onnettomuus oli tapahtunut, kun uudestaan kuului hätähuutoja synkästä
pimeydestä. "Venhe, voi venhe!" huudettiin epätoivon äänellä.
Stanley läksi heti sinnepäin. Hän sytytti vahakynttilän ja sillä
kirjan, jota hän iltapäivällä oli lukenut, valaistakseen vedenpintaa
venheen ympärillä. Myös tässä näkyi ihmisen päitä ja tavarapakkoja
vedessä sekä kaatunut kanootti, jolla oli suuri aukko laidassa. Viisi
kivääriä oli uponnut, vaan onneksi ei yhtäkään ihmishenkeä menetetty;
lastista meni hukkaan ainoastaan neljä säkkiä viljaa.
Stanleyn venhe oli lastissa reunojaan myöten, ja jos tuuli olisi
kiihtynyt, olisi sen täytynyt ehdottomasti upota, ellei lastia olisi
vähennetty.
Silloin taas matkan päässä kajahti ilmoihin hätähuudot: "Herra,
kanootti uppoaa! Joudu pian tänne! Ah herra, emme osaa uida!"
Stanleyn tuumiessa, miten voisi auttaa heitä, kuului taas uusia
huutoja: "Venhe! Tuo venhe tänne! Kiiruhda -- venhe, venhe!" Toisaalta
kuului: "Ah, me hukumme -- vesi ulottuu jo polviimme saakka! Tule,
herra, tahi kuolemme! Tuo venhe tänne!"
Oli selvää, että nämä pelkurimaiset ihmisraukat olivat
säikähtyneet ja että heidän pelkonsa oli levinnyt kaikkiin
muihinkin. Vastaukseksi heidän hätähuutoihinsa ja ainoana
pelastuskeinona huusi Stanley ankaralla äänellä heille:
-- Te, jotka tahdotte pelastua, seuratkaa minua saareen niin pian kuin
voitte; ja te, jotka huudatte tuolla, voitte pysytellä kanooteissanne
kiinni, kunnes palaamme.
Soudettiin kaikin voimin.
Kuu nousi ja heitti puolen tunnin ajan valonsa saarien yli, joita
kohden kuljettiin. Kuun valo rohkaisi myös wangwanoiden mieliä; mutta
vielä kuului takaa surkeat huudot: "Herra, voi herra! Tuo tänne venhe
-- venhe!"
Saaret näyttivät yhä suuremmilta ja selvemmiltä kuun valossa. --
Hurraa, poikani, jo saavumme saariin! sanoi Stanley. "Vetäkää
voimakkaasti älkääkä peljätkö tummaa vettä -- veljenne ovat
hukkumaisillaan!"
Stanleyn venhe saavutti pian lähimmän saaren, lasti poistettiin,
haaksirikkoon joutuneet laskettiin maalle, ja täten kevennetty venhe
lensi takaisin tumman veden pintaa ja kuohu tyrskyili keulassa.
Stanley puhalsi torveen ilmoittaakseen tuloansa. Kolme tahi neljä
kanoottia tuli hänen vastaansa; kilvan ne kiitivät saariin päin.
Onneksi oli järvi tyyni.
Miehistö ponnisti kaikki voimansa, että olisi luullut heidän sydämensä
pakahtuvan; heidän nopeat liikkeensä, heidän rinnoistaan nousevat syvät
huokaukset, kiitävä venhe, innokas perämies -- kaikki oli ikäänkuin
sopusoinnussa tämän kamalan tilan kanssa. Itse tarttui Stanley airoon
vapauttaakseen erästä poikaa soudannasta, ja vielä enentääkseen sitä
voimaa, joka vei venhettä vedenpinnalla. Oli ikäänkuin olisi itse
venheessä ollut henkeä.
Vielä kerran kajahtivat hätähuudot.
-- "Ah, venhe, tuo tänne venhe!" kuului yli kullalle hohtavien aaltojen
uppoavista kanooteista.
