katsojan ohi. Toisella rannalla levisi toinen synkkä metsä, aivan sen
näköinen, jossa he äskettäin olivat kärsineet niin paljon vastuksia.
Alaspäin juoksi se tietämättömiin -- nokimustaan salaperäisyyteen;
peninkulma peninkulmalta virtaa se tuntemattomien maaseutujen kautta,
joissa asuu tusinoittain eri kansaheimoja. Näistä on tuskin kukaan
muiden maanosien asukas voinut mitään aavistaakaan.
Haen tietä merelle, sanoi Stanley itsekseen, kun hän ajatuksiin
vaipuneena seisoi ja katseli virtaa. Olemme tunkeneet hirmuisen
metsän läpi ja miehuullisesti työskennelleet hämärässä. Väkeni on
nulomielinen. Haen tietä. Ah -- tuossahan on leveä vesi-ura, joka
valonsäteen tavoin tunkee tuntemattomuuden läpi ja luultavasti vie
jollekin järvelle! Täällä on kaikkialla metsiä, jotka kyllä riittävät
kanoottilaivaston rakentamiseen. Miksi sitte emme rakenna sellaisia?
Sitte käski hän rummunlyöjän kutsumaan väen katselmukseen. Se totteli,
vaan hitaasti se tuli. Frank ja päälliköt saapuivat ensiksi.
Arapialaiset ja heidän miehensä tulivat myöskin, joten Stanleyn
ympärillä pian oli tiheä joukko uteliaita muotoja. Hän kääntyi heidän
puoleensa ja sanoi:
"Ystävät, kuulkaa sanojani! Etsimme tietä. Etsimme keinoa voidaksemme
päästä eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen
löytänyt sen."
"Ah! ah!" huudahtivat kaikki mutisten ja heittivät kysyviä silmäyksiä
toisiinsa.
"Niin! Olen löytänyt sen. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta on se
juossut aivan niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut
hiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat
juoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat
edestakaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?"
Huudettiin "Niin! niin!"
"Kuitenkaan, mieheni -- vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja
syvä, ei ole kukaan ihminen vielä purjehtinut sitä matkaa, joka vie
tästä paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat.
Minkätähden? Sentähden että sallima oli antanut sen meidän
tehtäväksemme."
"Ah, ei! ei, ei!" huusi kansa pudistaen päätänsä.
"Niin", jatkoi Stanley korottaen äänensä, "minä sanon teille, ystäväni,
että aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen
tekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on salliman
ääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko
pituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä,
ei peljätä kauheassa pimeässä; me purjehdimme virtaa myöten, emmekä
poikkea siitä muille teille. Tänään työnnän venheeni virran vesille
enkä jätä sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon."
"Ja kuulkaa nyt, te wangwanat. Te, jotka olette seuranneet minua
matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet kanssani suurien järvien
ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua lasten tavoin, seuranneet
isäänne aina tänne asumattomaan maahan saakka -- tahdotteko todella
jättää minut tänne? Täytyykö minun valkoisen veljeni kanssa yksinämme
lähteä matkalle? Tahdotteko palata takaisin ja sanoa valkoisille
ystävilleni, että jätitte minut tänne, tähän villiin seutuun, ja
heititte minut tänne kuoleman omaksi? Taikka tahdotteko Te, joita
kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä rakastan aivan kuin
omia lapsiani, tahdotteko Te sitoa minut ja viedä minut väkivallalla
takaisin? Puhukaa, arapialaiset! Missä ovat nuoret leijonamieliset
mieheni? Puhukaa wangwanat, ja näyttäkää minulle ne, jotka uskaltavat
seurata minua?"
Uledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan
hänen eteensä ja sanoi syleillen hänen polviansa:
"Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata teitä
kuolemaan saakka!"
"Ja minä", huusi Kasheeshe.
"Ja minä", sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.
"Ja minä, ja minä, ja minä!" huusi laivanmiehistö.
"Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa
tuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin
laskea lukunne."
Heitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentä viisi seisoi
paikoillaan virkkamatta sanaakaan.
"Minulla on kyllin monta miestä. Niin, ainoastaan teidän kanssanne,
ystäväni, pääsen merelle. Vaan meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole
rakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arapialaisista.
Tulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu-Tibin kanssa. Ehkäpä vielä
tapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen
varma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät
jatkaa matkaa kanssamme, eivät eron hetkellä jätä veljiänsä, herraansa
ja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas.
Kuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne."
Väkijoukko hälveni, ja kukin meni askareihinsa.
Virtaa alas. Taistelu varustetussa leirissä.
Vähän ajan kuluttua näkyi pieni kanootti, jossa istui kaksi miestä,
lähestyvän vastaiselta rannalta. Stanley käski yhden tulkeista
pyytämään heiltä kanootteja, että päästäisiin toiselle rannalle.
"Ndugu, oo, ndugu" ("veli, oi, veli"), tervehti tulkki heitä, "me
olemme ystäviä, jotka tahdomme purjehtia virran yli. Tuokaa tänne
kanoottinne ja viekää meidät toiselle rannalle, niin saatte paljo
helmiä ja raakkuja."
"Ei kymmenestä tuhannestakaan, veli. Me emme ensinkään tahdo teitä
tälle puolelle. Virta on syvä, palatkaa takaisin, te olette huonoja,
huonoja, huonoja! Virta on syvä ja siipiä teillä ei ole. Palatkaa
takaisin."
Tämän sanottuaan alkoivat he laulaa mitä hurjinta ja salaperäisintä
laulua. Virran yli kajahteli "Ooh-hu, ooh-hu-hu-hu!" Vastaukseksi
kuuluivat sadat äänet laulavan samanlaista laulua, joka myöskin loppui
sanoilla "Ooh-hu-hu-hu!" Se oli villien sotahuuto.
Kuitenkin sai Stanley heidät ystävikseen ja luvan tulla virran yli. Yön
alkaessa istui retkikunnan miehistö tyytyväisenä villien kylissä
iloisesti loimuavien nuotioiden ääressä.
Seuraavana päivänä ei näkynyt yhtään villiä. Kylät olivat autioina.
Stanley käski lähtemään liikkeelle.
Virtaa alas kulki venhe, jossa istui kolmeneljättä henkeä. Frankin,
Tippu-Tibin ja maaosaston piti kulkea pitkin virran rantaa, kunnes
saapuivat johonkin kylään, mistä retkikunta saisi ostaa ruokavaroja.
Matkalla virtaa myöten kuljettiinkin monen kylän ohi, vaan kun Stanley
koetti keskustella asukasten kanssa, vastasivat he ainoastaan
pistämällä päitänsä esiin pensaista ja huutaen: "Ooh-hu-hu!
Ooh-hu-hu-hu! Ooh-hu-hu!"
Kylissä näkyi paljo pääkalloja, jotka olivat järjestetyt
kummituksentapaisiin riveihin pitkin katuja -- monen juhla-aterian
jäännöksiä.
Metsien ja pensaikkojen läpi marssimisen, vähän ruokamäärän,
väsymyksen ja alituisten kärsimisten täytyi vihdoin synnyttää tauteja.
Maaosastossa rupesi rokko ja punatauti raivoamaan. Monen miehen jalat
haavoittuivat orjantappuroista, kunnes kauheita mätähaavoja syntyi,
joka teki heille mahdottomaksi jalkaisin jatkaa matkaansa. Kahden
päivän matkan jälkeen löydettiin kuusi autiota kanoottia, jotka, vaikka
olivatkin huonoja, pantiin kuntoon ja korjattiin, niin että ne
yhteensidottuina muodostivat vesillä kulkevan sairashuoneen.
Kun retkikunta muutamia päiviä myöhemmin oli jälleen liittynyt yhteen,
ja taistellut ankaran taistelun villien kanssa eräässä paikassa, missä
virta muodosti koskia, tulivat Tippu-Tib ja arapialaiset Stanleyn luo
keskustelemaan. He tahtoivat tietää, eikö hän nyt tahtoisi hyljätä
tuumaansa jatkaa matkaa virtaa myöten -- koska kaikki näytti niin
synkältä, koska heidän oli taisteleminen koskien, ihmisiä syövien
maan-asukasten ja raivoavan rokon kanssa ja miehistökin oli niin
alakuloinen.
