ansiollisena tekona, paljo välttämättömämpänä kuin kyykäärmeen
tappamisen. Näitä mustia rosvoja vastaan tarvitsee se matkustaja, joka
kulkee heidän tyyssijainsa sivuitse, kaiken taitavuutensa,
kylmäverisyytensä ja viisautensa. Uudistalollisen heidän
läheisyydessään täytyy talonsa ympäröidä läpipääsemättömillä
aitauksilla ja pitää vahtia yötä päivää; hänen lapsillaan ja naisilla
täytyy olla suojelusvahti, polttopuuta on miesväestön hankittava
suuremmissa määrin kerrallaan ja maata voi viljellä ainoastaan keihäs
kädessä, niin alituisen pelon on tämä villi ja hurja rosvoheimo voinut
vaikuttaa.
Sittenkuin Stanley uudelta veljeltään Mirambolta oli saanut
lypsylehmät, vasikat ja sonnimullikat, lähti retkikunta Toukokuun 4 p.
matkalle etelälounaiseen suuntaan ihan watutain maan rajaa pitkin.
Liikuttavia muistomerkkiä watutain julmuudesta ja hävittävistä
hyökkäyksistä näkyi siellä täällä ja muinoin väkirikas maa näytti
olevan tulemaisillaan alkuperäiseen muotoonsa, tyhjäksi erämaaksi.
Päivällisaikaan Toukokuun 27 p. näkyi Tanganikan kirkkaat laineet ja
iltapuoleen saapui matkue Ujijin kylään.
[Kuva: Ujijin kylä.]
Se uljas, Englannissa rakennettu vene, joka oli tehnyt tuttavuutta
kaikkien poukamain ja lahtien kanssa Viktoria-järvellä, jonka voimakkaat
miehet olivat kantaneet tasankojen ja Unyoron rotkoteiden kautta, jonka
etukeula oli tunkeutunut Aleksandra-Niilin papyrus-kaislistoon, joka
iloisesti oli keinunut Karagween tummilla järvillä, joka oli kulkenut
pitkin tulvillaan olevia tasankoja ja krokotiileistä viliseviä virtoja,
ui nyt vihdoin Tanganikan tummansinisessä vedessä.
Sen oli nyt seurattava niitä vuoriryhmiä, jotka sulkevat järven,
keksiäkseen sitä aukkoa, joka laskee tai jonka luullaan laskevan ulos
sitä ylenmääräistä jokivettä, joka jo hämäristä, ammoisista ajoista
saakka kaikilta puolin on laskenut Tanganikaan.
Sillä oli myöskin seuralainen, jykeä, hidas mutta luotettava toveri,
kanootti, koverrettu mahdottoman suuresta puusta.
Purjeet levitettiin veneessä ja kanootissa ja keula käännettiin pitkin
rantaa eteläänpäin.
20 p. näkivät he hyvin suuren kylän. Kun he täysin purjein lähestyivät
sen rantoja, kummastelivat he suuresti sitä hiljaisuutta, joka vallitsi
kaikkialla.
Oppaat sanoivat ainoastaan viisi viikkoa sitten olleensa täällä ja
tehneensä kauppaa päällikön kanssa, eikä voivansa ymmärtää että,
vaikka kaksi venettä täysin purjein ehdottomasti täytyi herättää
maan-asukasten huomiota, väkeä ei näyttäytynyt rannalla.
Stanley päätti uskaltaa astua maalle, keksiäkseen syytä tähän. Kuoleman
hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pitkin rantaa ja kaislistoa, joka
reunusti kylään vievää polkua, oli paitsi pallia, keppiä, vastoja,
kalebassia j.m.s., sinne tänne viskeltyjä kokonaisia ja, kuten selvästi
näkyi, ainoastaan vähä käytettyjä saviastioita.
