Produced by Tapio Riikonen
LÄPI NEEKERIEN MAAN-OSAN
Henry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa
Kirj.
RAFAEL HERTZBERG
Suomennos.
Helsingissä,
Kansanvalistus-seuran kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1886.
[Kuva: Henry Stanley.]
SISÄLLYS:
Kuinka matka tuli päätetyksi
Tulo Sansibariin
Sansibar ja sen väestö
Valmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle
Retkikunta tunkee Afrikaan
Vastuksia, nälänhätä ja kuolema
Taisteluita villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle
Victoria Nyanza'lla
Stanley Ugandan keisarin luona
Uusia seikkailuja järvellä
Stanley saa kanootteja. Villien tapoja
Kanootit joutuvat haaksirikkoon. Villien juhla
Taistelu maan-asukkaiden kanssa
Taas Mtesan luona. Mtesan sota. Mustan keisarin kääntyminen
kristinuskoon
Sodan loppu. Leiri palaa
Ugandan maa ja kansa
Vastoinkäyminen
Kuningas Rumanika. Neekerien kylpypaikka
Retkeä jatketaan. Stanley rupeaa veriveljeyteen. Ruma kansa
Eteenpäin merta kohti
Virtaa alas. Taistelu varustetussa leirissä
Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti
Stanleyn-koskia alas. Vaaroja ja taisteluita
Uusia taisteluja
Kova onnettomuus. Uledin rikoksellisuus
Frank hukkuu
Salakapina. Pelastus hengenvaarasta
Epätoivo ja hätä
Pelastus
Merelle
Taas Sansibariin
KUVIEN LUETTELO:
Henry Stanley
Stanleyn leiri Mpwapwassa
Franck Pocockin hautaus
Kantaja
Lady Alice Victoria Nyanza'lla
Stanleyn saapuminen Ugandan keisarin luo
Lady Alice Ripon-putouksessa
Majojen muotoja keski-Afrikassa
Tie keisarilliseen linnaan
Ujijin kylä
Afrikalainen hiuspukemus 1
Afrikalainen hiuspukemus 2
Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti
Zaidin pelastus
Kanootteja kuljetetaan maata myöten
Tapaturma koskessa
Frankin kuolema
Vaarallinen matka
Keski-Afrikan kartta
Kuinka matka tuli päätetyksi.
Mainio löytömatkustaja Henry M. Stanley, jonka monivaiheiset matkat
sisä-Afrikassa, missä hän oli etsimässä kuolleeksi luultua
lähetyssaarnaajaa ja tutkimusretkeilijää Livingstonea, olivat
herättäneet koko maailmassa hämmästystä ja ihmettelyä, oli v. 1874
Englannissa, kun ilmoitus tuli että Livingstone oli kuollut. Hän oli
kuollut juuri ollessaan pääsemäisillään siihen salaperäiseen seutuun,
jota hänen oli aikomus tutkia.
Stanley oli yksi niistä, jotka, sittekun Livingstonen ruumis oli
tuotu Englantiin, kantoivat häntä hautaan. Hän tunsi sanomattoman,
syvään tunkeutuvan tuskan ja alakuloisuuden tunteen nähdessään
arkun laskeutuvan haudan pohjaan ja kuullessaan ensimmäisten
multakourallisten raskaasti putoavan arkun mustalle kannelle. Silloin
tunsi Stanley itsessään kypsyvän täyteen voimaansa sen päätöksen, jonka
hän oli jo tehnyt saatuaan ensimmäisen tiedon Livingstonen kuolemasta,
että nimittäin se olisi oleva juuri hän, joka jatkaisi siitä mihinkä
Livingstone oli lopettanut ja, jos sallimus niin vaatisi, tulisi
lähimmäksi marttyyraksi kuulemattoman Afrikan valloittamista varten
tieteelle, maailmankaupalle ja sivistykselle.
Valmistaakseen itseänsä vastaista suurta tointansa varten, osti Stanley
nyt kaikki Afrikasta kirjoitetut kirjat, mitä vaan voi käsiinsä saada,
ja pian oli hänellä semmoisia satakolmekymmentä. Hän tutki niitä
palavalla innolla ja pian oli hänellä päässään kaikki mitä siihen asti
tunnettiin Afrikan maantieteestä, sen luonnosta ja kansakunnista, sekä
tiesi täydellisesti kuinka paljo sisä-Afrikassa oli ihmiskunnalle
tuntematonta ja hänellä oli jälellä tehtävää. Hän valvoi myöhään yöhön
ja teki matkasuunnitelmia, viitoitti alueen vastaisia löytöjään varten,
pani muistoon kaikki, mitä piti ennakolta tuntea, ja teki luetteloita
kaluista, joita hänellä piti olla mukanaan matkalla sivistyneen
maailman rajojen ulkopuolella.
Eräänä päivänä meni hän sitte suuren englantilaisen lehden _Daily
Telegraph'in_ toimituspaikkaan. Hän istui ja puheli toimittajien
kanssa sitä ja tätä, kun lehden ulos-antaja astui sisään. Stanley oli
juuri puhunut Livingstonen kuolemasta ja kaikesta siitä mitä tällä
olisi vielä ollut toimitettavana. Lehden ulos-antaja kysyi silloin
äkkiä:
-- Taidatteko ja tahdotteko saattaa hänen työnsä päätökseen? Ja mitä
luulette ennen kaikkia siinä päättämisessä olevan tehtävää?
Stanley vastasi:
-- Keski-Afrikassa olevan Tanganika-järven laskuväylää ei ole keksitty.
Emme tiedä liioin juuri mitään mahdottoman suuresta Viktoria-järvestä,
Tanganikan läheisestä naapurista; emme tiedä myöskään onko se yksi
järvi vai kuuluuko siihen monta. Emme siis myöskään tiedä missä Niilin
lähteet ovat.
-- Luuletteko voivanne saada kaiken tuon selville, jos minä annan
teille näistä tiedon hankkimisen toimeksi?
-- Jos vaan elän, niin olen ainakin jotain tekevä. Jos olen elossa
sivuitse sen ajan, joka tarvitaan kaiken tämän tekemiseksi, tulee se
myös kaikki tehdyksi.
Asia lykättiin kumminkin toistaiseksi, sillä amerikalaisen _New York
Herald_ lehden omistajalta, Gordon Bennetiltä, piti ensin kysyä
asiasta. Se oli nimittäin hän, joka ennen oli omalla kustannuksellaan
lähettänyt Stanleyn etsimään Livingstonea.
Seuraavan-sisältöinen sähkösanoma lähetettiin herra Bennetille:
"Tahdotteko yhtyä _Daily Telegraph'in_ kanssa lähettämään Stanleyn
Afrikaan. jatkamaan Livingstonen löytöjä?" -- ja kahdenkymmenenneljän
tunnin päästä tuli Atlantin meren toiselta puolelta lyhyt vastaus:
"Tahdon. Bennett."
