tähtäsi omallaan, laukasi Stanley pyssynsä ja luoti lävisti molemmat
villit. Joutsimiehet seisahtuivat ja jännittivät joutsiaan. Stanley
laittoi parven järeitä haulia ihmisjoukkoon, jossa se vaikutti mitä
kauheimman säikähdyksen. Maan-asukkaat vetäytyivät takaisin rannalta,
jossa vene juuri hiljan oli ollut.
Sittenkun Stanley oli karkoittanut pois maan-asukkaat, veti hän yhden
miehistään ylös veneesen ja käski hänen auttaa muita ylös, ladatessaan
itse sillaikaa oivallisia pyssyjään, pitäen tarkasti varalla
maan-asukkaita.
Stanleyn miehet tarttuivat nyt pyssyihinsä, mutta hän pyysi heidän
antaa niiden olla rauhassa ja sen sijaan repiä irti pohjalaudat
veneestä ja käyttää niitä airoina, sillä kaksi virtahepoa lähestyi
avatuin kidoin, ja näytti siltä kuin tulisi näiden urhoollisten miesten
kohtaloksi hukkua vedessä, sittenkun he niin töin tuskin olivat
päässeet eheinä villien kynsistä maalla. Hän antoi toisen virtahevon
lähestyä 30 jalan matkalle, jonka jälkeen hän tähtäsi sen molempien
silmien väliin, lävisti sen kallon järeällä luodilla ja antoi myöskin
toiselle sellaisen haavan, ettei heidän tarvinnut siltä mitään pelätä.
Kun hölmistyneet ja raivostuneet villit näkivät saaliinsa pakenevan
heidän kynsistään, olivat he hetken neuvoteltuaan rientäneet alas
kahden kanootin luo, jotka olivat vedettyinä rannalle lahden
luoteisessa kulmassa. Toisen toisensa perään ampui Stanley kaksi
villiä, jotka koettivat lykätä vesille veneitä, mutta toisia tuli
heidän sijaansa ja viimein saivat he kanootit veteen ja alkoivat
kiihkeästi ajaa takaa. Kaksi muuta kanoottia näkyi tulevan rannikkoa
pitkin saaren itäpuolelta.
Kun siten oli mahdotonta ehtiä paeta, antoi Stanley airojen levätä ja
rupesi odottamaan vihollisia. Hänen norsupyssynsä oli ladattu
räjähdysluodeilla. Neljä laukausta tappoi viisi villiä ja upotti kaksi
veneistä. Kahdessa muussa olevat takaa-ajajat kääntyivät takaisin
auttamaan ystäviään ylös laineista. He eivät uskaltaneet enää ollenkaan
ajaa takaa, mutta osa rannalla olijoista oli rientänyt niemelle, ja
erään äänen huutaessa: "menkää kuolemaan Nyanzassa", ampuivat he
nuoliaan, jotka tapaamatta putosivat veteen muutamien jalkojen päässä
veneen takapuolella.
Kello oli 5 iltapuoleen. Heillä oli ainoastaan neljä banaania veneessä,
ja heitä oli kaksitoista nälkäistä miestä. Jos he saisivat myötäisen
tuulen, voisivat he yhdessä päivässä ja yössä ehtiä takaisin leiriin.
Mutta jos he saisivat vastatuulta, voi matka viedä yhden kuukauden. Ja
mistä saisivat he sill'aikaa ruokavaroja, jos kävisi samalla tavalla
kuin viime päivinä. Raitista vettä oli niin runsaasti, että kaikki
maailman sotajoukot yhden vuosisadan olisivat voineet sammuttaa janonsa
siitä. Mutta ruokaa? Mihinkä kääntyisivät he sitä saadakseen?
Läpi koko yön tekivät he työtä, rohkaisten toisiaan. Aamun valjetessa
ei näkynyt siinnettäkään maasta; kaikki oli ääretöntä alaa harmaata
vettä.
