lauttauspaikalle, olivat sillaikaa laittaneet Lady Alicen kuntoon, ja
ihmiset, varastot ja eläimet kuljetettiin sitte Kinganin yli
sellaisella nopeudella että venhe kello 3 i.p. taasen oli jaettu
kappaleisin ja pantu pienille kantosauvoille ja retkikunta taasen
matkalla Kikokaan, ensimäiseen pysäyspaikkaan. Kuumuus oli niin suuri
että yksi koirista, "Castor" kuoli halvaukseen ja hänen toverinsa
"Captain" näytti pian tekevän samoin. Vielä näkyi muutamia elonmerkkiä
"Nerossa", "Bullissa" ja "Jackissa", vaikka ne makasivat maassa ja
hengittivät tuskallisesti.
Kikokasta meni tie kauniin, laajan maan kautta, joka näytti puistolta
ruusuisine nurmipeittoineen vajoten ihaniksi laaksoiksi tahi kohoten
loiviksi harjuiksi. Pieniä, mataloita puroja, pellon vaon tahi syvän,
kapean ojan levuisia, lirisee lukemattomissa koukuissa puuryhmien
ympärillä tahi juoksee sakean vesakon läpi ja hakee vihdoin kumpujen
välissä tiensä Ulami-jokeen. Muutamia päiviä matkustettuaan ja monen
kylän ohi kuljettuaan tulivat he tälle joelle ja kulkivat sen rantaa
pitkin. Joen rannoilla kasvoi varjoisia puita ja niiden takana levisi
ihana maa. Etäisyydessä kohosi korkean vuoren majesteetillinen huippu
taivasta kohti.
Matkalla kuljettiin Ulami joen yli kolme kertaa; kaalamot olivat
niin matalat, että vesi ulottui ainoastaan vähän yli polvien.
Graniittipaasia näkyi siellä täällä vedenpinnan yläpuolella. Erään
kaalaman kohdalla olivat maan-asukkaat erinomaisen kekseliäästi tehneet
joen yli kummallisen riippasillan, jonka he olivat kutoneet
eräänlaisista köynnöskasveista.
Sitte meni tie pitkin erästä vuorijonoa useiden pienempien putouksien
ja muutaman kirkkaan joen yli.
Joulukuun 3 päivänä tultiin Ngurumaahan. Sen asujamet tekevät rei'än
korvalehtiinsä, johon he sitte tunkevat kurpitsa-pullon kaulan tahi
pyöreän puupalikan, tehdäkseen rei'ät isommiksi. Kaulassaan kantavat
he paljon kummallisia kapineita, niinkuin pieniä vuohensarvia,
messinkivitjoja ja munan kokoisia helmiä. Siniset ja punajuovikkaat
kankaat hyvin viehättävät heitä. He maalaavat muotonsa värimullalla
keltaiseksi, panevat hiuksensa pitkille kiehkaroille, joihin he
ripustavat kuparirippuja sekä suuria valkoisia ja punaisia helmiä.
Suurenmoinen ja majesteetillinen taulu levisi silmälle matkalla
Makubikaan, lähimpään uudisasuntoon. Pohjoisesta näkyi Ukamha-vuorien
huiput, joiden rinteet ovat kuuluisat elefantti-parvistaan, jotka
niillä asuvat. Aivan erään vuoren luona, jolle oli annettu tuo sattuva
nimi "Kaarenselkä", oli pieni kirkasvesinen järvi, ja suuria
vuorenhuippuja ja harjanteitä näkyi kaikkialta taivaanrannalla.
Kyliä oli melkein joka kukkulalla tien varrella, vaan niiden asujamet,
joita kuleksivat rosvot olivat hätyytelleet, olivat hyvin arkoja.
