raivoissaan, oli nyt rasvatyynenä. Jylhien vuorten kuivuneet ja
puuttomat muodot kuvastuivat selvästi taivasta kohden. Vastaiselta
puolelta näkyi metsistyneitä kumpuja, ja niiden välissä kimalteli se
leveä ja komea lahdelma, johon Niilin äärimmäinen eteläinen lisävesi
juoksee.
Victoria-järven ympäristössä oleskelevat virtahevot ovat hyvin
taistelunhimoisia luonnoltaan, ja matkustavaista, joka varomattomasti
lähestyy heidän olopaikkaansa, uhkaa suuri vaara. Usein niitä
ahdistettiin venheestä, vaan koska se kuitenkaan ei ollut varustettu
sotaan näitä paksunahkaisia vastaan, olisi taistelu voinut tulla tuhoa
tuottavaksi.
Kerran törmäsi venhe erään vedestä nousevan virtahevon selkään. Eläin
säikähti tästä raskaasta ja omituisesta kapineesta seljässään ja sysäsi
niin rajusti venhettä, että kaikki luulivat sen särkyvän kappaleiksi.
Sittenkuin virtahepo täten oli ilmaissut tyytymättömyytensä, sukelsi se
taasen muutaman jalkaa venheen perästä ja ulvoi kovalla äänellä
ikäänkuin olisi taisteluun vaatinut. Vaan Stanley oli jo saanut kyllin
kokea eläimen voimaa, sentähden käski hän soutamaan pakoon niin nopeaan
kuin mahdollista.
Eräänä päivänä laskettiin ankkuri muutaman kylän edustalla, josta
toivottiin ruokavaroja saatavan, ja kauan keskusteltua myöntyivät
villit muutamista sinisistä lasihelmistä antamaan kaaliksia ja
lampaan. Miehillä ja naisilla ei ollut muuta vaatetusta kuin lyhyt
banaanilehdistä tehty esiliina; tämä äärettömän yksinkertainen puku
muistutti paljon Aatamin ja Eevan viikunalehti-vaatetuksesta. Omituista
oli myöskin että miehiltä puuttui etuhampaat sekä ylä- että alaleuassa.
Päänsä olivat he myöskin ajelleet; ainoastaan säännöttömän puolikuun
muotoisen harjan olivat he jättäneet päälaelleen ja otsalleen.
Seuraavana jälkeenpuolenpäivänä, jolloin ankkuri taaskin laskettiin,
lähestyi venhettä muudan kanootti, joka värinsä ja muotonsa tähden
herätti yleistä kummastusta. Sen kokka oli näet korkealla taivutetun
käsivarren tavoin; köysi oli jännitetty tämän päästä korkeaan
peräkeulaan saakka. Tälle köydelle oli ripustettu hienoa heinää, joka
heilui harjan tavoin, kun kanootti lähestyi vakavasti ja rohkeasti
neljänkymmenen venemiehen kuljettamana. Puolet kokassa olevista
miehistä kavahti seisoalleen, kun olivat tulleet 150 jalan päähän, ja
tartuttuaan pitkiin tupsuilla koristettuihin keihäisinsä ja kilpihinsä,
alkoivat uhaten heiluttaa niitä. Kun Stanleyn väki ei yrittänytkään
vastarintaa tekemään, lähestyivät he varovasti ja tultuaan noin 60
jalan päähän, laskivat he tuulen puoleen ja kääntyivät venheen perää
kohdin uhkaavasti viittoellen. Sitte tulivat he hiukan lähemmäksi ja
laskivat lopulta kanoottinsa pitkinpäin laivaa. He olivat jokseenkin
julkeita, ja kuin heitä kuitenkin lempeästi kohdeltiin kiihtyi heidän
loukkaamis-intonsa kiihtymistään; he tuuppivat toisiaan ja
hoipertelivat sekaisin venheessään, sillä suurin osa heistä oli
juovuksissa, tarttuivat keihäisinsä ja kilpihinsä ja alkoivat laulaa
lallatella viinasta käheillä äänillään. Muutamat ottivat linkonsa ja
heittivät kiviä kauas järvelle; tälle taputteli laivan miehistö
käsiään. Banaani-viinin lämmittämänä ja laulun rohkaisemana rohkaisi
eräs heistä luontonsa ja alkoi tähdätä Stanleyhyn, joka vaieten ja
tarkkaavaisena istui venheensä perässä; kivi lensi hänen päänsä yli, ja
kova, humalainen rääkynä palkitsi heittäjää hänen rohkeudestaan.