-- Kuulkaa, miehet, soutakaa kovemmin, vaikka airot taittuisivat! Vielä
kovemmin. Meidän täytyy pelastaa heidät. Tänä yönä tahi ei koskaan!
huusi Stanley.
Enennetyllä voimalla lensi venhe eteenpäin. Jokainen hermo näissä
uupuneissa ruumiissa jännitettiin, ja viimeisten voimien ponnistuksella
tapasi venhe viiden minuutin kuluttua ensin yhden kanootin, sitte
toisen ja vihdoin kolmannen; hukkuvat nostettiin venheesen, kunnes se
oli niin syvässä vedessä, että sen laitaa näkyi ainoastaan tuuman
verran.
Kaikki olivat kuitenkin pelastetut -- miehet, vaimot ja lapset. Koska
jäljelle jääneet kanootit olivat keveistä aineksista tehdyt, pysyivät
ne vedenpinnalla lastineen päivineen. Pelastustyössä oli erittäin muuan
Stanleyn miehistä, nimeltä Uledi, kunnostanut itsensä. Väsymätön oli
hän nostaessaan kanoottiinsa hukkuvia kansalaisiaan ja saattaessaan
heitä turvaan.
Stanley menetti tänä kauheana yönä viisi kanoottia, viisi kivääriä,
yhden laatikon ampumavaroja ja 1,200 naulaa viljaa.
Seuraavana aamuna jätettiin kolmas osa miehistä ja tavaroista saareen,
ja Stanley jatkoi matkaansa muiden kanssa seuraavaan pysäyspaikkaan.
Muutamia kanoottia lähetettiin sitten takaisin noutamaan saareen
jääneitä.
Erään Komeh-nimisen saaren kuningas tuli seuraavana päivänä Stanleyn
luo ja pian iloitsivat kaikki monien suurien, väkevää olutta
sisältävien ruukkujen ja monien tapettujen vuohien ääressä. Sitäpaitsi
ostettiin kuninkaalta neljä hyvää, melkein uutta kanoottia, jotka
olivat kyllin kestäviä turviksi vastaisissa vaaroissa.
Seitsemän tuntia soudettua saapui Stanley Kesäkuun 24 päivänä
"Refuge"-saareen ja alkoi heti varustaa vahvaa leiriä sen
etelärannalle.
Hän valitsi neljäviidettä miestä sotaväeksi, määräsi Frank Pocockin
kapteeniksi ja Manwa Seran luutnantiksi, sekä jätti neljä kanoottia,
että sotaväki mielensä mukaan voisi päästä manterella olevien
maan-asukasten yhteyteen. Sitte lähti hän 26 päivänä paluumatkalle
venheineen, seitsemäntoista kanuutin ja 106 miehen kanssa. Neljän
päivän kuluttua saapui Stanley Kagehyihin, vaan koska matka oli ollut
erinomaisen vaivaloinen, saapui ainoastaan neljätoista kanoottia
lahteen. Pari viikkoa myöhemmin saapui kaksi kaivatuista kanooteista,
joita tuuli oli ajellut. Kolmannen miehistö oli karannut ottaen pyssyt
mukaansa.
Heinäkuun 6 päivänä jakeli Stanley jäähyväislahjoja Kaduma-päällikölle
ja hänen herttaiselle puolisolleen, arabialaiselle Sungorolle, sekä
monille muille. Sitte komennettiin kaikki jäljelle jäänyt kansa
venheisin, retkikunnan eläimet ja tavarat kannettiin kanootteihin ja
kello kymmenen jätti Stanley Kagehyin viimeisen kerran.