Kauniista, rauhaisasta laaksosta kohosi tie kohoamistaan erään
vuorenharjanteen huipulle saakka. Täällä näki silmä luoteessa ja
lännessä suuren tasangon, joka oli täynnä laitumella olevia jalon
metsänriistan parvia. Leiri laadittiin tasangon reunaan muutamien
kukkuloiden väliin ja pienen kirkasvetisen puron rannalle. Stanley otti
mukaansa yhden neekereistään pyssyä kantamaan ja läksi koettamaan
rikastuttaa ruokavarastoja jonkinlaisen saaliin kaatamisella.
Pitkän ja vaivaloisen kävelyn jälkeen korkeassa ja punaisenruskeassa
ruohossa jossa tuskin voivat päästä eteenpäin, huomasivat he pienen
lauman seebroja, eräänlaisia pieniä, juovikkaita hevoisia. Näillä
eläimillä on niin tarkka haisti ja kuulo ja ne ovat niin valppaita.
että on melkein mahdotonta päästä avonaisella kentällä niitä lähelle.
Ainoastaan suurimmalla varovaisuudella onnistui Stanleyn päästä niin
likelle niitä, että hän voi ampua melkein arviokaupassa. Yksi
seebroista kavahti pystyyn ja loikahti muutaman kerran hurjasti, vaan
rupesi yhtäkkiä horjumaan, notkisteli polviansa ja kaatui vapisten
kumoon, niin että koivet nousivat pystyyn. Muut seebrat hirnuivat
kaivaten toveriansa ja hirnuen ja suloisesti piirissä kierrellen
lähestyivät Stanleytä, kunnes hänen luotinsa sattui yhden otsaan.
Sitte lähetti hän neekerin leiriin hakemaan väkeä, että saalis
saataisiin kotiin tuoduksi. Vähän ajan kuluttua hyppäsi "Jack" koira,
joka oli tullut mukaan ja ruvennut maata nurmikolle Stanleyn jalkojen
luo, pystyyn ja katseli tarkasti erästä paikkaa ruohokentällä.
Seuraten koiran katsantoa huomasi Stanley leijonan, joka läheni
varovasti hiipien ruohistossa ja katseli häntä uteliaasti. Stanley
latasi norsupyssynsä räjähtävillä luodilla ja saatuaan varman tuen
kuolleen seebran ruumiista odotti hän leijonan tuloa ampumatkalle.
Majesteetillinen eläin lähestyi tuhannen jalan päähän, sitte seisahtui
se ikäänkuin hämmästyneenä ja palasi parilla hypyllä erääsen
pensaikkoon. Hetken kuluttua näkyi hämärän äkkiä enentyessä kokonainen
joukko näitä eläimiä äkkiarvaamatta pensaikossa, josta lähestyivät
pitkässä, juhlallisessa rivissä. Kun etumainen niistä oli kolmensadan
jalan päässä, ampui Stanley. Leijona kavahti pystyyn ja kaatui, ja muut
pötkivät pois hurjassa paossa. Samassa kuului myöskin pari muuta
laukausta; leiristä tulevat wangwanat olivat näet myöskin huomanneet
leijonat ja ampuneet. Kun oli melkein pimeä, niin ei enää voitu ruveta
etsimään kaatunutta leijonaa, ja kun Stanley seuraavana aamuna lähetti
väkeä hakemaan sitä, olivat hyenat syöneet sen niin tarkoin, että
ainoastaan muutamia keltaisia karvatukkoja oli jäljellä.
Joulukuun 11 päivänä jatkettiin matkaa tasangon yli. Sitten meni tie
länteenpäin vähitellen kohoavaa mäkeä myöten. Tähän paikkaan näkyi
laakso, jossa oli viisikolmatta nelikulmaista, palissaadeilla eli
paalustoilla ympäröittyä kylää, joukko mataloita kumpuja sekä siellä
täällä viljelysmaita.
Joulukuun 12 päivänä tuli retkikunta Bagamoyosta, viisikolmatta päivää
marssittuaan, Mpwapwaan ja oli siten kulkenut koko Ufagaran vuoriseudun
läpi.
