ylös; siinä oli niin paljo villejä, että heidän lukunsa nousi noin
viiteen tahi kahdeksaan sataan henkeen. Kun he olivat tulleet virstan
matkan päähän kylän yläpuolelle, ohjasivat he kulkunsa virtaa myöten
kylään päin puhaltaen torviinsa ja hirveästi rummuttaen. Samassa
silmänräpäyksessä vastasivat -- ikäänkuin jos tämä olisi ollut merkki
maalla oleville -- sotatorvet metsästä, ja nuolisade lensi metsästä.
Tässä silmänräpäyksessä tiesi joka mies, että hänen joko täytyi
taistella elämänsä edestä tahi antautua sen kohtalon alaiseksi, joka
hänellä vastaisessa tapauksessa oli odottamassa -- tulla päätönnä
virtaan viskatuksi.
Oli puolen tunnin kuluessa taisteltu epätoivon voimilla. Epävarmaa
on kuitenkin, miten lopulta olisi käynyt, jollei Tippu-Tibin
johtama etujoukko ja maaosasto olisi tullut juuri ratkaisevassa
silmänräpäyksessä ja peljästyttänyt metsän villejä, jotka puhaltaen
torviinsa ilmoittivat kanooteissa oleville tovereilleen tämän apujoukon
tulon; monet näistä kanooteista olivat juuri silloin maalle
nousemaisillaan. Kun joessa olevat maan-asukkaat kuulivat nämä merkit,
vetäytyivät he takaisin, mutta soutaessaan pois ilmoittivat he
aikomuksensa olevan estää kaikkea pakoa sekä ylös että alas jokea, ja
näyttivät ääretöntä ylenkatsettaan heittämällä ylös vettä airoilla.
Kun kaikki olivat saapuneet, kutsui Stanley yhteen neljäkymmentä
leirinpuolustajaa ja sanoi heille, että jos vihollinen oli vienyt
kanoottinsa vastapäätä sijaitsevan saaren taakse, oli luultavaa että
villit alkaisivat uudestansa taistelun, että sen vuoksi oli
välttämätöntä koettaa estää tätä, mikäli mahdollista oli, tekemällä
yöllisen retken ja huomaamatta katkaisemalla touvit vihollisen
kanooteista, niin että nämä joutuisivat vesiajolle, jolloin villit
näkisivät olevansa pakotettuja jättämään hyökkäyshommat.
Frank Pocock sai käskyn valita miehistöstä itselleen apulaiset ja
miehittää ne neljä pientä kanoottia, jotka voivat kantaa noin
kaksikymmentä miestä. Hänen piti sitten mennä pikku saaren
eteläpuolelle ja panna kanoottinsa riviin poikki kanavan suun, saaren
ja oikeanpuolisen rannan välillä, sill'aikaa kun Stanley veneellä
menisi saaren pohjaispuolelle ja, seuraten kanavaa alaspäin, etsisi
vihollisen kanoottia, katkaisisi köydet ja panisi ne vesiajolle, jonka
jälkeen Frank, niiden liikkuessa alaspäin, koettaisi ottaa niitä
kiinni.