Huomattuaan ettei lempeydellä ollut toivottua vaikutusta otti Stanley
revolverinsa ja ampui nopeasti veteen siihen suuntaan, johon kivi oli
lentänyt. Tästä seurasi surullinen näky. Kuultuaan laukauksen
hyppäsivät nuo rohkeat, hävyttömät veitikat veteen ja uivat minkä
kerkesivät rantaa kohden, jättäen kanoottinsa jälkeensä.
"Rakkaat ystävät, palatkaa, palatkaa!" huusi Stanleyn miehistö heille.
"Mitä pelkäätte? Tarkoituksemme oli vaan näyttää teille, että meillä on
yhtähyvin aseita kuin teilläkin. Palatkaa, tulkaa noutamaan
kanoottinne; kyllä me työnnämme sen teille, että voitte ottaa sen".
Vihdoin saatiin villit naurulla ja lempeillä sanoilla palaamaan. He
olivat nyt arvokkaampia käytöksessään. He nauroivat, huudahtelivat
kummastuksesta ja matkivat pistoolin-laukauksia; "bum, bum, bum".
Sitte lähestyi vielä viisi muutakin kanoottia, täynnä seudun asukkaita.
villit huusivat ja pyysivät että Stanley tulisi heidän kuninkaansa
luo, vaan hän oli huomannut heidät liian sivistymättömiksi ja
väkivaltaisiksi ja piti sentähden viisaimpana olla maalle nousematta.
Villit rupesivat silloin uhkailemaan, jonkatähden Stanley piti
parhaimpana olla myöntyvinään heidän pyyntöönsä. Hän käski hinaamaan
ankkurin laivaan ja käymään airoihin käsiksi; sitte käski hän
suuntaamaan matkan ulapalle päin, äskenmainittujen kuuden kanootin
seuraamana. Kun oli soudettu tuhannen jalan verran, käski Stanley
yhtäkkiä nostamaan purjeita ja upeana kiiti Lady Alice nuolennopeasti
ohi kanoottien, villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.
Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittua antoi
Stanley sentähden taas laskea ankkurin. Tuuli tyveni, paksuja
pilviryhmiä alkoi taas nousta idästäpäin, järvi oli rasvatyyni kuin
peilinpinta ja pilkkopimeä peitti maan, sen metsät ja vuoret. Pian
alkoi salama salaman perästä halkaista pilviä, raju myrsky syntyi
sellaisella voimalla että venhe oli vähällä painua veden alle, ja
rakeiden sekainen sade syöksi kuin olisi pilvistä kaadettu. Melkein
joka silmänräpäys kuului mitä kauhein ukonjyrinä, joiden ääntä vuoret
synkästi mylvien matkivat. Miehistö, jonka Stanley ennen myrskyn alkua
oli asettanut olemaan varuilla napot kädessä, ilmoitti vähä väliin
veneen olevan hukkumaisillaan. "Ammentakaa nopeammin!" vastasi Stanley.
Kaksi tuntia kesti kamala raju-ilma ja sen lakattua antoi Stanley
soutaa erääsen saareen, jonne virittivät valkean kuivatakseen
läpimärkiä vaatteitaan ja keittääkseen lämmintä lientä.
Seuraavana aamuna oli ilma mitä ihanin. Taivas oli selkeä ja sininen,
rannat mehuisat ja viheriät, järvi välkkyili kiillotetun teräksen
tavoin ja ilma oli raitis ja virkistävä. Rohkaistuna ja virkistynein
voimin astui Stanley miehineen bambu-lehtimajastaan ja pian leijuili
venhe taaskin vesillä soutajien laulaessa iloisimpia laulujaan.