Seuraavan yön tullessa olivat he noin penikulman päässä eräästä
etelässä päin olevasta saaresta ja ponnistivat kaikki voimansa
päästäkseen sinne. Mutta myrsky kasvoi luoteessa, jota vastaan heidän
voimansa eivät voineet mitään. He olivat väsyneet ja aivan menehtyneet
neljänkolmatta tunnin soudosta, jolla ajalla he eivät olleet saaneet
mitään syömistä. Vene jätettiin laineiden, rankan sateen ja raivoavan
myrskyn haltuun. Ylös alas heittäytyi se valtavilla aalloilla, kieppui
ympäri, viskaantui alas pimeihin syvyyksiin ja tuli aivan vaahtoon yltä
päältä. He tyhjensivät veden veneestä ja istuivat taasen alas. Keskiyön
aikaan tyyntyi myrsky ja nouseva kuu lähetti lumoavan paisteensa järven
pinnan ja sen pitkien, kiehuvien aaltojen yli, joiden harjoja vielä
koristi valkoinen vaahto. Ylös alas nousi ja laski vene. Kuun paiste
valaisi kummituksentapaisesti noita kokoon kyyristyneitä, perin
väsyneitä ja epätoivoisia olentoja, jotka silloin tällöin päästivät
syviä huokauksia, jotka kovin koskivat Stanleyta sydämeen. "Olkaa
rohkeat, toverini, älkää ajatelko sitä kirousta, minkä Bumbiree-villit
viskasivat peräämme; pahojen ihmisten kiroukset voivat usein vaihtua
siunauksiksi", sanoi Stanley rohkaistakseen heitä. Yksi tuhdoista
hakattiin haloiksi, tulta tehtiin veneesen ja siitä vähästä määrästä
kahvia, minkä Stanley oli saanut englantilaiselta upseerilta
oleskellessaan Mtesan luona, tunsivat he kaikki itsensä vähäsen
vahvistuneiksi. Ja senjälkeen nukkuivat he kaikki, väsymyksen
raukaisemina kuin he olivat; Stanleytä yksinään pitivät ajatukset
valveilla.
Aamu koitti. Vaikka hänen miehensä kolmeen vuorokauteen olivat saaneet
ainoastaan neljä banaania keskenänsä jaettavaksi ja sen lisäksi juoneet
ainoastaan kupin kahvia, tottelivat he kumminkin Stanleyn käskyä
tarttua airoihin vilppaudella, joka sai hänen ihmettelemään.
Hetken ajan päästä, k:lo 2 j.pp. -- seitsemänkymmentäkuusi tuntia siitä
kun olivat jättäneet viime leirinsä, lähestyivät he erästä lahtea
asumattomalla saarella. Kiittäen Jumalaa myöskin tästä armosta,
kömpivät he ylös veneestä ja asettuivat sitten makaamaan tulikuumalle
hiekalle.
Mutta ruokaa piti hankkia ennen yötä. Safeni lähetettiin tutkimaan
saaren sisustaa yhteen suuntaan ja pari muuta toiseen. Itse otti
Stanley lintupyssynsä ja lähti ampumaan lintuja. Puolessa tunnissa hän
oli saanut pari suurta lihavaa sorsaa, lähetetyt palasivat tuoden neljä
nippua banaania ja eräänlaisia makeita marjoja, maultaan kirsimarjan
tapaisia.
Kuinka iloisia he olivat tänä iltana, kun he, -- myrskyn kulettamat,
runnellut, nälkäiset olennot, jommoisia he olivat olleet muutamaa
tuntia ennen, nyt istuivat nuotiovalkean ympäri tämän tervetulleen
illallisen ääressä. Banaania, sorsia, marjoja ja kahvia! Ennenkuin he
kävivät levolle tänä iltana -- suloisimpana mitä Stanley arveli koskaan
nähneensä -- virkistivät he vielä itseään piipullisella tupakkaa.