Kaksi viikkoa oli määrätty, jolla aikaa piti ostaa veneet -- yksi
ruuhi, yksi pienempi ja yksi suurempi vene --, hankkia laiva ja
miehistö, ostaa kivääriä, ampumisneuvoja, köysiä, satuloita, lääke- ja
ruokatavaroita; hankkia kankaita lahjoiksi neekerienpäälliköille; ostaa
tieteellisiä kaluja, kirjoitusaineita j.n.e. Suurempi vene oli Stanleyn
oman keksinnön mukaan rakennettu. Se oli 40 jalkaa pitkä, 6 jalkaa
leveä ja 36 tuumaa syvä, ja tehty 3/8 tuumaa vahvasta espanialaisesta
seeteristä. Sen voi hajoittaa viiteen 8 jalan pituiseen kappaleesen.
Että sitä helpommin voisi kantaa oli jokainen kappale vielä jaettu
kahteen puoliskoon.
Muutamia nuoria ja reippaita englantilaisia soutajia, joiden taidot
jokikulussa tulisivat olemaan erittäin hyödyllisiä, koetti Stanley
saada mukaansa. Hänelle neuvottiin kahta rohkeaa ja seikkailuhaluista
nuorta miestä, Francis John Pocock ja Edward Pocock, molemmat siivoja
nuorukaisia, jotka hän ottikin palvelukseensa.
Sill'aikaa oli joukko hakemuksia päästä "uuden lähetystön" mukaan tullut
sekä _Daily Telegraph'ille_ että _New York Heraldille_, "kenraaleilta",
"översteiltä", "kapteeneilta", "luutnanteilta", "merikadeteilta",
"insinööreiltä", ravintolanomistajilta, käsityöläisiltä, viinureilta,
kokeilta, rengeiltä, -- väeltä joka kelpasi johonkin ja väeltä joka ei
mihinkään kelvannut, -- kaikki tunsivat he omien vakuutustensa mukaan
Afrikan, kaikki olivat he hyvin tottuneita ilmanalaan, kaikki olivat
varmoja siitä että tulisivat tekemään Stanleylle suurimpia palveluksia;
teräväjärkisyydellään ja keksintökyvyllään olivat he suojelevat
Stanleytä kaikenlaisista vastuksista, olivat nostavat hänen
ylös ilmapalloissa tahi lentokoneissa, tekevät itsensä ja hänen
näkymättömiksi salaisilla taidoillaan, tahi "magnetismin tieteen" avulla
nukuttavansa villit, niin että kaikessa rauhassa ja levossa voitaisiin
kulkea missä hyvänsä. Varma on, että jos Stanley olisi tahtonut, olisi
hän saanut mukaansa 5,000 Englantilaista, 5,000 Amerikalaista, 2,000
Ranskalaista, 2,000 Saksalaista, 200 italialaista, 250 Sveitsiläistä,
200 Belgialaista, 20 Espanialaista ja 5 kreikkalaista eli yhteensä
15,500 henkilöä. Hän tyytyi kuitenkin vaan kolmeen, ottaen mukaansa
edellä mainitut Francis John ja Edward Pocock'in sekä erään kolmannen
nuoren miehen, Fredrik Barkerin.
Stanleyn pyrintö herätti vilkkainta osan-ottoa koko Englannissa. Niinpä
sai hän ennen lähtöänsä vastaanottaa joukon lahjoja, niinkuin
pullokoteloita, kelloja, hajuvesipulloja, piippuja, pistoolia, veitsiä,
hammastikkuja, sikaria, pillerirasioita, raamattuja, rukouskirjoja,
englanninkielisiä kirjoituksia kristillisyyden levittämistä varten
villien sekaan, runokappaleita, silkkihuivia, kultasormuksia j.n.e.
Eräs nainen antoi hänelle vielä komean "Castor" nimisen koirankin,
eräs englantilainen upseri antoi hänelle toisen; itse osti hän
yhden vainukoiran, yhden verikoiran ja yhden mäyräkoiran, jotka
Pocock-veljekset ristivät Neroksi, Bulliksi ja Jack'iksi.
Sittenkuin Stanley oli saanut laivaan seuraajansa, veneet, koirat ja
kaiken sen mitä muuten oli retkeä varten hankittuna, jätti hän 15 p.
elokunta 1874 Englannin mennäkseen Sansibariin ja alkaakseen
tutkimusmatkansa Afrikan itäisellä rannikolla.
Tulo Sansibariin.
Kahdeksankolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä kun Stanley,
löydettyänsä Livingstonen, jätti Sansibarin, kun hän taas astui tälle
saarelle 21 p. syyskunta 1874.
Tutut, aaltomaiset vuorenharjut palmuja ja mango-puita kasvavine
rinteineen olivat vielä kerran hänen edessään uiden haaleassa
tropillisessa ilmassa. Vaaleansininen taivas kaareutui yli sumun
peittämän maan ja tyynen veden, kun laiva purjehti siihen salmeen, joka
erottaa Sansibarin Afrikan mannermaasta. Näiden rantojen näkö on
viehättävä jokaiselle, joka niitä ensi kerta näkee ja vielä enemmän
sille, joka tervehtii niitä vanhoina tuttavinaan. Loistava vihannuus,
purpuranväriset kukkulat, tyyni vesi, puhdas, läpinäkyvä ilma, puoleksi
salaperäinen hiljaisuus, joka vallitsee koko luonnossa -- kaikki tämä
herättää ihailua, kun, niinkuin Stanley matkallaan tänne, on katsellut
polttavan kuumaa punaista merta, Nubian synkkiä ja pelottavia vuoria,
Arabian niemimaan autioita, keltaisia harjanteita, Adenin kuivia
tulivuori-kallioita tahi Guardafuin keltasenruskeita, mäkisiä rantoja.
Laiva kulkee likitse ohi Sansibarin vihantain rantojen; näkyy luonto
jossa on ainoastaan viheriäistä, hengitetään tuoksuja puiden pirteistä,
hyvänhajuisista lehdistä. On kyllästytty valtameren ainaiseen
tummansiniseen väriin ja halataan vaihtelevaisuutta. Ajatellaan niitä
kuivia ja hedelmättömiä kukkuloita, jotka hiljan on jätetty, ja katso,
mikä vaihtelevaisuus! Juuri silmien edessä kohoaa uusi, hedelmällinen
maa. Palmut, jotka kohottavat tupsumaiset latvansa taivasta
kohden; mangopuu tummanvihannan lehdistön suojaamine hedelmineen;
banaani-istutukset, jotka antavat erittäin hyvän varjon; tuoksuvat
myrttipuu-lehdot -- kaiken tämän saa yhdellä kertaa nähdä ikäänkuin
lumouksen kautta. Leipäpuut kohottavat suuret tuuheat lehtilatvansa ja
puiden välistä näkee maan, joka on tiheän, viheriäisen ja mehuisan
ruohoston ja kukkakentän peitossa. Kaikki sulaa yhteen saaren
lämpimästä sisuksesta suitsuavien höyryjen kanssa. Mielikuvitus
kiihtyy, sielu kadottaa tahdonvoimansa ja ikäänkuin juopuu tuosta yhäti
vaihtelemattomasta, lämpimästä kesä-ilmasta.