[Kuva: Stanleyn leiri Mpwapwassa.]
Usein oli tapahtunut karkaamisia retkikunnasta. Stanleyn täytyi
sentähden hyvissä ajoin ennen auringon nousua asettaa joka päivä vahtia
muutaman sadan kyynärän päähän leiristä, käskien heitä olemaan
väijyksissä kunnes retkikunta oli lähtenyt. Täten saatiin monta kiinni,
juuri kun he olivat lähtemäisillään vaan ei tässäkään varokeinossa
kyllin. Ennenkuin tultiin Mpwapwaan oli viisikymmentä miestä pujahtanut
pois ottaen mukaansa edeltäkäsin maksetun palkkansa ja monet myös
kiväärinsä. Useita miehiä ja naisia, joiden ruumiinvoimat olivat liian
heikot kestämään matkan vaivoja, oli sitäpaitsi matkalla jätetty
jälkeen.
Täältä jatkettiin matkaa Ugogon maahan; sitte kuljettiin aution seudun
läpi, joka tuskallisesti vakoovalle silmälle näytti haaleanharmaalta
tasangolta, jonka yksitoikkoisuutta vähensi ainoastaan muutamat
yksinäiset apinanleipäpuut, muutamat vitsa-aitausten ympäröimät
nelikulmaiset paikat, joilla asui ihmisiä, ja siellä täällä yksinäinen
karjalauma tahi vuohiparvi, joka jyrsi huonoa nurmikkoa. Kaukana kohosi
kammallakin puolen suuria kallioita.
Vaikka ilma olikin erinomaisen kuumaa, kuljettiin kuitenkin eteenpäin
lähimpään neekerikylään. Tunnin kuluttua siitä kuin tänne oli tultu,
peittyi taivas mustilla pilvillä, ilma viilistyi äkkiä ja kovia
ukkosenjyrähdyksiä alkoi huikasevain salamain seuraamina kajahdella
kukkuloiden välissä. Noin kolmen peninkulman päässä lounassa näkyi
paksu savu kohoavan, ja tästä tiedettiin että siellä satoi. Puolen
tunnin kuluttua oli kuiva ja leveä hiekkapohjainen joen uoma, mistä
Stanley hetkeä ennen oli kaivattanut vettä, muuttunut kuohuvaksi
virraksi. Kahden tahi kolmen tunnin kuluttua oli ainoastaan muutamia
vähäpätöisiä purosia virrasta jäljellä; se oli kuivunut yhtä pian kuin
syntynytkin. Kaikki tämä ennusti näiden seutujen sadeaikaa, joka vastaa
meidän talveamme ja sitte alkoikin täydellä todella. Seuraavana päivänä
kuljettiin ankarassa myrskyssä kahdeksan peninkulmaa eräälle
tasangolle, joka jo puoleksi oli kuohuvan, likakeltaisen veden
vallassa.
Sitte tuli jouluilta. Stanleyn ja hänen kahden englantilaisen toverinsa
ajatukset olivat kaukana kodissa. Kuinka eroavainen tämä jouluilta oli
niistä, joita he ennen olivat viettäneet! Itse puhuu Stanley tästä
kirjeessään, jonka hän jouluiltana kirjoitti eräälle ystävälleen:
"Olen seitsemän jalan korkuisessa ja kahdeksan jalan levyisessä
teltassani. Eilen satoi koko päivän; teltta täytyi sijoittaa märkään
maahan, joka pian alituisesta käynnistä sisään ja ulos muuttui paksuksi
likaiseksi tahmaksi, täynnä varpaiden, kantapäiden, kengännaulojen ja
koirankäpälien jälkiä. Telttaseinät ovat aivan niille räiskyneen lian
peitossa, ja riippuvat velttoina kulmistaan, kaikki näyttää täällä
sisällä niin ryytyneltä ja kurjalta, että jo ennestään alakuloinen
mieleni tulee vielä alakuloisemmaksi. Istun vuoteella, noin jalan
päässä liasta, synkkiin mietteisin vaipuneena. Kansa teltan
ulkopuolella on luultavasti yhtä onneton kuin minä -- he näyttävät joko
itse tahtovan lopettaa elämänsä tahi odottavan pikaista kuolemaa, joka
pelastaisi heidät. Sade on kahtena tai kolmena viimeisenä päivänä
juossut virtoina; juuri äsken lakkasi viime rapsahus. Matkalla on sade
sangen hankala; se tekee savisen polun liukkaaksi ja muutoinkin raskaat
taakat vielä raskaammiksi, sekä pilaa suuressa määrin vaatteet. Se
saattaa meidät huonolle tuulelle ja tekee meidät märiksi ja viluisiksi.