"Mitä muita toiveita", kysyivät he, "on meillä edessämme, kuin pelko ja
kauhistus, välttämätön onnettomuus ja perikato? Parempi olisi ajoissa
kääntyä takaisin."
Stanley käski heitä rauhoittumaan huomiseksi. He palailivat leiriinsä,
joka oli noin virstan päässä koskista.
Wangwanat tarkastettiin sittemmin. He nostivat venheen vedestä
hartioilleen ja kantoivat sitä varovaisesti noin tunnin matkan koskien
alapuolelle, jossa he laskivat sen taasen lahden tyynille vesille.
Sanansaattaja lähetettiin sitten käskemään Safenia laskemaan neljä
kanoottiansa koskesta. Tunnin kuluttua olivat nämä onnellisesti
saapuneet.
Sitte läksi retkikunta taas liikkeelle ja tuli seuraavana päivänä
erääsen markkinapaikkaan.
Nämä Livingstone-virran rannoilla olevat markkinapaikat, jotka ovat
noin puolen tahi koko peninkulman päässä toisistansa, ovat virran
kummallakin rannalla asuvien maan-asukasten kokouspaikkoja ja pidetään
yhteisenä maana, jota ei kukaan päällikkö voi anastaa eikä kukaan
yksityinen vaatia itselleen. Monet näistä ovat suuria, ruohottuneita,
korkeiden ja tuuheiden puiden varjoamia tasankoja. Niiden reunalla on
synkkä, tumma, silminnähtävästi niin tiheä metsä, että sen läpi on
mahdoton tunkea; siellä täällä näkyy jättiläispuu, joka on eronnut
ystävällisestä liitostaan toisten kumppaniensa kanssa ja nyt
kohottaa huippunsa naapurejansa korkeammalle. Sen oksia rakastelee
valkokaulainen kotka ja kirkuva iibis. Siellä täällä näkyy viuhkapalmun
höyhenmäiset ja hienot lehdet. Edustalla juoksee leveä, musta virta.
Markkinapäivinä ovat nämä ruohon peittämät paikat aamuin tungokseen
asti täynnä kansaa. Synkistä metsistä, etäisistä siirtopaikoista ja
yksinäisiltä saarilta tulivat maan-asukkaat kokoon kantaen vasuissaan
maniokkia, tuoden palmun rihmoista ja kaisloista tehtyjä mattoja,
palmuviinillä täytettyjä astioita, papuja ja maissia, hirssiä ja
sokeriruokoja, savenvalajan tavaroita, kuparista, raudasta ja puusta
tehtyjä taideteoksia, punaista kampesch-puuta, kaaliksia, banaaneja ja
pisangeja, tupakkaa, piippuja ja rannerenkaita, kalanverkkoja, vasuja,
kaloja ja paljo muita tavaroita, joita tarve ja kaunoaisti oli
opettanut heitä valmistamaan. Kaikkialla näkyy liikettä ja vilkasta
kauppaa aina myöhään iltaan saakka, jolloin paikka taasen tulee
tyhjäksi ja autioksi, pimeyden ja varjon kodoksi, missä haukka ja
kotka, iibis, harmaa papukaija ja apina rauhassa voivat lentää, kirkua
ja ulvoa.
Joulukuun 4 päivänä pysähdyttiin, koska ankara sademyrsky nousi
riehumaan ja sitä paitsi tarvittiin hankkia ruokavaroja; tämä kuitenkin
onnistui ainoastaan osaksi.
Seuraavana päivänä tultiin erääsen erinomaisen pitkään kylään, tahi
pikemmin pitkään jonoon kyliä, jotka olivat 150 ja 300 jalan päässä
toisistaan. Siellä oli leveä, yksitoikkoinen katu, joka oli
kolmenkymmenen jalan levyinen ja kolmen virstan pituinen. Kylän takana
oli banaani- ja palmu-lehtoja, joista asukkaat saivat hedelmiä, viiniä
ja öljyä.
