hän etsinyt jonkin vesilammikon, jonkun vuoriharjanteen rinteen tahi
jonkun järven rannan, missä hänen karjallaan olisi ollut parhaat
laitumet; sellaisiin paikkoihin olisi hän rakentanut ruohomajansa. Tämä
mies on päinvastoin rakentanut eräälle kukkulalle, että vapaasti voisi
nähdä ympärilleen ja heittää keisarillisen silmäyksen maansa yli. Häntä
miellyttää tilavuus, hänen asuntonsa on korkea ja avara afrikkalainen
palatsi, suuria pihoja on sen ympärillä. Ylhäiset ja alhaiset hänen
kansassaan koettavat kukin kykynsä mukaan olla hänen kaltaisensa.
He ovat hyviin vaatteisiin puettuja, ja hävyttömyyttä pidetään
rikoksena. --
Rummut pärisivät. Mtesa istui valta-istuimelleen ja kaikki kiirehtivät
paikoilleen.
Joka kerta kun Stanley oli ollut Mtesan puheilla, oli hän käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen koettamalla kääntää keskustelua sellaiseen
suuntaan, että kristinusko joutuisi puheenaineeksi. Jos mitä tapahtui,
koki hän aina saattaa sen kristinuskon yhteyteen. Hän kertoi
Mtesalle Kristuksesta, jonka jumalattomat ihmiset ottivat kiinni ja
ristiin-naulitsivat ja pilkkasivat hänen jumaluuttaan; kuinka hän,
ristillä kärsiessäänkin, suuresta rakkaudestaan ihmisiin pyysi
taivaallisen isänsä antamaan heille anteeksi. Hän osoitti hänelle
erotuksen luonteen suhteen sen Herran välillä, jota valkoiset ihmiset
palvelevat ja Muhammedin, jota arapialaiset palvelevat ja jonka uskoon
Mtesakin oli kääntynyt; kuinka kristinusko opettaa ihmiskuntaa
rakastamaan kaikkia, ilman poikkeusta, Muhammed taasen opetti
uskolaisiaan että tappamalla pakanan tahi uskottoman voi päästä
Paratiisiin.
Kaikki tämä teki syvän vaikutuksen mustaan keisariin ja kantoi
ajallansa hedelmän.
Eräänä päivänä ilmoitti Mtesa Stanleylle että erästä valkoista miestä
odotettiin leiriin. Tämä oli muudan englantilainen upseeri, översti
Linant, englantilaisen kenraalin Gordonin lähetti Kairosta Egyptissä.
Kuvitelkoon kukin mielessään, kuinka iloiselta näille kahdelle
eurooppalaiselle tuntui, kun näin aavistamatta tapasivat toisensa
mustien maanosan sydämessä.
Niitä uskonnollisia kanssapuheita, joita Stanley oli alkanut pitää
Mtesan kanssa, jatkettiin översti Linant'in läsnäollessa. Kun Mtesa
kyseli Linantilta yhtä ja toista, josta Stanley oli puhellut ja joka
tarkkaan oli muistiin kirjoitettu, käytti tämä Mtesan suureksi ihmeeksi
melkein samoja sanoja ja vastauksia. Se omituinen asianlaita, että
kaksi valkoista miestä, jotka vielä koskaan eivät olleet nähneet
toisiaan, ja joista toinen tuli pohjoisesta toinen kaakosta, kuitenkin
voivat tietää samoja asioita ja vastata samoilla sanoilla, kaikki tämä
tuntui kokoussalin ulkopuolella olevalle kansalle hyvin kummalliselta
ja painui Mtesan mieleen jonakin ylenluonnollisena asiana.
Uusia seikkailuja järvellä.
Silloin täytyi Stanleyn lähteä pois ja palata väkensä luo.
Mtesa, joka oli luvannut veneitä ja väkeä viemään matkuetta Ugandaan
Kagehyistä, jossa se yhä oli ja odotti Stanleytä, käski Magassan lähteä
hänen mukanaan 30 veneen kanssa leiriin.