Oli sateinen, pimeä ja myrskyinen yö, mutta kello 10 illalla, syvimmän
unen aikana, lähtivät he matkaan käärityin airoin, Frank hänelle
määrättyyn paikkaan ja Stanley ylös virtaa, pitkin vasempaa rantaa,
kunnes he, ehdittyään melkein saaren pohjoispään kohdalle, nopeasti
suuntasivat joen yli oikeanpuoliselle rannalle. Lakaten soutamasta, he
tutkivat tarkkaan rantaa ja huomasivat pian tulen. He soutivat hiljaa
sinnepäin ja keksivät kahdeksan suurta kanoottia, jotka rottingista
tehdyllä lyhyellä köydellä olivat sidotut syvälle saveen hakattuun
paaluun. Uledi, Hamadi ja Stanley olivat pian katkaisseet köyden, jonka
jälkeen he antoivat joka venheelle survauksen, niin että ne toisensa
perästä kulkivat kauas virtaan. He odottivat hetkisen ja seurasivat
sitten niitä veneellä. Neljä muuta kanoottia irroitettiin myöskin
vesiajolle kappaleen matkaa alempana. Kun he tulivat sisälle pienen
saaren ja rannan välillä olevaan kanavaan, näkivät he lukuisista
tulista, että suurin osa vihollisia oli majoittunut siellä ja että
heidän kanoottinsa mahtoivat olla kiinnitettyinä eri leirien
alapuolelle. He kuulivat selvään äänien sohinaa. He liukuivat kumminkin
eteenpäin korkeain rantain varjossa ja puiden juhlallisen pimeyden
peitossa kenenkään näkemättä heitä. Kanootti kanootin perästä, kullakin
airot ja äyskärit sisässä, survaistiin kovaan virtaan, joka vei ne alas
jokea, missä he tiesivät Frankin olevan valmiina virkkuine ja
tarkkanäköisine seuralaisineen. Tällä tavalla pantiin vesiajolle
kuusineljättä kanoottia, joista muutamat olivat hyvin suuria, ja koska
he eivät voineet keksiä useampia, seurasivat he myös hiljaa alas virtaa
kunnes tulivat Frankin kanoottien luokse.
Kaikki kanootit otettiin kiinni ja vietiin leiriin.
Seuraavana päivänä tehtiin sitten rauha ja veljeys villien kanssa,
jotka huomasivat että valkoinen mies oli heitä etevämpi
sotimistaidossa.
Iltapuoleen ilmoitti Tippu-Tib aikomuksensa olevan palata väkensä
kanssa Nyangweesen toista tietä kuin he olivat tulleet, ja niin
varmalla äänellä että Stanley ei yrittänytkään kehottaa häntä
muuttamaan päätöstään. Sairaiden kurja tila, korkea jokapäiväinen
kuolemantapausten luku, alinomaiset hyökkäykset ja viimeinen kauhea
taistelu olivat niin suuresti masentaneet Tippu-Tibin väkeä, ettei sitä
millään rahamäärällä olisi voitu saada edes silmänräpäystäkään
ajattelemaan matkan jatkamista.
Ilmoitettiin sittemmin, että koska Stanleyn velvollisuus pakotti häntä
panemaan kaikkensa päästäksensä suurta virtaa alaspäin ja koska
päälliköt ja etevimmät miehet retkikunnassa olivat päättäneet seurata
mukana, mihin vaan hän veisi heitä, lähtisi hän viidentenä päivänä
matkalle ja muodostaisi uuden, erityisen leirin, jonka jälkeen he
kuudentena päivänä astuisivat veneisin ja alkaisivat matkan jokea alas
päästäksensä valtamereen tai kuollakseen.
Manwa Sera lausui muutamilla sydämellisillä sanoilla arapialaisille,
että mustat miehet tekisivät mitä arapialaiset eivät uskaltaneet.
Uledi, majoitusmestari, sanoi Stanleylle venepoikain puolesta, että he
pitivät häntä isänään ja että vaikka kaikki muut kieltäytyisivät
tulemasta mukaan, Frank ja Stanley voisivat astua veneesen, jonka
jälkeen hän ja hänen ystävänsä uskaltaisivat lähteä tuolle pitkälle
matkalle, vieläpä jo sinä päivänä!
Joulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla
tarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa.
Kilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne
miehistöt, jotka olivat kunnostaneet itsensä, saivat kankaita
palkinnoksi. Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon vuoksi
myöskin arapialaiset osaaottivat, suureksi huviksi kansalle.
Loistokohta oli kilpailu mainion Tippu-Tibin ja Francis Pocockin
välillä. Arapialainen valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä
kilpailemaan palkinnosta, jona oli runsaasti koristettu isonlainen
hopeapikari ja malja. Vaikka Frank pani kaikkensa, teki jäntevän
arapialaisen jäntäreet kamminkin sen, että hän jäi jälkeen. Sen jälkeen
kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu-Tibin väen pikku poikain
kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista kilpailemaan
palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla herätti meluisaa
iloa satojen katselijain joukossa, joita oli kokoontunut saapuville
tähän tavattomaan tilaisuuteen. Muutamat olivat erittäin kankeita
liikunnoissaan, toiset sitävastoin olivat hyvin miellyttäviä ja
notkeita ja juoksivat suurella nopeudella.