Juuri nyt näkyvät näköpiirin reunalla ensimmäiset epäselvät
laivanmastojen haahmot, vasemmalla näkyy himmeä valkoinen möhkäle. Se
on saaren pääkaupunki. Sill'aikaa kun höyrylaiva yhä ohjaa kulkuansa
etelään, huomaa selvästi kaupungin luodinkannon päässä matalasta,
viheriästä rannasta. Huoneet ovat nelikulmaisia, jotenkin yhtä
korkeita, valkeiksi rapattuja ja matalalla asemalla. Niiden ja salmen
välillä on leveä hietikkokenttä, joka hiukkasen kääntyy vasemmalle
vastapäätä olevaan saareen päin.
Kahden tunnin kuluttua siitä kun kaupunki oli ruvennut näkymään
lasketaan ankkuri jonkun matkan päässä rannasta. Joukko veneitä laskee
vesille rannalla ja rientää kaimaa kohden. Perässä istuu Euroopalaisia,
soutajat ovat vapautettuja neekeriä valkoisissa vaatteissa ja
punaisissa lakeissa. Euroopalaiset haluavat kuulla uutisia, saada
sanomalehtiä ja kirjeitä sekä "suoraan kapteenilta" ehkä pieniä
pakettia ystäviltään Euroopassa.
Outo hämmästyy kohta siitä elämästä, minkä hän nyt ensi kerran näkee
päiväntasaajan lähellä Afrikassa. Ne muodot, naamat ja äänet, mitkä hän
ensiksi näkee ja kuulee, kiintyvät huomaamattansa hänen muistoonsa.
Onnellisia ja tyytyväisiä musta-, kelta- tai keltaisenruskea-ihoisia
ihmisiä pitkät valkoiset villapaidat yllä liikkuu ripeästi ja
vilkkaasti hänen edessään, huutavat ja vastaavat toisilleen
swahilin-kielellä, jota alkuasukkaat puhuvat, taikka arabiaksi, kovalla
äänellä ja vilkkailla liikkeillä. Uusia aineksia tulee joukkoon, ja
niin jatkuu se yhäti siksi kunnes tulee oikea babylonilainen sekaannus:
englannin-, ranskan-, swahilin-, arabian-, hinduilais- ja ehkä
persian-kieltä -- kaikkea voi kuulla yht'aikaa.
Oleskelu Sansibarissa on sille, joka aikoo lähteä löytöretkelle,
kaikkea muuta kuin hauskaa; hänellä on paljo huolehdittavana ja monta
asiaa ajateltavana. Aika kuluu nopeasti. Koko päivä menee valitessa ja
ostaissa kankaita, helmiä ja vaskilankaa alkuasukkaille niillä seuduin,
mihinkä hänen on matkustettava ja missä rahoilla ei ole mitään arvoa.
Puolialastomia kantajia tulee tuoden suuria pakkoja valkaisematonta
pumpulikangasta, juovaista ja kirjavaa kangasta, nenäliinoja ja
punaisia lakkia, pussia, joissa on sinisiä, viheriäisiä, punaisia,
valkoisia ja merenkullan-värisiä helmiä, pieniä ja suuria, pyöreitä ja
soikeita, ja joukon vaskilanka-kimppuja. Kaikki pitää tutkia,
lajitella, kääriä, numeroida sekä asettaa laatikoihin lajinsa ja
arvonsa mukaan. Lattioilla viruu irti-otettuja kansia, poisheitettyä
paperia, vaateriepuja, rikkinäisiä laatikoita, sinkkikansia, murrettuja
lautoja, sahajauhoja y.m. Kantajia, palvelijoita, isäntiä, konttoristia
juoksee edes takaisin, ja keskellä tätä sekasotkua menee täällä kumoon
eräs kasa, tuolla hajoaa laatikko, vaate- tahi paperikappaleita
repäistään, vasarat paukkuvat, kiivaasti kysytään sen ja sen kasan, sen
ja sen laatikon numeroa, -- kaikkeen tähän sekaantuu vielä kiiruhtavia
huutoja, kirkumista ja meteliä varhaisesta aamusta myöhään iltaan.
Kaikki hikoavat; valkea-ihoiset käyttävät ahkerasti nenäliinoja;
värilliset käyttävät yhtä ahkerasti käsiään, käsivarsiaan ja
paidanhihojaan.
Semmoisen kuuman, kiireellisen työpäivän iltana tarvitaan lepoa --
asetutaan nojatuoliin, poltetaan piipullinen tupakkaa tai sikari ja
juodaan kuppi teetä työn lopetettua; tahi jos joskus saataisiin
askareet aikaisemmin loppuun, syödään hyvä päivällinen, kello puoli 5
satuloidaan hevonen, tehdään pieni matka saaren sisäosaan ja palataan
lyhyen hämärän aikana takaisin. Tahi kuletaan tavallinen kävelymatka
jalkasin Mnazi-Moya'n, s.o. yksinäisen palmun luo, joka salaperäisenä
ja ikäänkuin etuvartijana Shangani-niemen takana kohoaa yksinkertaisten
hautojen yli vanhalla rannalla. Tahi vielä on yksi ja viimeinen keino
miettivällä ja tutkivalla luonteella varustetuille henkilöille,
nimittäin että asettua nojatuoliin lattealla katolla, jossa isännän
parkitut vuodat ovat kuivamassa, ja jalat vähäsen päätä korkeammalla
odottaa yön tuloa.
Jos teemme matkan hevosella, voimme muutamissa minuuteissa vuorokauden
suloisimpana aikana ottaa katsellaksemme kaikkia paikan omituisuuksia.
Pitkin ahdasta ja mutkaista, kivellä laskettua kujaa, jossa hevosen
kaviot kaikuen kilahtelevat kiviin, ratsastamme muutamain kookkaiden,
valkeiksi rapattujen kaksi- tahi kolmikerroksisten talojen ohi.
Euroopalaiset kauppiaat ja virkamiehet asuvat täällä lähellä toisiaan
ja kapeaan porttiin on portinvartija asettunut niin mukavasti kuin
asianhaarat sallivat. Ohimennen saamme siellä ja täällä vilahdukselta^
nähdä sinertävää merenlahdelmaa. Jatkamme kulkuamme siksi, kunnes tulee
näkyviin vanha, rappiolle joutunut linnoitus, joka näyttää joka hetki
aikovan romahtaa läjään. Joku vuosi sitten oli linnoituksen takana
tori, jossa myytiin orjia. Semmoista paikkaa ei, Jumalan kiitos, enää
ole.