Heinäkuun 11 päivänä saapui retkikunta terveenä ja mitään
onnettomuuksia kärsimättä "Refuge" saareen, jossa kaikki oli hyvin ja
parhaassa järjestyksessä. Nuoren Lukanjaan -- Ukereween kuninkaan
serkun -- vaikutuksesta oli mannermaan asukkaat saatu muuttamaan
matkustavaisille nurjan mielialansa ystävällisemmäksi, ja veriveljeys
oli oikein solmittu matkustavaisten puolelta, Manwa Seran ja
maanasukkaiden puolelta Komeh'n kuninkaan Kijajun välillä.
Sen alituisen huolen tähden väestä ja tavaroista, joka Stanleyllä oli
ollut "Refuge" saaren ja Kagehyin välisillä matkoilla, oli hän tullut
niin arveluttavan taudin omaksi, ettei viiteen päivään kyennyt
majastaan lähtemään.
Kuudentena päivänä jätti hän kuitenkin vuoteensa ja alkoi kuljeksia
ympäri saarella, jossa he sinä hirveänä päivänä, jolloin pakenivat
Bumbireestä, olivat löytäneet turvapaikan ja lievitystä huolissaan ja
jossa nyt puolet retkikunnasta aikoi viipyä noin kuukauden ajan.
Sotaväestön nuoremmat jäsenet tunsivat joka kolkan ja sopen saarella ja
olivat oikein mieltyneet tilapäiseen kotiinsa. Itärannalla olivat
he keksineet noin viisitoista hedelmäpuuta, jotka olivat mitä
herkullisimpia, kypsille karviaismarjoille maistuvia marjoja täynnä.
Sotaväki oli syönyt ainoastaan puolet marjoista; Stanleyn palatessa 150
miehisen lisäväestön kanssa oli niitä siis kyllin paljo kaikille
jäljellä.
Samana päivänä kävi Komehin kuningas Kijaju Stanleytä tervehtimässä.
Hän antoi hänelle kaksi opasta, jotka veisivät Stanleyn Ugandaan.
Samoin tavoin kuin retkikunta oli jättänyt Kagehyin, täytyi sen myöskin
lähteä "Refuge" saaresta eli siten, että sotaväki nousi veneisin ja ne,
jotka olivat oleskelleet Kagehyissä, jätettiin "Refuge" saareen siksi
aikaa kuin Stanley palajaisi heitä noutamaan.
Yö vietettiin hurjassa tanssissa, joka pidettiin kuuvalossa ja jossa
kolme kuningasta oli läsnä. He ottivat osaa aivan lapsen vallattomalla
iloisuudella tähän iloiseen leikkiin.
Vanha Kijaju kunnosti itsensä etenkin villien, lystillisien hyppyjensä
kautta. Eräs nuori päällikkö, hänen veljensä poika, joka näkyi
kadehtivan setänsä tanssitaitoa, ponnisti voimansa hullun tavoin,
ja tämä voimakas nuori päällikkö hyppäsi niin korkealle, että
kaikki olivat siitä hämmästyksissään. Nuori Lukanjah Ukereweestä ja
hänen kuninkaallinen sukulaisensa Mikando näyttivät tänä yönä
nuorallatanssijan suurta notkeutta ja tanssivat vallattomasti iloiten;
sata sotilasta mannermaalta säestivät tanssia laulullaan sellaisilla
keuhkovoimilla, että "Refuge" saaren suuret paadet kajahtelivat
villeistä äänistä. Wangwanat, joita Frank ja urhoollinen Manwa Sera
johtivat, lisäsivät tätä suurta joukkoa 150 miehellä ja 20 naisella, ja
kaikki yhtyivät täyttä kurkkua siihen lauluun, jonka vanha Kijaju
lauloi sen päivän kunniaksi, jolloin valkoinen päällikkö liittyi
veljeyteen Komehin kuninkaan kanssa.
Virvoituksia oli kyllin tanssivia varten; suuret joukot häränlihaa
paistettiin komeilla tulilla, ja monilla ruukullisilla olutta ja
palmuviiniä, joita päälliköt olivat sinne tuoneet, oli oivallinen
menekki janoisten joukossa.