Tämän omituisen kaupungin nimi oli Ikondu. Majat olivat erittäin
somista kaisloista rakennetut ja kaksinkertaisten häkkien näköiset. Ne
olivat 7 jalan pituisia, 5 jalan levyisiä ja 6 jalan korkuisia,
päärakennukset aivan erillään, vaan katon kautta yhdessä, niin
että kumpaisenkin häkin keskimäiset huoneet olivat yhteydessä
toistensa kanssa; nämä olivat perheen kokoushuoneita, missä ystäviä
vastaanotettiin ja heidän kanssaan keskusteltiin ja missä perheellisiä
toimia hoidettiin.
Nämä kaislahäkit ovat yhtä mukavat ja kuivat kuin laivankajutat; sen
tuli Stanley huomaamaan niiden sateenpuuskien aikana, jotka vähä väliin
syöksivät alas.
Aina kahden naapurikylän välissä olivat kuolleiden kuningasten
hautauspaikat eli hautaholvit, joita peitti lehtikatto.
Ikondun kaupunki oli aivan autio, vaan ruokavaroja oli yltäkyllin;
viiniruukut olivat palmuihin kiinni sidotut, banaaneja riippui
tertuissa ja puutarhoissa kasvoi suuria, kauniita melooneja, reheviä
maniok-istutuksia; siellä näkyi myös leveitä maapähkinä-viljelyksiä, ja
suuria aloja, joilla tuuli sokeriruohoja heilutteli.
Retkikunta oli kuitenkin hyvin alakuloinen. Minne oli niin suuri
asukasmäärä karannut? Sillä varmaan oli heitä ollut yli pari tuhatta.
Heitä teki alakuloiseksi myöskin muut syyt. Rokko raivosi, moni joutui
punataudin uhriksi, yli viidenkymmenen iho oli rohtumissa, noin
parillakymmenellä oli mätähaavoja, ja monet valittivat rintaansa; yksi
tahi kaksi lavantaudin kohtausta oli myöskin. Lyhyesti sanoen oli tässä
onnettomassa retkikunnassa työtä tusinalle lääkärejä. Joka päivä
heitettiin kaksi tahi kolme ruumista Livingstone-joen syvyyteen. Frank
ja Stanley tekivät, minkä suinkin voivat, kurjuutta lieventääkseen,
vaan kun tämä pitkä karavaani astui leiriin, täytyi Stanleyn usein
kääntää kasvonsa toisaannepäin, etteivät kyynelet tirahtelisi hänen
katsellessaan näitä kurjia taudin-uhreja, jotka hoipertelivat ja
kompuroivat kaduilla.
Ikondussa oli vanha käytäntöön kykenemätön kanootti, jonka vuosia
takaperin jonkun suuren tulvan aikana virta oli maalle viskannut. Sillä
oli mahdottomia reikiä pohjassa ja oli sekä keulasta että perästä
rappiolla; kuitenkin oli se kyllin suuri kantamaan kuusikymmentä
sairasta. Jos se sidottaisiin nuoralla venheesen, niin voisi sen
helposti ottaa peräänsä. Stanley kutsutti sentähden kirvesmiehensä
kirveineen ja piiluinen; he veistelivät yötä päivää hirsistä ohuita
lautoja, rakennusmiehet liittivät laudat paikoilleen ja naulasivat ne
kiinni puusuutteilla, sekä tilkitsivät ja tukkivat kanootin banaanipuun
rouhitulla ytimellä ja puiden kuorista tehdyllä kankaalla. Sitte
kutsuttiin wangwanat kokoon työntämään sitä kummitusta virtaan. Se
vuoti tosin melkoisesti, vaan muutamat sairaista jaksoivat toki sen
verran ammentaa vettä pois, että venhe pysyi veden päällä.