Stanleytä seurasi Usavaraan, johon hän oli jättänyt Lady Alicen,
englantilainen upseeri ja Stanley lupasi kuukauden päästä tulla
takaisin, jonka ajan överstin piti odottaa häntä.
Kello 5 aamulla lyötiin rumpuihin ja ne veneet, joiden oli lähdettävä
Stanleyn mukana, kokoontuivat. Lady Alice nosti ylös ankkurin;
tavaramytyt, lampaat, vuohet ja siipi-eläimet olivat jo asetetut
paikoilleen. Upseeri seurasi Stanleyta hänen venheesensä; he pudistivat
toisensa kättä ja jättivät toisensa Jumalan haltuun. Stanley tarttui
peräsimeen ja Lady Alice riensi pitkin Victoria Nyanzan selkää.
Amerikan tähdillä koristettu lippu nostettiin ja se levisi ylpeänä
tuulessa. Upseeri huusi rannalla hurraata jäähyväisiksi. He liehuttivat
viimeiset jäähyväiset nenäliinoillaan, ja erosivat toisestaan ikävöivin
mielin, kulkeakseen kumpikin tuntemattomia vaiheita kohden.
Eräänä iltana laski Stanley rantaan eräässä lahdessa. Rannalla istui
noin tusinan verta likaisiin vuohennahkoihin puettuja maan-asukkaita
juomassa palmuviiniä kurpitsin kuorista. Stanley vedätti veneen
ja kanootit kuivalle maalle. Safenin tervehdyksiin vastasivat
maan-asukkaat aivan ystävällisesti ja kohteliaasti. Ollen itse
jotensakin päissään palmuviinistä, tarjosivat he tulijoille vähäsen
tätä Afrikan päiväntasaajan-seutujen jumaljuomaa. Matka oli ollut pitkä
tänä päivänä, jonka vuoksi Stanley ja hänen väkensä olivat väsyneitä ja
olivatkin he jo melkein ikävöineet niin virkistävää juomaa kuin heille
tarjottiin. He ottivat siis vastaan maan-asukasten vierasvaraisen
lahjan ja nauttivat sitä halukkaasti.
Aurinko meni nyt mailleen ja toivottiin toisilleen hyvää yötä. Keskiyön
aikana heräsi Stanley kovasta rummuttamisesta. Hänen rauhattomaan
kysymykseensä vastattiin kaikki olevan rauhallista, mutta lakkaamatta
kuului kuitenkin tuo kamala rummuttaminen pimeässä yössä ja karkoitti
kaiken makaamishalun. Kun Stanley aamulla nousi ylös, näki hän että
heidät oli ympäröinyt 2-300 maanasukasta, kaikki sotatamineissa ja
varustettuina keihäillä, joutsilla, nuolilla ja pitkäpäisillä aseilla,
jotka näyttivät eteenleikkaajan-veitsiltä, jota paitsi he suojaksi
kantoivat suuria ja pitkiä ruokokilpiä. Tämä maanasukas-joukko oli
heistä ainoastaan kolmenkymmenen askeleen päässä ja tähysteli heitä
värähtämättä hurjin silmäyksin.
Stanley näki niiden joukossa erään heimon vanhimmista, joka edellisenä
päivänä oli tarjonnut hänelle juomista, ja Stanleyn selitettyä ei
tulleensa heidän rannikoilleen vihamielisessä aikomuksessa, vaan
levätäkseen ja ostaakseen ruokavaroja, sanoi tämä:
"Jos tahdotte jotain syömistä, niin lähetän minä vähäsen banaania
tuonne saarelle, mutta täältä täytyy teidän lähteä, ettei kansa, joka
tahtoo kanssanne tapella, ryhtyisi väkivaltaisuuksiin."