Nämä harvinaiset juhlallisuudet päätettiin tanssilla, jota toimitti
sata villiä, kantaen kaikkia niitä höyhenkoristuksia, jotka osoittavat
sodan kunniaa ja vaaraa. Sitä säestettiin rumpujen soitolla ja
soinnukkailla puhalluksilla norsunluu-torvesta.
Muutamia päiviä sen jälkeen meni Stanleyn väki, miehet, naiset ja
lapset veneisin; heitä oli kaikkiaan 149 henkeä. Ratsastusaasit vietiin
myöskin veneisin, jonka jälkeen retkikunta matkusti eräälle saarelle
lähellä oikeanpuolista rantaa kappaleen matkaa ylöspäin virtaa.
Illalla kun kaikki, paitsi virkut vartijat, joiden huolena oli vene ja
kanootit, nukkuivat, oli Frankilla ja Stanleyllä vakava keskuslelu.
Frankilla oli sisimmässä sielussaan yhtä rohkeat toiveet kuin
Stanleyllä lopullisesta onnistumisesta, mutta sen vuoksi että tuo suuri
joki alinomaa juoksi pohjoiseen ja siis eteni merestä, näyttäytyi
jonkun tapainen levottomuus hänen muistutuksissaan.
"Ennenkuin me lopullisesti lähdemme matkaan, herra", sanoi hän, "tahdon
minä kysyä teiltä luuletteko te oikein todella, että me onnistumme.
Minä kysyn näin sen vuoksi, kun huomaan että meillä on paljon
vastahakoisuuksia."
"Luulenko? luulen, minä luulen että me kaikki kerran pääsemme ihmisten
ilmoille. Tosi kyllä on että meidän toiveemme ovat niin synkkiä kuin
tämä yö. Me olemme täällä 1,650 jalan korkeudella merenpinnasta. Mitä
johtopäätöksiä me tästä voimme tehdä? Joko niin että tämä joki juoksee
pitkän matkan pohjoispuolella päiväntasaajaa, tekee suuren mutkan ja
laskee Kongoon -- siinä tapauksessa ei ole luultavaa että joessa on
paljo koskia, -- tai myös niin, että me ennen pitkää huomaamme joen
päiväntasaajan likellä kääntyvän Kongoa kohden ja sen jälkeen syöksyvän
jotakin syvää rotko-uraa myöten tahi suurina koskina; tai myöskin on se
joko Niger tai Niili. Minä luulen kuitenkin että tämä on Kongo, ja jos
niin on, on tiellämme arvattavasti paljo koskia. Toivokaamme kuitenkin
että ne ovat kaikki yhdessä jaksossa, aivan lähellä toisiaan. Missä
tapauksessa hyvänsä. olkoon tämä Kongo, Niger tai Niili, olen minä
valmis, muuten ei minulla olisi sellaista lohdutusta. Vaikka minä
rakastan elämää yhtä suuresti kuin te tai mikä muu ihminen hyvänsä,
olen minä kuitenkin paneva tämän yrityksen menestykselle elämäni,
kaikkeni alttiiksi. Uhratakseni sitä ainoastaan hätätilassa, olen minä
miettinyt joukon keinoja, miten taistella villiä ihmisiä, villiä
luontoa ja tuntemattomia vaaroja vastaan. Me kyllä antaudumme kauheaan
vaaraan, mutta te tunnette sananlaskun: joka ei mitään uskalla ei
mitään voitakaan."
Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti.
Joulukuun 29 p. koitti. Harmaa sumu oli laskeutunut niin tiheäksi
virran yli, ettei edes voitu nähdä palmupuita kasvavia rannikoita.
