puolin jokea. Stanley oli nyt lähestymässä välttämätöntä pakkoa panna
se päätös toimeen, jonka hän oli tehnyt ennenkuin oli lähtenyt
vaaralliselle retkelleen, nimittäin: voittaa tai kuolla. Mitä oli
tehtävänä? Olisiko heidän käännyttävä rantaan ja kohdattava noita
raivoisia ihmisiä, joiden kauhea ulvonta esti kosken juhlallista
jyminää kuulemasta, vai olisiko heidän uskallettava alas koskea
huolimatta sen vaaroista!
Kuitenkin oli jokin päätös tehtävä. Stanley antoi ohjata oikeanpuolista
rantaa kohden, jossa villejä vilisi metsissä ja joessa. Laskettiin
ankkuri ja alettiin taistelu, mutta 15 minuutin kuluttua huomasivat he,
etteivät he voineet saada ajetuksi villejä pois. Taas nostettiin
ankkuri ja Stanley antoi ohjata takaisin ylös virtaa ja sitten virran
poikki. Manwa Sera lähetettiin nyt neljän kanootin kanssa vähä
edemmäksi ylös virtaa, tuodakseen miehensä metsien läpi ja
hyökätäkseen villien päälle takaapäin. Kun Stanley hetken päästä kuuli
pyssynlaukauksen metsässä, astui hän kohta maalle, keihäs- ja
nuolisateessa. Taistelua jatkettiin sitten puulta puulle aina
auringonlaskuun saakka, jolloin vihollinen vihdoinkin saatiin ajetuksi
pakoon.
Stanleyn-koskia alas. Vaaroja ja taisteluita.
Sittenkun seuraavanakin päivänä oli taisteltu ja villit karkoitettu,
lähetti Stanley Frankin 50-miehisen osaston kanssa kirveillä hakkaamaan
polkua selväksi, sekä 15-miehisen musketeilla varustetun vartiajoukon
asetettavaksi metsiin pitkin aijottua tietä, ja sittenkun kaikki oli
valmiina, vedettiin vene ja kanootit maata pitkin ruoko-, palmu-,
viiniköynnös- ja loiskasvu-pensastojen läpitse, ja kaksipäiväisen
uutteran työn jälkeen purjehtivat he taas rauhallisilla vesillä.
Seuraavassa koskessa oli kova onnettomuus tapahtumaisillaan, kun eräs
kanootti meni kumoon juuri eräässä paikassa, jossa virta oli erittäin
kova. Kaksi niistä kolmesta miehestä, jotka olivat kanootissa,
pelastivat kuitenkin pian Manwa Sera ja Uledi, jotka omalla
kanootillaan riensivät apuun oman henkensä uhalla, mutta kolmas,
Zaidi parka, piti itseään kiinni kanootissa, joka kuitenkin pian
rupesi kulkemaan putousta kohdin, ja hänen kuolemansa näytti jo
välttämättömältä. Suuressa koskessa kohoaa yksinäinen, terävä kallio;
tätä vastaan kulkeentui kanootti, hajosi aaltojen painosta kahdeksi
kappaleeksi, joista toinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi
vedenpinnan yli. Tähän päähän kiipesi puoleksi hukkunut mies ja ryömi
siitä ylös kallion harjalle, joka ei ollut sen korkeammalla kuin että
vesi ulottui hänen jalkoihinsa saakka. Kun hän katsoi koskea ylöspäin,
erotti häntä maasta vasemmalla 150 jalan levyinen ala väkevää virtaa;
oikealla lähes 150 jalkaa kuohuvia ruskeita aaltoja, ja kohta hänen
takanaan syöksyi vesi suoraan alas kuusi kai kahdeksan jalkaa 30 jalan
levyisestä aukosta sen kallionnypyn, jolla hän istui, ja erään 80 jalan
pituisen kalliosaaren välillä.
Tuskin juuri voi kuvitella mieleensä vaarallisempaa asemaa kuin se,
missä tämä miesparka oli.