Kun he olivat ehtineet sen mäen päälle, jolla kylä oli, kohtasi heitä
näky, joka melkein pani veren jähmettymään heidän suonissaan, --
vanhan miehen ruumis syvä keihäänhaava selässä ja lähellä kuivanut
verilätäkkö. Hän oli luultavasti ollut kuolleena viisi tai kuusi päivää
ja oli jo mätänemisen tilassa.
Muutamia askeleita edempänä nähtiin vielä miehen ruumis, jonka pää oli
katkaistu, ja 10 jalkaa siitä neljä ruumista, yksi nainen ja kolme
miestä, yksi niistä silvottu.
Aitaukset kylän ympäri olivat alas murretut tai poltetut. Noin
viisikymmentä majaa oli vielä polttamatonta, mutta kaikki muut olivat
porona. Muutamia harvoja kärventyneitä pisankirunkoja oli jälellä
todistuksena palon raivokkaisuudesta. Mutta huolimatta mustuneista
raunioista ja poltetuista hiilistä, joita oli hajallaan kaikkialla
maassa, voi selvästi nähdä että pako oli ollut äkkinäinen ja
pakollinen. Muutamista hirsistä nousi vielä savua, poltetut
kyökinliedet olivat vielä lämpöisiä, kuolleet vielä mätänemättömiä.
Sysimusta kissa syöksähti ulos eräästä jälellä olevasta huoneesta ja
tämä odottamaton elämän ilmaus keskellä tätä koston ja kuoleman paikkaa
melkein pelotti.
Vihollishyökkäyksen siten hävittämä kylä oli ollut linnoitettu. Leveä
hauta -- toisin paikoin 10 jalan syvyinen -- ja vahva paalusto
multavallien kanssa ympäröitsi kylää. Aivan lähellä oleva järvi varusti
heitä vedellä, seutu yltympäri oli avonainen ja ampujain linnunpesän
näköinen torni valliisi laajaa alaa. Sen mukaan mitä voi päättää yli
kolmestakymmenestä vaalenneesta, päällikön oman talon eteen asetetusta
kuolleen pääkallosta, ei hän liioin näyttänyt tottuneen vihollisiaan
vastaan käyttämään mitään armeliaisuutta. Se on tuo vanha tavallinen
historia Afrikassa.
31 p. saapui Stanley taas Ujijin kylään, oltuaan pois viisikymmentä
yksi päivää, jona aikana hän, kohtaamatta mitään onnettomuutta tai
tautia, oli purjehtinut 122 penikulmaa. Koko Tanganika-järven ranta
nousee noin 140 penikulmaan, ja Stanley tutki ja kartoitti tuon rannan
sekä huomasi että järvellä vastoin luuloa ei ole mitään uloslaskua.
Taivas oli pilvetön ja sininen ja uinaileva järvi heijasti takaisin sen
hienon värin, sillä ei henkäystäkään kuulunut liikuttamaan tyyntä
vedenkalvoa. Kun he tulivat Ujiji-lahteen, oli heillä molemmin puolin
palmuista alituisesti viheriä viikunalehto ja edessä juova korkeata
kaislistoa pitkin mehuisessa vihannassa uljailevia rantoja, joilla
banaanien ja pisankien väliin sijoitetut, keilanmuotoiset majat
seisoivat liki toisiaan.
Vilkastuttava näköala satamassa antoi eloa kaikille käsivarsille.
Hilpeää merimieslaulua alettiin laulamaan ja sen ääni, joka kuului aina
rannalle saakka, ilmoitti että ylpeä ja iloinen venemäki lähestyi
kotia.
Pitkäsarvista karjaa ajettiin veteen juomaan; rajusti kirkuvia aaseja
hyppeli siellä täällä; vuohia, lampaita ja koiria vilisi kaikkialla
kylän torilla, ja rantaa lähestyessä huomattiin tuttuja kasvoja.
Viidentenäkolmatta päivänä jatkoi retkikunta matkaansa; sen miehistö
oli kuitenkin melkoisesti vähentynyt, sillä muutamia oli kuollut
rotkoon, toisia karannut.