Taistelu maan-asukkaiden kanssa.
Kun Stanley aamulla Heinäkuun 18 päivänä läksi "Refuge"-saaresta,
koettivat ne oppaat, joita Kijaju oli hankkinut hänelle, tehdä meren
haltijaa suosiolliseksi uhraamalla sille helmiä. He rukoilivat sitä
seuraavin sanoin:
-- Ole hyvä valkoista miestä kohtaan, o Nianja Nyanza, siitä rukoilen
sinua! Anna hänen onnellisena ja terveenä päästä suurten vettesi yli!
Wangwanat olivat nyt täydellisiä merimiehiä. He olivat oppineet
soutamaan, perää pitämään ja purjehtimaan, ja kukin mies tunsi
tarkalleen paikkansa ja kykynsä.
Heinäkuun 21 päivänä saapui Stanley eteläisimpään noista peljätyistä
Bumbiree-saarista, Mahyigaan, joka tarkan tutkimisen jälkeen huomattiin
asumattomaksi.
Koska nyt oltiin vaarallisessa seudussa, niin oli tarpeellista
hankkia retkikunnalle sopiva leiripaikka, etenkin koska vähäisen osan
siitä täytyi jäädä tähän saareen, kunnes muut voitaisiin tuoda
"Refuge"-saaresta. Kaikki alkoivat sentähden raivata pensaita ja
varvikkoja 600 jalan laveudelta lahden ympäristössä; kahdentoista jalan
levyinen tie tehtiin Mahyiga-saaren eteläpuolelta sen pohjoisosaan.
Jälkeen puolenpäivän kun kaikki vielä olivat täydessä työssä, lähestyi
varovaisesti kaksi suurta kanoottia täynnä maanasukkaita. Maanasukkaat
koettivat parastansa saadakseen varman tiedon retkikunnan kanoottien
luvusta, ja selvään voi nähdä että he laskivat saarella olevien miesten
lukua, ennenkuin virkkoivat sanaakaan. Vihdoin huusivat ja kanssapuhe
alkoi.
Sittenkuin villit olivat suostuneet Stanleyn pyyntöön saada ruokavaroja
seuraavana päivänä, soutivat he pois molemmissa kanooteissaan; kaksi
tahi kolme näiden miehistöstä nauroi röyhkeästi.
Seuraavana päivänä lähestyi rohkeasti ja vaativin tavoin eräs toinen
kanootti, joka sisälsi viisitoista miestä. Kysyttiin heiltä, oliko
heillä mitään kaupaksi olevia ruokavaroja mukanaan.
He vastasivat "ei", vaan lisäsivät että muonaa kyllä pian voi saada.
Tarkastettuaan leiriä, menivät he tiehensä ja mennessään osoittivat
ylenkatsettaan eräin tavoin, joka on yleinen sillä rannikolla.
Viskataan näet airoilla vettä selkäpuolelle ilmaan. Tämän tempun
ymmärtävät kaikki siellä yhtähyvin, kuin me täällä, jos joku poika
näyttää pitkää nenää.
Lukanjah hymyili nähdessään tämän ja sanoi erityisellä äänen painolla:
-- Noilla ihmisillä on jotakin mielessä.
Neljäntenäkolmatta päivänä lähetti Stanley paljon ennen auringon
nousua, ettei Bumbireen kansa huomaisi mitään, kuusitoista suurinta
kanoottia Manwa Seran johdolla takaisin, "Refuge"-saareen tuomaan
sieltä loput retkikunnasta, ja kehotti monesti heitä olemaan varovaisia
eikä tekemään mitään tuhmuuksia.