Oikealla meistä linnoituksen sisäänkäytävällä istuu muutamia törkeitä
Arabialaisia. Vasemmalla kohoaa tervehdystykistö, joka vaihtaakseen
vanhan tavan mukaan tervehdyksiä sotalaivain kanssa ja muita
juhlallisia tarkoituksia varten kuluttaa paljon ruutia. Aivan sen
vieressä on tullihuoneukset ja keskellä edessämme on ruhtinas
Barghasch'in haaremi eli naishuone, komea arabialaiseen tapaan tehty
rakennus, kolmikerroksinen ja valkeaksi rapattu -- niinkuin kaikki
huoneet tällä saarella näyttävät olevan.
Jos ratsastamme edemmä, tulemme hetken päästä vielä kapeammalle
kujalle, jossa rappaus ei ole niin valkoista kuin eurooppalaisessa
kortteerissa. Olemme nyt Melindissä, missä niiden Eurooppalaisten,
joilla ei ole varoja asua Shanganissa, täytyy asua Hinduilaisten ja
Arabialaisten naapureina. Melindin toisella puolella on sekasin pieniä
valkoisia huoneita ja matalia mökkiä, missä rikkaus ja likaisuus
oleskelee vierettäin. Olemme nyt Malagash'in yli vievällä sillalla.
Tämä Malagash ulottuu lahdesta Mnazi-Moya'n, ennen mainitun kokospalmun
luo Shanganin takana. Molemman-puoleiset rannat näkyvät sillalle; mutta
näkyy myös joukko mökkiä ja muita kurjia hökkeliä keskellä tunkioita,
lukemattomia puoli-alastomia neekeriä ja muita valkovaatteisia ihmisiä.
Sillan toisella puolella on niin kutsuttu Nyambu eli "toinen puoli".
Tie on leveä, mutta kortteeri vielä likaisempi kuin se, jonka
juuri jätimme. Täällä asuu Wangwanoita eli vapautetuita, joidenka
palvelusta löytöretkeilijät käyttävät matkoja varten Afrikan
mannermaalla. Täällä elävät nämä onnellista elämää yhdessä Mswahilien
(rannikkokauppiaitten), Hinduilaisten, Persialaisten, Arabialaisten,
orjakauppiaitten ja kauppamiesten kanssa. Juhlapäivinä, kun kansa on
juhlapuvussaan, on Nyambu sangen kirjava, vieläpä hilpeäkin; ilo on
silloin meluavaa, melkeinpä villiä. Arkipäivinä näkee kyllä tosin myös
"köyhäinkortteerissakin" erivärisiä pukuja; mutta näitä pukuja kantaa
likanaamaiset ja puolialastomat ihmiset. Kortteeri on kuitenkin
ainoastaan parin virstan pituinen; ja jos kulemme vähä reippaammin, on
meillä pian edessämme huoneita ja mökkiä, hajassa siellä täällä,
ryhmittäin kokospalmuja ja vanhoja mangopuita mahdottomine tumman
vehreine lehtikattoineen. Kolme penikulmaa eteenpäin ulottuu leveä,
keltainen tie, pensas-aitoineen molemmin puolin. Pensas-aitain takana
kasvaa sokuriputkia, banaania, palmuja, pomeranssipuita,
ryytineilikkapuita, kanelipuita, kokolehtisiä leipäpuita, risiinipuita,
hirssiä, maissia, batatia ja munataimia -- sanalla sanoen melkein
kaikkia kuuman ilman-alan kasvia.
Päivillä vilisee koko pitkällä rannalla kantajia, jotka lastaavat
säkkiä ryytineilikoilla ja kanelilla, norsunluulla, gummipihalla sekä
vuodalla, suuriin proomuihin, joissa ne viedään laivoihin, --
merimiehiä, jotka auttavat, ja mustia soutajia, jotka läjäävät eri
tavaroita hiekkaisella rannalla. Iltasin tunkeilee siellä alastomia
työmiehiä ja poikia, jotka merentyrskyissä pesevät itsensä puhtaiksi
kovan päivätyönsä päätettyään. Siellä täällä näkee arabialaisia
kauppamiehiä, jotka istuvat tuoleillaan, kivipadolla taikka
tavaramytyillä, hyvässä sovussa lörpöttelevän keskenänsä aina siihen
saakka kunnes aurinko laskee ja rukoushetki on käsissä. Veneitä liikkuu
hiljaa ja hitaisesti eteenpäin ja nariseviin raakapuihin nostetaan
purjeita, jotka vievät ne rantaan. Sansibarkanotia saapuu rantaan
lastattuina rakennuspuilla ja muilla tuotteilla; muutamat veneet
kääntävät mastopurjeensa jättääksensä sataman. Aurinko on
laskemaisillaan ja sen laskettua seuraa hiljaisuus. Sansibarissa ei ole
ajokaluja jyrisevine pyörineen; kun ilta tulee, niin tulee myös
hiljaisuus ja rauha.
Löytöretkeilijä, jonka katsanto on kiinnitetty tummaan mannermaan
juovaan, joka näkyy kauimpana lännessä Sansibarista, ajattelee kokonaan
muita asioita kuin se joka jää saarelle. Yhtä vähän kuin hänen silmänsä
voivat selvästi erottaa sumuisia piirteitä lännessä näköpiirin rajalla,
yhtä vähän voi hän tietää, onko hänen vastainen matkansa onnellinen vai
onneton. Hän mietiskelee sitä että kaikki on epävarmaa. Kuitenkin
tahtoo hän verrata näköalaa auringon laskiessa ja sitä kohtaloa, joka
häntä odottaa. Pimeänä laskeutuu äkkiä tuleva yö yli mannermaan, mutta
näkeehän hän vielä siellä olevan vaaleanpunaisia juovia ja
karmosinipunaisia heijastuksia? Ja hän voi silloin sanoa: "Niinkuin
nämä värit loistavat nyt pimeästä lännestä, eikö koita myöskin toivon
säde pimeästä tulevaisuudestani".
Sansibar ja sen väestö.
Sansibarin ruhtinas, Seyyid Barghasch on Euroopalaisten ystävä ja
todellinen liittolainen, joka tahtoo koettaa parastaan orjakaupan
hävittämiseksi.
Vaikka hänen alamaisensa mannermaan sisäosissa ylönkatsovat hänen
valtaansa ja nauravat uhkauksille, jotka niin kaukaa tulevat,
kunnioittavat he häntä kumminkin "seyyidinänsä" eli hallitsijanaan ja
isänään, ja tulevat, kun kerran ovat tulleet huomaamaan että hänen
tarkoituksensa on todellinen ja vakaa, myöskin seuraamaan hänen
neuvojansa ja käskyjänsä.
Hänen valtakuntaansa kuuluu, paitsi Sansibaria ja muutamia muita
saaria, liki 1,000 penikulmaa mannermaan rannikkoa, ja asukkaita siinä
on puoli miljoonaa.