He veistivät itselleen uudet airot ja matkustivat eteenpäin, sekä
tulivat sitten erääsen paikkaan, jossa he aikoivat astua maalle, mutta
maan asukkaat ottivat heitä vastaan kivenheitoilla. He jatkoivat sitten
kulkuaan erääsen toiseen kylään, jossa heidät tienosoittaja Saramban
vuoksi, joka oli syntynyt tässä maassa, otettiin vieraanvaraisesti
vastaan ja he saivat täällä helposti ostaa lihaa, bataattia, maitoa,
hunajaa, sekä kypsiä että raakoja banaania, munia ja lintuja. He
keittivät näitä herkkuja veneessä ja söivät sillä maulla ja
ruokahalulla, jonka ainoastaan puoleksi nälkääntyneet ihmiset voivat
kuvitella mielessään.
Kun he lähtivät täältä eteenpäin, nousi myrsky, joka hakkasi heitä
ajoittain rakeilla, niin suurina kuin pähkinät. Taivas oli pikimusta,
ei yhtään tähteä näkynyt, nopeat salamat leimahtelivat ja niitä seurasi
kova ukkosenjyrinä, ja riehuvat aallot heittelivät venettä ympäri
niinkuin pähkinänkuorta. Taas täytyi heidän jättää veneensä vesiajolle,
sillä kaikki ponnistukset pitää suuntaa olivat turhia.
Harmaa, kolkko aamu koitti viimein. Purjeet nostettiin ja vaikka tuuli
alussa oli kaikkea muuta kuin myötäinen, kääntyi se pian ja vei heitä
iloisesti korkeiden laineiden yli suoraan leiriä kohti.
Tervehdyshuutoja kajahteli rannalta heille vastaan, sillä kansa oli
tuntenut heidän purjeensa peninkulman päästä, ja heidän tultua
lähemmäksi muuttuivat huudot pyssynlaukauksiksi ja lippujen
liehumiseksi, ja koko ranta vilisi kokoontuneista iloisista ihmisistä.
Olivathan tulijat olleet poissa leiristä seitsemänkuudetta päivää, ja
monta väärää huhua heidän perikadostaan oli kuulunut sinne, ja päivä
päivältä tullut yhä todenmukaisemmaksi heidän pidentyneen poissaolonsa
kautta. Vaan leiriä kohti purjehtivan venheen iloinen näky poisti
huolet ja pelon.
Kun venheentakka karahti järven pohjaan, juoksi viisikymmentä miestä
veteen, tempasivat Stanleyn venheestä ja kantoivat hänet olkapäillään
leirin ympäri nauraen, taputtaen käsiään, iloisesti hyppien ja hurraata
huutaen.
Frank Pocock oli siellä, ja hänen muotonsa loisti ilosta, vaan kun
Stanley kysyi Frankilta missä Fredrik Barker oli ja miksi hän ei ollut
tervetulijaisia sanomassa, pimeni hänen muotonsa ja hän vastasi:
"Sentähden että hän kuoli kaksitoista päivää takaperin, herrani, ja hän
lepää tässä" -- ja hän osoitti juhlallisesti erästä kivikumpua lähellä
järveä.
Monet vaivat ja ponnistukset olivat hyvin uuvuttaneet Stanleyn voimia
ja hän tunsi mitä suurimman levon tarpeen.
Retkikunnan tila ei myöskään ollut kovin hyvä. Monet kunnollisimmista
miehistä olivat kuolleet ja joukko muita oli aikonut karata.
Palattuaan leiriin ei Stanley siis saanut kuulla juuri mitään iloisia
uutisia.
Stanley saa kanootteja.
Lisäksi alkoi nyt kivuloisuus raivota. Kuume ahdisteli Stanleytä päivä
päivältä yhä enemmän. Nauttimalla aamusta iltaan kiniiniä kykeni hän
kuitenkin viidentenä päivänä jättämään vuoteensa.