Leiri oli nyt aivan järjestyksessä ja näytti niin puhtaalta ja hienolta
kuin se kahden päivän työn kautta voi olla. Vahtimajoja oli myöskin
tehty saaren korkeimpiin osiin, ja sinne komennettiin viisi miestä
yhden johtajan päällikkyydellä. Se varustusväki, joka oli jäänyt
Stanleyn luo saarelle, oli viisiviidettä miehinen ottamatta lukuun
niitä neljää opasta, jotka hän oli saanut ystäviltään Lukongoolta ja
Kijajulta.
Samana päivänä saapui taasen vihollisia kanoottia, ja niiden
ollessa alallaan, näytti Stanley niiden miehistöille helmiä ja
kangaskappaleita, kupari-rannerenkaita ja kiiltävää messinkilankaa.
Näihin ystävyyden vakuutuksiin vastasivat he heittämällä vettä
airoillaan.
Kun maanasukkaat taaskin seuraavana päivänä tulivat, puhutteli Stanley
heitä kovalla ja uhkaavalla tavalla koettaakseen, olisiko tällä parempi
vaikutus kuin ystävyydellä, jota he luultavasti olisivat kohdelleet
ainoastaan ylenkatseellisesti ja pilkaten.
Maanasukkaat näyttivät hieman peljästyneen ja lupasivat viivyttelemättä
lähettää niin paljon ruokavaroja, banaaneja, maitoa, hunajaa,
kananpoikia ja vieläpä härkiäkin, kuin valkoinen mies tarvitsi.
Kuudentenakolmatta päivänä aamulla ilmoittivat vahdit, jotka olivat
tähystämässä, näkevänsä joukon kanootteja lähtevän mannermaalta ja
lähestyvän suurta Bumbireh-saarta kohden. Stanley kiiruhti kukkulan
huipulle ja erotti kiikarillaan kahdeksantoista kanoottia, jotka olivat
kovasti lastatut ihmisillä ja joita hän silmillään seurasi siksi kunnes
ne olivat kulkeneet erään niemen ympäri. Oli selvää, että jotakin
tuimaa oli tulossa, mutta mitä se oli tai minkä muotoista, oli vaikea
päättää. Luultava oli että he aikoivat hyökätä saarelle yön-aikaan,
varsinkin kun he tiesivät että varjeluväki siellä ei siinä
tilaisuudessa sattunut olemaan kovinkaan monimiehinen. Saarelaiset
eivät, sen oli Stanley saanut tietää, suinkaan olleet yksinkertaisia,
vaan nerokkaita ja urhoollisia. Mitä oli sittenkin tehtävä tässä
tapauksessa?
Iltapuoleen miehitti Stanley veneensä ja neljä kanooteista
viidelläneljättä miehellä, jätti ainoastaan Safenin neljäntoista miehen
kanssa jälelle vartioimaan saarta ja leiriä, ja meni tiedusteluretkelle
Iroban saarelle, jonka asukkaat myöskin olivat vihollisia. Saaren
rannalla näytti suuri hämminki vallitsevan. Stanley laski suoraan
rantaan erään kylän vastapäätä ja astui maalle. Viisikolmatta hänen
miehistään asetettiin jääkäriketjuun pitkin rantaa antamaan
asianmukaista painoa hänen sanoilleen. Hän käski sitten Lukanjaan, joka
oli kotoisin Ukereweestä, pyytämään Iroban kuningasta ja hänen
korkeimpia miehiään lähestymään; jos ei ne sitä tekisi, ryhdyttäisiin
hyökkäykseen.
He lähestyivät sitten, noin viisitoista henkeä mitä heitä lienee ollut.
-- "Sanokaa Iroban kuninkaalle", sanoi Stanley, "että hän on
käyttäytynyt pahasti, kun hän on lähettänyt nuoret miehensä nauramaan
meille. Hänen täytyy itsensä ja kahden päällikkönsä kanssa tulla meidän
mukaamme leiriin. Ei mitään pahaa tule tehtäväksi hänelle, mutta hänen
täytyy olla minun luonani siksi kuin Shekka Bumbireestä on minun
käsissäni, tai rauha solmittu niinkuin minä olen ehdottanut."