Hetken aikaa soudettua ohjattiin venheen kulku erästä saarta kohti,
jossa näkyi maan-asukkaita olevan. Stanley antoi tulkin alkaa puhetta
heidän kanssaan, ja vihdoin lähettivät he pojan kanootissa puhumaan
muukalaisten kanssa. Vaan tultuaan lähelle rupesi tämä hämmästyneenä
töllistelemään. Stanley heitti helmivyön hänen kanoottiinsa, ja se
antoi ikäänkuin uutta eloa hänelle. Hän huusi rannalla seisoville
toverilleen, ja heti läksi parikymmentä kanoottia liikkeelle, täynnä
rauhallisia, säveämielisiä maanasukkaita, jotka suurimmalla
mielihartaudella katselivat tuota kummallista venhettä ja heidän
mielestään vielä kummallisempaa valkoista miestä, jommoista he eivät
koskaan olleet nähneet eikä edes voineet uneksuakaan voivan löytyä maan
päällä.
Saatuansa kuulla, että voivat saada niin paljon lasihelmiä kuin
halusivat, jos vaan toisivat ruokavaroja, kiiruhtivat he maalle ja
palasivat pian tuoden mukanaan suuren varaston banaaneja, kanoja ja
munia sekä imelää palmuviiniä. Kaikesta tästä osti Stanley niin paljon
kuin varoi riittävän kolmeksi päivää. Ihastuneina muukalaisten
ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta tarjosivat maanasukkaat laivan
miehistölle isoja ryyppyjä palmuviiniä ystävyyden vahvistamiseksi, ja
kun purjeet vihdoin nostettiin, seurasivat kaikki kanootit venhettä
pitkän matkaa, yhä vaan kestiten laivan miehistöä, laulaen, lallattaen
ja kovaäänisesti huutaen ilosta.
Kerran täytyi venheen kulkea erään niemekkeen ohitse, jolla kasvoi
pitkää ruohoa. Suuri joukko maanasukkaita näkyi hyökkäävän sinne,
saadakseen mukavia asentoja. Venheen verkalleen nientä lähestyessä,
meni muutamia villeistä kallioille ja viittasivat venhettä tulemaan
lähemmäksi. Kun Stanley suostui heidän pyyntöönsä ja lähestyi
muutamia jalkoja, huusivat he jotakin hänelle, ja kohta sinkoili kiviä
satamalla humisten ympäri venhettä. Kun soutajat taasen tarttuivat
airoihin, hyökkäsi joukko villejä esiin piilopaikoistaan, lingoilla
varustettuina, joilla he heittivät kiviä ja osasivat venheeseen ja
perämieheen. Enemmän vahingon välttämiseksi laukasi Stanley
nuolennopeudella revolverinsa; yksi villeistä kaatui, jolloin toiset
lakkasivat taistelua pitkittämästä ja vetäytyivät takaisin korkeaan
ruohostoon.
Eräässä pienessä kylässä, joka oli soman lahdelman rannalla, otettiin
Stanley mitä ystävällisimmin vastaan. Kylän päällikkö kutsui heidät
luokseen, valmisti pidot, joissa nautittiin äskenlypsettyä maitoa,
viiliä, kypsiä maukkaita banaaneja, vuonaa, bataateja ja munia. Hän
lennätti myöskin sanan maan hallitsijalle, keisari Mtesalle, ja
ilmoitti muukalaisen tulleen hänen maahansa. Samalla ilmoitti hän
Stanleylle ei aikovansa laskea häntä lähtemään ennenkuin oli asettanut
hänet vastattain suuren afrikkalaisen hallitsijan kanssa, jossa, kuten
hän hymysuin vakuutti, Stanley olisi löytävä ystävän, jonka suojassa
hän voisi nukkua rauhallisesti.
Vielä oli Stanley päivän täällä, nauttiakseen päällikön runsaasta
kestitsemisestä. Joka hetki sai hän tuta uusia liehakoitsevia
kohteliaisuuden osoituksia. Maa oli ikäänkuin sopusoinnussa kansan
kanssa, ja tuskinpa koko Afrikassa on monta miellyttävämpää
maisemakuvaa kuin tämä oli. Huojuvan ruohoston ympäröimältä rannalta
aina vuorien korkeimpiin huippuihin saakka oli kaikki viheriäistä --
eri värinvaihteissa. Vaalean-viheriän matele-puun lehtipuku oli somana
vastakohtana erilajisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle,
banaanin silkinkiilloista lehtilatvasta peittivät tamarindin vaalean
lehdistön leijuvat ryhmät ja ympärillä olevien laidunten, jotka
vilisivät täynnä karjaa, tumman viheriät pellot ulottuivat korkeille
kummuille saakka. Vapaissa, sekavissa vaan somissa jonoissa ikäänkuin
reunustivat vuoret tätä maisemakuvaa, milloin paisuen uhkeiksi ja
pyöreiksi, milloin köyristyen sulkeakseen syliinsä komean
banaanilehdon, milloin rohkeasti kohoten poikittaisiksi, jyrkiksi
kallionhuipuiksi, milloin taas laskeutuen moniksi komeiksi ylängöiksi;
nämä ylängöt ovat yhteydessä seutujen kanssa, joilla kenenkään
valkoisen miehen jalka vielä ei ole käynyt.