Stanley soudatti sitten eräälle edempänä olevalle saarelle, ja
päällikkö lähetti lupauksensa mukaan kymmenen kimppua vereksiä
banaania, jotka yhdeksi päiväksi riittivät väelle.
Senjälkeen lähti Stanley yksinään leirin takana olevaan tiheään
viidakkoon. Hän tiesi ettei mikään vihollinen häiritsisi leiriä, sillä
saari oli asumaton, ja oli niin harvinaista hänelle saada nauttia
yksinäisyyttä ja hiljaisuutta häiritsemättömässä rauhassa. Vapaana
siitä vakavuudesta ja totisuudesta, johon häntä pakotti hänen asemansa
puolivillien ihmisten johtajana heidän näkyvissään, saavutti hän taas
koko notkeutensa. Hän ryömi tietä sulkevien oksien alatse, tai hyppäsi
kumoonkaatuneiden puunrankojen ylitse, tunkeutui läpitse, missä oli
melkein mahdotonta päästä edemmäksi, lonkeroitsi ja viiletti käärmeen
tavalla läpi toisiinsa kietoontuueiden pensaiden, sukelsi suuriin
tiheihin lehdikkoihin ja taisteli hurjasti varjoavien köynnös- ja
kärhikasvijoukkoja vastaan, jotka kasvit lukuisuutensa vuoksi olivat
takkuuntuneet toisiinsa tiheäksi ryhmäksi.
Täältä tuli hän tasangolle, jossa maa vierti jyrkästi ylöspäin sekä
kaikkialla oli korkeain puiden ynnä köynnöskasvien ja pensaiden
peittämä. Kiivetessään vuoren rinnettä ylös oli hänellä runsaasti
tukea valittavana; tässä oli tamarindipuu ja tuossa ihan vieressä
silkkipumpulipuu; milloin riippui mimosan esiinpistävä oksa, milloin
joku paksu köynnöskasvi, jotka tarjosivat apuansa koetuksissa päästä
eteenpäin eli ylöspäin; nuoret ja hentoiset teakkipuut tahi taipuisa
jasmiini mukasivat, kun hän tarttui niihin. Viimeinkin seisoi hän
keihäskaislaa, ananaspuuta, kämmekkäisiä ja aloe-pensaita kasvavalla
vuorenhuipulla. Tämä on paikka mistä silmä estämättä voi nähdä yhden
Afrikan omituisimpia ja kauniimpia osia -- kymmeniä neliöpenikulmia
kauniita järvimaisemia -- suuria aloja vuorenseiniä, joihin pistää
viehättäviä, tuuheain banaanien puoleksi sulkemia lahtia kymmeniä
neliöpenikulmia ruohoista ylänkömaata, missä kyliä ja banaanimetsiä on
sirotettuna sekaisin. Siltä kukkulalta, jolla Stanley seisoi, voi hän
nähdä toisen karjalauman toisen perästä ja joukon pieniä valkoisia ja
mustia pilkkuja, jotka eivät voineet olla muuta kuin lammas- ja
vuohilaumoja. Hän näki vaaleansiniset tulista nousevien savujen patsaat
ja niiden ympärillä laihoja haamuja liikkumassa.
Mikä maa näillä on, näillä villeillä! Ja mikä määrätön järvi sitten!
Jos höyrylaiva kyntäisi tätä järveä, eivätkö he silloin tulisi
toistensa luo ystävinä! Koko maasta katoaisi villiys, maan-asukasten
toimellisuus ja työvoima kiihtyisi, orjakaupan kirous lakkaisi ja
kaikkiin maihin siinä ympärillä tunkeutuisi jalommat tunteet ja
korkeampi ihmisellisyys. Mutta nyt on jokaisen käsi nostettu, toisen
toista vastaan -- murha asuu heidän sydämissään; villiys leimahtaa
esiin heillä nähdessään matkustavaisen; merirosvous on oikeutettu
ammatti, kansat useissa valtakunnissa käyvät ihan alastomina ja
jokainen heimo, palavana kostonhimosta ja vihasta, pitää itsensä
kaukana toisista.