Vieläpä on meidän nälkäkin -- meidän täytyy näet tyytyä puolta
vähempään ravintomäärään sillä tänä vuoden-aikana on puute
ruoasta, tahi on sitä vaikea ensinkään saada. Melkein kaikki vilja
syödään täällä Touko-, Kesä-, Heinä-, Elo-, Syys-, Loka- ja
Marraskuussa. Joulukuussa, jolloin kylvetään, on sitä ainoastaan vähän
jäljellä ja siitä minkä saamme itsellemme hankituksi täytyy meidän
maksaa kymmenkertainen hinta. Maan-asukkaat ovat huolettomia ja
välinpitämättömiä huomisesta päivästä, ja sentähden ei heillä ole juuri
mitään jäljellä. Itse en ole kymmeneen päivään maistanut lihamurua.
Keitetty riisi, tee ja kahvi ovat ainoat ruokani ja kohta täytyy
minun, kuten väkenikin, syödä maan-asukasten velliä. Sansibarista
lähtiessäni painoin 180 naulaa, mutta nälännäköni kautta on painoni
kahdeksanneljättä päivässä alennut 134 naulaksi. Nuoret englantilaiset
ovat samassa kiusaantuneessa tilassa kuin minä ja ellemme kohta pääse
parempaan maahan, niin meistä ei ole muuta kuin luut ja nahka jäljellä.
"Eikä hirveässä sadeilmassa ja niukassa elatuksessa kyllin; meidän
täytyy myöskin, niin ikävää kuin se onkin, tinkiä maan-asukkaiden
ahneiden päällikköjen kanssa niistä lahjoista, joita he vaativat meiltä
saadaksemme vapaasti kulkea heidän maansa läpi. Sentähden täytyy meidän
olla hyvin viisaita, kärsivällisiä ja nöyriä, sillä muutoin tulisi
matkamme tämän seudun kautta hyvin vaaralliseksi. Yksi koiristani,
'Nero', hortta, on kuollut. Ah, ne kuolevat täällä kaikki!"
Vastuksia, nälänhätä ja kuolema.
Retkikunnan lähestyessä uutena vuotena Mukondoku-aluetta, jossa on noin
sata pikkukylää, hyökkäsivät aina sodanhimoiset maan-asukkaat
etujoukkoja vastaan keihäät pystyssä ja huudolla antaen sotamerkin.
Näytettyään urhoollisuuttaan muutamilla kerskaavilla sanoilla ja
monilla uhkaavilla tempuilla, rauhoittuivat he pian ja antoivat
retkikunnan muitta mutkitta tehdä leirinsä erään varjokkaan
apinanleipäpuun juurelle lähellä sitä kylää, missä kuningas asui.
Tämän nimi oli Kalulu; hän oli viekas ja tunnoton; matkustavilta hän
tavallisesti kiristi suuret lahjat, antamatta heille pienintäkään
lahjaa puolestaan. Hänen monilukuiset, voimakkaat ja urhoolliset
alamaisensa pitivät, samoin kuin kuningas, itseään suuressa arvossa ja
vimmastuivat vähäpätöisimmästä syystä. Stanleyn oli hyvin vaikea
ylläpitää rauhaa, sillä he tahtoivat tulla leiriin ja nuuskia joka
teltassa ja vajassa.