Väestö oli yhtä synkeän näköistä kuin ilma. Aamutuuli karkoitti
vähitellen tuon raskaan, ikävän sumun, aurinko pääsi taas näkyviin ja
kappale kappaleelta esiintyivät kauniit, metsäiset rannat vitkaan ja
juhlallisesti. Viimein vihdoin näkyi harmaa joki ja kello 9 aamupuoleen
loisti sen pinta kirkkaana kuin peili.
"Veneisin, ystäväiseni! Lähtekäämme kohta matkaan! Ja tulkoon matkamme
onnelliseksi", komensi Stanley.
Rumpu ja vaskitorvi ilmoittivat kuuntelevalle Tippu-Tibille että
retkikunta lähti liikkeelle.
Väkevä, tumma virta vei heitä alaspäin ja pian saivat he kuulla
kaikuvan jäähyväislaulun sointuvat säveleet. Kuinka se soi kauniilta,
kun he tulivat lähemmäksi! Säveleet näyttivät tunkeutuvan tiheäin
pensastojen ja synkän metsän läpitse, ja joki näytti lempeästi vievän
säveleet poismenijäin luokse. Yhä korkeammiksi tulivat säveleet, täynnä
valittavaa nuottia. Pidättäen hengitystään kuuntelivat kaikki ihanaa
laulua, joka hellästi puhui erosta, irronneista ystävyydensiteistä,
pitkistä, ehkä ikuisista jäähyväisistä. Se oli Tippu-Tibin väki, joka
seisoen pitkin rantaa kirjavissa puvuissaan lauloi poismeneville
viimeistä lauluaan; he tulivat niin likelle että voi nähdä heidät, ja
liehuttivat niille käsillään. Tumma joki vei retkikuntaa yhä tasaisesti
eteenpäin, heikommiksi ja heikommiksi tulivat äänet ja viimein
hiljenivät kokonaan.
[Kuva: Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti.]
Mutta kun Stanley nosti silmänsä, näki hän tuntemattoman tien
kimaltavan portin avoimena ja virran ulottuvan sen kautta, peninkulman
toisensa jälkeen, koko salaperäisessä viehätyksessään. Hän nousi ylös
ja katseli väkeä. Kuinka vähä oli heitä tunkemaan näiden pimeän ja
sadun seutujen läpi! Melkein kaikki nyyhkyttivät. He istuivat alla
päin, kumarassa, niinkuin näytti, surusta ja pahoilla mielin.
"Sansibarin pojat!" huusi hän. "Nostakaa päänne pystöön ja näyttäkää
olevanne tyynimielisiä. Mitäpä meillä olisi peljättävää? Koko maailma
hymyilee meille. Me olemme täällä kuten yhden perheen jäseniä,
yhdistettyinä sydämen kaikilla siteillä ja kaikki siinä mielessä että
palata kotiimme. Katsokaa tätä virtaa; se on tie Sansibariin. Oletteko
koskaan nähneet niin leveätä tietä? Oletteko koskaan kulkeneet
sellaista väylää? Tarttukaa väkevästi airoihin, ja kiiruhtakaamme
eteenpäin."
Stanley kiiruhti nyt soutamista. Uledi, majoitusmestari, teki
joitakuita ripeitä koetuksia laulaaksensa erästä laulua ja saadaksensa
muita yhtymään iloiseen kööriin, mutta hänen äänensä painui pian niin
surkean käheäksi, että hänen hullunkuriset äänensä saivat hänen nuoret
ystävänsä nauramaan keskellä alakuloisuuttaan.
Estääksensä niin paljon kuin mahdollista taistelua maan-asukkaiden
kanssa suuntasi Stanley veneistönsä pitkin keskivirtaa. Mutta
maan-asukkaat näyttivät monissa paikoin väkirikkailla rannoilla
vihamielisiltä. Heillä oli päät koristettuina heiluvilla sulkasilla ja
he olivat kaikki varustettuja leveillä mustilla puukilvillä ja pitkillä
keihäillä.