Sittenkun ensimmäinen hämmästys oli ohitse, alettiin ryhtyä
toimenpiteisin hänen pelastamisekseen. Muutamia miehiä lähetettiin
kokoamaan rottinkia, josta punottiin köysi, millä koetettiin päästää
pieni kanootti hänen luokseen, mutta samassa silmänräpäyksessä kun hän
näytti tarttuvan siihen kiinni, tempasi sen pois koskea kohdin virtaava
vesi, joka oli niin väkevää, että köysi katkesi kuin purjelangan pää,
ja kanootti kulki nuolena hänen ohitseen, ohjaantui pyörteesen, sattui
jotain kiveä vastaan, halkesi ja meni viimein pieniksi palasiksi. Sen
jälkeen koetettiin heittää hänelle lujiin köynnöskasveihin sidottuja
seipäitä, mutta virta oli niin epätasainen ja riehuva, ettei tämä
onnistunut; hän ei itse uskaltanut kättäkään liikuttaa, vaan istui
hiljaa ja katsoi turhia yrityksiä hänen pelastamisekseen.
Vihdoin otatti Stanley uuden kanootin ja kiinnitti sen etukeulaan
kolmesta tuuman vahvuisesta rottingista tehdyn köyden, jossa rottingit
olivat palmikoidut ja kiedotut yhteen telttinuorilla. Samanlainen köysi
kiinnitettiin laitaan ja kolmas perään, kukin köysistä 180 jalan
pituinen. Lyhyempi 90 jalan pituinen kiinnitettiin kanootin perään, ja
oli sillä tarkoituksena että se, joka menisi mukaan, heittäisi sen
Zaidille.
[Kuva: Zaidin pelastus.]
Kahta vapaaehtoista tarvittiin. Ei kukaan tahtonut astua esiin. Stanley
lupasi palkintoja. Ei sittenkään ilmoittautunut kukaan. Mutta kun
Stanley rupesi nuhtelemaan ja kysymään heiltä miltä heistä tuntuisi
olla semmoisessa tilassa, yhdenkään ainoan ystävän tarjoamatta apuaan
heidän pelastamisekseen astui Uledi, majoitusmestari, esiin ja sanoi:
"Kyllä, herra, minä menen. Mambu kwa mungu -- minun kohtaloni on
Jumalan käsissä." Eräs venepojista lausui nyt: "Kun Uledi menee, niin
menen minäkin".
Nuo kaksi vapaaehtoista saivat nyt käskyn soutaa virran poikki, niin
että perää voivat ohjata ne, jotka seisoivat maalla.
Keula- ja laitaköydet pidettiin löyhällä siksi kunnes kanootti oli
tullut 60 jalan päähän ryöppyisästä koskesta. Uledi koetti nyt heittää
peräköyden Zaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kanootin
kohta sivuun, niin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran
ruskeiden aaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi sen
aina vetää takaisin kanoottiin. Viisi kertaa uudistettiin koetus; mutta
vihdoin kuudennella kerralla laskivat he, kehotettuina köysien
kestäväisyydestä, kanootin alemma, niin että se oli vaan 30 jalan
päässä Zaidista, ja Uledi nosti nyt peräköyden ja heitti sen hänelle,
niin että se koski hänen käsivarteensa. Hän oli tuskin ehtinyt tarttua
siihen, ennenkuin hän vierähti vaahtoavaan syvyyteen. Kolmeenkymmeneen
sekuntiin ei häntä näkynyt, ja luultiin häntä jo menneeksi, kun hänen
päänsä äkkiä sukelsi ylös pauhaavista aalloista. Silmänräpäyksessä
annettiin käsky: "vetäkää rantaan", mutta ensi nytkäyksessä katkesivat
keula- ja laitaköydet, ja kanootti alkoi liukua vasemmanpuolista
virranhaaraa kohden. Peräköysi katkesi tämän jälkeen, ja kauhistuen
asian päättymisestä, seisoivat kaikki ja katsoivat kuinka tuo
irtanainen kanootti meni varmaa perikatoansa kohden. Mutta äkkiä
pysähtyi se. Zaidi piti mainingissa kiinni köydestään ja teki saman
palveluksen kuin ankkuri, ja kanootti ajaantui kalliosaarta vastaan.