Stanley jatkoi sitte matkaansa ja eräänä aamuna huomattiin kuusi
kaunista, täydellisesti miehitettyä kanoottia, jotka juuri olivat
kääntymässä erään niemen ympäri. Stanley luuli ensin heidän olevan
jonkun kaapparilaivaston, joka oli lähetetty hänen matkaansa estämään,
mutta oppaat, joiden joukossa myöskin oli kylän vierasvarainen isäntä,
sanoivat niiden olevan keisarin väkeä. Niiden tultua lähemmäksi näkyi
laivanpäällikkö pukeutuvan juhlapukuunsa. Hän pani päähänsä helmillä
kirjaillun päähineen, jossa liehui pitkiä valkoisia kukonhöyheniä,
pukeutui lumivalkoiseen, pitkäkarvaiseen vuohennahkaan ja hartioilta
riippuvaan huntuun.
Päällikkö oli komea, roteva noin kahdenkymmenen vuoden vanha
nuorukainen; hypättyään Stanleyn veneesen laskeutui hän polvilleen
hänen eteensä ja esitti asiansa seuraavin tavoin.
"Ugandan kabaka (keisari) lähettää mukanani paljo salaam (terveisiä)
teille. Hän toivoo innokkaasti että käytte hänen luonaan, ja hän on
laatinut leirinsä Usavaraan ollakseen läheisyydessä, kun te nousette
maalle. Hän ei tiedä mistä maasta tulette, vaan minulla on erityisessä
kanootissa mukanani nopea sanansaattaja, joka ei kaipaa lepoa,
ennenkuin on ilmoittanut kabakalle teidän lähestyvän. Hänen äitinsä
näki muutamia öitä sitten unen, ja siinä näki hän valkoisen miehen
tulevan järvellä venheessään tännepäin, ja -- te olette nyt
tulleet! Vastatkaa minulle, että voin lähettää sanansaattajan.
Twiyanzi-yanzi-yanzi (kiitos, kiitos, kiitos)!"
Nuori päällikkö, jonka nimi oli Magassa, sai nyt tietää Stanleyn matkan
tarkoituksen ja sanansaattaja lähetettiin heti keisarin luo.
Stanley Ugandan keisarin luona.
Kun Stanley ja hänen seuralaisensa olivat noin kahden peninkulman
päässä Usavarasta, näkivät he ihmisiä tuhansittain asettuvan
järjestykseen hiukan viettävälle maalle. Heidän tultuaan lähemmäksi
käski Magassa ampuma-aseilla ilmoittamaan heidän tuloansa. Rannalla
oleva kansa oli asettunut kahteen taajaan riviin, joiden kumpaisissakin
päissä näkyi monta miestä, jotka pukunsa puolesta erosivat muista.
Heillä oli karmosiinipunaiset, mustat ja lumivalkeat vaatteet yllänsä.
Stanleyn lähestyessä rantaa kuului pyssynlaukauksia noista pitkistä
riveistä. Magassan kanootit jakaantuivat oikean- ja vasemmanpuolisiin
osastoihin, ja 200 tahi 300 kovalatinkista pyssyä ilmoittivat kaikille
että se valkoinen mies, josta keisarin äiti oli unta nähnyt, oli
noussut maalle. Lukuisat vaski- ja paassi-rummut sanoivat hänelle
jymisevät tervetulijaiset; liehuttimia, lippuja ja viiriä leijaili
ilmassa ja kansa huusi kovaäänisesti. Sangen hämmästyneenä tästä
juhlallisesta ja komeasta tervehdyksestä läksi Stanley suurta lippua
kohti. Sen läheisyydessä seisoi lyhytkasvuinen mies puettuna
karmosiinipunaiseen levättiin, jonka alla hänellä oli valaistusta
pumpulikankaasta tehty valkoinen puku. Magassa, joka jo oli kiirehtinyt
maalle, lankesi kunnioittavasti polvilleen tämän miehen eteen,
ja käännyttyään Stanleyn puoleen ilmoitti tämän miehen olevan
"katekiron" eli pääministerin. Stanley kumarsi ja tämä vastasi hänen
tervehdykseensä vielä sirommin ja syvempään kumartaen. Stanley tuli
aivan hämmästyneeksi ja hämilleen tästä ruhtinaallisesta vastaanotosta.