Tulkit saivat käskyn huutaa sanaa "Sennenneh" (rauha!) ja sanoa oltavan
ystäviä.
Mutta villit eivät tahtoneet vastata tervehdykseen, vaan käskivät heitä
rohkealla, äreällä äänellä palaamaan takaisin.
"Mutta emmehän me tee kellenkään pahaa ystävät. Se on virta, joka vie
meitä eteenpäin, ja eihän virta voi pysähtyä eikä kääntyä takaisin."
"Se on meidän virtamme."
"Noh, hyvä. Sanokaa sitten virrallenne että se vie meidät takaisin,
niin me menemme."
"Jollette palaa takaisin, niin täytyy teidän tapella meidän kanssamme."
"Ei, älkää ajatelko sitä; mehän olemme ystäviänne."
"Me emme tahdo teitä ystäviksemme; me syömme teidät suuhumme!"
Kylissä kuului kauheaa rummunlyöntiä ja sotatorven puhallusta, ja
eräästä kylästä souti taas parvi maan-asukkaita heitä vastaan hurjasti
uhkaillen, ja teräväkeulaisia kanoottia soudettiin eteenpäin niin
nopeasti, että ne näyttivät hyppäävän veden yli niinkuin lentokalat.
Villit eivät odottaneet puhuttelemista, vaan heittivät keihäänsä niin
pian kun olivat tulleet lähelle, huutaen: "Lihaa! lihaa! Ah! Ah! Nyt me
saamme kylläksemme lihaa! Bo-bo-bo-bo, Bo-bo-bo-bo bo-o-o!"
Pieni lihava lurjus eräässä veneessä lähestyi keihäänkantaman päähän
Stanleystä; hän heilutti keihästään pontevasti ja irvisteli tarkoin
opitulla iljettäväisyydellä kasvonpiirteissään. Viimein vihdoin veti
hän kätensä takaisin, nojasi taaksepäin aina yhä samalla irvistyksellä
kasvoissaan ja hui! Keihäs lensi Stanleyn selän yli ja putosi vinkuen
veden pintaan veneen takana. Stanley nosti pyssynsä ja se villi ei
irvistellyt koskaan enää.
Joen puhdistaminen villeistä oli vaan viiden minuutin työ. Poimittiin
talteen useampia kilpiä, ja Stanley antoi käskyn että tästälähin ne
kaikki olivat huolellisesti talletettavat, sillä niistä voi olla
oivallinen turva kanoottia vastaan.
Siten kävi matka eteenpäin alituisten vaarain kautta.
Uusi vuosi, 1877, alkoi suloisella matkalla kolmena ensimmäisenä
tuntina auringon nousun jälkeen asumattoman seudun ohitse; Stanleyn
jokapäiväisten surujen vaivaama sielu sai sillä aikaa lepoa ihmetellen
katselemalla luonnon syvää unta. Metsä hengitti joka paikassa kauneutta
ja juhlallista rauhaa, suloista, uneksivaa lepoa, joka synnytti
tunteikkaan, vienosti alakuloisen mielialan. Oli turhaa koettaakaan
silmäellä paksun metsäseinän läpitse, joka seisoi mustana ja estäen
läpitunkemasta itse auringonvaloakin, joka näytti melkein polttavan
itse joen -- mutta mikäpäs voi estää mielikuvitusta? Hän iloitsi näistä
rauhallisista hetkistä, jolloin hän unohtaen pimeät ja pahat päivät,
mitä he olivat saaneet kokea, taasen sai täysin nauttia villin erämaan
juhlallista hiljaisuutta.
Mutta kohta kello yhdeksän jälkeen huomattiin että retkikunta lähestyi
uudistaloja, joita oli sekä saarella että rannoilla, ja taas herättivät
jymeät sotarummut metsän kaiun, joka kuului pitkin virtaa.