Kauppa Sansibarin tuotteilla on tehnyt monta Euroopalaista rikkaaksi.
Ryytineilikoita, taatelia, kilpikonnan-kuoria, pippuria, gummia,
norsunluuta, tupakkaa, kautsua ja vuotia on viety ulos useina vuosina,
mutta tämä ei ole kymmeneskään osa siitä, mitä saari voisi tuottaa.
Kokospalmu kukoistaa Sansibarissa ja mannermaalla, öljypalmuja tavataan
runsaasti ja sokuriruokoa kasvaa joka paikassa. Kautsupuu on vielä
koskematta metsiköissä rannalla, melkein sama on asianlaita gummista
rikkaiden akasia-metsien. Riisiä viljellään paljo ja se antaa runsaita
satoja, pumpulipensas menestyisi jokaisessa noista monista viljavista
jokilaaksoista. Sitä paitsi kasvaa vehnää, hirssiä ja maissia sekä
paljo muuta, mitä alkuasukkaat viljelevät, kuitenkaan erittäin
uurastamatta niitä. Maan sisäosassa on runsaasti karjaa ja vuohia;
kahvipensas menestyy hyvin. Teiden puute ja kuuma ilman-ala on
kuitenkin esteenä kaupan virkeälle kukoistamiselle.
Teiden hakkaaminen koleitten, puilla ja pensailla tiheästi
kasvettuneiden seutujen läpi on asia, joka vaatii aikaa, varoja ja
kärsivällisyyttä sekä sen lisäksi kovaa työtä. Melkein yhtä nopeasti
kuin maa on puhdistettu puista ja pensaista, on se taas korkean ja
paksun ruohon peitossa; tarvitsee ainoastaan muutamia kuukausia ja
jokainen jälki vuosikausien työstä on kadonnut. Karja kaatuu kärpästen
kuoliaaksi kiusaamana tahi myrkyttää sen pahalta haiseva ruoho;
alkuasukkaat kuolevat sopivan ruoan puutteesta, tahi lankeevat
väsymyksestä ja uupumuksesta täällä raivoaviin moniin kuolettaviin
tauteihin.
Rautatietä tarvitsee Afrika ensi tilassa. Kaikki muu hyvä, mitä
sivistys mukanaan tuo, on seuraava rautateiden mukana; niistä on
muodostuva Afrikan ja enemmän suosittujen maan-osien välinen rautainen
yhdysside, joka ei koskaan murru.
Ne arabialaiset valloittajat, jotka seurasivat sultani Seyydiä,
nykyisen sultani Barghasch'in iso-isää, ottivat itselleen, niinkuin on
tavallista kaikissa monivaimoisuutta suosivissa kansoissa, vaimonsa
omasta heimostaan varojensa mukaan, mutta melkein kaikki ostivat vielä
itselleen vaimoiksi neekerinaisia. Viimemainittujen yhtymysten
seurauksen näkee niissä monissa ihoväreissä, joita täällä tapaa
sellaisilla henkilöillä, jotka kutsuvat itseään Arabialaisiksi. Monet
niiden Arabialaisten jälkeläisistä, jotka muuttivat tänne sultani
Seyyidin kanssa, ovat pysähtyneet isäinsä huoneisin, viljelevät sitä
maata, mitä heiltä ovat perineet ja ansaitsevat elatuksensa
viljelemällä ryytineilikkapuuta, kanelipuuta, pomeranssipuuta,
kokospalmua, sokuriruokoa y.m., mutta iso osa on muuttanut edemmäksi
maahan ja siellä perustaneet uusia siirtopaikkoja.
Moni näistä siirtolaisista on paremmissa varoissa kuin he olisivat
olleet, jos olisivat pysähtyneet Sansibariin. Monella niistä on
sadoittain orjia ja sitä pidettäisiin hyvin köyhänä, jolla ei olisi
enemmän kuin kymmenen. Ja nämä orjat ovat isännilleen rakentaneet
tilavia, mukavia lattea-kattoisia huoneuksia tahi korkeita, pitkulaisia
majoja, joita seuduissa, missä on syytä pelätä vihollisten hyökkäyksiä,
suojellaan lujilla paalustoilla. Usealla Arabialaisista, jotka ovat
näihin hyvälaitumisiin seutuihin asettuneet, on suuria karjalaumoja ja
laajoja kenttiä, missä, paitsi sokuriruokoa ja sipulia, viljellään
riisiä, vehnää, maissia ja hirssiä, jota paitsi kaikki Sansibarissa
kasvattavat hedelmäpuut, pomeranssipuu, melonipuu, mangopuu ja
granatiomenapuu, vähitellen voittavat alaa täällä.
Kun Arabialaiset valloittivat Sansibarin, huomasivat he
Portugalilaisten mustien alamaisten olevan kahta lajia, watumiaa
(orjia) ja wangwanoita (vapaita). Vapaita olivat neekerit, jotka joko
säästörahoillaan olivat ostaneet itsensä vapaiksi orjuudesta, tahi
isäntänsä kuoltua päässeet vapauteen; ne lapset jotka syntyivät
sittenkuin vanhemmat olivat saaneet vapauden, tulivat vapaiksi.
Sitten on sana "wangwana", se on saanut yleisemmän ja laajemman
merkityksen ja sitä käytetään osoittamaan sekä orjia että vapaita
Sansibarissa.
Wangwanat ovat hyvin helliä ja uskollisia sekä kiitollisia ja niillä on
monta muuta ihmisluonnon hyvää puolta. Niistä voi tulla hyviä ja
kuuliaisia palvelijoita ja useat niistä ovat vikkeliä, kunniallisia,
ahkeroita, tarkkaoppisia, toimellisia, rohkeita ja oikeamielisiä --
sanalla sanoen: he ovat yhtä hyviä kuin mikään värillinen tahi väritön
rotu koko maapallolla. Mutta oppiakseen tuntemaan niiden arvon pitää
oudolla olla tarkka ja kestäväinen vaarin-ottokyky sekä on hänen
unohdettava korkeampi arvoasteensa, josta hän itse ja hänen rotunsa
ehkä voi kerskata.
Neekerit Sansibarissa ovat kansaa, joka vast'ikään tulleena
rauta-aikaan nyt melkein väkipakolla joutuu yhteyteen kansojen kanssa,
jotka nelituhatvuotisen edistymisen tähden ovat jättäneet nämä
mahdottoman kauas taaksensa. Niissä on vielä raakalaiskansan paheet;
mutta ne ymmärtävät täydelleen minkälainen ja kuinka kurja tämä tila
on.
