkäsaunalla muille varoitukseksi. Muut johtajat olivat Manwa Seran
mielipidettä, ja kolme neljännestä kansasta huusi: "selkäsaunaa".
Stanley kääntyi sitte venhemiehistön puoleen ja sanoi:
"No, pojat, te jotka tunnette Uledin niin hyvin ja olette seuranneet
häntä lasten tavoin sadoissa seikkailuissa, mitä teidän mielestänne
hänelle on tehtävä?"
Muuan varmimmista ja luotettavimmista miehistä vastasi:
"Todella, herra, tämä on tukala kysymys. Uledi on kuin vanhin veljemme,
ja äänestää hänen rangaistustaan olisi sama kuin pyytää teitä
rankaisemaan meitä itseämme. Vaan kansan vanhimmat ovat vaatineet häntä
ruoskittavaksi, ja heihin verraten olen minä liian vähäpätöinen. Vaan,
herra, älä häntä kovasti rankaise, meidän tähtemme."
"Ja sinä, Shumari, joka olet Uledin veli, miten tulee minun rangaista
tätä rosvoa, joka tahtoo tehdä meidät kaikki, sinut ja minut köyhiksi?"
"Ah, rakas herra, teidän sananne ovat raskaat kuin lyijy. Armahtakaa
häntä! Tosi on, että Uledi on varastanut, ja siinä on hän tehnyt hyvin
väärin. Hän varastaa usein, ja minä olen monesti häntä siitä torunut,
sillä minä en ole koskaan varastanut. Ei kukaan ihminen voi syyttää
minua siitä, että olisin ottanut jotakin, joka ei minulle kuulu, ja
minä olen ainoastaan poika ja Uledi on minun vanhempi veljeni. Vaan
koska päälliköt vaativat häntä ruoskittavaksi, niin ole armollinen,
herra, ja anna minun osalleni puolet rangaistuksesta, sillä kun tiedän
sen tapahtuvan Uledin tähden, niin en tunne kipuakaan".
Silloin astui pieni Mabruki esiin ja sanoi:
"Herra, annatteko orjallenne vapauden puhua?"
"Kyllä, sano vaan Mabruki, mitä sinulla on sanottavaa".
Nuori Mabruki astui lähemmäksi, lankesi polvilleen, syleili Stanleyn
jalkoja ja sanoi:
"Valkoinen päällikkömme on viisas. Kaikki mitä tapahtuu, kirjoittaa hän
kirjaan. Kultakin päivältä on hänellä aina jotakin kirjoittamista. Me
mustat miehet, me emme tiedä mitään, muista mitään. Minkä eilen näimme,
unhotamme tänään. Vaan valkoinen päällikkömme ei unhota mitään.
"Jos hän tarkastaa kirjojansa, niin hän ehkä löytää siellä jotakin
Uledista -- miten Uledi käyttäytyi Tanganika-järvellä; kuinka hän
pelasti Zaidin koskesta; kuinka hän virrasta on pelastanut monta
miestä, kuinka hän kanootteja rakennettaissa teki työtä kuin kolme
miestä; kuinka hän aina on ollut ensimmäinen käskyjäsi tottelemaan;
kuinka hän on ollut ikäänkuin venhepoikien isänä ja paljo muuta. Uledin
katsannon alla, herra, ovat pojat rivakkaita ja nöyriä; ilman häntä he
eivät kelpaa mihinkään. Uledi on Shumarin veli. Vaikka Uledi on huono,
on Shumari kuitenkin hyvä. Shumari sanoo että jos Uledi päällikköjen
tahdon mukaan tulee rangaistavaksi, niin hän tahtoo puolen rangaistusta
osalleen; anna silloin toinen puoli pienelle Mabrukille ja päästä Uledi
vapaaksi. Mabruki on puhunut."
"Se on hyvä", sanoi Stanley. "Uledi on tuomittu kansan päätöksen
mukaan, vaan koska Shumari ja Mabruki ovat luvanneet antautua
rangaistuksen alaiseksi, niin päästetään Uledi vapaaksi -- Shumarille
ja Mabrukille annetaan anteeksi."
Kun Uledi oli päässyt vapaaksi, astui hän esiin ja sanoi:
"Herra, ei Uledi varastanut. Perkele tunkeutui hänen sydämeensä.
Uledista tulee hyvä mies tästälähin, ja jos hänen herransa tähän asti
on ollut häneen tyytyväinen, niin tulee hän vastaisuudessa olemaan
vielä tyytyväisempi."