Palmupeitteisten rantojen varjosta pistäytyi äkkiä esiin suuria
kanoottia, villit venemiehistöt alkoivat laulaa sotalaulujaan ja
silloin tällöin nostivat he uhkailevain näköisinä keihäänsä ja kilpensä
korkealle ja laskivat ne taas jymisevillä iskuilla. Lyhyt taistelu, ja
matkaa jatkettiin sitten edelleen.
Välistä vastasivat kuitenkin villit ystävällistä Sennenneh sanaa, jota
tulkit huusivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja kaikkien
iloksi kerrottiin myöskin sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta.
"Sennenneh! Sennenneh! Sennenneh!" kaikui silloin huomattavassa
kilpailussa, kun kukin koetti huutaa kovempaa kuin toiset.
Puolituntia kulkivat he kerran alas jokea tällä tavalla ja vaihtoivat
villein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan, ystävällisiä
silmäyksiä ja tunteellisia sennenneh-huutoja. He huomasivatkin että oli
jonkunlainen taikavoima sennenneh-sanan pitkäveteisessä ja lempeässä
lausumisessa. Ne ystävälliset villit, joiden kanssa he vaihtoivat
näitä yksinkertaisia määkyviä kohteliaisuuksia, opettivat heidät
käytöksellään huomaamaan, että oli todellinen taikatemppu rauhan
saamiseksi pidentää joka sana äänellä, joka vapisi alakuloisesta
valituksesta.
He tulivat vihdoin erääseen runsaasti ja ihanasti viheriöitsevään
banaanilehtoon, joka takana olevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti
vielä suloisemmalta ja miellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla
rannassa nähtiin sadoittain miehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa,
uteliaasti katsellen lähestyvää veneistöä.
Eräs veneensoutajista huusi "Sennenneh" onnellisella vaikutuksella.
Tuskin oli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkun "Sennenneh"
kuului joka suusta rannalla olijain joukossa, pitkäveteisenä,
kaikuvana, siksi kun molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutonsa
ynnä sen kertomattoman ja hauskan nuotin.
Ääni oli maan-asukkailla lempeä, miesten ryhti ja naisten läsnäolo
osoitti rauhallista mielialaa, ja sen vuoksi annettiin käsky laskea
ankkuriin.
He viittasivat eräässä kanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi,
mutta nämä vastasivat nytkäyttämällä olkapäitään eivätkä tahtoneet
ottaa päällensä edesvastausta seurustelun alkamisesta muukalaisten
kanssa. Stanley kääntyi sitten heidän toveriensa puoleen rannalla,
sillä välimatka oli tuskin 100 jalkaa. He rupesivat kovaäänisesti
nauramaan, kuitenkin ilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen
miehensä ojensivat ulos kätensä heitä vastaan kämmenet käännettyinä
ylöspäin ja pää kallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä
ystäviksi, jotka olivat hyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet
harhateille, mutta koettivat löytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla
virran mukana.
Vaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden
haaveisin. He tuhlailivat osanoton-näytöksiään ja äkkipikaa syntyi
ystävällisten ilmoitusten vaihto.
Stanley piti ylhäällä erivärisiä pitkiä helminauhoja ja näytti heille
sinisiä, punaisia, valkoisia, keltaisia ja mustia.
"Oi, voi!" huokaili moni heistä ihaillen ja päitä kallistettiin päitä
vastaan ihastellen ja ylistellen.
"Kas niin, ystäväiseni, tulkaa tänne ja puhelkaamme. Tulkaa yhdellä
ainoalla kanootilla. Tämän saa se, joka uskaltaa tulla lähimmäksi
meitä", sanoi tulkki.
He näyttivät epäröivän hetkisen, muutamat poistuivat mutta palasivat
pian taas tuoden meluunia, kananpoikia, banaania ja kasvaksia y.m.,
jotka kaikki vietiin alas erääsen pieneen kanoottiin. Kaksi naista
astui siihen ja souti rohkeasti paikalle, Stanleyn väen ja rannalla
olevien villien ollessa juhlallisen hiljaisina.