Täällä sai Stanley ilmi kapinaliiton väestössään. Viisikymmentä miestä
oli päättänyt karata, mutta estettiin hyvissä ajoin aikomastansa
toimeenpanemasta siten, että heidän päällikkönsä vangittiin ja heiltä
muilta aseet otettiin pois. Kaksikymmentä nimeä oli sairaslistalla;
kuume, jalkahaavat, silmäintulehdus ja säilöstäjä raivosivat. Viisi
miestä karkasi kiväärineen ja varustuksineen, ja kaksi, jotka olivat
melkein sokeita, jätettiin Mukondokuun. Nämät olivat suuria vastuksia
ja tappioita muitten lisäksi, joita Stanley jo runsaassa määrin oli
kärsinyt.
Riitoja, useinkin hyvin vaarallisia, syntyi vähäväliin retkikunnan
jäsenten kesken ja tällaisissa tapauksissa oli Stanleyn väliintulo aina
tarpeellinen. Sillävälin teki hän varhaisesta aamusta myöhään iltaan
saakka tieteellisiä havaintoja, keskusteli kansakuntien päällikköjen
kanssa lahjoista ja sairasten hoidosta. Kaiken tämän lisäksi oli hän
itse usein kuumetaudissa ja sopivan ruoan puutteesta heikontuneena. Kun
retkikunnan päällikkökin näki näin paljon vaivaa, niin voi helposti
arvata, mitä muiden oli kärsiminen.
Matkaa jatkettiin monen neekerikylän läpi. Vaikka nämä kylät
eurooppalaisten käsityksen mukaan olivat mitättömiä, oli niissä
kumminkin suuret laumat kyttyräselkäistä ja lyhytsarvista karjaa, paljo
lampaita ja vuohia, aasia ja koiria. Muutamat nuorista, mustista
naisista olivat erinomaisen kauniita; heidän kasvonpiirteensä olivat
säännölliset, nenä soreamuotoinen, heidän huulensa pienet, hienot,
heidän ruumiinmuotonsa kaunis.
Villit pitivät Eurooppalaisia hyvin merkillisinä olentoina. Kaikki
heimojen suurimmat miehet ja vaimot pyysivät mitä kiihkeimmästi heitä
jäämään joksikin aikaa luoksensa, ja kauniit, nuoret päälliköt
kehoittivat heitä rupeamaan "veriveljikseen". Eräs nuori neekeri tuli
sydän-yöllä Stanleyn leiriin ja pyysi hänen "ottamaan vastaan pienen
lahjan ystävältä". Hän oli näet tuonut mukanaan lahjaksi astiallisen
vielä lypsylämmintä maitoa. Tämä tervetullut lahja palkittiin
kullatulla rannerenkaalla, johon oli juotettu suuri viheriäinen
kristalli, hopeahelaisella ruusupuusta tehdyllä piipulla, kullatuilla
ketjuilla ja kappaleella kirjavaa kangasta; hän tuli kaikesta tästä
niin iloiseksi että kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, ja lyötyään
voimakkaasti Stanleyn kättä riisui hän oikeanpuolisen varvakkaan
jalastaan, heitti sen kolmesti perättäin ilmaan ja kun se joka kerran
putosi pohja ylöspäin, sanoi hän iloisena tämän olevan varman merkin
siitä, että Stanleyllä olisi terveyttä ja onnea matkallaan.
