alakuloisemmaksi kuin tänään.
Äskeinen nälänhätä ja se kova koetus, jossa kaikkein voimia oli
jännitetty matkalla Uveriverin pensaikon läpi, oli sangen suuressa
määrässä tehnyt kaikki alakuloisiksi; nyt tuli vielä lisäksi uhkaava
sairastuminen. Väsymyksestä ja uupumuksesta nääntyneenä tuli retkikunta
vihdoin Chivyn'iin, joka on neljäsataa Englannin peninkulmaa
merenrannasta; leiri tehtiin eräälle kukkulalle.
Frank Pocock kertoi veljensä houreissaan mutisseen: "Stanley on
löytänyt oikean", ja sitte sanoneen voivansa sangen hyvin. Kun leiri
oli tehty pantiin Lady Alicen osat hänen suojakseen auringolta, kunnes
ehdittiin tehdä maja viileästä ruohosta. Oltiin juuri tekemässä
aitausta laatien paksua risumuuria sen suuren pyöreän paikan ympärille,
jossa ruohomajat pian olisivat valmiit, kun Frank pyysi Stanleytä
tulemaan hänen veljensä luo. Hän kiiruhtikin Edwardin luo, vaan ehti
ainoastaan nähdä hänen vetävän viimeisiä hengenvetojansa. Frank parahti
surusta ja siirrettyään venheenkappaleen syrjään kumartui hän ruumiin
yli ja laski tuskansa valloilleen.
[Kuva: Edward Pocock'in hautaus.]
Neljän jalan syvyinen hauta tehtiin sitte erään vanhan akaasia-puun
juurelle, ja Frank piirsi syvään sen runkoon ristin. Kun ruumis oli
kääritty laskettiin se viimeiseen lepokammioonsa, jota laskeva aurinko
valaisi säteillään. Stanley luki rukoukset kuolleelle, ja rakkaudesta
vainajaan, jonka suora ja miellyttävä käytös oli saattanut wangwanoita
häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, olivat he melkein kaikki läsnä
vielä viimeisen kerran osoittaakseen huokauksilla Edward Pocock-paralle
ystävyyttään.
Taisteluja villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle.
Eräänä päivänä laati Stanley leirin luisun kukkulan harjalle, metsän ja
alapuolella olevien ketojen väliin. Lähimmän kylän asukkaat pakenivat
nähtyään muukalaiset, mutta saatiin vihdoin palaamaan. Kaikki siis
ennusti rauhallista yötä.
Stanley vähensi kuormitusta ja heitti pois kaiken, mitä suinkin voi
välttää. Useat kantajista olivat näet sairaita, kaksikymmentä oli
kuollut ja yhdeksänyhdeksättä karannut tiellä.
Juuri näin puuhatessa tuli muuan taikatohtori kylästä täällä käymään,
tuoden mukanaan kauniin, lihavan härän rauhanlahjaksi. Hän saatettiin
Stanleyn telttaan, missä hänelle tarjottiin hyvin imelää kahvia ja
muutamia imeliä korppuja; sitte sai hän lahjaksi viisitoista
kankaanpalasta, kolmekymmentä kaularengasta ja messinkilankaa; täten
palkittiin hänen härkänsä hinta nelinkertaisesti. Hyödyttömiä
kapineita, niinkuin tyhjiä sardiinilaatikkoja, liemi- ja liharasioita
sekä tyhjiä ruokapönttöjä lahjoitettiin myöskin hänelle, kun hän vaan
pyysi niitä. Vihdoin pyysi hän Stanleytä rupeamaan "veriveljeksi", ja
sen tekikin jälkimäinen niin järkähtämättömän vakavasti kuin pakana
ainakin. Kun taikatohtori vihdoin oli lähtemäisillään ja näki väen
juuri rupeavan härkää teurastamaan, pyysi hän saada sen sydämen. Hänen
Hänen odottaessaan sitä, silmäili hän ja toverinsa ahneesti leirissä
olevia kuivamaan ripustettuja vaatepalaisia.
Puoli tuntia taikatohtorin lähdöstä, kun joukko wangwanoita oli viljaa
ostamassa ja toisia oli mennyt metsään polttopuita hakemaan, kuului
sotahuutoja. Näitä ei juuri tärkeinä pidetty; luultiin vain
kehoitukseksi sotaan naapureja vastaan. Vaan kun nämä omituiset
sotahuudot "hehuu-a hehuu" kuuluivat lähenevän, kokosi Stanley pienen
joukon leirin korkeimmalle paikalle ja näki pian suuren joukon,
keihäillä, joutsilla, nuolilla ja kilvillä varustettuja maan-asukkaita
noin kolmensadan jalan päässä eräällä toisella pienellä kukkulalla
leirin ulkopuolella.