Kuitenkaan ei Magassaa vielä kanoottineen kuulunut.
Päivä päivältä toivottiin hänen tulevan, vaan hänen laivastoaan ei
voitu huomata näkörajalla.
Hän oli luultavasti pelännyt laivastonsa joutuvan haaksirikkoon
suurella järvellä. Maan-asukkaiden kanootit ovat näet täällä tehdyt
laudoista, jotka ovat kasvilustoilla yhteenliitetyt; ne uppoavat siis
helposti myrskyssä. Sen lisäksi on hyvin vaarallista sade-aikana lähteä
järvelle näillä heikoilla aluksilla.
Vihdoin heitti Stanley toivonsa saada nähdä hänet tahi vesitse päästä
Ugandaan. Hän päätti sentähden lähteä jalkasin Mwereen, kuningas Nwoman
maan kautta.
Kuningas Nwoma ei kuitenkaan ollut sovussa wangwanoiden kanssa ja
hänellä oli aivan liioiteltu käsitys valkoisten miesten ulkonäöstä.
Joku noista yksinkertaisista luonnonlapsista oli kertonut hänelle että
siellä oli valkoinen mies, "pitkä- ja punatukkainen ja suuri-,
puna-silmäinen".
Tämä huhu saattoi Nwoman lähettämään sanansaattajan Kagehyihin.
"Nwoma lähettää salaams valkoiselle miehelle", sanoi sanansaattaja.
"Hän ei tarvitse valkoisen miehen kankaita, helmiä tahi vaskilankaa
eikä hän salli valkoisen miehen kulkea maansa läpi. Nwoma ei tahdo
nähdä häntä eikä ketään muuta valkoista miestä, jolla on pitkä,
olkapäihin ulottuva punainen tukka, valkoinen muoto ja suuret punaiset
silmät; Nwoma ei pelkää häntä, mutta jos valkoinen mies lähestyy hänen
maataan, aikoo Nwoma käydä sotaa häntä vastaan."
Stanley piti kuitenkin velvollisuutenaan lähteä eteenpäin Ugandaan,
sillä hän oli luvannut sen kunniasanallaan. Ja kuitenkin oli mahdoton
kulkea maitse ja, kuten näytti, myöskin meritse!
Silloin sanoi Sungoro: "Lukongeh'lla, Ukereween kuninkaalla, on monen
monta kanoottia, ja hänestä voi tulla hyvä ystävä, jos hän mieltyy
johonkin".
Uusi kuumeenpuuska keskeytti kaikki Stanleyn tuumat. Hänen
hermorakennuksensa oli hyvin turmeltunut kaikellaisista puutteista ja
vaivoista. Houreissaan oli hän hierovinaan sopimusta kuninkaan kanssa
ja kuumehaaveissaan kuuli hän yhä korvissaan "Lukongeh, Lukongeh" --
alituisesti vaan "Lukongeh".
Ollessaan parantumaan päin lähetti Stanley Kamuda-päällikön ja Frank
Pocockin Lukongeh'n luo. He veivät mukanaan kymmenen kaunista
kangaskappaletta, kymmenen helmirihmaa sekä viisi syltä vaskilankaa,
saattaaksensa hänet keskusteluun kanoottien ostamisesta tahi
vuokraamisesta.
Frank ja hänen seuralaisensa palasivat viidenkymmenen kanootin sekä
kahden päällikön ja Ukereween "pääministerin" johtaman miehistön
kanssa. Stanley tuli alakuloiseksi kuullessaan näiden kanoottien
aikovan viedä retkikunnan Ukereween eikä suoraan Ugandaan. Hän ilmoitti
ei tahtovansa suostua tähän määräykseen ja sanoi päälliköille, että he
saisivat saattaa hänet takaisin Ukereween, sillä hän tahtoi itse tavata
Lukongeh'n.