Kun Stanley seuraavalla kertaa laati leirinsä, rupesi yöllä rankasti
satamaan. Tunnin kuluttua oli vettä kuuden tuuman korkuiselta
maassa, ja vesi juoksi virran tavoin hitaasti eteläänpäin. Jokainen
retkikunnan jäsen kärsi vaivaa tänä yönä, ja Eurooppalaistenkin, vaikka
makasivat teltassa, oli vaikea olla. Stanleyn teltta oli ruoka- ja
ampumavara-laatikkojen ympäröimä lätäkkö. Yhtäkkiä kuultuaan rähinää
ulkopuolella sytytti hän kynttilän, ja suuresti hämmästyi hän nähtyään
sänkynsä olevan saarena matalassa virrassa, joka, jos se tulisi
syvemmäksi ja nopeammaksi, varmaan tempaisi hänet mukanaan. Hänen
saappaansa uivat venheentapaisesti sinne tänne rapaisilla aalloilla,
jotka näyttivät hakevan paikkaa, mistä pääsisivät ulkona olevaan
tummaan veteen yhtymään. Teltan keskipuuhun sidottujen pyssyjen perät
olivat veden peitossa. Naurettavinta oli kuitenkin nähdä, kuinka "Jack"
ja "Bull" olivat kavunneet eräälle ampumavara-laatikolle ja istuivat
siinä selätysten, alituisesti toisiaan tuuppien, muristen ja riidellen
siitä pienestä mukavuudesta, minkä laatikko heille soi.
Aamulla löysi Stanley varjohattunsa monen kyynärän päässä teltasta ja
toisen saappaansa, joka purjehti eteläänpäin; suuri joukko ruutia,
teetä, riisiä ja sokeria oli pilaantunut. Keskipäivällä oli vesi
kuitenkin jo laskeunut niin että voitiin jatkaa matkaa.
Seuraavana päivänä kulki retkikuuta erään tasangon yli, jolla kasvoi
taajassa tiheitä, mataloita pensaita. Tietä oli vaikea löytää; mutta
sen opas, jonka Stanley oli sattunut saamaan, vakuutti kuitenkin
löytämänsä. Näiden tiheiden pensaiden joukossa ei ollut yhtään
suurempaa puuta. Pienet ja suuret pensaat olivat kuin yhteenkudotut, ja
retkikunta voi töintuskin tunkeutua niiden alempien oksien välitse,
sillä nämä oksat olivat tiheästi ja lujasti toisiinsa kietoutuneet. Ei
vielä seuraavanakaan päivänä näkynyt tämän pensastasangon loppua. Opas
oli jo varhain aamulla eksynyt tieltä.
Eipä ollut juuri hauskaa johtaa puoleksi nälkäytynyttä retkikuntaa
näiden äärettömäin pensaikkojen kautta tietämättä, minne mentiin ja
kuinka kauan tämä harhaileminen kestäisi. Vihdoin tultiin erään suuren
puun luo, jonka latvaan opas kiipesi katsoakseen, näkyisikö mitään
tuttua esinettä tässä synkässä maisemassa. Ympäristöjä tarkkaan
tähystettyään sanoi hän näkevänsä kukkulan, jonka tunsi. Hän sanoi
Uveriveri'n kylän olevan tämän läheisyydessä. Tämä iloinen uutinen
rohkaisi mielet ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin ja pian laati Stanley
etujoukkoineen leirinsä erään järven rannalle lähellä kylää.
Sillaikaa panivat Barker ja Pocock veljekset kahdenkymmenen johtajan
avulla jälkijoukon liikkeelle. Leiristä ammuttiin vähä väliin kovasti
ladatuilla kivääreillä ja näiden paukausten johdolla onnistui
eurooppalaisten ja johtajien saapua leiriin kello 7 i.p. Viimemainitut
kertoivat nyt että neljä miestä ja eräs kahvikuormaista-aasia taluttava
poika eivät vielä olleet perillä.