Vaikka ne villit heimot, joiden kanssa retkikunnalla vielä oli
tekemistä, olivat rauhaisat mielialaltaan, niin ne kuitenkin aivan
vähästä voivat suuttua ja vihoissaan laukaista kovasti ladatut
kiväärinsä joko muukalaisia tahi toisiaan vastaan. He olisivat heti
kostaneet, jos pieninkin kapine olisi tullut heiltä varastetuksi, tahi
jos joku olisi riitaantunut vähänkin jonkun heidän heimolaisensa
kanssa. Heitä vihollisuuksiin ärsyttämään ei tarvittu muuta kuin että
he näkivät jonkun kirjoittavan paperille, kuvaavan jotakin maisemaa,
tekevän muistiinpanoja tahi yleisesti toimivan jotakin uutta ja outoa.
Stanley istui eräänä päivänä leirissään, jonka hän oli sijoittanut
erääsen ystävälliseen, Mowa-nimiseen kylään, ja kirjoitti
muistikirjaansa muutamain esineitten nimiä, siten laventaakseen jo
ennestään laajaa villien kielen sanakirjaansa. Vaan hän oli ehtinyt
työskennellä ainoastaan muutamia minuutteja, kun huomasi omituisen
liikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja
pian juoksivat kaikki tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot
seudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut,
näkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän
leiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli
kuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa
poistaa julkiset vihollisuudet.
Sittekun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän
leirin edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puolen matkaa
ja istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.
"Mikä hätänä, ystäväni?" kysyi Stanley. "Miksi tulette sellaisissa
joukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sotaa?
Sotaa? Sotaa ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti
erehtyneet."
"Herra", vastasi muuan heistä, "kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän
merkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin.
Maamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät.
Mitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme
myyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne.
Väkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme
kokoontuneet taisteluun teitä vastaan, jollette suostu polttamaan
tara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme
tiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin."
Stanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä
paluunsa pantiksi. Muistokirjassa oli paljo arvokkaita muistiinpanoja:
vesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen
kuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden
kirjan lehdet kaikki yleisölle arvollisia asioita. Hän ei voinut uhrata
sitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan
kirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän erään käytetyn ja
kuluneen Shakespearen tekemän kirjan, joka oli päiväkirjan kokoinen;
kannet olivat myöskin samallaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan
muistaisi päiväkirjan muotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty
kirja aivan hyvin kävisi sen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti
sen villeille.
"Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?"
"Niin, niin, se se on."
"No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte."
"Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskettaa sitä. Se on noiduttu. Teidän
tulee itse polttaa se."
"Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa
asuvia hyviä ystäviäni."
Mentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen
liekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.
"Ah-h-h!" -- huokailivat pettyneet villit, ikäänkuin heidän rintansa
olisi keventynyt. "Muukalainen on hyvä -- sangen hyvä. Hän rakastaa
Mowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa
ei ole huonoa."
Sitte huusivat he jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.
Matkustavainen on näillä seuduin, missä kansa on niin äärettömän
taikauskoista, aina vaarassa joutua heidän raivonsa esineeksi. Jos joku
päällikkö kaatuisi maahan hermohalvauksesta, leirissä ollessaan, tahi
jos hän on asettunut huolimattomaan asentoon jollakin kalliolla ja
putoaa maahan kuoliaana, jos joku tauti, niinkuin kolera tahi
lavantauti, rupeaa raivoamaan jossakin kylässä, tahi jos pyssyn
varomattomasta käyttämisestä joku onnettomuus on syynä jonkin
kuolemaan, tahi jos joku hekumallinen päällikkö kuolee halvaukseen,
niin voi varmaan tietää, että onnettomuuden syynä pidetään jotakin
ilkeää vaikutusta matkustajan puolelta.
Frank hukkuu.
Frank oli matkan loppupuolella ollut sairas paiseista, jotka yhä
enemmän laajenivat ja tuottivat hänelle suurta kipua. Hän hoiti niitä
tosin huolellisesti, vaan oli kykenemätön käymään ja pitämään väkeä
silmillä; harvoin hän kuitenkaan oli toimetonna. Oli helmipussia
tehtävä, telttoja paikattava ja repeytyneitä vaatteita paikattava;
työskennellessään hän usein lauloi jotakuta laulua tahi virttä.
Luonteeltaan oli hän iloinen ja raikas kuin peippo ja piti paljon
laulusta. Hänen suloinen äänensä synnytti säveliä, jotka ilahduttivat
Stanleyn sydäntä ja hetkeksi haihduttivat hänen huolensa. Frankin
kasvot ilahduttivat häntä, kun hän oli alakuloinen, ja Stanley kuunteli
mielellään niitä lohdutuksen sanoja, joita hän heidän omalla kielellään
lausui rehellisen ja lämpimän sydämensä pohjasta. Neljäneljättä
kuukautta -- niinkauan oli matka jo kestänyt -- olivat he eläneet
yhdessä, ja aina oli hän ollut Stanleyn voimallisena tukena ja
palvellut häntä uskollisesti. He rakentelivat monta tuulentupaa yhdessä
ja kuvailivat toivossaan monta loistavaa tulevaisuuden aatetta.