Sittenkun Stanley oli varustainnut lahjoilla, kauniilla
pitkävillaisilla kankailla, huovilla, tulipunaisilla ja juovikkailla
kankailla, sekä erinomaisen hyvillä lasihelmillä ja muilla tavaroilla
noin 4,800 markan arvosta, lähti hän matkalle Mfossiin, Lukongeh'n
pääkaupunkiin, joka on Ukereween pohjoispuolella.
Kuljettua eräästä salmesta, joka muutamin paikoin oli ainoastaan kuusi
jalkaa leveä ja niin täynnä ruohoa ja vesikasvia, että melkein oli
mahdoton päästä sen läpi, voitiin mennä eteenpäin sauvomalla
kanootteja.
Vihdoin saavuttiin Mfossiin. Stanley ja hänen miehensä pääsivät katon
suojaan ja saivat härän ia banaaneja syötäväksi sekä maitoa juotavaksi.
Kello 9 aamulla 31 päivänä astui Stanley Ukereween kuninkaallisen
neuvoskunnan eteen, joka oli asettunut niitylle muutamille
kallionlohkareille; -- olipa sitä sangen lysti katsella: Lukongeh'n
iloisa naama keskellä, vähempiarvoiset ympärillä. Kuningas,
kuuden- tahi kahdeksankolmatta vuoden vanha, kaunis, vaalea-ihoinen
mies, suora katsannoltaan, silmäili tarkkaan noita valkoisia; hänen
etevimmät päällikkönsä ja muut hänen kansastaan, miehet, naiset ja
lapset, seurasivat hänen esimerkkiään.
Sinä päivänä ei voitu ryhtyä mihinkään keskusteluun. Valkoisten miesten
tuli syödä; seuraavana päivänä voisi Stanley, jos kuningas jaksaisi
hyvin, ryhtyä toimeen.
Toisena päivänä oli Lukongeh kaikeksi onneksi hyvällä tuulella ja
terve. Niin oli myös Stanleynkin laita. Hän esitti sentähden mitä
suurimmalla herkkätuntoisuudella kuninkaalle, että tämä möisi tahi
lainaisi kolmekymmentä kanoottia.
Kuningas oli ensin vastustavinaan, mutta myöntyi heti nähtyään nuo
kauniit lahjat. Kun hän näki Stanleyn näin julkisesti näyttelevän noita
komeita kankaita, vapisi hän ja käski hänen heti käärimään ne kokoon.
Hän lupasi illalla käydä Stanleyn luona ja tehdä hänen hyväkseen minkä
voi.
Illalla 4 päivänä Kesäkunta hiipi hän Stanleyn mökkiin, uskollinen
ministerinsä ja neljä etevimpää päällikköänsä seurassaan.
Stanley antoi hänelle kaksi kaunista huopaa, yhden skottilaisen saalin,
kaksi punaista sänkypeittoa, viisikymmentä helmirihmaa ja kaksi
rengasta vaskilankaa, paitsi paljo muuta tavaraa, niinkuin vaskivatia,
tina-astioita j.n.e.
Hänen päällikkönsä saivat kukin viisi kangaskappaletta, viisi
helmirihmaa ja kaksi syltä vaskilankaa.
Näiden runsaiden lahjojen vaikutuksesta lupasivat he ennen pitkää
vastata, mutta sillävälin tulisi Stanleyn olla maltillinen.
"Syö ja liho", sanoi Lukongeh, mennessään tiehensä, runsaista lahjoista
onnellisena.
Seuraten kuninkaansa esimerkkiä, kohtelivat maan-asukkaat Stanleytä ja
hänen miehiään kunnioituksella. He tutkivat heitä tarkkaan, varsinkin
heidän kasvojensa muotoa; nämä olivat kuitenkin ajan pitkään tottuneet
siihen eivätkä olleet tästä ilkeästä kohtelusta milläänkään.