Yö kului ja päivän koittaessa eivät nämä vielä olleet perillä. Vaan kun
olo näissä pensaikoissa tuli hetki hetkeltä yhä arveluttavammaksi,
lähti Stanley kurjaan Uveriveri'n pikkukylään. Siinä asui ainoastaan
kaksi perhettä, joilla ei ollut jyväistäkään antaa! Nälkäkuolema uhkasi
siis retkikuntaa. Silloin päätti Stanley lähettää neljäkymmentä
vahvimmista miehistään -- kymmenen johtajaa ja kolmekymmentä
urhoollisinta nuorukaista -- maan-asukasten neuvon mukaan lähimpään
kylään ruokavaroja hakemaan. Vaikka nälkä heitäkin kiusasi, lähtivät
nämä neljäkymmentä vapaaehtoisesti; he aikoivat kaikin keinoin saapua
kaukaiseen kylään samana yönä. Heitä käskettiin ostamaan 800 naulaa
viljaa, josta määrästä ei tulisi kuin 20 naulan taakka kullekin.
Myöskin saivat he käskyn palaamaan mitä pikemmin, sillä heidän
vaimojensa ja ystäviensä elämä riippui siitä.
Toinen, kaksikymmenen-miehinen joukko lähetettiin Manwa Seran johdolla
etsimään äskenmainituita kadonneita miehiä. Myöhään iltapuolella
palasivat he ilmoittaen löytäneensä kolme kaivatuista kuolleina. Nämä
olivat eksyneet ja seuraten norsun jälkiä koettaneet saavuttaa
retkikuntaa, vaan menehtyneet epätoivoon, nälkään ja uupumukseen. Muita
oli mahdoton löytää.
Nälkäkuoleman uhatessa täytyi nyt jokaisen parhaan kykynsä mukaan
koettaa hankkia jonkinlaista elatusta, kunnes lähetyskunta palaisi.
Ei näkynyt metsäriistaakaan, jota olisi voinut ampua. Wangwanat
kuljeksivat ympäröivissä metsissä hakien syötäviä juuria ja marjoja ja
tutkien useita puita toivossa, että löytäisivät jotain, mikä voisi
lieventää nälän tuskia. Muutamat heistä löysivät mätänevän norsun. Sitä
söivät minkä jaksoivat, mutta rangaistus seurasi: he rupesivat
oksentamaan ja tulivat sairaiksi. Toiset löysivät jalopeuran luolan,
jossa oli kaksi poikaa; nämä ottivat he mukaansa ja antoivat
Stanleylle. Sillaikaa oli Stanley tutkinut lääkevarastonsa ja huomannut
ilokseen että siellä oli niin paljon kaurajauhoja, että kukin voi saada
-- kaksi kupillista ohutta kauralientä. Rautapellistä tehty kattila
täytettiin heti vedellä, ja kansa, sekä nuoret että vanhat,
kokoontuivat nyt kattilan ympärille ja panivat poltto-aineita sen alle,
että se kiehuisi pikemmin. Kuinka he pelkäsivät, että joku onnettomuus
tapahtuisi keittäessä, ja kun liemi oli valmis, kuinka innokkaasti he
pyysivät osaansa! Ja kuinka sanomattoman tyytyväisiltä he näyttivät ja
kuinka hartaasti he kiittivät Jumalaa hänen laupeudestaan!
Kello 9 illalla kuului epäselvästi kaukaa kolmen peräkkäin
lauaistun pyssyn paukaukset. Siitä tiedettiin että lähetetty
ruoanhankkimis-osasto oli tulossa ja seuraavana aamuna saapuivatkin
nämä uljaat miehet tuoden mukanaan niin suuren määrän hirssiä, että
kukin sai aika aterian.
Retkikunta läksi taas liikkeelle ja kuljettuaan kaksi päivää soiden
kautta ja vuorien yli, saapui se taas viljelysmaille. Vesakon rinteesen
tehtiin vankka leiri.