Kaksi aseetonta miestä lähetettiin heidän luokseen kysymään mitä he
tarkoittivat.
He sanoivat silloin, että muuan wangwana oli varastanut maitoa ja että
he sentähden aikoivat "tehdä sotaa" muukalaisia vastaan. Stanleyn
onnistui kuitenkin lepyttää heidät, mutta juurikuin joukko oli
rauhallisesti hajautumaisillaan, hyökkäsi toinen miesvoipa joukko
pohjoisesta, ja kiivas keskustelu syntyi kumpaistenkin neekerijoukkojen
välillä, joista äskentulleet näyttivät innokkaasti haluavan sotaa.
Keskustelun kestäessä tuli toinen Stanleyn miehistä juosten.
Oikeanpuolisen kyynärpään lähellä oli vielä värisevä keihäs ja pieni
naarmu, jonka ohilentävä keihäs oli tehnyt, näkyi hänen vasemmassa
kyljessään. Nuijan tekemän kauhean haavan pohjasta näkyi hänen
otsaluunsa. Hän kertoi veljensä makaavan kuolleena metsässä länteenpäin
leiristä.
Stanley käski nyt Frank Pocockia jakamaan kaikessa hiljaisuudessa joka
miehelle kaksikymmentä kannosta ampumatarpeita ja järjestämään väen
portin kummallekin puolen, jos viholliset yrittäisivät hyökätä.
Kovasti hälisevä joukko huusi, että olisi paras tapella "arkojen
wangwanoiden ja valkoisten miesten kanssa, jotka varmaankin olivat vaan
naisia".
He järjestyivät äkkiä, huusivat kova-äänisesti sotahuutonsa, virittivät
joutsensa ja ampuivat ensimäiset nuolensa. Mutta kun eivät huomanneet
mitään elonmerkkiä leirissä, luulivat he kaiketi Stanleyn miehiä
puolikuolleiksi pelosta ja lähestyivät niin rohkeasti, etteivät enää
olleet sadankaan jalan päässä. Stanley käski nyt miehiään hyökkäämään,
ja hyökkäyksensä kovuudella karkoittivat he villit, ampumatta yhtään
laukausta.
Villit, jotka eivät käsittäneet tätä erinomaista kärsivällisyyttä,
hyökkäsivät vielä kerran ja ampuivat nuolensa. Silloin käski Stanley
hyökkäämään täydellä toella. Koko tunnin ajan vilkkaasti tapeltua
ajettiin villit pakoon.
Sillaikaa tekivät Frank ja kuusikymmentä kirveillä varustettua miestä
lujaa vallitusta ja wangwanoiden palattua käskettiin heitä rakentamaan
ampukoria leirin kaikkiin kulmiin. Myöskin raivattiin leirin ympäristö
600 jalan laajalta. Yön tullessa oli leiri turvassa ja suojeltavissa.
Stanleyllä oli ainoastaan seitsemänkymmentä sotakelpoista miestä,
sillä kaikki muut olivat sairaita, pelästyneitä kantajia, vaimoja,
aasinkuljettajapoikia ja lapsia. Muissakin suhteissa oli tila
tuskallinen. Kuukauden paaston jälkeen ei heillä vielä nytkään ollut
muuta syötävää, kuin muutamia kourallisia maissia päivässä.
Kello 9 aamupäivällä hyökkäsivät viholliset taasen monilukuisempina ja
itseensä luottavampina, sillä läheiset neekeriheimot olivat kutsutut
"sotaan".
Kolme päivää kesti taistelu, jonka ajalla kaikki kylät poltettiin. Kun
Stanley kolmannen päivän iltana laski tappionsa, huomasi hän sen
tekevän kaksikolmatta kuollutta, kolme haavoitettua, kaksitoista
kivääriä, jotka oli menetetty, ja neljä laatikollista ampumavaroja.