Tie vei erään seudun kautta, joka oli verrattoman ihana. Väestö oli
hyvänsuopaa ja retkikunnalla oli pian yltäkyllin palmuvoita
ruoanvalmistusta varten, sokeriruokoja, kauniita vuohia, ruokittuja
kananpoikia, bataatteja, papuja, herneitä, pähkinöitä ja maniokijuuria,
hirssiä ja muuta viljaa jauhoiksi, kypsiä banaaneja jälkiruoaksi,
pisankia ja palmuviiniä virkistäväksi juomaksi ja runsaasti kylmää,
kirkasta lähdevettä janonsa sammuttamiseksi.
Täällä olevat kylät ovat muodostuneet monista mataloista,
huippupäisistä heinämajoista, jotka ovat rakennetut riveihin erään
ympyriäisen paikan ympärille. Tämän keskeen jätetään kolme tahi neljä
viikunapuuta kasvamaan siinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että ne
hyödyttäisivät kansaa varjollansa ja päällikköä kankaalla, jota niiden
kuorista valmistetaan. Majojen ovet ovat hyvin matalat. Tällä
ruohomökkien ympäröimällä paikalla näkyy selvästi maan keltainen väri
ja tämä piha on niin kovin kovaksi tallattu, etteivät minkäänlaiset
kasvit voi siinä menestyä.
Kun Stanley näyttäytyi tällä yhteisellä kävelypaikalla, houkutteli
hänen läsnäolonsa jokaisen asujamen ruohomajastaan, ja lopuksi seisoi
hän siinä suuren väkijoukon keskellä, jonka kylän alastomat miehet ja
naiset, pienet ja suuret lapset olivat muodostaneet hänen ympärilleen.
Siinä oli yli sata inhimillistä olentoa, jotka kaikki olivat mitä
kovaonnisinta ja tomppelimaisinta laatua.
Stanley kääntyi erään vanhan miehen puoleen ja sanoi, maan tavan mukaan
tervehdittyään:
"Veljeni, istahda viereeni tälle matolle ja olkaamme ystävällisiä ja
toverillisia"; ja hän pisti hänen käteensä kaksikymmentä pientä
raakkua, jotka ovat maan käypänä rahana. Olisipa sarvikuonon nahasta
voinut paljoa somemman käden tehdä kuin mitä tällä ukolla oli. Hänen
muotonsa oli ruman, joitakin eriskummallisesta, mustanruskeasta
kankaasta kömpelömäisesti ja huonosti tehdyn naamion näköinen. Huulista
voi selvään nähdä, kuinka paksulla nahalla luonto hänet oli varustanut,
ja sen uppiniskaisuuden tähden, jolla huulet kieltäytyivät tapaamasta
toisiansa, jäi suun muoto jotenkin epävarmaksi, vaikka se tosin oli
mahdottoman suuri, ja täysilukuisilla, hyvässä kunnossa olevilla
hampailla varustettu. Nenä oli aivan litteä. Iholle silatun värimullan
alta näkyi kummallisia pistelmiä, ympyröitä, neliöitä ja ristiä.
[Kuva: Afrikalainen hiuspukemus.]
Maan-asukkaat kantoivat vyöllään joukon kummallisia kapineita,
apinannahkaisia tupsuja, gorillan luiden palaisia, pukinsarvia,
simpukoita, ja kaulassaan -- hiiren pääkalloja ja kyykäärmeen nahkaa.
He kiistelivät vilkkaasti valkoisen miehen muodosta, ihmettelivät mistä
Stanley tuli, minne hän aikoi mennä ja mitä hänellä täällä oli
tekemistä. Ja tuskin oli joku kysynyt, kun jo toinen vastasi, joka
luuli asian tuntevansa. Vastauksien perästä huudettiin pitkään
"Waa-aa-aa-aantuu!" (Ihmisiä!)
"Ehaa-aa, ja nämä ovat ihmisiä!"