Seuraavana aamuna huomasi Stanley, että leirin ulkopuolella
kokoontuneet maan-asukkaat näyttivät erinomaisen tyytymättömiltä, ja se
ei ennustanut hyvää. He lähettivät pois vaimonsa ja lapsensa ja
jättivät kylät autioiksi, sillaikaa kuin toiset uhaten kulkivat leirin
ympäri, varustettuina isolla asejoukolla -- keihäillä, joutsilla,
nuolilla ja sotanuijilla. He aikoivat siis tehdä hyökkäyksen. Sitä
välttääkseen meni Stanley aseetonna heidän luokseen, merkiten pyysi
heitä istumaan ja tulkin kutsuttuaan, koki hän heille selittää
retkikunnan tarkoitusta, joka luonnollisesti etupäässä oli
Victoria-järvelle pääsy. Vanhemmille, jotka näkyivät olevan
mahdillisimmat, antoi Stanley vähän lasihelmiä hyväntahtoisuuden ja
ystävyyden osotteeksi. Vaan ei mikään näyttänyt auttavan, kunnes
Stanley sai tietää, että he aikoivat valittaa jostakin. Muutamat
wangwanat olivat hulmivassa nälässään ryöstäneet viljasuojat ja
varastaneet muutamia kananpoikia. Maan-asukkaita pyydettiin nyt
näyttämään varkaat. He tekivätkin niin ja osoittivat sormellaan
Stanleyn väestä erästä oikeaa metsänvoroa ja herkkusuuta. Tämä otettiin
tutkinnonalaiseksi, huomattiin rikolliseksi ja ruoskittiin villien
läsnäollessa. Kuitenkaan ei kovasti, vaan toki kylliksi näyttääkseen,
että tämä oli täyttä totta. Varastettujen elintarpeiden arvo maksettiin
vääryyttä kärsineille maan-asukkaille ja siten palautettiin sopu ja
rauha entiselleen.
Tämän maan asukkaat olivat kaunista kansaa. He olivat vankkoja
ruumiinsa rakennukselta, pitkiä kasvultaan, miehuullisia olennoltaan ja
säännöllisiä kasvonpiirteiltään. He kulkivat aivan alastomina ja
koristeina pitivät he messinkirenkaita käsissään ja jaloissaan.
Samasta metallista tehtyjä kaulaimia, paljo lasihelmiä hiuksissa ja
noin tusinan kaulaimia, jotka ulottuivat kauas rinnoille. Heidän
sotapukunsa olivat sangen kummallisia. Haukanhöyhenet sekä seebran- ja
giraffin-harjat peittivät heidän otsansa. Aseinaan käyttivät he suuria
keihäitä, joutsia, nuolia ja sarvikuonon päästä tehtyjä kilpiä.
Mainittakoon myöskin, että useat ajelivat päänsä ja jättivät ainoastaan
kapean, kaarenmuotoisen hiusjuovan otsalle.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi pieniä kyläkuntia kaikkialla ja
suuret lammas-, vuohi- ja karjalaumat osoittivat, että tämän maan
asujamet harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoa.
Retkikunnasta oli yli kolmekymmentä miestä sairaana. Muutamat olivat
punataudissa, toiset kuumeessa, sulku-, rinta- ja sydämen-taudissa.
Myöskin Edward Pocock sairastui. Hänen kielensä oli mustan liman
peitossa, muotonsa kauhean vaalea, ja tuskat, jotka siirtyivät seljästä
polviin, sekä pyörrytys ja polttava jano vaivasivat häntä. Pian
selvisi, että nuori mies oli pilkkupoltteessa.
Kuitenkin täytyi välttämättömästi jatkaa matkaa. Sidottiin siis neljä
rippumattoa kantotankoihin ja siten tehtiin Edward Pocockille mitä
mukavimmat purilaat, joissa oli purjevaatteinen katto. Sitte lähdettiin
leiristä ja kuljettiin hitaasti väkirikkaan maan kautta. Frank Pocock
ja Fred Barker kulkivat sairaan eurooppalaisen rippukoikun kummallakin
puolen; yksi johtaja ja neljä miestä saattoivat kutakin sairasta
wangwanaa. Satoja aseellisia maan-asukkaita saattoi retkikuntaa.