Uledi ja hänen toverinsa juoksivat nyt kanootista ylös saarelle,
kumartuivat eteenpäin ja auttivat Zaidin ylös koskesta, jonka jälkeen
heidän onnistui epätoivon ponnistuksilla vetää kanootti ylös saarelle.
Mutta vaikka kaikki hurrasivat ja iloitsivat tästä onnistuneesta
koetuksesta, oli tämä muutos heidän tilassaan aivan kuin lykkäys
kuolemantuomiossa. Heidän ja mannermaan välillä oli 150 jalkaa hurjia
laineita ja vastustamaton vedenpaljous, oikealle heistä oli 900
jalkaa leveä koski, ja alapuolella pitkän pitkä matka pienempiä
vedenputoksia, raivoisia koskia ja suuria pyörteitä, huoneen korkuisia
aaltoja kauhean joen keskikohdalla ja tuolla alapuolella julmat
ihmissyöjät.
Kahdenkymmenen turhan koetuksen jälkeen onnistui kuitenkin heittää
saarelle pieneen kiveen kiinnitetty nuora. Nuoran toiseen päähän
kiinnitettiin sitten telttiköysi, joka oli hätääntyneiden hallussa.
Tämä vedettiin rantaan ja sidottiin kiinni paksuun rottinkiköyteen,
jonka he vetivät luokseen ja kiinnittivät erääsen kallioon, niin että
viimeinkin, niinkuin näytti, saatiin siltaside virran yli. Mutta koska
jo alkoi hämärtää, täytyi lykätä pelastushommat huomispäivään.
Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi uusi köysi yli, sekä
sitäpaitsi hoikkia köysiä kiinnitettäväksi vyötärysten ympäri
jokaiselle. Nyt huusi Stanley heille ja kehotti Uledia ensimmäisenä
lähtemään matkaan, sillaikaa kun kymmenen miestä tarttui kiinni siihen
köyteen, jonka toinen pää oli kiinnitetty hänen vyötäryksiensä ympäri.
Uledi nosti kätensä taivasta kohden, ja syöksihe raivoisaan virtaan,
tarttuen kiinni siltaköyteen. Hän vajosi syvyyteen, mutta pian näkyi
hän taas ja veti itseään käsillään vuorotellen eteenpäin, sill'aikaa
kun aallot vyöryivät hänen ylitsensä, niin että hän välistä katosi
kokonaan ja viimeiseltä näytti kuin jos hän tuskin voisi hengittää;
mutta äärettömällä ponnistuksella heitti hän ruumiinsa tempomalla
laineiden päälle ja laittoi siten itsensä aaltojen läpi kunnes hän tuli
niin lähelle rantaa että tusina odottavia käsiä ojennettuina pelasti
puoleksi läkähtyneen miehen. Zaidi seurasi kohta perästä, ja tuli
myöskin onnellisesti maalle, jossa häntä sydämellisesti tervehdittiin
kaksinkertaisesti pelastuttuaan hengenvaarasta. Nuorin tuli viimeksi,
ja pidättäen hengitystään katselivat kaikki ripeän pojan taistelua
tässä kuoleman hurjassa syleilyssä. Hän oli ehtinyt noin puolitiehen,
kun aaltojen paino tuli niin väkeväksi että hän menetti kädestään
toisen köyden, jolloin rannalla olevilta miehiltä pääsi kauhistushuuto,
peläten että hän kokonaan heittäytyisi irti epätoivossaan. Stanley
huusi nyt hänelle tuimalla äänellä: "Pidä kiinni, hupsu, ja näytä
olevasi mies!" ja kolmella oiva tempauksella tuli hän niin lähelle että
pelastajat voivat tarttua häneen kiinni. Kaikki halailivat ja ylistivät
häntä.
Yöksi 19 p. vastaan ruvettiin uusien vaivojen ja taisteluiden jälkeen
yökortteeriin oikealla rannalla, eräällä markkinapaikalla. Seutu oli
viehättävä, puut isot, metsä ennen auringonlaskua autio ja toivottiin
oltavan jo poissa ennenkun aurinko seuraavana aamuna nousisi niin
korkealle, että villit ehtivät kokoontua markkinapaikalle.