Kuolonhiljaisuus valliisi jonkun aikaa, jolloin kaikkien naisten
alaleuka vaipui alaspäin, sitte he taasen huusivat: "Waa-aa-aa-aantuu!"
ja miettivät sitä kummallista asianhaaraa, että tässä ihmeellisessä
maailmassa oli ihmisiä, joiden "koko ruumis oli valkoinen".
Heidän ammottavat suunsa saattoivat Stanleyn tilaisuuteen näkemään,
kuinka terveet ja heleänpunaiset heidän kielensä, kitalakensa ja
ikenensä olivat ja, etenkin, kuinka ihmeellisen tasaisia ja kiiltävän
valkoisia kaikki hampaat olivat.
Heti kun on Tanganikan ympärillä olevien kukkuloiden yli kulkenut,
huomaa maiseman tulevan yhä komeammaksi ja suurenmoisemmaksi.
Vähitellen levittää luonto matkalla länteenpäin silmäimme eteen
harvinaisen ihanuutensa, rikkautensa ja kaiken kasvullisuutensa
muhkeuden, sirottelee anteliaalla kädellä mainioita hedelmiä runsaissa
ryhmissä, ja pitkin virtojen rantoja näyttelee hän villisti, vaan
tuhlaavan runsaasti aarteitansa. Mitä komein kasvullisuus verhoaa
jokaista kalliota, ja puiden latvoista riippuu kukkivien köynnöskasvien
muodostamat tiheät verkot.
Vihdoin näkyi erään matalan vuorenselän harjulta Luama-nimisen
lisävirran lasku majesteetilliseen Lualaba- eli Livingstone-virtaan.
Edellinen näytti suustaan 1,200 jalan levyiseltä; jälkimäinen oli noin
4,200 jalkaa leveä. Komea harmahtava virta, joka hitaasti luikerteli
etelästä itäänpäin.
Kaikki tervehtivät sitä ilohuudolla ja Stanley käski siinä pysähtymään,
näkyalaa ihaillakseen. Salainen hurmaus valtasi hänen sydämensä, kun
hän katseli tätä ylevää virtaa. Tuntui ikäänkuin se salaisuus, jonka
luonto kaikkien edellisten vuosisatojen kuluessa oli pitänyt ihmisiltä
salassa, olisi nyt odottanut ilmaisemistaan. Kuusineljättä peninkulmaa
oli Stanley seurannut erästä Livingstone-virran lähdejokea, sen laskuun
saakka tähän virtaan, ja nyt oli se komea virta itse hänen edessään.
Hän piti velvollisuutenaan seurata sitä mereen saakka.
Eteenpäin merta kohti.
Mikä on se virta, jota seudun asukkaat sanovat Laulaboksi ja maantiede
sen löytäjän mukaan Livingstone-virraksi? Onko se Niili, tahi Niger
tahi Kongo?
Stanleyllä oli tämä arvoitus ratkaistavana; siitä riippui mustan
maan-osan maantieteen tunteminen; sen ratkaisemisen vallassa oli näiden
maiden ja näiden villien kansanheimojen tulevaisuus. Jos tämä virta
laski mereen ja joko koko tahi suurimmalla osalla juoksustaan oli
haaksikululle sopiva, niin olisi sen kautta leveä tie kaupalle ja
sivistykselle raivattu Afrikan sydämeen. Mutta oli mahdollista että
virta oli koskia ja putouksia täynnä, ehkä se juoksi suurten onkaloiden
kautta aivan luoksepääsemättömissä seuduissa? Siinä tapauksessa oli
Stanley turhaan tehnyt matkansa, ja kaikki vaivat, kaikki vaarat ja
altistumiset olisivat olleet melkein turhat.