Myöhään illalla astui Stanley maalle toisella saarella. Kun oli
pilkkosen pimeä, osuivat he maalle ainoastaan siten että ohjasivat
matkansa erästä roihuavaa tulta kohden, joka näkyi rannalla. Valo tuli
tulesta, jonka kaksi miestä ja eräs poika olivat sytyttäneet. Nämä
olivat kuivaamassa kaloja eräässä luolassa, jonka suu oli järvelle
päin. Kalastajat kauhistuivat suuresti, mutta rauhoittuivat siitä
ystävällisyydestä, mitä Stanley osoitti heille. Hän valmistautui sitten
viettämään yötä perä-istuimen alla veneessä, mutta juuri kun hän oli
maata panemaisillaan, sai hän kuulla maan-asukasten toruvan. Hän arvasi
kohta että miehistö oli ruvennut anastamaan kalastajain saalista,
jonka vuoksi hän juoksi ulos ja tuli juuri parhaiksi varjellakseen
neekeriparkoja melkoisesta vahingosta. Eräs hänen miehistään oli jo
ottanut yli puolen tusinaa suuria kaloja, kun Stanley tuli käyden
avojaloin hänen taaksensa ja antoi hänelle sivalluksen, joka pani hänen
hoipertelemaan syrjään. Pikemmin kuin kaikki suosion tai ystävyyden
vakuutukset todisti tämä seikka kalastajille, ettei heillä Stanleyn
puolelta ollut mitään pelkäämistä, ja wangwanat huomasivat, ettei hän
salli mitään vääryyttä tapahtuvan. Kalastajat saivat sitä paitsi
kourallisen helmiä palkinnoksi aijotusta ryöstöstä ja sitä varten että
wangwanat eivät enää joutuisi kiusaukseen, saivat he kaksinkertaiset
ruoka-annokset.
Sillaikaa oli Stanleyn heittänyt Magassa, joka jo ennemmin oli
kääntynyt takaisin väkineen, tehden kyllä lupauksen tulla leiriin
Kagehyin luona, johon lupaukseen Stanley kuitenkaan ei voinut luottaa.
Tämä oli kova vastus; sillä kuinka saisi hän nyt matkueen viedyksi
tämän suuren järven yli Ugandaan, kun ei hänellä ollut kanoottia?
Kuitenkaan ei sillä haavaa ollut muuta tehtävänä kuin jatkaa
palausmatkaa leiriin.
Seuraava yö vietettiin erittäin hankalasti eräässä pienessä,
läpitunkemattoman pensaikon ympäröimässä lahdessa. Rankkaa sadetta
kesti koko yön ja se seikka pakotti jokaisen istumaan paikoillaan,
täristen vilusta ja ilman illallisetta, sillä päällen päätteeksi ei
heillä ollut mitään syömistä. Sen surkuteltavampia olentoja on vaikea
kuvitella mieleensä, kuin nämä ihmiset, jotka olivat veneessä
pilkkopimeän yön. Koko miehistö oli pakkautunut yhteen läjään niin
likettäin kuin mahdollista, selkä vasten selkää tai kylki kylessä
kiinni. Itse istui Stanley telttakatoksen alla perässä, ainoastaan
vaivoin erottaen heidän haamujaan tahi katsellen pensaiden
säännöttömyyksiä, sill'aikaa kun silloin tällöin salama nopeasti
vilahti synkeällä taivaalla ja näytti kaukaisten saarien suurta mustaa
ryhmää -- sateen sillä välin roiskuessa alas vähentymättömällä
kiivaudella.