Viholliset lyötyään ja karkoitettuaan, läksi retkikunta taas Tammikuun
26 päivänä liikkeelle, poltettuaan paljo tavaroita, joita kantajien
puutteessa ei voitu kuljettaa edemmäksi. Tie meni seudun kautta, joka
oli täynnä suuria, linnanraunioiden tavoin kohoavia, paljaita
kallioita, sekä suurista haljenneen graniitin kappaleista muodostuneita
kivikkoja, ja mahdottomia kuperoita paasia.
Sitte kuljettiin suuren tasangon halki. Keskellä ääretöntä, vaakasuoraa
maata näkyi metsän-ympäröimä saaren tapainen kumpu, minne kaikki tällä
seudulla niin runsaslukuinen metsänriista pakenee sateen aikaan. Nyt
kuljeksivat nämä eläimet lukemattomissa laumoissa kedolla -- giraffia,
seebroja, gnuijia, puhvelihärkiä, pukkia, antilooppia, sekä pientä että
suurta laatua, ja metsäsikoja; lintuja oli myöskin monta lajia,
niinkuin iibiksiä, ketokiuruja, kalalokkia, jääliukuja, hanhia, sorsia,
korppikotkia, flamingoja, lusikkahanhia ja kurkia. Ilolla katseli
nälkääntynyt väki näitä.
Eräänä päivänä ampui Stanley giraffin ja pienen antiloopin; seuraavana
päivänä, lähellä metsäistä kumpua tasangolla, viisi sebraa; ja
kolmantena päivänä ampui hän läntisen rajan luona kaksi gnuijia,
puhvelin ja seebran, kaksi hanhea, neljä helmikanaa ja viisi sorsaa.
Nyt melkein hyljittiin leirissä lihaa. Sitä laitettiin eri ruoiksi,
joko muhennettiin, halstaroitiin, paistettiin ja survittiin tahi
kuivattiin matkalle eväiksi.
Helmikuun 9 p. kulki matkue erään kuivuneen virranuoman poikki, ja
seuraavana päivänä saavuttiin vierasvaraiseen Mombitin kylään. Nyt oli
matkue vihdoinkin saapunut Ufukaman rikkaalle alueelle, missä
matkustajan ei koskaan tarvitse kärsiä puutetta.
Kaikkia viljavan vuoritasangon tuotteita oli matkustajille täällä
tarjona, viljaa, papuja, perunoita, herneitä, sesamia, hirssiä,
kasvaksia, meluunia ja eri lajisia puutarha-hedelmiä, vettä ja
tupakkaa, kaikkea oli ostettavana. Kananpoikien ja vuohien lukumäärä,
mitä täällä teurastettiin, oli uskomaton. Stanley jakoi sitten
palkintoja miehilleen niistä monista erinomaisista uskollisuuden
osoitteista, joita he olivat näyttäneet, ja täällä sai hän uudestaan
sen mielistelevän nimityksen, joka kolme vuotta ennen annettiin hänelle
Afrikassa -- "runsaskätinen valkea mies" -- "huyu msungu u'u sungua
mikona".
Wangwanat -- miehet, naiset ja lapset -- pitivät nyt hyviä päiviä sillä
mitä olivat saaneet, ja kolmena päivänä söivät he niin paljon kuin
jaksoivat. Juhlallisessa ilossa ja yltäkylläisyydessä vietettiin siten
kolme päivää Mombitissa.
[Kuva: Kantaja.]
Veres kantajajoukko pestattiin tuottamaan tuolle kärsivälliselle väelle
jotain huojennusta; ja uusia voimin, uudella rohkeudella, varamytyt
olkapäillä kulki matkue eteen päin.
Helmik. 17 p. saapui matkue Usihan kylään, jossa alkaa se mitä kauniin
maapalsta, mikä päättyy vasta Victoria-järven luona. Näiden, kaiken yli
kohoavien salaperäisten, harmaiden kalliomöhkäleiden huipuilta voi
nauttia sanomattoman viehättävää näköalaa, taivaanrannan näyttäessä
äärettömältä. Joka puolella leviää mittaamaton ympyrä, täynnä omituisia
toisistaan erillään olevia kukkuloita, jättiläisten tavoin päällettäin
kasattuja joukkioita kuluneita, teräviä kallioita ja ylöspistäviä
vuorenhuippuja, joiden välillä nousee ja laskee mataloina, laajoina
aaltoina vihanta, ruohoisa tasanko, jolla tuhansittain nautaelukoita
käy pienissä laumoissa.