Mutta hetken perästä tuli eräs Stanleyn miehistä murheellisen näköisenä
ja kertoi että he olivat vangitut verkkoon.
"Verkkoon!" huudahti Stanley. "Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Asia on niin, herra; he ovat jännittäneet korkean verkon leirin
ympäri, lujista köysistä tehdyn verkon".
Stanley kutsui luokseen Manwa Seran ja antoi hänelle käskyn soutaa ylös
jokea puolen peninkulman verran ja, tunkeuduttuaan leirin takana
olevaan metsään, asettua väijyksiin lähelle jotakin toripaikalle
vievistä poluista. Tunnin odotettua, sitä varten että lähetetyillä
olisi tarpeeksi aikaa ehtiä paikoilleen, annettiin merkki raikuvalla
torventoitotuksella ja neljä kilvillä varustettua miestä lähetettiin
leikkaamaan irti verkkoa, sill'aikaa kun kymmenen pyssymiestä ja
kolmekymmentä keihäänheittäjää oli valmiina ryhtymään tarpeen vaatiessa
tappeluun. Kun verkkoa leikattiin rikki, tuli neljä tai viisi keihästä
vinkuen metsiköstä. Stanleyn miehet ampuivat umpimähkään, hyökkäsivät
esiin ja näkivät useita haamuja pikaisesti pakenevan leirin läheltä.
Pian kuultiin muutamain Stanleyn miesten päästävän kovia huutoja ja
nähtiin hyppäävän eteenpäin veren virratessa heidän jaloistaan,
sill'aikaa kun he huusivat:
"Älkää menkö polulle! Lähtekää pois tieltä!"
Kun tarkemmin katsottiin polkua, huomattiin että maan-asukkaat olivat
leikanneet ruokojen päät hyvin teräviksi, niin että Stanleyn miehet
olivat niistä saaneet jalkoihinsa aina luihin saakka meneviä haavoja.
Sittenkun viholliset olivat karkoitetut, saapui matkue viimein monien
taistelujen ja vaarojen jälkeen seitsemännen ja viimeisen kosken luo
tässä jaksossa.
Huomattiin pian että seutu tämän kosken ympärillä oli yhtä väkirikas
kuin mikään muukaan paikka täällä koskien varrella. Suurien
sotarumpujen hälinä kutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän
kalastajan joelta ja jokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun.
Stanley asetutti leirin tiheään metsään. Ampujia asetettiin
puoliympyrään esipuolen eteen, sill'aikaa kun kaikki muut tarttuivat
kirveesen ja rakensivat korkean ja tiheän muurin havuista ja pajuista.
Tuskin oli tämä tehty, ennenkun villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja
rohkeudella, joka olisi tuottanut tuhoa, jos se olisi ollut arvaamaton.
He koettivat yhä uudestaan tunkea piiloutuneiden pyssymiesten linjan
läpi, mutta heidän ei onnistunut edes tulla leirin näkyviinkään. Heidän
sotatorvensa, ja heillä näytti olevan tavattoman suuri luku niitä,
kaikui metsässä valittavalla äänellä ja suuret rummut niissä lukuisissa
kylissä, joiden läpi virta juoksi, vastasivat niille lähetettyihin
merkkeihin.
Kun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin sen
kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin
suurimmassa kiireessä tehdyn huononpäiväisen leirin suojelemiseksi,
sillaikaa kun ne, jotka eivät taisteluun ottaneet osaa, olivat suojassa
korkean maakasan ja kanoottien takana. Illan tultua vetäytyivät villit
takaisin.
Aamulla Tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön suuremmalla innolla ja
kello 10 aamupuoleen oli retkikunta päässyt viimeisen Stanleyn-kosken
sivuitse ja ehtinyt kovien ponnistusten päähän, joita oli kestänyt
kaksikolmatta päivää, ja sinä aikana oli sen kimppuun päivillä ja öillä
hyökänneet rajut ihmissyöjät ja hurjat villit, jotka olivat valinneet
koskissa olevat saaret asuinpaikoikseen.
Uusia taisteluja.