Täällä pitävät alamaiset kuningastaan varustettuna ylenluonnollisella
voimalla, ja Lukongeh käyttää jokaista tilaisuutta vahvistaakseen
alamaisiaan tässä heidän uskossaan. He luulevat muun muassa, että hän
mieltänsä myöten voi saattaa satamaan, tehdä poudan tahi vedentulvan
maallensa.
Onnellista kyllä hänelle, että hänen astuttuaan valtaistuimelle sade on
ollut sekä säännöllinen että runsas.
Vaan "sateentekijän" maineesen hän ei tyytynyt; kunnianhimossaan tahtoi
hän myös saavuttaa "suuren lääkemiehen" eli noidan nimeä. Hän rukoili
sentähden Stanleytä ilmoittamaan muutamia eurooppalaisten suuria
salaisuuksia -- niinkuin ihmisten muuttamisen leijoniksi ja
leopardeiksi, sateen, poudan ja tuulen nostattamisen, j.n.e. Sangen
usein afrikkalaiset päälliköt esittivät semmoisia pyyntöjä.
Kun Stanley sanoi, ettei kyennyt sellaista tekemään, kuiskasi Lukongeh
päälliköilleen:
"Hän ei tahdo tehdä, mitä häneltä pyydän; pelkää kaiketi, ettei saa
kanootteja, mutta saattepa nähdä että hän antaa minulle kaikki, mitä
vaan haluan, kun mieheni palaavat Ugandasta".
Täällä tervehditään kuningasta sangen omituisesti:
Kansan lähestyttyä kuningasta, lyövät he käsiään yhteen ja heittäytyvät
polvilleen hänen eteensä. Jos tämä kunnianosoitus on hänelle mieleinen,
osoittaa hän sen sillä, että hän puhaltaa ja sylkee heidän käsiinsä,
jonka jälkeen hänen alamaisensa ovat hierovinaan kasvojansa ja
silmiänsä hänen sylellään.
Maan-asukkaat tervehtivät toisiaan taivuttamalla polviaan, taputtamalla
käsiään ja huutaen: "Wachee, wachee!" "Wachee sug!" "Mohorro!" "Eg
fura?" -- joka käännettynä merkitsee: "Huomenta, huomenta!"
"Hyväähuomenta!" "Hyvää päivää!" "Kuinka voitte?"
Jos Ukereweessä tahtoo ostaa vaimon, tulee maksaa hänen vanhemmilleen
kaksitoista vuohta ja kolme kuokkaa. Erään arapialaisen täytyi maksaa
Lukongeh'lle 350 naulaa erilaisia lasihelmiä ja 300 kyynärää hyvää
kangasta ennenkuin hän sai yhden hänen nuorista sisaristaan vaimokseen.
Jos kosija on niin köyhä, ettei hänellä ole vuohia eikä kuokkia, antaa
hän niiden sijaan keihäitä, jousia ja nuolia, mutta hän ei voi hankkia
itselleen puolisoa, ennenkuin on tilaisuudessa tarjoamaan tytön
vanhemmille kyllin suuret lunnaat.
Varkaat ja murhaajat mestataan. He voivat kuitenkin päästä
kuolemanrangaistuksesta, jos rupeevat niiden orjiksi, joita ovat
vahingoittaneet.
Vaskilankakieput ovat täällä kallisarvoiset ja vaimot käyttävät niitä
koristuksinaan. He kiertävät vaskilangan moneen kertaan kaulansa
ympäri, jonka vuoksi heillä kaukaa katsoen näyttää olevan käherretyt
kaulukset. Vaskiset, messinkiset ja rautaiset rannerenkaat sekä
samallaiset säärirenkaat ynnä norsunluiset rannerenkaat ovat miesten
tavallisia koristuksia.
Surun osoitukseksi kannetaan pään ympärillä pisangi-lehdistä tehtyjä
seppeleitä; sitä paitsi käytetään jonkunmoista mustaa poskimaalia, joka
on tehty jauhettua hiiltä ja voita sekoittamalla.