Siitä kohdasta, millä Stanley nyt oli, oli Livingstonen ja myöhemmin
parin muun kuuluisan tutkijan täytynyt kääntyä takaisin. Maan-asukkaat
tiesivät näet kertoa, että se tuntematon maa, jonka läpi virta juoksi,
oli täynnä julmia, ihmissyöpiä kansanheimoja, joiden maan kautta oli
mahdoton kulkea, ja etenkin oli eräs raivoluonteinen kääpiökansa heidän
suurimman pelkonsa esineenä. Oli sentähden näille tutkijoille ollut
mahdotonta saada matkakumppaneita ja heidän täytyi sentähden kääntyä
takaisin.
Täällä virran rannalla asui Nyangween kylässä arapialainen siirtokunta,
joka teki kauppaa maan-asukkaiden kanssa. He tulivat Stanleytä vastaan,
ja heidän joukossaan oli myöskin eräs rikas arapialainen, Tippu-Tib
nimeltä, joka oli palvellut oppaana eräällä löytöretkeilijällä, joka
muutamia vuosia ennen Stanleytä oli käynyt näillä seuduilla. Hän oli
pitkäkasvuinen, mustapartainen, iholtaan neekerin-karvainen mies,
ikänsä kukoistuksessa, komea ryhdiltään ja vilkas liikkeissään, oikein
voiman ja pontevuuden esikuva, muodoltaan, josta suun valkoiset hampaat
loistivat, oli hän kaunis ja viisaan näköinen. Hänellä oli mukanaan
kokonainen palveluskunta nuoria arapialaisia, jotka pitivät häntä
päällikkönään, sekä parikymmentä wangwanaa, jotka olivat seuranneet
häntä tuhansia peninkulmia läpi Afrikan.
Sivistyneen arapialaisen ryhdillä ja melkein hovimiehen tavoin tervehti
Tippu-Tib Stanleytä, ja hänen orjiensa kannettua esiin mattoja ja
patjoja, rupesi hän istumaan Stanleytä vastapäätä, ihastushuminan
kohistessa katsojien kesken hänen käytöksestään. Hänen ulkomuotonsa oli
komea ja hänen vaatteensa lumivalkoiset, hänen punainen lakkinsa aivan
uusi; kallisarvoinen vyö ympäröi hänen vyötäisiään.
Myöskin Stanleylle kerrottiin kaikki kauhistavat kertomukset näistä
ihmissyöjistä. Vaan hän ei peljästynyt; koetti vaan saada Tippu-Tibiä
seuraamaan itseään ja retkikuntaansa.
Tippu-Tib neuvotteli ystäviensä ja sukulaistensa kanssa ja sanoi sitte,
etteivät he tahtoneet antaa hänen panna elämäänsä vaaraan niin
turmiollisella matkalla. Vaan koska hän ei tahtonut että Stanley tulisi
estetyksi jatkamasta matkaansa, oli hän päättänyt seurata häntä
kuudenkymmenen leirinmatkan päähän, neljän tunnin marsseissa kunkin
leirin välillä.
Kuitenkaan ei Stanley vielä ollut puhunut miestensä kanssa koko
matkasta. Ensiksi tuli kysyä Frankin mielipidettä.
Kello 6 iltapuolella kannettiin Stanleyn majaan kaksi maljaa, täynnä
palmuöljyä ja varustetut pumpulisydämillä, jotka sytytettiin. Nyt oli
hänen iltapäivän-levähdyksensä aika, piippujen ja kahvin aika, jota
Frank aina kutsuttiin viettämään Stanleyn kanssa.
Kun hän tuli sisään, kiehui kahvipannu ja pieni Mabruki seisoi valmiina
tarjoamaan tätä lemuavaa juomaa. Tupakkakukkaro, joka oli Afrikan
parasta tupakkaa täynnä, oli esillä. Mabruki kaasi kahvia kuppeihin ja
meni sen tehtyään tiehensä.
"Frank, poikani", sanoi Stanley, "istu tuolille. Minulla tulee olemaan
pitkä ja vakainen keskustelu kanssasi. Elämä ja kuolema -- sekä sinun
ja minun että kaikkien retkikunnan jäsenten elämä -- riippuvat siitä
päätöksestä, minkä tänä iltana teen."