Retkikunta laski taas alaspäin komeata virtaa, jonka leveät,
harmaanruskeat laineet ihastuttivat kaikkia. Nuo kauheat tapaukset,
joita he olivat kokeneet, eivät olleet tehneet heitä laisinkaan
alakuloisiksi. Venepojat ilahuttivat itseään laulamalla vilkkaimpia
laulujaan, ja jokainen retkikunnan jäsen yhtyi innostuksella niihin.
Miehet, naiset ja lapset tunsivat kaksinkertaista voimaa pitää tätä
raikasta, rohkeaa mieltä, joka auttoi heitä tunkeumaan ihmissyöjäin
asuman maan läpi Stanleyn-koskien rannoilla.
Joki alkoi vähitellen levetä; 900 jalan levyisestä leveni se 1,200
jalkaan. Saaria näkyi aina enemmän, ja ne loistivat tuuheista, korkeain
runkojen kannattamista latvoista.
Mutta suurin vaara seurasi kuitenkin yhä heidän kintereillään: villien
raivoisa vihollisuus. Useampina päivinä tapahtuneiden lakkaamattomien
taistelujen jälkeen tehtiin retkikuntaa vastaan eräänä päivänä
hyökkäys, joka oli aivan saattamisillaan sen perikatoon.
Kauhean suuria kanoottia käsittävä veneistö ohjasi alas heitä kohdin,
suuruudessa ja luvussa monikertainen kaikesta mitä he siihen saakka
olivat nähneet! Ja edessäpäin muutamain saarien vieressä näkyi myöskin
paljo kanoottia täynnä villejä. Stanley lasketti veneistönsä ankkuriin
ja valmistautui puolustukseen. Miehet, naiset ja lapset, jotka eivät
voineet ottaa osaa taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja
ja keuloja, ja näiden takana pidettiin kiväärit ja musketit
ojennettuina.
Vihollisen sotavoima tuli ohjaten. Etunenässä nähtiin
jättiläiskanootti, jossa oli kaksi riviä seisovia soutajia,
neljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät
tahdissa, tempoessaan kovaäänisesti, hurjasti laulaen alustaan esiin.
Keulassa näkyi kymmenen komeata, nuorta sotilasta punaisia ja harmaita
papukaijan sulkia päässä, perässä seisoi kahdeksan miestä, jotka
ohjasivat mahtavaa alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat
koristetut norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan
päällikköjä, tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin
keulalaidassa liehui paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja.
Rumpujen kauhea hälinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja
kirkuva laulu kahdestatuhannesta ihmiskulkusta ei ollenkaan vaikuttanut
rauhoittavasti Stanleyn miehiin.
Kysymyksessä oli seisoa tai kaatua.
Kun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet sen
molemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain
kastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä
silmäyksen väkensä yli.
"Pojat, olkaa nyt lujia", sanoi hän rohkaisten, "odottakaa siksi kun te
näette ensimmäisen keihään ja tähdätkää sitte tarkkaan. Älkää ampuko
kaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi kunnes olette varmoja
miehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä ainoastaan teidän
kiväärinne voivat pelastaa teidät."
Frank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa, mustien
puukilpien hyvän suojan takana, Manwa Sera oikealla siivellä ja hänen
kanoottinsa laidoista säkenöitsivät kiväärit jotenkin koeteltujen
miesten käsissä.
Jättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin
sillä olisi aikomuksena ollut soutaa tämä upoksiin; mutta 150 jalan
päässä käänsi se sivuun, ja kun se oli tullut melkein vastapäätä,
panivat etukeulassa olevat soturit keihäänsä vinkumaan ilman kautta, ja
siihen vastattiin vilkkaalla räiskyvällä kiväärintulella. Viisi
minuuttia jatkettiin ampumista, tämän ajan kuluttua vetäytyi vihollinen
vähäsen takaisin.
Stanley nostatti ankkurin ja rupesi heitä takaa-ajamaan ylös virtaa
oikeaa rantaa pitkin, siksi kun keksittiin heidän kylänsä erään niemen
takana. Silloin ohjasi hän suoraan rantaan, ja jatkoi kaduilla
taistelua niiden kanssa, jotka olivat astuneet maalle, kunnes he
karkoitettiin ylös metsiin.