Kulettuaan sata suom. peninkulmaa merestä Usihaan, tunsi Stanley nyt
rintansa paisuvan mielihyvästä, katsellessaan tätä ihanata maata.
Tuoreen ruohon suloinen haju nousi tasangolta ja herätti hänessä
maaelämän muistoja hänen kotiseudultaan. Pensasaitojen erottamista
kylistä kuului nuorten vasikkain inuminen ja lehmien ammominen;
kili- ja vuohi- sekä lammaslaumoja valppaine paimenpoikineen näkyi
läheisyydessä -- kaikki tämä muodosti erittäin suloisen ja rauhallisen
kuvaelman.
Täältä vaelsi virkistynyt matkue ylös ja alas aaltoisia laidunmaita,
satojen ystävällisten maan-asukasten seuraamina, jotka vaihettivat
hyväntahtoista leikkipuhetta väen kanssa ja nauroivat kovalla äänellä
ja rajusti ilmoittaakseen iloansa siitä että vieraat olivat tulleet
heidän maahansa. "Tulkaa takaisin", sanoivat he, kun kääntyivät
takaisin palatakseen kotiinsa, seurattuaan matkuetta puolen peninkulman
verran. "Tulkaa koska hyvänsä; te olette tervetulleita".
Melkein koko tien merestä tänne oli matkue vaivaloisesti tungeskellut
esiin tiheiden, toisiinsa tarttuneiden pensaiden läpi tai myös olivat
he ryömineet niinkuin muurahaisparvi, rantaseutujen tavallisten
ruoholajien kohotessa niinkuin bamburuoko-metsän heidän päidensä yli --
ja nyt saattoivat nämä avonaiset, lyhyttä ruohoa kasvavat, ihanat
seudut heihin mahtavan, sanomattoman vapauden-tunteen.
Nyt kulettiin useiden kylien ohi. Suolattoman veden lähteitä kumpusi
esiin joka paikassa, varsinkin kallioisten alkuvuorten juurilta, jotka
vuoret ympäröitsivät niinkuin seinät sitä leveää luonnollista
laaksokäytävää, jonka yläpäässä oli Usihan kuninkaan pääkaupunki,
ihanain apinanleipäpuiden ja tiheäin, tuuheain lehtojen varjoamana.
Pohjaiseen päin oli maa aaltoista, avonaista ja vapaata, ikäänkuin
puutonta puistoa, siinä kun ei kasvanut tuskin yhtään puuta tai
ainoatakaan pensasta. Ruoho oli vaan tuuman korkuista. Kallioiset
kukkulat olivat kuitenkin vielä lukuisia. Kaikki näiden kylien
täysikasvuiset nuorukaiset kulkivat ympäri ilki-alastomina, mutta
naiset olivat puettuja kankeisin nahkoihin ja puoleksi parkittuihin
lehmänvuotiin. Ihana puistomaisema ihan sanaa myöten loisti valkoiselta
lukemattomista karjalaumoista ja vuohi- ja lammasparvista.
Kun Stanley seuraavan kerran asettui leiriin, tapahtui että eräs
päälliköistä tahtoi ikisokin avata hänen telttansa ovea, johon hän oli
asettunut lepäämään pitkästä marssista. Stanley kuuli telttapoikien
estelevän häntä, mutta ei sekaantunut asiaan, ennen kuin päällikkö
väkisin tunkeutui sisään, jolloin "Bull" ja "Jack", jotka myöskin
nauttivat hyvin ansaittua lepoa, äkkiä syöksähtivät hänen kimppuunsa ja
tarttuivat kiinni hänen käsiinsä. Päällikön kauhistusta ei voi
mitenkään kertoa, varsinkaan kun hän näytti luulevan että teltassa
oleva valkea mies oli muuttunut kahdeksi äkäiseksi koiraksi. Stanley
vapautti hänen kohta hänen epämieluisasta asemastaan ja saavutti siten
hänen kiitollisuutensa ja sai häneltä apua maan-asukasten
rauhoittamisessa, ne kun olivat täällä erittäin nenäkkäitä.
Täältä oli, sanoivat maan-asukkaat, ainoastaan yhden päivän matka enään
suuren Ukerewee eli Victoria-järven luo, matkan ensimmäiseen
päämaaliin. Siellä ottaisi matkue itselleen moniviikkoisen levon
vaivoistaan ja tapaisi runsaasti ruokatavaroita.