Kuten tavallisesti tapahtuu, seurasi tätä ikävää yötä kaunis, kirkas
aamu. Jokainen pilkku luonnossa näytti olevan herätetty uuteen elämään,
vilpastuneena ja hymyilevänä, paitsi sitä pientä maailmaa, joka oli
veneessä. He ikävöivät päästäksensä ihmisten luokse, sillä muussa
tapauksessa täytyi heidän kuolla nälkään. Kun he olivat purjehtineet
kappaleen matkaa pitkin erään saaren. Bumbireh-saaren, rannikkoa,
huomasivat he muutamia haamuja, jotka silmiinpistävästi erosivat
ruohoisan kukkulan piirteistä, ja pian sen jälkeen kuului tuo
hyvintunnettu soinnukas sotahuuto, jota useimmat keski-Afrikan kansat
käyttävät, "Heyua-hehu-u-u-u-u!" kimakkaasti, pitkänveteisesti ja
raikuvasti.
Haamuja tuli yhä lisää, ja uusia ääniä tuli lisäksi tuohon
taisteluun-vaativaan ja huolestuttavaan kööriin. Nälkäisiä raukkoja kun
Stanley ja hänen miehensä olivat, kaikenlaisten vaikeuksien keskellä,
nälän kalvaessa heidän sisälmyksiään, monen penikulman erottaessa heitä
ystävistään, sekä ilman ainoatakaan palasta ruoaksi kelpaavaa veneessä,
oli heidän pakko astua maalle, huolimatta uhkaamasta vaarasta. Kun vene
lähestyi rantaa, tulivat maanasukkaat aina vedenrajaan saakka vastaan,
ja muutamat ottivat käsiinsä suuria kiviä, muiden sill'aikaa
jännittäessä joutsiaan.
Kuitenkin näytti Safenin ystävälliset sanat villeille heissä tekevän
hyvän vaikutuksen, sillä kivet heitettiin pois taas, joutset
päästettiin jännityksestä, ja ojennetut keihäät saivat olla tukina
siinä rauhallisessa, hitaassa kulussa, jolla maan-asukkaat nyt
lähestyivät venettä.
Nämä, joiden luku nyt nousi noin kahteen sataan, neuvottelivat
hetkisen, jonka jälkeen muutamat niistä -- nyt itse vuorostaan
liehakkaasti hymyillen -- varovaisesti astuivat veteen niin kauas,
kunnes he tapasivat veneen etukeulan. Muutaman sekunnin ajan seisoivat
he siinä ja puhuivat ystävällisesti, mutta äkkiä tempasivat he yhdellä
nykäyksellä veneen rantaan, jonka jälkeen kaikki muut, tartuttuaan
kiinni veneenlaitoihin, vetivät sen noin 60 jalkaa ylös kuivalle,
kiviselle rannalle, Stanleyn ja hänen miestensä istuessa siinä mykkinä
hämmästyksestä!
Nyt seurasi kohtaus, jota on turha koettaakaan kuvailla. Kokonainen
helvetti -- kaikki sen mustat pirut aseilla varustettuina -- oli
täydessä raivossa Stanleyn ja hänen miestensä ympärillä. Joukko
keihäitä ojennettiin; kolme- tai neljäkymmentä jousta jännitettiin;
yhtä monta väkäkärkistä nuolta näytti jo lentävän ilmassa; paksuja,
pahkuraisia nuijia heilutettiin heidän päidensä yli; kaksisataa
rääkyvää mustaa haamua tuuppaili ja tungeskeli voidakseen näyttää
kiukkuansa tai hankkiakseen tilaisuuden antaa niille vaikka edes vaan
yhdenkin lyönnin tai piston.
Niinpian kun ensimmäiset villien raivon purkaukset näkyivät, hyppäsi
Stanley ylös ja piti ladattua revolveria kumpasessakin kädessään,
valmiina tappamaan tai itse tulemaan tapetuksi. Mutta silminnähtävä
toivottomuus voida tehdä noin suurelle joukolle mitään erityistä
vahinkoa, pidätti häntä.