Iltahämärässä seuraavana päivänä löydettiin muuan päällikkö pensaikosta
lähellä kylää. Hänellä oli kädessä pieni jousi ja pienenpuoleinen
viini, ja koska nämä näyttivät epäluulonalaisilta, otettiin hän kiinni
ja vietiin Stanleyn luo. Hän oli mitä omituisin sotilas, ainoastaan 4
jalkaa ja 6 1/2 tuumaa pitkä. Päänsä oli iso, muotonsa varustettu hyvin
harvalla poskiparralla ja ihonsa vaalean ruskeahko. Hän oli hyvin
heikko ja vääräsäärinen. Stanleyn opas selitti, että hän kuului
johonkin niistä kääpiöheimoista, jotka asuivat näillä seuduilla ja
joista muutamat sukukunnat olivat vielä päätä lyhyemmät ja pitkä-,
tuuheapartaiset. Hänen pienet ruokonuolensa olivat voidellut jollakin
mustalla aineella, joka haisi espanjankärpäselle. Kaikki näkyivät
tarkkaan karttavan, nuolia tutkiessaan, koskettaa niiden kärkiä, sillä
ne olivat myrkytetyt.
Joulukuun 8 päivänä jatkettiin matkaa virtaa myöten Unya-Nsingeesen,
erääsen suurempaan kahden virstan pituiseen kaupunkiin.
Kauan ei siellä ehditty olla, kuin sotatorvet kuuluivat kajahtelevan
vastaiselta rannalta, ja noin kello 4 tienoilla nähtiin kahdeksan
suurta kanoottia, jotka pysyttelivät saarissa keskellä virtaa; kuusi
muuta venhettä kulki länsirantaa myöten virtaa ylös. Lähestyessään
leiriä järjestyivät ne taisteluriviin lähellä erästä pientä
heinittynyttä saarta, noin kaksitoista sataa jalkaa maalta, ja huusivat
että muukalaiset tulisivat tapaamaan heitä keskellä virtaa. Stanley
käski tulkkien sanomaan heille, että hänellä oli ainoastaan yksi venhe
ja viisi kanoottia, jotka olivat täynnä sairaita, ja koska hän ei ollut
tänne tullut taistelemaan, niin hän ei myöskään rupeaisi hieromaan
riitaa heidän kanssaan.
Pilkkanaurulla vastasivat villit tähän ilmoitukseen, ja hetken kuluttua
kiitivät nuo neljätoista kanoottia maata kohden, venheiden miehistön
rajusti kiljuessa. Stanley asetti väkensä pitkin rantaa ja odotti.
Kun villit olivat tulleet 90 jalan päähän rannasta, alkoi toinen
puoli heistä ampua myrkyllisiä nuoliaan, toinen puoli taasen
yhä souti rantaan päin. Juuri kuin maan-asukkaat olivat maalle
nousemassa, annettiin käsky noin kolmellekymmenelle ampujalle
laukaisemaan pyssynsä. Villit vetäytyivät takaisin. Kun Stanley oli
käskenyt rannalle asetetun väkensä yhä ampumaan, valitsi hän osan
venhemiehistöstään, ja läksi keskelle virtaa. Villit näkyivät ihastuvan
tästä, sillä he tulivat Stanleytä vastaan hurjasti huutaen; tämä kesti
kuitenkin ainoastaan vähän aikaa, sillä nyt oltiin ainoastaan noin 150
jalan päässä villeistä, ja pyssyt tekivät tuhoja. Minuutin kuluttua oli
taistelu loppunut, ja villit viholliset soutivat virtaa alas. Stanley
taasen palasi leiriinsä, iloisena siitä että koko juttu oli niin pian
päättynyt. Kolme hänen miehistään oli haavoittunut nuolista, vaan
ajoissa haavalle pantu syövytysaine ehkäisi myrkyn vaikutukset, ettei
mitään muuta niistä seurannut, kuin kipeät ajettumat.
9 ja 10 päivinä pysähdyttiin odottamaan Frankin johdolla tulevaa
maa-osastoa.
Hän oli eksynyt ja vasten tahtoaan täytynyt taistella. Neljä hänen
miehistään oli pahasti haavoittunut ja yksi kaatunut. Kolme oli
sitäpaitsi kuollut rokkoon matkalla Ikondusta. Stanley lähetti sitte
kääpiön kotiinsa, ja antoi hänelle kourallisen raakkuja ja neljä
helmi-kaularihmaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään, miksi he eivät häntä
syöneet, ja vaikka hänen kättänsä pudistettiin, vaikka hänelle
hymyiltiin ja hänen olkapäätänsä taputettiin, niin ei hän kuitenkaan
tuntenut itseään aivan varmaksi, ennenkuin oli näkyvistä kadonnut ja
vielä kerran päässyt kotimetsiinsä. Tippu-Tib päätti jatkaa matkaa
maitse. Taaskin sairastui neljä henkilöä rokkoon, ja ennenkuin
lähdettiin Unya Nsingeestä, heitettiin kahdeksan ruumista
Livingstone-virtaan.