Rivakkaasti ja hyvällä mielellä kulki matkue laaksokäytävien ja
vuorenharjujen yli, kahlasi läpi vesien ja kuivuneiden joen-uomain,
meni läpi viljeltyjen ketojen ja kylien, joissa väkevä haju osoitti
että niissä oli karjaa, ja ohi hyväntahtoisten maan-asukasten, kunnes
äkkiä, heidän kiivetessään ylöspäin loivaan kohoavaa rinnettä,
hurraa-huutoja kuului etujoukosta; nyt tiesivät myöskin ne, jotka
olivat jälkijoukossa, että etummainen osasto oli saanut tuon suuren
järven näkyviinsä!
Frank Pocock kulki suoraan eteenpäin, siksi kuin hän oli saapunut
kukkulan harjulle. Hän loi pitkän, laajan silmäyksen johonkin, heilutti
hattuaan ja riensi alas Stanleyn luokse ilosta loistavin kasvoin,
nuoruuden hehkulla ja elämäinnolla huudahtaen:
-- Minä olen nähnyt järven, herra, ja se on suuri!
Fredrik Barker, joka vaan vaivoin voi ratsastaa aasilla, koska hän oli
kipeä ja häntä vaivasi väsymys pitkällisen matkan vaivoista, kohotti
päätänsä ja hymyili kiitollisesti toverilleen.
Pian tulivat kaikki kukkulalle, johon etujoukko oli seisahtunut, ja
ensimmäinen silmäys näytti pitkän, leveän vedenpinnan, joka
huikaisevassa auringonpaisteessa näytti sulatetulta hopealta, noin 600
jalkaa alempana ja puolen peninkulman päässä. Kauimpana etäisyydessä
näkyi tummansinisiä kukkuloita ja vuoria, ja järvessä oli sirotettuna
useampia pieniä harmaita kalliosaaria.
Ilossaan lauloi eräs nuori mies Stanleyn neekereistä riemulaulun,
tilaisuutta varten tehdyn, ja kun kööri yhtyi laulamaan, sai se vuoret
kaikumaan hurjasta ja harvinaisesta soinnusta. Iloisen soiton
elähyttäminä antoivat he lippujen liehua tuulessa ja menivät verkalleen
alas penkereitä Kagehyi'in maan kedoille.
Noin virstan päässä kylistä hämmästyivät he nähdessään sadoittaisin
soturia töyhtöillä koristetuin päähinein ja aseistettuina kiireestä
kantapäähän saakka lähestyvän juoksumarssissa, sill'aikaa näyttäen
taitoaan joutsen, nuolien ja keihään pitelemisessä. Nämä olivat ensin
säikähtyneet siitä pitkästä jonosta, joka tuli alas vuorta ja luulleet
vihollisten lähestyvän; mutta vaikka he pian huomasivat erehdyksensä,
katsoivat he olevansa velvolliset käyttämään tilaisuutta, näyttääkseen
urhoollisuutensa, jonka vuoksi he toimittivat tämän sotaleikin.
Eräs Kagehyissa asuva arapialainen, Sungoro Tarib, lähetti sanan
pyytääkseen matkuetta olemaan tervetullut ja kehottaakseen heitä
asettumaan leiriin siellä, koska Kagehyin päällikkö, Kaduma, oli hänen
uskollinen liittolaisensa.
Pieni ke'onmuotoinen maja, huonosti valaistu ja jossa oli kova haju
mädänneistä aineista ja jonka katossa vilisi rohkeita rottia, jotka
pahankurisella kestäväisyydellä jatkoivat tungeskelemistään sisään ja
ulos pesistään olkikolossa ja juoksemistaan seinien yli, annettiin
Stanleylle. Toinen pieni maja annettiin Frank Pocockille ja Fred
Barkerille heidän asunnokseen.
Matka merestä tänne, matkueen ensimmäiseen päämaaliin, oli kestänyt 103
päivää, -- pitkää vaivaloista päivää, ponnistusten, nälän ja vaarojen
uhatessa tuntemattomain seutujen kautta. Nyt oli matkaa jatkettava
meritse, ja uudistuneella rohkeudella ja vahvistunein toivoin siitä
että tämä vaarallinen matka onnellisesti loppuisi, meni jokainen
levolle, lepäyttääkseen väsyneitä jäseniään.
Siten oli Stanley nyt sanomattomien vaivojen, ponnistusten ja
puutteiden jälkeen tullut tarkoituksensa ensimmäiseen päämaaliin.