Myöskin miehistö vastusti melkein yli-inhimillisellä levolla ja
vakavuudella raivoavan joukon ensimmäisen hyökkäyksen. Safeni näytti
kämmeniään ja kysyi rauhallisesti ja lempeästi: "Mitä tämä merkitsee,
ystävä kullat? Pelkäättekö te tyhjiä käsiä ja hymyileviä ihmisiä.
jommoisia me olemme? Me olemme ystäviä, me tulemme ystävinä ostamaan
ruokatavaroita, pari kolme banaania, muutamia suullisia viljaa tai
bataattia tai maniokkia, ja teidän luvallanne menemme me myös
matkoihimme ystävinä".
Tämä ryhti teki hyvän vaikutuksen. Pauhina ja meteli näytti jo
asettuvan, kun noin viisikymmentä vastatullutta sytytti taasen
hillitsemättömän raivon. Uudelleen heilutettiin suuria keihäsjoukkoja
veneen ympäri, uudelleen nostettiin pahkuraisia nuijia heidän päidensä
yli, uudelleen jännitettiin joutset ja uudelleen olivat he jo
näkevinänsä nuolia ilmassa. Eräs sai kohtauksen, niin että hän
hoiperteli, eräs toinen sai jysäyksen päähänsä keihäänvarresta ja
kolmas kirkaisi, kun nuija sattui hänen selkäänsä.
Nyt hypähti Stanley ylös mennäksensä väliin molemmat revolverit
vasemmassa kädessään. Hän kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka
näytti koettavan pidättää muita ryhtymästä väkivaltaisuuksiin, näytti
hänelle helmiä, kangasta, vaskilankaa ja koetti herättää heissä
kunnioitusta hokemalla heidän kuninkaansa nimiä Mtesa ja Antari.
Tämä helmien ja kankaiden paljous herätti nyt villien ahneuden.
Tappamisen yritys voisi, näyttivät he alkavan ajatella, tuottaa
kuoleman muutamille heistä itsistäkin. "Ne voivat tarttua
ampuma-aseihin ja vielä kuollessaankin tehdä niillä kauheaa tuhoa, ja
kuka tietää mitä nuo pienet rautakapineet tuon valkoisen miehen kädessä
ovat?" näyttivät he sanovan toisilleen. Mitä äsken mainittu vanhus
lieneekään ajatellut, vastasi hän kumminkin väelleen teeskennellyllä
närkästyksellä, kohotti keppinsä ja ajoi raivosta riehuvat villit
edemmä oikealle ja vasemmalle. Muutamat etevät maan-asukkaat
yhdistyivät nyt tämän vanhuksen kanssa, joka, kuten Stanley sittemmin
sai tietää, oli Shekka, Bumbiree'n hallitsija.
Sittenkun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, viittasi hän puolelle
tusinalle miehiä ja vetäytyi takaisin joukon taakse. Toinen puoli
joukkoa seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen
jäi jälelle ja uhkasi yhä keihäillä tai nuijilla. Eräs rohkea osasto
kulki ympäri veneen perän ja loukkasi Stanleytä hyvin suuresti
hävyttömillä ilmeillä; tarttuipa vielä yksi niistä kiinni hänen
tukkaansakin. Kuitenkin kosti Stanley sieppaamalla hänen kätensä, ja
kun hän sitä äkkiä kiersi taaksepäin, oli hän vähällä vääntää sen pois
tiloiltaan, villin ulvoessa tuskasta. Hänen toverinsa heiluttivat
keihäitään, mutta Stanley hymyili heille vaan, sillä jokainen
itsensäpuolustamisen ajatus oli häneltä likimain kadonnut.
Ratkaiseva silmänräpäys näytti tulleen. Stanley oli kärsinyt muutaman
hetken kuolemantuskaa, ajatellessaan kuinka vastenmieliseltä kuolema
näytti siinä muodossa kuin se nyt häntä uhkasi. Mitä ajattelisi hänen
väkensä, joka murheellisena odotti kauan poissa olevaa herraansa! Mitä
sanoisivat Pocock ja Barker, kun vihdoinkin saisivat tiedon
onnettomuudesta Bumbiree-saarella! Ja hänen ystävänsä Amerikassa ja
Euroopassa sitten! "Viis' niistä, ainoastaan yhden silmänräpäyksen
tuskat, ja mitä voivat nuo verenjanoiset koirat enää tehdä sen enempää!