[Kuva: Stanleyn saapuminen Ugandan keisarin luo.]
Kaksitoista hyvinpuettua maanasukasta astui sitte esiin, tarttui hänen
käteensä ja sanoi hänet tervetulleeksi Ugandaan. Katekiro nyykäytti
päätään, ja lukuisien rumpujen rämistessä, jotka tekivät kaiken
kanssapuheen mahdottomaksi, kulkivat he vierekkäin ja tuhansien
uteliasten seuraamina erääsen pihaan. Joukko ruohokattoisia majoja oli
ympyränmuotoisesti erään suuremman rakennuksen ympärillä, jonka
sanottiin aiotun Stanleyn asunnoksi.
Katekiro ja monta päällikköä seurasivat Stanleytä hänen uuteen
majaansa, ja heidän kesken syntyi hyvin tuttavallinen keskustelu.
Lukemattomia kysymyksiä sateli Stanleyn terveydestä, hänen matkastaan
ja sen tarkoituksesta, Sansibarista, Euroopasta ja sen kansasta,
järvistä ja taivaista, auringosta, kuusta ja tähdistä, enkeleistä ja
perkeleistä, lääkäreistä, papeista ja käsityöläisistä yleensä.
"Kaikkitietävien" kansakuntien edustajana täytyi hänen käydä mitä
ankarin tutkinto. Sitte muuttui juhlallinen mieliala ystävällisemmäksi.
Pitkiä, laihoja, jänteviä, mustia käsiä tarttui Stanleyn käteen, ja
muutamia miehiä kiiruhti heti ilmoittamaan kabakalle, että tämä
valkoinen mies oli älyniekka, että hän tiesi kaikki ja oli erinomaisen
kohtelias ja seuraa rakastava. Kabakan sanottiin silloin "hieroneen
käsiään aivan kuin olisi päässyt jonkun aarteen omistajaksi".
Vahvemmaksi todistukseksi edullisesta arvostelmastaan Stanleystä
lahjoittivat he hänelle neljätoista lihavaa härkää, kuusitoista
lammasta ja vuohta, sata kimppua banaaneja, kolme tusinaa lintuja,
neljä puuastiallista maitoa, neljä kappaa bataatteja, viisikymmentä
tähkää vastaleikattua maissia, kopallisen riisiä, tiun tuoreita munia
ja kymmenen ruukullista palmuviiniä. Keisarin hovimestari, joka kulki
kaikkien niiden etunenässä, jotka kantoivat tahi veivät hevosella
kaikkia näitä erilaisia ruokavaroja, lankesi polvilleen Stanleyn eteen
ja sanoi:
"Kabaka lähettää salaams ystävälleen, joka on matkustanut niin kauas
häntä tavatakseen. Kabaka ei voi katsella ystäväänsä, ennenkuin tämä
on aterioinut ja tuntee itsensä tyydytetyksi. Kabaka on lähettänyt
orjansa tuomaan näitä hänen ystävälleen, hänen aterioidakseen.
Yhdeksännellä tunnilla, kabakan ystävän levähdettyä, lähettää hän
sanansaattajan pyytämään häntä tulemaan saapuville. Olen puhunut.
Twiyanzi-yanzi-yanzi!"
Päivän yhdeksäs hetki lähestyi. Kaksi hovipoikaa, puettuina valkoiseen
villapaitaan, vyöhyt tahi nauha vyöllä ja yllään pitkä kirjava kappale
pumpulikangasta, joka riippui oikeanpuoliselta olkapäältä jalkoihin
saakka, tulivat ja ilmoittivat määräajan olevan kulunut. Stanley läksi
heidän kanssaan ottaen mukaansa miehistöstä viisi miestä, jotka olivat
kivääreillä varustetut ja kulkivat hänen kummallakin puolellaan.