Täällä olisi hänen matkansa tärkein ja merkillisin osa alkava. Oli nyt
tutkittava järven koko ranta-alue sen seikan selville saamiseksi eikö
näillä viljavilla ja ihanilla seuduilla keski Afrikassa olisi mitään
mahdollisuutta mukaviin välitysteihin sivistyneen maailman kanssa,
joita teitä järvet ja purjehdittavat joet muodostavat. Se oli
perinpohjaisen tärkeä kysymys, joka siten oli Stanleyn tutkittavana.
Sen onnellisesta ratkaisusta olisi riippuva, jos oli mitään toivoa
siitä että sivistyksen ja järjestetyn yhteiskuntaelämän siunauksille
voitettaisiin tämä äärettömillä luonnonrikkauksilla varustettu maan-osa
ja sen musta väestö, joka, vaikka omistaakin oivalliset sielunkyvyt,
vielä elää raa'an luonnontilan portaalla.
Victoria Nyanza'lla.
Seuraavana aamuna heräsivät kaikki kertomattoman kevennyksen tunteella.
Oli lopussa marssit, lopussa torvien toitotukset, jotka käskivät uusiin
koittavan päivän vaivoihin varustaumaan, nälänkin pelko oli poissa --
ainakin joksikin aikaa.
Kello 9 oli vastaanotto. Ensiksi tulivat Frank ja Fred -- kuumeesta jo
täydellisesti parantuneina -- Stanleylle hyvää huomenta tekemään. Sitte
saapuivat wangwanoiden johtajat lausumaan toivonsa että hän oli
nukkunut rauhallisesti, ja heidän jäljestään retkikunnan nuoret rivakat
miehet; sitte tulivat Kaduma ja Sungoro saadakseen tietoja matkasta ja
kuullakseen uutisia Sansibarista, ja vihdoin viimeksi Kaduman puoliso
paraimpine ystävineen. Vastaanotto kesti kaksi tuntia ja sen päätyttyä
läksivät vieraat kukin askareitaan hoitamaan. Maanasukkailla näitä ei
monta laatua olekkaan; he loruilevat, valmistavat tahi paikkaavat
verkkojaan, tekevät kirveitä, kanootteja, ruokakaukaloita, aitauksia ja
majoja -- siinä kaikki. Stanleyn väki taasen teki asemapiirroksia omien
nurmihökkeleidensä rakentamiseksi; täten se osoitti tyytyväisyyttään
pitempään oloon Kagehyi'ssä.
Stanleyn tultua Kagehyin kylään, muuttui se tärkeäksi paikaksi. Sinne
tulvaili mahdoton joukko maassa syntyneitä kauppiaita kaikilta
suunnilta kahden- tahi kolmenkymmenen peninkulman takaa. Kalastajat
tulivat kanooteissaan tuoden suuret varastot kuivia kaloja; toiset
toivat maniok'ia ja kypsiä banaaneja; paimenet lähettivät härkiään, ja
venheittäin tuli kaikilta haaroilta kuokkia, rautalankaa ja suolaa sekä
suuria varastoja bataateja ja jamsia.
Stanley pyysi ruhtinas Kadumalta neuvoja ja apua järvi-matkalleen. Tämä
kutsui silloin kansan vanhimmat neuvotteluun. Kun he olivat asettuneet
istumaan maahan, alkoi Kaduma kokouksen seuraavilla sanoilla:
"Voiko nälkäinen mies tehdä työtä? Voiko janoinen puhua?" Vanhimmat
katsoivat silloin veitikkamaisesti toisiinsa ja nyykäyttivät päitään,
ja Kaduma rupesi kähisten kakistelemaan. Silloin toi noin neljän- tahi
viidentoista vuotias alaston nuorukainen suuren ruukun käyvää pombeeta
[olutta, jota maanasukkaat valmistavat hiivasta tahi karkeista
jauhoista]. Hän koitti asettaa tämän pyöreäpohjaisen astian maahan niin
vakavasti kuin suinkin estääkseen sen kaatumista. Sen viereen pani hän
yhtä tukevasti Kaduman mahdottoman mielikki-maljan, suuren kurbitsin.
Kaduma rupesi istumaan pienelle matalalle rahille ja kääriytyi
rasvaiseen huntuunsa, sitte ojensi hän kätensä, ja polvillaan tarjosi
hänelle poika pikaria, jota hän piti molemmilla käsillään. Tuntikauden
nautittiin pombeeta ja Kaduman puhe osoitti ymmärrystä ja harrastusta.