Se on lohdutus että voi kuolla nopeasti -- hengenveto ja sitten
hiljaisuus -- ainaiseksi ja iankaikkisesti!" Sellaiset olivat Stanleyn
ajatukset tässä kauheassa silmänräpäyksessä.
Eräs sanansaattaja päällikön ja neuvoskunnan luota saapui nyt ja
viittasi Safenille.
"Mene ja käytä ymmärrystäsi!" sanoi Stanley hänelle.
"Jos Jumala tahtoo, herra", vastasi hän.
Safeni veti melkein koko lauman perässään, sillä uteliaisuus on suuri
Afrikalaisissa. Stanley näki hänen rupeavan asentoon. Hänen kätensä
liikkuivat ylös ja alas, ulospäin ja sisäänpäin, sydämellinen
rohkeamielisyys oli luonnostaan hänen kasvoillaan; hänen liikkeensä
olivat miellyttävät; mies oli puhuja, joka taisteli lempeyden ja
oikeuden puolesta.
Safeni palasi loistavin kasvoin.
"Kaikki hyvin, herra; ei mitään vaaraa. He sanovat vaan, että meidän
tulee pysähtyä täällä huomiseen."
"Tahtovatko ne myödä ruokavaroja?"
"Kyllä, kun ovat ensin pitäneet neuvottelua."
Safenin puhuessa syöksi kuusi maan-asukasta esiin ja anastivat Stanleyn
airot.
Kova riemuhuuto tervehti tätä valloitusta.
Hetken perästä tuli toinen sanansaattaja pyytämään viittä
kangaskappaletta ja viittä nippua kaulahelmiä. Hän sai mitä hän tahtoi.
Mutta koska nyt oli lähellä puolenpäivän aika ja villit olivat
vakuutetut siitä, ettei Stanley voinut päästä pakoon, vetäytyivät he
takaisin lähimpään kylään vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla.
Sittenkun sotilaat olivat menneet tiehensä, tuli muutamia naisia
katsomaan muukalaisia. Stanley puhui ystävällisesti niille ja
vastalahjaksi antoivat he sen ystävällisen vakuutuksen, että vieraat
tulevat tapettaviksi; mutta he sanoivat, että jos Stanley voisi saada
Shekan yhtymään "veriveljeyteen" tai syömään hunajata jonkun kanssa
heistä, olisivat he pelastetut. Mutta jos he sitä vastaan eivät
onnistuisi, ei ollut muuta valittavana kuin pako tai kuolema. Paras
olisi sen vuoksi koettaa lahjoilla houkutella Shekkaa yhtymään
veriveljeyteen Stanleyn kanssa.
Noin k:lo 3 j.pp. kuului kova rummunpärinä.
Pitkä rivi maan-asukkaita täydessä sotipuvussa näkyi sillä kukkulalla,
missä banaanimetsä ja kylä olivat. Heidän kasvonsa olivat mustiksi ja
valkoisiksi maalatut. Melkein kaikilla heistä oli omituiset kilvet.
Heidän liikkeistään voi tyhminkin ymmärtää, että he aikoivat ryhtyä
hyökkäykseen.
Myöskin Safeni säikähtyi ja sanoi: "ole valmiina, herra. Tämä näyttää
kamalalta."
"Älä huolehdi minusta", vastasi Stanley, "minä olen ollut valmis
pahinta vastaan-ottamaan kokonaista kolme tuntia. Oletteko te
järjestyksessä, teidän kiväärinne ja revolverinne ladattuina ja teidän
korvanne auki nyt?"
"Olemme", oli kaikkien uskalias vastaus.