Sitten muistutti Stanley häntä hänen kotona-olevista ystävistään, sekä
myöskin niistä vaaroista, jotka häntä uhkasivat; siitä surusta, minkä
hänen kuolemansa tuottaisi ja siitä kunniasta, joka palkitsisi hänen
menestystään tulevissa yrityksissä; helppoudesta palata Sansibariin ja
niistä vaarallisista vastuksista, jotka heitä matkalla kohtasivat, jos
läksisivät eteenpäin.
Oli mahdottoman vaikeaa saada kuljetusneuvoja. Ei voitu hankkia
kanootteja Nyangweessä. "Vaan voisimmehan", sanoi Stanley, "ostaa
kaikki ne kirveet, jotka näemme matkallamme tästä Nyangweehen, ja jos
kuljemme maata myöten Lualaban tämänpuolisella rannalla, voisimme
ehtiä, ennenkuin Tippu-Tibin kauppakirja menettää arvonsa, jonkun
heimokunnan luo, joka suostuisi myömään kanoottinsa. Meillä on
varoja pitkäksi aikaa, ja aion ostaa vielä enemmän Nyangweestä. Jos
maan-asukkaat eivät tahdo myydä kanoottejansa, niin voimme itse tehdä
kanootteja, kuuhan vaan on kirveitä tarpeeksi, että kaikki voivat
ryhtyä työhön. Ja nyt, Frank, tahdon tietää mielipiteesi siitä, mitä
olisi tehtävä."
Frankin vastaus ei kauvan viipynyt.
"Minä sanon: lähtekäämme eteenpäin."
"Ajattele tarkoin asiaa, rakas ystäväni; älä hätäile. Elämä ja kuolema
riippuu päätöksestämme."
"Kulkekaamme virran juoksua myöten, sir!"
"Niin, jos oikein asiaa ajattelemme, Frank, on tämä suuri virta
kuitenkin se, jonka Livingstone ensiksi näki ja jonka äyräiltä hänen
murtunein sydämin täytyi palata takaisin ja jättää se salaperäisyytensä
peittoon, jalo päämaali. Ajatteleppa, kuinka me, ostettuamme
kanootteja, päivä päivältä purjehdimme pitkin virtaa, joko Niiliin tahi
johonkin suureen kaukana pohjoisessa olevaan järveen, tahi Kongoon ja
Atlantin mereen! Ajatteleppa kuinka suuren hyväntyön teemme Afrikalle
tämän matkamme kautta! Höyryaluksia Kongon suusta Bemba-järveen saakka
ja kaikille niille suurille virroille, jotka siihen laskevat!"
"Kuulkaa, sir, antakaa onnen ratkaista tämä asia; kaksi onnistunutta
kertaa kolmesta ratkaisee koko jutun."
"Olkoon menneeksi; tässä on rahaa."
"Myntti Lualaballe; kotka paluumatkalle."
Frank nousi seisomaan loistavin silmin. Hän heitti rahan korkealle
ilmaan. Se putosi.
"Kumpiko oli?" kysyi Stanley.
"Kotka!" vastasi Frank tyytymättömän näköisenä.
"Heitä uudestaan!"
Hän heitti uudestaan ja kotka tuli -- kuusi kertaa peräkkäin tuli
kotka.
Sitte rupesivat he "kortta vetämään" -- lyhyt korsi etelälle, pitkä
korsi Lualaba-virralle -- ja taaskin veti Frank aina lyhyemmän korren
ja jätti pitemmän Stanleyn käteen.
"Ei siitä ole mihinkään, Frank. Tulemme koettamaan kohtaloamme
huolimatta rahasta ja oljenkorsista. Sinun avullasi, rakas poikani,
tulen seuraamaan joen juoksua", sanoi Stanley silloin.
"Luottakaa minuun, herra Stanley. Tulen olemaan tukenanne. Rakkaan,
vanhan isäni viimeiset sanat olivat: 'Pysy herrasi mukana'. Ja tuossa
on käteni, sir; ette tule koskaan saamaan tilaisuutta epäillä
rehellisyyttäni."