Miehet ja naiset käyttävät pukuinaan puoleksi muokattuja härän tahi
vuohen nahkoja ja vyöhyitä banaanilehdistä, sekä esiliinoja karkeasta
ruoho-kankaasta.
Kesäkuun 6 päivänä illalla tuli Lukongeh pääministerinsä seurassa
Stanleyn luo ja sanoi: "Alamaiseni ovat arkoja tullessaan vieraasen
maahan. He eivät ole niin paljon matkustelleet kuin wangwanat. Minun
täytyy sentähden pettää heidät, sillä muulla tavalla en voi auttaa
sinua. Aion antaa sinulle kolme kolmatta kanoottia airoineen. Ne eivät
ole paljon arvoisia ja jos et niihin tyydy, niin älä moiti minua siitä.
Sanon kansalleni palaavasi Ukereween. Älä sitä kiellä. Älä puhu siitä;
jos puhut, niin voit olla varma siitä, että karkaavat luotasi. Jos olet
viisas ja varovainen, seuraavat he sinua Usukuma-maahan. Kun olet sinne
saapunut, otat kanootit ja airot, sillä minä lahjoitan ne sinulle.
Tässä on nuori veljeni poika ja serkkuni, jotka seuraavat sinua
Ugandaan ja aina Ihangiroon saakka ja tekevät puolestasi liiton sen
maan asukkaiden kanssa. Tahtoisin, että sinä tultuasi Ugandaan
pyytäisit Mtesaa ystäväkseni, niin vaihtaisimme lahjoja. Älä unhota
lähettää nuorukaisiani takaisin Ugandasta. Jää hyvästi. Olen sanonut
kaikki".
Lukongeh käski Stanleyn myöskin lähettämään itselleen hänen nuoren
nepansa ja serkkunsa mukana kaksi sinisestä ja tulipunaisesta
flanellista tehtyä pukua, säilöstäjätaudin ja päänkivistyksen
lääkkeiksi, yhden revolverin ynnä ampumavaroja, yhden vaatepakan,
viisikymmentä naulaa erilaisia helmiä, kaksi punaista lakkia, yhden
englantilaisen huovan, yhden neljäkymmentä miestä kantavan kanootin,
kaksi norsunluu-hammasta, vuohen ja saukon nahkoja sekä rauta- ja
vaskilankaa.
Kaiken tämän lupasi Stanley tietysti huolellisesti lähettää hänelle.
Lukongeh ja hänen päällikkönsä olivat Kesäkuun 7 päivänä jo varhain
aamulla ulkona sanoaksensa jäähyväisiä. Mutta ainoastaan viisi
kanoottia oli valmiina lähtöön!
"Mitä tämä merkitsee, Lukongeh?" kysyi Stanley.
"Lähde huoleti ja muista, veljeni, mitä sinulle sanoin".
"Lukongeh on rehellinen", lisäsi hän arvokkaasti.
Kummallinen mies, ajatteli Stanley, joka huolii totuudesta tässä
maassa! Hän on varmaan ensimmäisiä siinä suhteessa. "Saammepa nähdä."
Stanley läksi miehineen matkalle, ja tiellä kasvoi hänen kanoottiensa
luku seitsemäksikolmatta.
Onnellisesti nousivat he sitten maalle Kagehyi-nimisen kylän luona.
Stanley antoi vetää kanootit maalle ja pyysi Lukongeen ministeriä ja
molempia nuoria sukulaisia houkuttelemaan kanoottien miehistön, 216
luvultaan, viemään aironsa hänen majaansa säilytettäviksi.