Eräänä päivänä, kun soudettiin pitkin rantaa, kirkasi muuan
sairashuone-kanoottien vahdeista. Kun Stanley kääntyi häneen päin,
huomasi hän nuolen miehen rinnassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
näkyi joukko maan-asukkaita viidakossa, ja nuoli toisensa perästä lensi
aivan läheltä Stanleyn päätä. Äärimmäisellä voimain ponnistuksella
noustiin pian maalle lähellä erästä autiota markkinapaikkaa. Stanley
lähetti kymmenen vakoojaa, joiden tuli väijyä viidakossa, ja tarkasti
kaikki terveet, joita oli luvultaan noin kolmekymmentä. Sitte käski hän
risuista ja oksista tekemään aitauksen, ja kiirehti työtä minkä voi.
Yhtäkkiä kajahti viidakosta Stanleyn erään toisen miehen tuskan
parkuminen, jota heti seurasi kovat paukaukset väijyjien kivääreistä.
Oitis tämän jälkeen kuului pirullinen toitotus sotatorvista ja villiä
kiljumisia; nuolet lensivät ristiin rastiin ilmassa. Kaksikymmentä
miestä lähetettiin silmänräpäyksessä metsään auttamaan vakoojia; toiset
kaikin voimin kokivat suojella leiriä mainitulla risuaitauksella, johon
oli tehty suojassa olevia ampuma-aukkoja pyssymiehiä varten.
Tunnin työn jälkeen pidettiin leiri kyllin vahvana, ja merkillä
käskettiin joukkoa palaamaan. Vakoojat tulivat sitte juosten ja
huusivat matkalla:
"Olkaa valmiit, olkaa valmiit! He tulevat!"
Noin 15 jalan leveydeltä oli leirin ympärillä oleva maa raivattu. Kun
vakoojat, jotka olivat pitäneet vihollisia etäämmällä, olivat
taantuneet, oli tämä paikka pian täynnä satoja villejä, jotka tunkivat
kaikilta paitsi virran puolelta, varmasti vakuutettuina siitä, että
Stanleyn miehet olivat pelosta paenneet.
Näin lyhyen matkan päästä, kuin tässä, tuli taistelu kauheaksi. Aina
vähän ajan päästä syöksivät villit varustuksille, voimakkaasti heittäen
nuolen toisensa jälkeen leiriin, vaan joka kerta karkoitettiin he
takaisin. Joskus olivat kiväärien suut melkein heidän rinnassaan
kiinni. Kiljumiset, huudot, rämähtävät pyssynlaukaukset, rähisevät
sotatorvet, taistelevien parkunat ja uhkaukset, sairaiden vaimojen ja
lasten valitukset ja voivottamiset, kaikki tämä kuului korvissa kuin
kamala soitto.
Kaksi tuntia kesti tämä ankara taistelu. Usein olivat wangwanat
karkaamaisillaan ja kiiruhtivat kanooteillensa, vaan majoitusmestari
Uledi ja Frank ajoivat heidät pyssynperillä ja piipuilla takaisin.
Hämärässä poistui vihollinen aukealta paikalta, vaan yhä kesti vielä
heidän norsunluisista torvistaan lähtevä kauhea toitotus, johon synkän
metsän kaiku vastaeli; silloin tällöin tuli humisten joku myrkyllinen
nuoli, joka onnettomuutta ennustavalla huminalla vapisten iski maahan,
tahi putosi virtaan vahingoittamatta ketäkään.
Unesta ei puhettakaan asiain näin ollessa; ja kuitenkin oli Stanleyn
leirissä monta heikkoa, epätoivoista sielua, joita ei edes sen pelko,
että heidät syötäisiin, jos villit voittaisivat, voinut saattaa
käsittämään puolustusta tarpeelliseksi. Kun Stanley huomasi tämän,
käski hän heittämään kattiloittain kylmää vettä heidän päälleen,
niinpian kun he vähääkään näyttivät olevan nukkumiseen taipuvaisia.