Vaan pahaksi onneksi loppui pombee ja Kaduma meni maata. Herättyään
tyhjensi hän taas kaksi tahi kolme ruukullista; vihdoin hoiperteli hän
sijalleen ja keskustelusta ei tullut mitään.
Kuitenkin alkoi Stanley laittaa Lady Alicea kuntoon.
Seitsemän päivän kuluttua oli venhe varustettu meren vaaroissa
kestämään. Jauho- ja kuivakala-varastot, suuret pakat kaikenlaisia
kankaita ja helmiä sekä mitä oli jäljellä pieniä tarvekaluja vietiin
laivaan ja vihdoin ilmoitettiin Lady Alicen ainoastaan odottavan
miehistöään.
-- Tahtooko kukaan tulla mukaani vapaaehtoisena? kysyi Stanley
miehiltään.
Kaikkialla vallitsi kuolonhiljaisuus.
-- Eikö edes palkkiosta tahi lisämaksusta?
Taaskin sama hiljaisuus; ei kukaan tahtonut omasta taipumuksestaan.
-- Vaan kuitenkin täytyy minun lähteä, sanoi hän. Tahdotteko jättää
minut yksinäni matkalle?
-- Ei.
-- Mitäs sitte tahdotte? Ettekö tunne ketään urhoollista miestä, joka
tulisi herransa toveriksi matkalla järven ympäri?
Taaskin vaikenivat kaikki. Kun hän kysyi kultakin erittäin, sai hän
vastaukseksi, että he eivät olleet tottuneet meri-elämään; kukin
vakuutti suoraan kovin pelkäävänsä vettä.
-- Mitäs minun sitte on tekeminen?
Silloin sanoi Manwa Sera:
-- Herra, älkää kyselkö enempää. Käskekää miehiänne. Koko miehistönne
on lapsianne, ja he eivät liene teille tottelemattomia. Jos kysytte
heiltä ystävän tavoin, niin ei kukaan rupea palvelukseenne. Käskekää
heitä, niin he tottelevat kaikki.
Stanley teki silloin luettelon kymmenestä venemiehestä ja yhdestä
peränpitäjästä, joiden uskollisuuden nojaan hän jätti itsensä ja
tavaransa matkalla pitkin Victoria-järven rantoja. Muut jäivät leiriin;
Frank ja Fred pantiin heidän johtajikseen.
[Kuva: Lady Alice Victoria Nyanzalla.]
Sitte käski Stanley soutamaan. Taivas oli pilvinen ja vaaleanharmaa
vesi oli käynyt tuhkaharmaaksi; vuoret olivat paljaat ja haljenneet, ja
synkän taivaan kanssa ikäänkuin sopusoinnussa oleva maisema oli
hiljainen ja autio. Soutajat huokasivat syvään. Heidän soutunsa oli
sellaisten tapainen, jotka varmaan tietävät perikatoon syöksyvänsä;
välistä vilkasivat he huolissaan Stanley'yn, ikäänkuin olisivat
odottaneet käskyä palaamaan. He näkyivät aivan selvään aavistavan
jotakin pahaa.
Jonkun ajan kuluttua tavattiin muuan neekeri nimeltä Saramba, joka
istui kanootissaan kalastamassa. Hänet saatiin matkalle oppaaksi. Tästä
olivat Stanleyn miehet ylen onnelliset.
Tuuli alkoi kiihtyä; pilvet, jotka kauan olivat kokoontumistaan
kokoontuneet luoteiselle taivaan-rannalle, synnyttivät äkkiä kovan
tuuliaispään, ja koko ympäristö kävi pian sanomattoman rajuksi. Tuuli
ajeli retkikuntaamme yli raivokkaiden aaltojen; Lady Alice kiiti
eteenpäin villin varsan tavoin ja pieksi vettä kuohuksi ja vaahdoksi,
joka sitte roiski avuttoman miehistön ja venheen yli. Vaikka ainoastaan
pieni purje oli viritetty, lensi venhe sanomattoman nopeasti eteenpäin.
Pursimiehet kumartuivat tuuleen päin; Saramba istui pelosta
kyyristyneenä ja oli nöyrästi peittänyt pörröisen päänsä
kuvevaatteellaan.