Ne wangwanat eli Sansibarin alkuasukkaat, jotka asuvat Nyambussa, ovat
onnellisia ja iloisia ihmisiä, pitävät seurasta ja seurustelevat
sentähden mielellään. Turhamielisyytensä saattaa heidän pitämään sitä
kunnianansa että heillä on muutamia valkoisia paitoja ja heleänpunaisia
lakkia. Jos mgwana [Stanley kirjoittaa kansain nimet niinkuin neekerit
sanovat; siten merkitsee m maan nimen edessä asukasta sieltä (mjiji =
Jijistä kotoisin oleva henkilö) wa useita henkilöitä samasta maasta
(wajiji = Jijistä kotoisin olevia) u merkitsee maata itseä (esim. Ujiji
= Jijin maa)] on nähnyt Euroopalaisen tai Arabialaisen kävelevän keppi
kädessä, niin on melkein varma, että jos hän on kylliksi rikas
ostaakseen itselleen valkoisen paidan ja punaisen lakin, niin saa
myöskin nähdä hänen kävelevän keveä keppi kädessä.
Kaikkein köyhimmät wangwanoista menevät palvelukseen muille, kantamaan
myttyjä, laatikoita ja tavaroita. Jotka haluavat helpompaa työtä ja
ovat hyvässä maineessa, pääsevät portinvartijoiksi tai rengeiksi
euroopalaisille kauppamiehille. Toiset, jotka ovat saaneet oppia
käsitöitä, ansaitsevat elatuksensa korjaamalla pyssyjä, tekemällä
veitsiä, sapelinkantimia, satulalaitoksia, tahi nikkaroimalla ja
laivanveistolla. Saaren sisä-osissa ja mannermaan rannikolla on toisen
lajisia wangwanoita, jotka pitävät parempana kuljeskella ympäri
arabialaisten kauppiasten ja tieteellisten matkueiden mukana kuin olla
kärsimässä arabialaisten maanviljelijäin oikkuja, sortoa ja kitsautta.
Mutta mgwanan suurin kunnianhimo on päästä huoneen ja puutarhan
isännäksi. Puutarhakaan ei tarvitse olla suurempi kuin että siihen
sopii tusina kokospalmuja, tusina maniokpensaita, puoli tusinaa
banania, puoli tusinaa batatia ja kaksi tai kolme maapistasia-lavaa --
se on kaikissa tapauksissa hänen puutarhansa, hänen omaisuutensa ja sen
tähden hänelle niin suuriarvoinen, ettei sen arvoa voi rahoissa
määrätä. Tämän pienen mutta hyvinhoidetun puutarhan nurkkaan tahtoisi
hän rakentaa itselleen huoneen ja laittaa sen eteen erityisen pienen
pihamaan, jossa saisi kävellä puoli tusinaa kanoja ja vuohi, jonka hän
lellittelisi aivan pilalle, hyväilisi sitä oikein hartaasti.
Hän menee kahdesti naimisiin, tulee neljän tai viiden lapsen isäksi ja
ehkä yhden kai kahden orjan omistajaksi. Silloin nauraa musta
tilanomistaja koko maailmalle ja katsoo olevansa yhtä hyvällä kannalla
ja hyvinvoipa kuin joku Sansibarin Arabialaisista. Mutta onni häntä
harvoin pilaa. Hän pitää hauskasta kanssakäymisestä ja hänen hyvä
sydämensä hankkii hänelle kuinka monta ystävää hyvänsä. Maissista tehty
olut, palmuviini, kokospähkinän-maito tai euroopalainen paloviina
laajentavat vielä puolestaan ja vahvistavat hänen ystävyysliittojansa.
Wangwanojen lukuisuuden ja monien hyvien ominaisuuksien vuoksi voi
ennustaa sen päivän tulevan, jolloin niitä katsotaan paremmiksi kuin
minä niitä nyt pidetään, ja jolloin niitä rehellisesti kohdellaan
hyvinä alamaisina sivistyneessä valtakunnassa, joka niitä voi
kasvattaa, sillä ne ovat suuren afrikalaisen kansan ydin ja voivat yhtä
voimallisesti edistää tuon suuren maan-osan vastaista onnea, kuin
nykyiset olosuhteet uhkaavat tehdä sille onnettomuutta.
Valmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle.
Huhu oli jo aikoja ennen levinnyt täällä, että Stanley ottaisi mukaansa
kaikellaista kansaa, joka kuormaa jaksaisi kantaa. Aina siitä pitäin
kun hän tuli Sansibariin, oli hän hyvissä kirjoissa niin Arapialaisten
kuin wangwanain kesken. He eivät olleet unhottaneet että hän oli se,
joka löysi "vanhan, valkoisen miehen" -- Livingstonen Ujijissä, eivätkä
hänen anteliaisuuttansa ja hyvyyttänsä miehiänsä kohtaan.
Stanleylla oli nyt se vaikea tehtävä että mahdottoman suuresta
hakijajoukosta valita sopivimmat seurakumppaneiksi pitkälle ja
vaaralliselle matkalleen. Melkein kaikki raajarikkoiset, keuhkotautiset
ja heikkovoimaiset miehet, jotka Sansibarissa olivat, ilmoittivat
itsensä osan-ottajiksi retkikuntaan, mutta saivat luonnollisesti kohta
kieltävän vastauksen. Niiden kintereillä seurasi saaren kaikki roistot,
tappelijat ja irstailijat, ja näitä ei ollut niin helppo huomata. Orjia
ei myöskään ollut aikomus ottaa, sillä nehän ovat herrainsa vallan
alaiset, mutta siitä huolimatta tuli otetuksi monia, joiden oikeasta
säädystä ei Stanleyllä ollut vähintäkään aavistusta, ennenkuin hän
useampien kuukausien päästä niiden riidoista leirissä tuli huomaamaan,
kuinka ne kavalat veijarit olivat vetäneet häntä nenästä.
Kaikki ne, jotka olivat olleet Stanleyn mieliksi retkikunnassa
Livingstonen etsimistä varten vuonna 1872, otettiin kohta.
Mutta ennenkuin mitään voitiin toimittaa, oli jokaisen saatava
tavanmukaiset lahjat.
Eräs sai kultasormuksen pannakseen sen paksuun mustaan sormeensa, eräs
toinen hopeavitjat ripustaakseen ne kaulansa ympäri. Kiitollisuus teki
leveän suun vielä leveämmäksi.
Eräs tuli silmänräpäyksen ajaksi aivan tajuttomaksi kiitollisuudesta,
kun Stanley ripusti loistavan agat-kaulaimen hänen kaulaansa ja sormeen
asetti raskaan sinettisormuksen. Eräs kolmas sai hopeaisen väkipuukon,
kullatun rannerenkaan ja parin korvarenkaita.
Kaikki suuret yritykset vaativat valmistusta ja perinpohjaista
miettimistä eli, kuten wangwanat sanovat, _shauri'a_. Nämä shaurit
ovat hyvin tavallisia itä-Afrikassa. Täällä pelätään kiirehtimistä.
"_Poli, poli_!" varovasti, varovasti! sanoo wangwana, kun jotakin
tärkeätä yritetään.