Miehistö sai nyt tiedon kuninkaan petoksesta ja sille ilmoitettiin,
että neljä kanoottia oli saatavissa, jos se tahtoisi palata
Ukereweesen, ja koska se tarvitsisi neljä päivää palausmatkaan, niin
annettaisiin ruokavaroja kymmeneksi päiväksi. Tämän kuullessaan
hämmästyivät he ja suuttuivat suuresti. He nuhtelivat pääministeriä,
vaan hän lykkäsi kaikki nuorukaisten syyksi. He sitoivat silloin
Lukongeen nuoret sukulaiset ja olisivat epäilemättä tappaneet heidät,
ellei Stanley olisi ryhtynyt varokeinoihin. Saatuansa viittauksen
hyökkäsi viisikymmentä wangwanaa esiin ja tähtäämällä pyssyillään
vimmastuneesen joukkoon ajoivat sen pois Kagehyin kylästä.
Kun tyytymättömät olivat karkoitetut, alkoi Stanley keskustella jälelle
jääneiden kanssa.
Viisiviidettä miestä otti, sittenkuin heille oli määrättyjä ehtoja
asetettu, nuo neljä kanoottia, jotka heille oli tarjottu, ja palasivat
Ukereweesen neuvotellakseen Lukongeen kanssa.
Ystäviensä seuraavana päivänä lähettämällä kuudella kanootilla
palasivat myöskin maan-asukkaat Ukereweestä omaan maahansa. Kolmantena
päivänä oli heistä tuskin ainoatakaan leirissä. Vaikka Stanley odotti
seitsemän päivää Kagehyissä, niin ei tullut mitään sanaa Lukongeelta;
sentähden laski hän ministerin ynnä hänen viisi palvelijaansa
lähtemään.
Sillä aikaa oli Stanley lähettänyt sanan kaikkiin ympärillä oleviin
alueisin, kehottaen niitten asukkaita viljaa tuomaan. Kesäkuun 10
päivänä oli hän jo ostanut 12,000 naulaa sesamia, hirssiä ja maissia
sekä 500 naulaa riissiä. Kaikki tämä pantiin säkkeihin.
Koska kanootit kovasti vuosivat, niin opetettiin kunkin venheen
miehistöä niitä korjaamaan. Työ toimitettiin siten että laudat
uudestaan liitettiin yhteen kasvillistoilla ja senjälkeen tukittiin
banaani-lehdillä.
Päivän koittaessa astuivat 150 miestä sekä vaimoa ja lasta
kanootteihin, joihin sitäpaitse pantiin sata takkaa kankaita, helmiä ja
messinkilankaa, 88 säkkiä viljaa ja 30 laatikkoa ampumavaroja. Loput
miehistöstä sai veneitten puutteesta odottaa, kunnes ennätettäisiin
heitäkin noutaa.
Kanootit joutuvat haaksirikkoon. Villien juhla.
Koska Stanley pitämättä mitä suurinta huolta ei voinut uskoa venehistön
johtoa muille, suuntasi hän kello 9 aamulla kanootti-parvensa, jonka
etunenässä oli Lady Alice, lastattuna suurimmalla osalla ampumavaroja,
läheisimpiä saaria kohden.
Kova vihuri puhalsi luoteesta. Suurella vaivalla soudettiin korkeita
aaltoja vasten.
Päivä laski. Synkkä pimeys ympäröitsi laivaa ja kanoottia. Ei voitu
nähdä toinen toistaan, kuului ainoastaan airojen säännöllinen loiske
veteen, vaan kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin heilutti Stanley
pimeässä palavaa vahakynttilää johdoksi ajattelemattomille ja
varomattomille. Täten ja rangaistuksen uhkauksilla niille, jotka
poikkeaisivat oikeasta suunnasta, pidettiin kanootit yhdessä.
He olivat näin soutaneet kolme tuntia alituisessa pimeässä. Silloin
kuului äkkiä kimakkaasti huudettavan "venhettä". Kun Stanley käänsi
laivansa, näki hän tummia, vedessä uiskentelevia esineitä, jotka
huomattiin olevan eräästä uponneesta kanootista laivaa lähestyviä
ihmisen päitä. Pelästyneet raukat otettiin laivaan; yksi laatikko
ampumavaroja ja 400 naulaa viljaa oli kuitenkin uponnut pohjaan.