Ei ollenkaan tarvittu käyttää väkivaltaa, vaan Iroban kuningas ja kaksi
päälliköistä astui vaieten veneesen. Kun ne olivat istuutuneet, pyysi
Stanley kuningasta antamaan nuorille miehilleen käskyn vangita Shekka
Bumbireestä ja kaksi hänen päälliköistään, jonka jälkeen hän teki
juhlallisen lupauksen, että kun hänellä oli ne vallassaan, laskisi hän
irti Iroban kuninkaan ja sen ystävät. Iroban rannalle kokoontuneet
alamaiset yhtyivät suurella mieltymyksellä tähän ehdotukseen ja
selittivät, että Shekka seuraavana päivänä tulisi olemaan Stanleyn
käsissä.
Seuraavana aamuna tuli eräs kanootti Irobasta tuoden ruokavaroja
kuninkaalle ja päälliköille, jonka ohessa Stanleylle ilmoitettiin
ettei ollut vielä onnistuttu saamaan kiinni Shekkaa. Eräs nuorista
miehistä, joka sanottiin olevan kuninkaan poika, tarjoutui rupeamaan
panttivangiksi isän puolesta, niin että se itse voi saada koettaa
Shekan kiinniottamista. Tämä liikuttava uhraavaisuus teki niin elävän
vaikutuksen Stanleyhyn että hän, laitettuaan toimeen veriveljeyden
Iroban kuninkaan ja erään wangwanan välillä, antoi edelliselle
vapauden.
Iltapuoleen toi Iroban kuningas lupauksensa mukaan Bumbireen petollisen
kuninkaan ja kaksi hänen päälliköistään. Kun he olivat saapuneet
rantaan ja wangwanat olivat tunteneet heidät, nostivat nämä
korkeaäänisen huudon ja olisivat rääkänneet Shekkaa, jollei Stanley
olisi kaikin mokomin selittänyt heille, että hänen henkensä ja
palveluksensa olivat välttämättömiä heille ja että hyvä kohtelu voisi
vakuuttaa heille hänen ystävyytensä ja rauhan Bumbireen kanssa.
Stanley halusi saada Bumbireen kuningasta ja hänen molempia
päälliköitään valtaansa sen vuoksi että lempeys ja lujuuden puute
hänen puoleltaan useissa edellisissä tilaisuuksissa oli huomattu
vaarallisiksi, villit kun käsittivät sen pelon merkiksi.
Kun Shekka näki olevansa niiden vallassa, joiden päälle hän
oikullisella julmuudella oli hyökännyt ja jotka hän oli pakottanut
rupeamaan vaarojen alaisiksi tuolla myrskyisellä järvellä, ilman
elatusvaroja tai suojaa sadeaikana täällä raivoavia kovia tuulia ja
myrskyn puuskia vastaan, tuli hänen käytöksensä yhtä nöyräksi kun se
ennen oli ollut villi. Mutta Stanley sanoi hänelle sävyisällä äänellä
ettei hän tahtonut ottaa häntä hengiltä vaan otattaneensa hänen
vangiksi sen vuoksi, että hänellä olisi kuninkaan omassa persoonassa
panttivanki siinä tapauksessa että vallattomuudet uudistuisivat.
Tämän vakuutuksen jälkeen tuli Shekka herkkäpuheiseksi ja ilmoitti
Stanleylle että kuningas Antari yötä päivää hommasi kootakseen
Bumbireessä suuren joukon, aikoen karata Stanleyn kimppuun
Mahyiga-saarella. Stanley pyysi silloin Shekkaa lähettämään sanan
Bumbireesen ja kuningas Antarille sillä ilmoituksella että Stanley ei
etsinyt riitaa niiden kanssa, vaan päinvastoin halusi saada toimeen
rauhallisia liittoja wangwanain ja maan-asukasten kanssa.