Sellaisen shaurin piti Stanleyn nyt pitää niiden wangwana-päällikköjen
kanssa, jotka olivat taipuvaiset seuraamaan häntä. Päälliköt asettuivat
puoliympyrään ja Stanley asettui jalat ristissä kasvot heihin päin.
Mitä haluatte, ystäväni? Puhukaa! sanoi hän.
Ne mutisivat, änkyttivät ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin jos ne
naapuriensa naamoissa olivat voineet lukea tarkoituksen, jota varten
olivat tulleet. Kun ei kukaan tahtonut alkaa, remahtivat ne viimein
kovaääniseen nauruun.
Eräs päälliköistä, jonka nimi oli Manwa Sera ja, vaikka hän aina
näytti hyvin vakavalta, kuitenkin oli aina valmis hyvään pilapuheesen,
oli olevinaan äkeissään ja sanoi naapurilleen:
-- Puhu sinä, Safeni! Meillä on todella lasten kujeet. Luuletko
Stanleyn tahtovan syödä meidät?
Safeni alkoi sitten, hyvin varovasti, hetken epäröityään:
-- Oomme tulleet, massa, -- sanalla sanoin, kuuntelemaan. Haluamme
tietää joka askeleen minne meidän on mentävä. Matkamies ei lähde
tietämättä mihin matka vie. Oomme tulleet saamaan tietoa mihinkä maihin
aijot meitä viedä, massa.
Samalla varovaisella ja matalalla äänellä, ikäänkuin jos se, mitä
hänellä oli sanottavaa, olisi ollut liika tärkeätä kovalla äänellä
lausuttavaksi, alkoi Stanley murtavalla swahili-kielellä selittämään
aijotusta matkasta. Hän luetteli maan toisensa perästä, joista
wangwanoilla oli tähän saakka ollut ainoastaan himmeä aavistus ja
samaten virran ja järven toisensa perästä. Hän sanoi toivovansa heidän
avullaan suorittavansa kaikki onnellisesti ja perinpohjaisesti.
Päällikköjen suusta kuului Stanleyn puheen aikana hämmästys- ja
ilohuutoja sekaisin rauhattomuus- ja kauhistushuudahduksien kanssa, ja
kun hän lopetti, hengitti jokainen raskaasti ja huusi ihmetellen:
-- No, toverit! Sitä voi sanoa retkeksi joka kelpaa!
-- Mutta massa, sanoi eräs Uledi niminen päällikkö, sittenkuin oli
vähäsen rauhoitettu, vaatiihan tämä matka vuosia, -- kuusi, yhdeksän
tai kymmenen.
-- Loruja, vastasi Stanley. Kuusi, yhdeksän tai kymmenen vuotta! Mitä
te ajattelette? Arabialaiset tarvitsevat, se on kyllä totta, kolme
vuotta keritäksensä Ujijiin, mutta muistakaa että minä olin ainoastaan
kuusitoista kuukautta matkalla Sansibarista Ujijiin ja taas takaisin.
Eikös niin ollut?
-- Oli, oli! vastattiin.
-- No niin, jatkoi Stanley. Vakuutan teille etten tule pysähtymään
Afrikassa. Olen tullut tänne ainoastaan nähdäkseni näitä virtoja ja
järviä ja nähtyäni ne, olen palaava jälleen kotiin.
-- Niin, mutta tunnettehan sen vanhan, valkoisen miehen, Livingstonen,
sanoi eräs päälliköistä, joka oli ollut tämän seuralaisena lähes
kahdeksan vuotta; hänhän sanoi että hänhän tulisi olemaan poissa
ainoastaan kaksi vuotta, mutta, kuten tiedätte, hän ei tullut koskaan
takaisin, vaan kuoli sinne.
-- Se on totta, sanoi Stanley. Mutta kun minä tein ensimmäisen matkani
niin ripeästi, olisinko nyt hitaisempi? Olenko heikompi nyt kuin
silloin? Silloin olin melkein lapsi, nyt olen mies. Ja kuka oli minulle
tietä osoittamassa? Ujijiin mennessä oli minulla tien-osoittajia, mutta
kuka sanoi minulle paluumatkalla mitä tietä meidän piti kulkea? Enkö se
ollut minä itse tämän pienen kompassin avulla, joka kapine ei voinut
valehdella kuten tienosoittajat?
-- Kyllä, se on totta, massa, joka sana on totta, huusivat he.
-- No niin, sanoi Stanley silloin, lopettakaamme showi ja erotkaamme.
Huomenna teemme välipuheen konsulin edessä.
Sillä oli keskustelu lopussa kaikkien mielihyväksi.
Veljekset Pocock ja Barker tulivat eräänä päivänä Stanleyn luokse ja
Frank, joka johti puhetta, sanoi:
-- Veljeni, Fred Barker ja minä olemme ottaneet vapauden, sir,
esittää teille pyynnön, jonka ihan varmaan mahdatte katsoa
kummalliseksi ja sopimattomaksi. Mutta me emme voi unohtaa että me
olemme Englantilaisia, mihinkä hyvänsä menemmekään, ja sentähden olisi
meille hupaista jos saisimme mukaamme jotakin joka aina muistuttaisi
meille ketä me olemme ja samalla olisi lohdutuksena meille kun kaikki
asiat näyttäisivät toivottomilta, vieläpä innostuttaisi meitä tekemään
velvollisuutemme paremmin. Olemme tulleet kysymään teiltä, sir, emmekö
saa tehdä itsellemme pientä brittiläistä lippua nostettavaksi telttimme
yli ja veneemme yli järvillä.
Niiden toive täytettiin luonnollisesti kohta ja pian nähtiin nuoret
Englantilaiset tekemässä pientä, kahdeksantoista tuuman levyistä ja
pituista lippua. Olivatko värit, sininen ja valkoinen, oikein asetetut
tahi risti oikeassa paikassaan, on vaikea sanoa, mutta he olivat hyvin
iloiset kun se oli valmis, vaikk'ei koko lippu ollut suurempi kuin
tavallinen naisväen nenäliina. Stanley itse kuletti mukanaan
amerikalaista tähtilippua.
Stanleyn tavarain -- kankaiden, helmien, vaskilangan, ruokatavaran,
lääkeaineiden, sänkyvaatteiden, vaatekappaleiden, telttain,
ampumavaraston, veneiden, airojen, peräsimen, seilivaatteiden,
tutkimuskalujen ja kirjoituskapineiden, valokuvauslaitosten,
kyökkikalujen y.m. -- paino oli yhteensä hiukan yli 18,000 naulaa,
kaikki jaettuna niin tasaisesti kuin mahdollista 60 naulaa
kantamuksiin.