Noin kello 11 illalla näkyi muuan musta olento nelinkontin ryömivän
viidakosta ja lähestyvän leiriä. Stanley hiipi hiljaa siihen paikkaan,
missä tarkka Uledi oli vahdissa, ja kuiskasi hänelle, että hän ottaisi
pari miestä mukaansa ja kokisi vangita tuon mustan olennon. Uledi
suostui kernaasti ja ryömi ulos erään pienen aitauksessa olevan läven
kautta.
Pian näkyi Uledi heittäytyvän maassa ryömivän villin päälle ja
vangitsevan hänen. Tuhoa tuottava ratina heidän takanaan olevissa
pensaissa osoitti kuitenkin, että viekkaat viholliset olivat
varuillaan. Villit syöksivät esiin pelastaakseen toveriaan. Uledi
tempasi keihään vankinsa kädestä ja vetäytyi ystävineen ja vankineen
takaisin leiriin; sillä välin kajahteli pyssynlaukausten kaiku metsissä
ja herätti leirissä olevat uniset miehet keskiyön taisteluun, joka oli
yhtä ankara kuin lyhyt.
"Pfiit, pfiit" kuului vielä kerran satamalla sinkoilevista nuolista,
jotka tunkivat aitauksen läpi, tekivät tien itselleen lehdikön kautta
tahi viistivät puunrunkoja ja oksia, johon leirissä olevat, ryömien
maassa paaluston syvän varjon suojassa, vastasivat haulilla ja
luodeilla, jotka hyppelivät sinne tänne viidakossa.
Aamu valkeni ja valaisi tämän omituisen näyttämön. Kokit rupesivat
rannalla olevien korkeiden kallioiden juurelle tekemään nuotiota
keittääkseen jotakin ruuaksi.
Sittenkun Stanley mitä ankarimmin oli käskenyt Frankia olemaan
varuillaan hänen poissaollessaan, varustettiin venhe, jossa hän
soudatti itseään oikeanpuolista rantaa kohti. Hän oli hyvin ihmeissään
nähdessään ainoastaan puolen virstan päässä leiristä suuren kaupungin,
joka kuten yläpuolella olevatkin, oli muodostunut säännölliseen jonoon
pitkin korkeahkoa rantaa rakennetuissa kylissä; banaani- ja palmupuiden
suuri luku osoitti runsasväkisen alueen rikkautta.
Oli tarpeellista valloittaa kauimpana etelässä oleva kylä. Stanleyn
palattua leiriin, komennettiin heti kaikki miehet paikoilleen; sitte
kuljettiin sukkelaan se puolen virstan matka, joka erotti heitä
ensimmäisen kylän maallenousemispaikasta.
Matkalla vilisi vihollisten nuolia heidän päittensä ympärillä, vaan he
eivät joutaneet pysähtymään eikä vastaamaan.
Kylä oli autio, ja kaatamalla muutamia puita, joilla tie suljettiin
molemmista päistä, tuli kylä pian puolustuskelpoiseksi.
Villit olivat kuitenkin taas rohkaisseet mielensä ja ponnistivat
viimeiset voimansa karkoittaakseen viholliset, vaan kylän
kumpaisessakin päässä ampuivat pyssymiehet lakkaamatta. Stanley käski
myöskin kolmen tarkkampujan kapuamaan rannalla oleviin korkeisin
puihin, ja sieltä salaa tarkastamaan suuria, heinittyneitä tasankoja ja
kylän toisia puolla, etteivät viholliset vaan sytyttäisi sitä tuleen.
Taistelu kesti päivällisiin asti, jolloin Stanley viidenkolmatta miehen
kanssa teki hyökkäyksen ja siksi päivää karkoitti viholliset kaupungin
läheistöstä. Uledi sai erään päällikön vangituksi tarttumalla hänen
jalkaansa ja vei hänet kylään, jossa hän vangittiin, erittäin
tervetulleena saaliina. Hänen kauttaan näet mahdollisesti voisi saada
näitä uppiniskaisia ihmisiä kuritetuiksi.