"Älkää olko peloissanne vaan täydellisesti rauhallisia. Nyt, kun ne
ovat kokoontuneet, tahdomme me seurata naisten neuvoa. Safeni, mene
rohkeasti ja hymyilevänä Shekan luokse tuonne mäelle, tarjoo hänelle
nämä kolme helmeä ja kysy häneltä, tahtooko hän sekoittaa vertansa
minun vereni kanssa."
Safeni kiiruhti mielellänsä toimittamaan tehtäväänsä. Noin kymmenen
minuuttia keskusteli hän niiden kanssa, joll'aikaa rummut lakkaamatta
pärisivät ja uusia joukkoja täydessä sotavarustuksessa tuli lisäksi
Shekan laumaan. Muutamat niistä huvittivat itseään keihäällä
näyttämällä taistelutapaansa; toiset heiluttivat nuijiaan kuin
juopuneet. Heidän liikkeensä olivat villiä, heidän äänensä kovia ja
äkäisiä, ja he kiihottivat toisiaan kuumeentapaiseen tappeluvimmaan.
Safeni palasi. Shekka oli hylännyt hänen rauhanpyyntönsä.
Maan-asukkaiden luku oli nyt kasvanut yli 300.
Samassa syöksi viisikymmentä rohkeaa soturia raivoisasti kirkuen alas
mäeltä. Epäröimättä tulivat he aina veneen sivulle saakka ja
valloittivat veneen rummun, sähisten muutamia sanoja. Korkeaääninen
suostumus tervehti tätä urostyötä.
Kaksi miestä tuli sen jälkeen ja alkoi ajaa pois muutamia lehmiä, jotka
olivat laitumella veneen ja mäellä olevien villien välillä. Safeni
kysyi eräältä heistä miksi hän sitä teki.
"Koska me alamme tappelun kohta ja jos te olette miehiä, voitte te
alkaa valmistamaan itseänne siihen", vastasi hän pilkallisesti.
"Kas tässä, Safeni", sanoi Stanley, "ota nämä kaksi kaunista
kankaankappaletta ja käy hitaasti kappaleen matkaa, mutta käänny
takaisin kohta, kun kuulet minun huutavan; ja te, toverini, muistakaa
että elämä tai kuolema on kysymyksessä; asettukaa molemmin puolin
venettä, tarttukaa huolettomalla näöllä lujasti kiinni siihen; ja kun
minä käsken, niin lykätkää se sadan miehen voimalla rantaa pitkin
veteen saakka. Oletteko te kaikki valmiit ja luuletteko te voivanne
tehdä sen? Muussa tapauksessa voimme me yhtä hyvin alkaa taistelun
siellä missä nyt olemme."
"Kyllä, herra", huusivat he yhdestä suusta.
"Mene, Safeni!"
Stanley odotti kunnes hän oli päässyt 150 jalan päähän ja huusi
silloin:
"Tarttukaa kiinni pojat! Elämä on kysymyksessä."
Hänen miehensä kumartuivat ja pingottivat käsivarsijäntäreensä; vene
alkoi liikkua ja natiseva, raappiva ääni kuului pohjan alta.
"Safeni, Safeni, käänny takaisin!"
Maan-asukkaat olivat tarkkanäköisiä. He näkivät että vene liikkui, ja
silmänräpäyksessä alkoivat he rientää alas mäkeä kauheasti kirkuen.
Vene oli veden rajassa.
"Lykätkää se ulos järveen, toverini; älkää välittäkö vedestä" -- ja
vapaana kaikista esteistä kiikkui vene luonnollisessa elementissään.
Safeni seisoi silmänräpäyksen vedenrajassa kangaskappaleet kädessä.
Etumaisin maan-asukasten parvessa oli noin kahdenkymmenen askeleen
päässä hänestä. Hän nosti keihäänsä ja tähtäsi.
"Hyppää veteen, mies, päistikkaa!" huusi Stanley.