"No hyvä -- aion siis jatkaa, kuten olen alkanutkin. Tulen tekemään
sopimuskirjan Tippu-Tibin kanssa, sillä kun wangwanat näkevät, että hän
seuraa meitä, niin hekin ehkä suostuvat tulemaan mukaan. Meidän tulee
myöskin Nyangweessä hankkia enemmän väkeä. Ja sitä parempi, jos
maan-asukkaat antavat meidän rauhallisesti kulkea heidän maansa läpi.
Jos taas ei -- sanoo velvollisuutemme meille: 'eteenpäin'".
Seuraavana iltana kutsuttiin wangwanoiden päälliköt kokoon ja
ilmoitettiin, että Tippu-Tib aikoi 140 kiväärin ja seitsemänkymmenen
keihäsmiehen kanssa seurata retkikuntaa ja jos ei muita kauppiaita
tavattaisi ja maan asukkaat rupeaisivat vihollisiksi, niin retkikunta
palajaisi sijoitettuaan kuusikymmentä leiriä hänen kanssaan takaisin
Nyangweehen.
Sitte luettiin määrätty luku raakkuja ja helmiä, jotka jätettiin samana
iltana Tippu-Tibille elatusvarojen hinnaksi kymmenestä päivästä.
Seuraavana aamuna, Lokakuun 24 päivänä, jätti retkikunta
leiripaikkansa, täynnä toivoa ja luottamusta.
Kauniin ja aaltomaisen, vaan autioksi jääneen maiseman kautta, jossa
aina peninkulman päässä näkyi hävitettyjä kyliä, kuljettiin nyt
luoteiseen suuntaan.
Täällä oleva nurmikko on, kuten kaikki muukin kasvullisuus näin
hedelmällisessä maassa, mahdotonta ja tiheämpää kuin parhaalla
vainiolla. Ruohon varret ovat ympärykseltään tuuman vahvuiset ja noin
kahdeksan jalan korkuiset.
Marraskuun 6 päivänä tuli retkikunta erääsen pimeään ja synkkään
metsään. Puiden tuuheat ja tiheät oksat poistivat melkein kaiken
päivänvalon. Ei voitu tietää oliko kaunis vai ruma, sumuinen ja pimeä
ilma, sillä kuljettiin alituisesti himmeässä, juhlallisessa hämärässä.
Tie muuttui vähitellen hyvin savensekaiseksi maaksi, ja joka askeleelta
räiskähti vettä ilmaan. Kuumasta maasta näkyi höyryjä kohoavan ilmaan,
ja kokoontuivat siellä harmaaksi pilveksi matkustavaisten päiden
yläpuolelle. Varhain aamulla olivat nämä sumupilvet olleet niin
tiheitä, että tuskin voitiin tuntea puut niiden lehdistä päättäen.
[Kuva: Afrikalainen hiuspukemus.]
Seuraavien päivien vaivoista oli Stanley kirjoittanut muistikirjaansa
seuraavat muistiinpanot:
"Olemme kärsineet hirmuisesti tänään näissä metsissä. Ryömien,
kömpien ja kontaten olemme tunkeneet märkien pensaikkojen läpi.
Välistä oli niin pimeä metsässä, etten nähnyt lukea, mitä kirjaani
olin kirjoittanut. Kello 3.30 i.p. saavuimme erääsen leiripaikkaan,
aivan uupuneina siitä työstä, joka meillä oli ollut kulkiessamme
yhteenkasvaneiden pensaiden läpi ja raskaan ilman melkein
tukehduttamina. Oi, jos saisi hengittää puuskauksenkaan vuori-ilmaa!