Etevimmässä kylässä oli eräänlainen norsunluusta tehty temppeli, jolla
oli leveä, pyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan
kannattamana; tämä laitos oli neljän jalan korkuisen kampesh-puun
mehulla maalatun epäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät,
parta ja hiukset. Kuvio oli jotenkin köntikäs, mutta sen varmaan voi
arvata miehen kuvaksi. Wangwanat tahtoivat saada omikseen nämä
norsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa ne mukaansa kanootteihin.
Sitäpaitsi koottiin sata muuta norsunluu-kappaletta joita oli kiilain,
pitkien sotatorvien ja jyvien jauhamista varten tehtyjen survimien
muodossa, norsunluisia rannerenkaita ja kuulia, sekä samoin
norsunluisia vasaroita, joilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.
Tämä viimeinen niistä kahdeksastakolmatta vimmatusta taistelusta, joita
Stanleyllä ja hänen väellänsä oli kestettävänä näissä aarniometsissä,
sai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkia, mitkä ihmisiltä näyttivät,
ja herätti heissä tunteen, jota voi verrata siihen, mitä innokkaasti
ajettu hirvi tuntee kun se, monta kertaa väsytettyänsä koirat ja
käytettyään pikku koukkujaan niiden välttämiseksi, läähöttäen ja
väsyneenä kuulee vainoojainsa kauhean, pöyristyttävän vinkunan takanaan
ja vapisee pelosta. Niin olivat myös hekin urhoollisesti taistelleet
villiä laumoja vastaan, murtautuneet monien kymmenien heidän
laivastojensa läpi, yötä päivää kestäneet heidän yhä uudistuneita
hyökkäyksiään ja käyttäneet kaikki keinot itsensä puolustamiseksi,
mutta vielä kaikui heidän korvissaan nämä villit ulvonnat tämän kauhean
joen joka polvessa, vielä kiiruhtivat käärmeentapaiset kanootit
lakkaamatta esiin hyökkäystä varten ja aina yhä kuului rumpujen,
torvien ja sotahuutojen huumentava hälinä. Ja vielä olivat he
ainoastaan mannermaan keskimmäisessä osassa. Kuolema oli myöskin
valinnut joukosta yhden ja toisen. Koko retkikunnassa ei ollut
kolmeakymmentä, jotka eivät olisi olleet enemmän tai vähemmän
haavoitettuja. Näytti mahdottomalta jatkaa tätä kauheata elämää.
Jonakin päivänä täytyisi heidän laskeutua alas niinkuin karitsain ja
ojentaa esiin kaulansa ihmisteurastajille.
Mutta heidän matkallaan oli myöskin valoisat ja suloiset hetkensä,
silloin nimittäin kun he liukuivat eteenpäin ahtaista virroista,
viehättäväin saarten välitse, joita palmut ja ryytipensaat peittivät;
niiden tuoksut ja kevätmäiset värit saivat heidät unohtamaan ne vaarat,
joissa he olivat. Heidän edessään polveili toisten saarien rannat,
joilla samoin ikuinen kevät ja viheriäisyys vallitsi. Siellä tapasi
pumpulipuita, palmuja, villiä taatelipuita, korkeita, käärmeentapaisia
rottinkipuita kauniine, riippuvine höyhenen-tapaisine lehtineen,
korkearunkoisia gummipuita ja voipuita. Pitkin rantoja, varsinkin
pienissä, rauhallisissa lahdissa, rehoittaa runsaasti eräs ruohonlaji,
jonka pitkät, vaaleanviheriät lehdet kahisevat kun tuulenhenkäys
puhaltaa ylös virtaa. Niiden pienten salmien rauhallisessa, haaleassa
vedessä, jotka oikullisesti polveilevat matalampien saarien välillä,
rehoittaa ihmeellinen paljous vesikasvia, joissa on valkoiset tai
lavendelinväriset kukat. Molemmin puolin näitä pikku salmia kasvoi,
tiheässä kuin aitaus, aina viheriöiviä sanajalkoja aavistamattomassa
kehityksessä.