Kohta iltapuoleen palasi viestin viejä kolmen suuren kanootin kanssa,
joita johti Antarin etevimmät vanhimmat. Niiden sallittiin astua
maalle, vaikka niitä luvultaan oli enämmän kuin varustusväkeä saarella.
Ennenkuin Stanley antoi suostumuksensa siihen, pyysi hän kuitenkin
Frankia pitämään 30 miestä aseissa petoksen ja äkkikarkauksen
estämiseksi.
Stanley ja maan-asukkaat tervehtivät toisiaan ystävällisesti, vaikka
heidän käytöstavassaan oli eräänlainen ylpeä erilläänpysyväisyys.
-- "Mitä sanoo kuningas Antari?" kysytti hän tulkilta.
"Antari kysyy: Minkä vuoksi te olette tulleet hänen vesilleen ja
leiriintyneet hänen saarelleen?"
"Me olemme tulleet tänne sen vuoksi että meidän pitää tätä kautta
matkustaa Ugandaan, ja me olemme pysähtyneet Mahyiga-saarelle
odottamaan väkeämme. Minä toivon että Antari vakuuttaa minulle ei
hyökkäävänsä meidän päällemme matkallamme Bumbireen ohi eikä
hätyyttävänsä sitä osaa meistä, jonka täytyy minun poissaollessani
pysähtyä tälle saarelle. Mitä sanotte tästä?" sanoi Stanley.
"Antari sanoo että hän on suuri ja mahtava kuningas. Koko mannermaa,
minkä näet, kuuluu hänelle, samoin kuin kaikki nämä saaret ja vedet.
Hän ei ole koskaan ennen nähnyt vieraiden matkustavan järveä pitkin;
niillä on ollut tapana aina tulla maatietä. Hän sanoo: Sinun täytyy
kääntyä takaisin!"
"Sanokaa hänelle että me emme voi kääntyä takaisin", vastasi Stanley.
"Tämä vesi kuulun joka muukalaiselle yhtä hyvin kuin tuuli.
Myönnettäköön että saari on hänen omaisuutensa, mutta ei ketään asu
Mahyigassa ja me emme aijo tehdä mitään pahaa kallioille."
"Antari sanoo että hän tahtoo pitää rauhaa ainoastaan sillä ehdolla
että sinä käännyt takaisin. Hän lähettää sinulle nämä kolme
banaanikimppua sekä tämän vaimon ja tämän lapsen."
"Me emme pidä orjakauppaa ja kolmesta banaanikimpusta ei meille ole
mitään hyötyä. Me tarvitsemme ainoastaan lupaa saada kulkea kaikessa
rauhassa tietämme Ugandaan, ja jos Antari tahtoo lähettää meille
suuremman määrän banaania, niin me ostamme ne, sillä meillä on monta
henkeä ravittavana."
"Siinä tapauksessa, sanoo Antari, hän alkaa sodan teitä vastaan ja
tappaa teidät jokaikisen."
"Ah, onko hän sanonut näin?"
"On, Antari on sanonut näin."
Stanley kuiskasi Frankille hakea Shekka, joka oitis tuotiin esille.
Hänet nähdessään nousivat he kaikki yhdessä pystyyn uhkaavan näköisinä.
Stanley ja hänen miehensä nousivat myöskin ylös ja näyttivät ryhtiä,
joka osoitti villeille ettei maksanut vaivaa ryhtyä väkivaltaisuuksiin.