-- --"
"Vieläkin päivän vaivat metsässä ja pensaikoissa. Retkikuntamme ei ole
enää sama taaja ja luja joukko, josta ennen niin ylpeilin. Kukin kulkee
metsissä eteenpäin parhaan kykynsä mukaan; polku, joka vie savimaan
yli, on niin liukas, että meidän täytyy jännittää viimeiset voimamme,
päästäksemme eteenpäin. Jalkojen täytyy oikein lujasti polkea, päiden
kuljettaa kuormat; käsi kääntää syrjään tiellä olevat pensaat ja
kyynärpää pienemmät puut. Monet suuremmista puista olivat maahan
sortuneet juuri niillä kohdin, joilla kuljimme. Ne muodostivat vuoria
haaroista ja oksista, niin että meidän täytyi tunkeutua eteenpäin
sivulla olevien pensaiden läpi ja siten usein tehdä suuria mutkia."
Metsä vilisi eläimistä. Milloin nähtiin kymmenen jalan pituinen käärme,
milloin taas myrkyllisiä viheriäisiä kyykäärmeitä, tusinoittain kiikkui
puissa valkoniskaisia apinoita, kiljuvia babiaaneja juoksi puiden
välissä, ja ihmisennäköinen simpansi oli rakentanut pesänsä korkealle
puiden oksien väliin.
Polkua myöten mateli noin kuuden tuuman pituisia mustia ja ruskeita
tuhatjalkaisia; kuoriaisia oli lukemattoman paljon ja armeijoittain
kulki maassa mustanruskeita muurahaisia.
Kasvikunnan todellisia ihmeitä olivat ne hirmuiset pensaikot, jotka
näillä tienoin täyttivät kaikki paikat ja rehottivat pylväsmäisten
puiden varjossa. Siinä oli sanajalkoja, keihäsruohoa, kaislikkoa
ja kämmenkasveja sekaisin villien viinirypäleiden, paksujen
köynnöskasvien, erilajisten palmujen, viljelemättömien taatelipalmujen,
öljypalmujen, rottingin ja satojen muiden kasvien kanssa, jotka kaikki
riitelivät kustakin tuumanlevyisestä maanpalasta ja pyrkivät kasvamaan
niin komeina ja tiheinä, että sellaista ainoastaan tällainen
hyötöhuoneen ilman-ala on kykenevä synnyttämään. Limainen kosteus,
epäterveellinen, höyrynsekainen ilma ja ikuisesti yhteenkiertyneet
oksat, korkeat, ylöspäin pyrkivät rungot, jotka kasvoivat esiin
viidakoista ja rämeistä, joiden läpi täytyi raivata tie itselleen ja
välistä villien eläinten tavoin kontata käsin jaloin, kaikki tämä teki
kulun miltei tuskalliseksi.
Seuraavassa levähdyspaikassa tuli Tippu-Tib ja arapialaiset Stanleyn
majaan. Pitkän esipuheen pidettyään, jossa Tippu-Tib kertoi matkan
vaivoista ja vastuksista, lopetti hän puheensa sanomalla, että hän oli
tullut pyytämään suostumuskirjeen purkamista. Hän sanoi:
"En ole koskaan ennen ollut tässä metsässä, eikä minulla ollut
vähintäkään aavistusta siitä, että tällainen metsä olisi maailmassa
olemassa; ilma tukehduttaa väkeni, se on kärsimätön. Te tulette
syypääksi oman kansanne kuolemaan, jos lähdette eteenpäin. He nurisevat
päivä päivältä yhä enemmän. Ei tässä maassa voi matkustaa; ainoastaan
kurjat pakanat, apinat ja villipedot sen tehkööt. Minä en voi lähteä
edemmäksi."
Pitkän houkuttelemisen jälkeen myöntyi hän vihdoin kuitenkin seuraamaan
parikymmentä marssia eteenpäin.
Seitsemäntenätoista päivänä saapui retkikunta taasen virran luo, ja
koska ei ketään ihmistä asunut lähempänä kuin kahden virstan päässä
toisesta rannasta, niin sijoitutti Stanley leirinsä tähän paikkaan.