Jos tarkasti päivänpaisteista rantaa, niin voi olla varma siitä että
krokodiili lojui ja makasi siellä syöksähtääkseen sitten jokeen kovalla
molskahduksella; tai myöskin sai nähdä jonkun epäluuloisen ja vaanivan
virtahevon kujeita ja kuulla sen karjumista, jonka voimaa kaksinkerroin
lisäsi kaiku, joka vieri rannalta toiselle näissä autioissa seuduissa.
Rannoilla vilisi marabu-haikaroita, balearin-kurkia, punaisia
flamingoita, hanhia, parvittain villiä ankkoja, kakkuria, jäävarpusia,
hopeahaikaroita, mustia ja valkoisia ibislintuja ja rantasipiä.
Eräällä saarella nähtiin norsu, jolla oli komeat torahampaat, eräällä
toisella melkoisesti pitkällä saarella nähtiin koko lauma punaisia
puhvelia, jotka ovat pienempiä ja yleensä aivan erilaisia kuin ne
mustat puhvelit, joita on maanosan itätienoilla.
Korkeammat ja metsäisemmät saaret olivat täynnä apinoita. Kun kahisi
pensaissa, näki usein jonkunlaisen suuren, partaisen apinan, joka
seisoi pystyssä.
Mutta tätä luonnon moninaisuuden ja rikkauden nauttimista häiritsivät
alinomaiset vaarat ja verenhimoisten villien hyökkäykset. Ihminen oli
ainoa kauhea ja inhottava olento tässä lämpöisen ilman-alan
paratiisillisessa loistossa ja komeudessa, ja alinomainen pelko ja
kuolemanvaara teki mahdottomaksi täydellisesti voida iloita luonnon
kauneudesta.
Kun tultiin lähemmä joen suuta alkoivat villit näyttää ampuma-aseita ja
nyt tuli vaara monta kertaa suuremmaksi. Niinpä oli Stanleyllä kerran
eräässä villien hyökkäyksessä äkkiä kolme kanoottia ihan edessään ja
hän näki yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuina itseään
kohden. Kun hänellä oli paikkansa veneen etukeulassa voidakseen johtaa
retkikunnan matkaa alas virtaa, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä
useammille, kun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä
lähestyivät. Mutta kuten useammissa muissakin tilaisuuksissa pelastui
hän nyt siten että itse hänen näkönsä herätti vihollisissa kummastusta.
Jos hän olisi ollut musta, olisi hän aikoja sitten ollut tapettu, mutta
nyt, kuten usein ennenkin, oli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja
verenhimo, niin että keskellä taistelua raukesi käsi jousta
virittämästä tai keihästä heittämästä. Myös nytkin kun villien
pyssynhanat olivat vedetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa
tuottavaan liipaisimeen, vajosi vihollinen katselemaan tuota hiljaista
ja liikkumatonta haamua, joka lienee tuntunut heille yhtä kummalliselta
kuin joku niistä kuvitelluista olennoista, joita esi-isiltä perityt
sadut olivat heille kuvailleet -- "valkoista!"
Pieninkin liikahdus olisi luonnollisesti saattanut hänelle
silmänräpäyksessä kuoleman. Ei ollut lainkaan hauskaa istua ja tuntea
olevansa tähtäyspilkkuna niin monelle kiväärinluodille, mutta se oli
viisainta mitä voi tehdä. Kun hän siten oli ison maanasukas-joukon
uteliaisuuden esineenä, oli Frank herättänyt samallaista kummastusta
villijoukossa, joka väijyi heitä toiselta sivulta ja retkikunnan aasit
saivat myös kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu
raivoamaan, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit tulivat
voitetuiksi ja ajettiin pakoon.
Pahinta oli että asiain niin ollen oli mahdotonta ostaa mitään
ruokavaroja. Kuinka niitä voi saada kun heidän ääneensä kohta
vastattiin kuolettavilla luodeilla. Usein katsoivat he senvuoksi
nälkäkuolemaa silmiin.
Kova onnettomuus. Uledin rikoksellisuus.