Frank ei kuitenkaan koskaan nähnyt näiden toteutuvan.
Kesäkuun 3 päivänä jätti Stanley seitsemän päivän pysähdyksen jälkeen
Mowan matkustaakseen Zinga-nimiseen kylään, jonne hän aikoi sijoittaa
uuden leiripaikan kylän suuren vesiputouksen yläpuolelle. Muun
retkikunnan piti kulkea maitse; kanootteja aiottiin johtaa virtaa alas
niin varovaisesti, kuin asianhaarat vaativat.
Kun Stanley venheineen jätti Mowa-lahden, ryömi Frank, joka oli kipeänä
ajoksista jaloissa, käsissä ja polvissa, eräälle kalliolle, sieltä
katsellakseen kanoottien lähtöä ja sama tunne saattoi Manwa Seran ja
maan-asukkaatkin tulemaan sinne. Seuraten kallioista rantaa souti
Stanley lahdesta ulos. Hänen edessään oli virta kaikkine kauhuineen.
Kolme neljännes-peninkulmaa alempana vasemmalla puolella syöksi virta
alaspäin, muodostaen ruskeista aalloista pitkiä jonoja. Kapeimmalla
kohdalla laski se päävetensä alaspäin, vaan heitti ainakin kuudennen
osan siitä oikealle. Tämä oikeanpuolinen vesijoukko virtaili
Mowa-kallioiden teräviä paasia ja kärkiä vastaan; sitte heittäytyi se
venhettä kohden. Täytyi nousta kallioille ja tarttua varppeihin. Vaan
kallioilla ei monessakaan paikassa voinut seisoa, ja pitkien ja
uutteroiden ponnistusten jälkeen päästä näiden terävien soppien ohi,
täytyi vihdoin lakata yrittämästä toteuttaa tätä tuumaa ja koettaa
airojen avulla kulkea virrassa eteenpäin. Vaikka kova virta syöksi
Mowa-kallioita vastaan ja huuhteli niitä, niin joki kuitenkin luisui
mahdottomien aaltojen läheisyyteen, jotka tulivat putouksesta, ja
vaikka soutajat ponnistivat kaikki voimansa, pitääkseen venhettä
kallioiden ja virran vasemmalle ryöppyävän juoksun välillä, niin
huomattiin pian selvään, että se nähtävästi läheni jälkimäistä. Raju
ajatus lensi Stanleyn aivoihin, että nimittäin olisi parempi seurata
virtaa alaspäin, kuin raskaalla ja vuotavalla venheellä pyrkiä
vastavirtaan. Tätä tarkoitusta varten käski hän soutamaan venhettä
lähemmäksi syöksyvää päävirtaa, vaan huomasi ajoissa sen hulluudeksi,
sillä jono pyörteitä liikkui alituisesti sillä juovalla, missä molemmat
virrat vastaiseen suuntaan kulkivat toistensa ohitse. Alaspäin kulkeva
virta kohosi harjun tavoin; sen keskellä pyöri taajaan laineita, jotka
heittivät suuren vesijoukon sivuille. Tämä tapasi toisen samallaisen,
jonka vastavirta heitti, ja kova taistelu syntyi. Kuohulaineet
muodostivat ammottavia pyörteitä, joissa vesi kierteli suurella
voimalla, kunnes syvyydet olivat täynnä, jolloin vesi kohosi korkeiden
kukkuloiden tavoin. Tällainen näytelmä alkoi Stanleyn silmäin edessä.
Eräs pyörre oli muutamaksi silmänräpäykseksi lakannut liikkumasta, ja
sen sijaan kohosi nyt vuori, jonka mahdoton vesijoukko ja kauhea kohina
saattoi jokaisen haluamaan päästä kauaksi tästä paikasta. Kun Stanley
pelkäsi ettei voitaisi päästä pakoon, heitti hän saappaat, nutun ja
vyön päältään ja viittaamalla käskettyään Uledia laskemaan tuulen
puoleen, huusi hän venheen miehistölle, että se ponnistaisi viimeiset
voimansa tahi valmistuisi kuolemaan.
Venhe kulki kuitenkin kohoilevan ja roiskivan veden mukana ja tuli
siten vesivuoren alapuolelle, jonka äkillisessä laskeutumisessa suurin
vaara oli tarjolla; se seisahtui kuitenkin ja pysähtyi tuhoatuottavan
kuilun luo, joka oli syntynyt vuoren sijaan ja kauheasti ammotti
venheen peräpuolella. Soudettiin epätoivon voimilla ja soutajat pitivät
onnellisesti venheen kohdallaan, kunnes uusi mullistus syntyi, jonka
loputtua se vihdoin pelastui.