Astuttiin pitkin lyhyttä, leveää katua, jonka päässä oli maja. Tässä
istui keisari, Mtesa oli hänen nimensä, päällikkö-joukon ympäröimänä,
jotka istuvassa tahi polvia-notkistavassa asennossa olivat järjestetyt
kahteen, toisiaan vastapäätä oleviin riviin jonkun matkan päässä
valta-istuimesta. Näiden rivien päissä oli rummunlyöjiä, vahteja,
teloittajia, hovipoikia j.n.e. Kun Stanley miehineen lähestyi lähintä
joukkoa, hajosi se, ja rummunlyöjät pärähdyttivät kovasti rumpujaan.
Keisari nousi silloin seisoalleen ja meni Stanleytä vastaan. Silloin
nousivat pystyyn kaikki polvillaan olevat ja istuvat rivit --
kenraalit, överstit, päälliköt, ruoanlaittajat, hovimestarit, hovipojat
ja teloittajat.
Keisari oli korkeakasvuinen, laiha, ulkomuodoltaan voimakas,
hienokasvoinen ja suurisilmäinen neekeri; nyt oli hän puettu valkoiseen
villapaitaan, jonka päällä oli kullattu vyöhyt ja musta vaippa. Hän
puristi Stanleyn käsiä lämpimästi ja voimakkaasti, kumarsi jotenkin
somasti ja pyysi häntä istumaan eräälle rantatuolille.
Tämä Stanleyn ja keski-Afrikan mahtavimman miehen ensimmäinen
yhdessä-olo loppui molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi ja Stanley
rupesi heti ensi silmänräpäykseltä tätä mustaa keisaria innokkaan
ystävän tavoin suosimaan. Kasvultaan oli Mtesa keisari pitkä ja
solakka. Hänellä oli erinomaisen kauniit ja hienot kasvonpiirteet.
Suuret, säihkyvät, vilkkaat silmänsä loi hänen muodolleen erinomaisen
ihanuuden. Hänen ihonsa oli tumman-punaisen ruskea. Häntä huvitti
sangen kuulla kerrottavan eurooppalaisten hovien tavoista ja
sivistyksen ihmeistä. Hän koitti niin paljon kuin suinkin voi olla
valkoisten miesten tapainen. Kaiken, mitä hänelle kerrottiin, käänsi
hän tavallisesti vaimoilleen ja päälliköilleen. Kauan aikaa juteltua,
täytyi Stanleyn taas ottaa jäähyväiset levähtääkseen matkan jälkeen.
Noin kello 7 aikaan läksi Mtesa asunnostaan vahtien, hovipoikien,
lipunkantajien, toitottajien, rummunlyöjien, päällikköjen ja
orpanoivien maanasukkaiden ja muiden seuraamana. Noin kaksisataa
hoviinsa kuuluvaa naista oli hänellä myöskin mukanaan. Kulkiessaan
Stanleyn majan ohi lähetti hän yhden hovipojistaan kysymään, tahtoisiko
Stanley tulla hänen luokseen. Hetken aikaa kuluttua siitä kuin Stanley
oli tullut Mtesan luo, joka hovinsa ympäröimänä oli istautunut järven
rannalle, kiiti eräästä mutkasta neljäkymmentä komeaa, keltaisen
ruskeaksi maalattua kanoottia.
Kanooteissa istui yhteensä noin 1,200 henkeä. Kunkin kanootin kapteeni
oli puettu valkoiseen villapaitaan ja somapoimeiseen turbaaniin.
Laivaston päälliköllä oli paidan päällä karmosiinipunainen,
kultaneuloksilla tiheään koristeltu nuttu ja päässä punainen lakki.
Kukin kapteeni, joka kulki keisarin ohi, tarttui kilpeensä ja
keihääsensä ja teki merihyökkäys- ja puollustustemppuja. Laivaston
päällikkö voitti suurimman suosion. Kun tämä näytös oli loppunut, käski
Mtesa erään kapteeneistaan etsimään jonkin krokodiilin tahi
virtahevosen. Viidentoista minuutin kuluttua palasi tämä ja kertoi
löytäneensä krokodiilinpennun, joka oli nukkunut eräälle kalliolle.
"Nyt, Stamlee", sanoi Mtesa, "tulee sinun näyttää naisilleni, kuinka
valkoiset miehet ampuvat".