"Poika", sanoi Stanley Mabrukille, pyssynkantajalleen, "kun kanootti
asettuu veneemme viereen, niin tartu lujasti siihen kiinni äläkä päästä
sitä eroamaan". Kanootti molempien mustien kaunotarten kanssa tuli yhä
lähemmäksi, ja sitä kohteliaammaksi tuli Stanley, sitä edemmä ojenti
hän kätensä ynnä nuo viehättävät loistavat helmet.
Vihdoin saapui kanootti paikalle ja asettui Stanleyn veneen viereen.
Mabruki tarttui kohta kiinni siihen aivan tuumaamatta. Stanley jakoi
heille helmi-nauhat. "Kas tuossa! tuossa on sinulle -- ja tässä
sinulle", sanoi hän ja jakoi helmet perässä olevan naisen ja hänen
toverinsa välillä.
He taputtivat ihastuneina käsiänsä ja näyttivät lahjojansa niille,
jotka seisoivat rannalla; vilkkaat kätten taputukset sieltä olivat
todistuksena myöskin heidän kiitollisuudestaan.
Naiset lahjoittivat Stanleylle palmuviiniä, kananpoikia, banaania ja
maniokkia, joita he olivat mukanaan tuoneet ja joita veneiden väestö
otti niin vilkkailla kättentaputuksilla vastaan, että rannalla olevat
maan-asukkaat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Mabruki määrättiin
päästämään kanootti irti, koska naiset itse pitivät kanoottiansa kyllä
lähellä, ja rauha vahvistettiin. Pian tulivat suuret kanootit
lähemmäksi ja asettuivat veneen viereen, niin että molemmin puolin
ilmestyi ikäänkuin tiheä muuri omituisia ihmiskasvoja.
"Sanokaa meille, ystävät", uteli Stanley, "mistä se tulee että te
olette niin ystävällisiä, kun ne, jotka asuvat tuolla ylempänä, ovat
niin pahoja."
Eräs päällikkö vastasi:
"Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa kansaa; he syövät ihmisiä,
mutta sitä emme tee me. He alkavat usein sodan meidän kanssamme, ja jos
joku tulee vangituksi, niin syövät he hänet suuhunsa. He hyökkäsivät
teidän päällenne, ja teidän taistellessanne heitä vastaan tulivat
meidän kalastajamme kotiin ja kertoivat että te tulitte, mutta he
sanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan että te tulitte ystävinä
sekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me ylös virtaa erään
naisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita. Jos te olisitte
olleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen kanootin. Me olimme
pensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme teitä; mutta te sanoitte
'sennenneh' heille ja ohjasitte saaren ja meidän kyliemme välillä
olevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet kanootin, olisivat meidän
rumpumme hälyyttäneet sotaan, ja te olisitte tulleet pakotetuiksi
taistelemaan meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme eräälle
tuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään."
Se olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli
nähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti
suuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska virta
pauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin,
lakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että
veneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljo
parempi, arvelivat he, kääntyä takaisin. Sittenkun Stanley oli saanut
nämä tiedot ystävällisiltä villeiltä, nostettiin kiviankkurit ja matkaa
jatkettiin verkalleen virtaa alas. Joka kylän edessä, jonka sivutse
kuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja naisia istuvan rannoilla ja
vilkkaasti vastaavan heidän rauhalliseen tervehdykseensä.
Mutta tätä ei kestänyt kauvan. Pian tultiin taas verenhimoisten
heimojen alueille. Villiä, laitettuina täyteen sotamaalaukseen, toinen
puoli ruumista värjättynä valkoiseksi, toinen puoli punaiseksi leveillä
mustilla juovilla, syöksyi esiin pensastoista heittäen keihäitään
venettä ja kanootteja vastaan, ja monta kertaa oltiin pakotettuina
taistelemaan tulisia taisteluita kanooteissaan takaa-ajavia villejä
vastaan.
Äkkiä, kun retkikunta kulki muutamien valtavien kallioiden ohitse
eräässä virran polvessa, kuului kaukaa ukkosentapainen jyminä. Se oli
jymeä pauhu eräästä koskesta, jonka joki täällä muodostaa.