Stanley sanoi päälliköille:
"Istukaa alas ja viekää minun sanani Antarille. Avatkaa korvanne ja
tajutkaa. Antari on Mtesan orja; minä olen Mtesan ystävä. Antarin väki
ryöstää ja koettaa murhata Mtesan ystävää, mutta hän pääsee pois heidän
käsistään ja on matkalla takaisin Mtesan luokse. Toiseksi, Antari ja
hänen väkensä kiiruhtaa suuresti ryhtyäkseen sotaan Mtesan -- Antarin
herran -- ystävää vastaan. Hän lähettää monta kanoottia ja sadoittain
miehiä Bumbireesen. Hän lähettää myöskin kolme kanoottia antaakseen
minulle tiedon siitä että hän aikoo hyökätä minun päälleni ja ehkä --
te tiedätte sen parhaite itse -- myöskin pelastaakseen Shekkaa, jota
minä pidän vallassani oman turvallisuuteni vuoksi. Sano Antarille että
valkoinen mies ei ole mikään akka ja että hän ei koskaan tahdo niellä
valheellista puhetta. Hän aikoo matkustaa Ugandaan, joko Antari tahtoo
sitä sallia tai ei. Menkää nyt ja kertokaa joka sana Antarille, ja
huomenna päivällisen aikaan täytyy minun saada hänen vastauksensa,
jollei hän tahdo että minä kuletan pois Shekan ja hänen kaksi
päällikköään ja jätän ne Mtesalle."
Antamatta heille aikaa tarkempaan miettimiseen, pakotti Stanleyn
väki heitä, ei väkivaltaisesti, mutta jyrkästi lähtemään alas
kanootteihinsa. Kun arvoisin johtajista oli ehtinyt rauhoittua, joka ei
hänelle onnistunut ennen kuin hän tunsi olevansa turvassa kanootissaan,
näytti hän vihdoin huomaavan että Stanley tahallaan oli välttänyt
kaikkia väkivaltaisuuksia, ja hän sanoi nyt:
"Valkoinen mies voi olla levollinen. Hänellä on Antarin poika Shekka
vallassaan. Antari ei ole hyökkäävä hänen päällensä. Minä olen puhuva
hänen kanssaan totuuden mukaisesti, ja kun aurinko on korkeimmillaan
huomenna, tulen minä takaisin tuoden rauhan sanoman."
"Se on hyvä. Sano Antarille, ettei hänen pojalleen tapahdu
mitään pahaa, vaan että hän päästetään väkensä luo kohta kun me
vahingoittumatta olemme päässeet Bumbireen ohitse", vastasi Stanley.
Paljon varovaisuutta tarvittiin näiden päivien keskustelemuksissa,
sillä yksikin ainoa väärä tai horjuva askel olisi voinut saattaa koko
matkueen perikatoon.
Iroban kuninkaan kautta sai Stanley kumminkin varman tiedon siitä että
Antari kokosi suuren luvun kanoottia ja illalla, auringon laskeissa
tuli yksinäinen kovasti miehitetty kanootti nopeaa soutaen leiripaikkaa
kohden, siinä nousi seisaalleen eräs mies, käsissä kilpi ja keihäs,
näyttäen hyvin uhkaavalta, ja sen jälkeen poistui kanootti yhtä
nopeasti Bumbireetä kohden.
Oli nyt selvää, että lähtö Ugandaan kohtaisi mitä kiivainta
vastustusta, mutta Stanley ei laisinkaan ollut peloissaan asian
menestymisestä. Antarin kanoottia oli arviolta noin sata, ja kun
jokaiseen asetettaisiin 10 miestä, nousisi hänen sotavoimansa 1,000
mieheen. Otaksuen että 6 joutsimiestä olisi joka kanootissa, tulisi
niiden luku olemaan 600, ja niitä vastaan voisi Stanley asettaa 70
kivääreillä varustettua miestä ja noin 350 hyvää keihäänheittäjää.
Se osa matkuetta, joka oli jätetty jälkeen, saapui nyt vihdoinkin, ja
eräänä päivänä auringon laskun aikana kuului tulijain monikertaiset
ilonhuudot onnellisesta perillepääsöstä, ja pian laskivat he rantaan
sekä tulivat sydämellisesti vastaanotetuiksi.