Stanley ampui ja osasi niin hyvin, että kolmensadan jalan matkan päästä
luodillaan melkein erotti krokodiilin pennun pään sen ruumiista, ja
kaikki läsnäolevat tervehtivät tätä mainiota laukausta kajahtavilla
mieltymyksen osoituksilla.
Sitte läksi keisari pääkaupunkiinsa, jossa hän kutsui Stanleytäkin
käymään. Tie kulki aaltomaisten maisemien ja tyynien järvien poikki
sekä laajojen banaanilehtojen ja viikuna-kasvikkojen kautta. Omituisia,
holvattuja majoja oli rakennettu pisangipuu-lehdikköjen helmaan; näiden
puiden kypsien hedelmien tuoksu täytti ilman. Vihannuutta, joka loisti
mitä heleimmällä värillä, virkisti tuo kuuman vyöhykkeen säännöllinen
sade; taivas oli aivan tummansininen, ja vaikka kuumuus oli suuri,
miedonsi sitä kuitenkin kukkuloilta tulevat tuulenpuuskat ja usein
myöskin pään yläpuolella oleva tiheä lehtiverkko.
Kahden tunnin matkan jälkeen näkyi eräällä pyöreällä kukkulalla oleva
pääkaupunki. Etäällä näkyi joukko suuria, keilamaisia ja heinittyneitä
majoja, jotka olivat erään suuremman, korkean ja ladontapaisen
rakennuksen ympärillä. Tämä suurempi rakennus oli palatsi, ja kaikki
majat yhteensä olivat keisarillinen pääkaupunki.
Ruohomajoja ympäröivän kaisla-aidan molemmilta puolilta läksi
sädemäisesti hyvin leveitä teitä. Ne olivat täydelleen sadan jalan
levyisiä ja koviksi poljettuja. Vähitellen kohosivat ne ja johtivat
sille tielle, joka kulki palatsin ulkopuolella olevan aitauksen ympäri.
Kun katseli palatsin etuseinän kohdalta lähtevää leveää tietä pitkin,
niin huomasi niin pitkälle kuin silmä kantoi tien kummallakin puolen
taloja ja huoneita, joiden ympärillä oli banaani- ja viikunapuutarhoja.
Illalla kutsuttiin Stanley palatsiin. Joukko ruskeisin tahi valkoisiin
pukuihin puettua väkeä, vieläpä muutamilla valkoinen vuohennahkakin
ruskeiden vaatteiden päällä, meni myöskin vastaanotto-saliin. Muutamat
olivat kiertäneet nauhoja päänsä ympäri, niin että näyttivät pitävän
turbaania päässään; tämä merkitsi, kuten Stanley myöhemmin sai tietää,
että he olivat teloittajia. He kulkivat talosta taloon ja tulivat
vihdoin kummun tasaiselle huipulle, tuon suuren ruohoista ja oljista
tehdyn rakennuksen eteen, joka oli palatsina. Tästä oli ihana näkyala.
Joka puolella levisi viljava, aaltomainen maa, jonka teki vielä
ihanammaksi auringonpaiste, rehevyys ja varhainen kesänvihannuus.
Korkeiden vuoriharjanteiden huipuilla olevat kylät ja banaanilehdot
ilmoittivat Mtesalla olevan maan, jota voi rakastaa. Suuremmilla
alankomailla olivat viljellyt puutarhat ja viljamaat, ja kaukaisen
taivaanrannan luona suli tuo hurmaava maisema ikäänkuin yhteen sinisen
taivaan kanssa. Tällä maisemakuvalla oli omituinen tenhovoimansa.
"Mistä syystä", kyselee kai moni itseltään, "on tämä villi, kasvatusta
kaipaava ja taika-uskoinen yksivaltias rakentanut palatsinsa tälle
kukkulalle?" Varmaankaan ei sentähden, että olisi siellä paremmassa
turvassa, sillä hän on tasoittanut mäkisen maan ja tehnyt leveitä
teitä, jotta helposti voi päästä hänen luokseen; yksi ainoa tulisoihtu
riittäisi, sitäpaitsi maan tasalle hävittämään hänen palatsiansa
ympäröivät varustukset. Onko hän ehkä ajatellut näkyalojen ihanuutta?
Voisiko hänelläkin ehkä olla huomiota luonnon sulouteen?