Kuletusta varten tarvittiin siis yhteensä 300 miestä. Kantamukset
olivat pienemmät kuin tavalliset miehentaakat, että voitaisiin kulkea
nopeasti siltä väsyttämättä kantajia. Välikirja tehtiin nyt Stanleyn ja
neekerien välillä, jotka jälkimäiset sitoutuivat sovittua palkkaa ja
elatusta vastaan rupeamaan hänen palvelukseensa kahdeksi vuodeksi tahi
kunnes hän ei enää tarvinnut heitä Afrikassa; sitävastoin sitoutuivat
he kuuliaisesti ja säännöllisesti täyttämään velvollisuutensa. Stanleyn
tuli puolestaan "kunniallisen, valkoisen miehen sanallaan" heidän
suhteensa noudattaa seuraavia pykäliä:
1:ksi. Kohdella heitä hyvyydellä ja kärsivällisyydellä.
2:ksi. Taudin kohtauksissa antaa heille sopivia lääkkeitä riittävä
määrä ja parasta saatavissa olevaa ruokaa. Jos sairas ei voisi kävellä,
niin häntä ei jätettäisi pakanoiden armoille vaan vietäisiin paikkaan,
missä häntä ei uhkaisi mikään hengenvaara ja mistä hän terveeksi
tultuaan voisi palata sukulaistensa ja ystäväinsä luo. Täten jäljelle
jätettävien sairaiden edestä oli kankaissa tahi helmissä maksettava
mustalle lääkärille, mitä hän vaan vaati sairaan hoidosta.
3:ksi. Heidän välisissään riidoissa tulisi Stanleyn tuomita oikeuden
mukaan, rehellisesti ja puolueettomasti.
4:ksi. Hän olisi heidän "isänään ja äitinään" ja parhaan kykynsä mukaan
suojelisi heitä "villien maan-asujanten tahi ympäri kuljeskelevien
tunnottomien roistojen" väkivallasta.
Jos vaan Stanley täyttäisi nämä ehdot, lupasivat he puolestaan täyttää
velvollisuutensa, kunnioittaa ja totella hänen käskyjään, olla
tottelevaisia ja hädän hetkenä olla hänelle apuna -- sanalla sanoen, he
lupasivat käyttäytyä hyvien ja siivojen lasten tavoin, ja, sanoivat he,
"siunatkoon Jumala yrityksemme".
Kuinka he pitivät nämä lupaukset vastavuoroisesta luottamuksesta ja
avusta; kuinka he olivat yksimieliset tukalissa silmänräpäyksissä ja
suuressa hädässä, kuinka he rehellisesti pyrkivät täyttämään
velvollisuuksiaan toisiansa kohtaan; kuinka he -- isäntä palvelijalle
ja palvelija isännälle -- tekivät toisilleen kaikkia palveluksia, mitä
toinen ihminen voi tehdä toiselle, toveri toverilleen: -- kaikki tämä
tulee selviämään kertomuksessamme tästä merkillisestä ja vaarallisesta
matkasta Afrikan sisämaissa.
Niistä, jotka olivat olleet Stanleyn seuralaisina hänen retkellään
Livingstonen etsimistä varten, valitsi hän retkikunnan neekerien
päälliköt eli "johtajat". Nämä olivat: Manwa Sera, Wadi Rehani,
Kachéché, Wadi Safeni, Mabruki, Zaidi, Ulimengo, Hamadi y.m.
Kuudesta Arabialaisesta laivasta kootulla laivastolla läksi retkikuuta
Sansibarista Afrikan manteretta kohden.
Stanleyn viittauksesta nostettiin ankkurit laivaan ja kolmikulmaiset
purjeet viritettiin, ja pian oli iltatuuli vienyt laivan kauas merelle
maan kadotessa etäisyyteen udun tapaisena.
Retkikunta tunkee Afrikkaan.
Marraskuun 13 päivänä saapui Stanley Afrikan rannalla olevaan
Bagamayoon. Täällä oli hänellä jo ensimmäinen vastoinkäyminen. Lyhyen
ajan kuluttua oli näet koko kaupunki vihasta kuohuksissa. "Valkoinen
mies on tuonut kaikki Sansibarin varkaat, roistot ja murhaajat mukanaan
valloittaakseen kaupunkimme" -- sellainen oli huhu, joka kulovalkean
tavoin levisi joka kadulle ja kujalle. Miehiä verisin kasvoin, hurjin,
veristynein silmin, likaisin ja revittyin vaattein tuli horjuen
retkikunnan kortteerin ja vaati hoilaten ja huutaen ampumavaroja ja
kiväärejä. Arabialaisia, miekat paljastettuina kädessä, ja mustia
maanasukkaita valmiina laukaisemaan lunttupyssynsä, viittoeli
uhkaavasti muukalaisia ja heitä seurasi sekainen joukko vimmastuneita
vaimoja ja rääkyviä lapsia.
Etupäässä raivosi eräs arabialainen ylimys, jota pidettiin suuressa
arvossa Bagamayossa, ja jonka puku ja käytös olisivat helposti
saattaneet haaveksivan, kokemattoman nuorukaisen luulemaan häntä
"Afrikan ruumistuneeksi vitsaukseksi". Muutoin ei hän juuri, paljaine
voimakkaine käsivarsineen ja miekka heiluen korkealla ilmassa ikäänkuin
iskemistä varten, näyttänyt haluttomalta halkaisemaan Stanleyn viatonta
päätä.
Stanley piti nyt tutkimuksen, josta tuli selville että monet hänen
miehistään olivat tehneet väkivaltaisuuksia ja seurauksena tästä oli,
että kolmattakymmentä wangwanaa pantiin kiinni rikoksellisina ja tusina
heidän toveriansa asetettiin vartijoiksi.
Välttääkseen uusia tällaisia harmittavia hankkeita lähetti Stanley
sanansaattajan arabialaisen maaherran luo, jonka hän käski vangitsemaan
ja rankaisemaan kaikkia Stanleyn palveluksessa olevat wangwanoita,
jotka synnyttäisivät epäjärjestystä; vaan tämän seurauksena oli että
yli kolmekymmentä viattomasti vangittiin ja ruoskittiin. Useiden
onnistui ainoastaan hurjan paon kautta päästä kostonhimoisen
Arabialaisen palvelijain käsistä.
Bagamoyossa on englantilainen lähetyslaitos. Tämän oppilaista otti
Stanley mukaansa matkalle kolme, nimittäin Robert Feruzzin, Andrewin ja
Dallingtonin.
Marraskuun 17 päivän aamuna 1874 astui retkikunta ensimäisen rohkean
askelen matkallansa sisämaahan. Torvensoittaja kutsui väen
järjestykseen ja jokaiselle annettiin kantajan voimien mukainen taakka.
Vahvimmat miehet saivat kannettavikseen 60 naulan painoisia
vaatepakkoja. Pienille, matalakasvuisille miehille annettiin 50 naulan
painavia säkkiä, joissa oli helmiä, ja 18-20 vuoden ikäisille
nuorukaisille elanto- ja ampuma-aineita sekä kaikenlaista muuta
sisältäviä 40 naulan laatikoita. Vanhemmille vakaville miehille
uskottiin tieteelliset ja valokuvauskoneet, kirjoitustarpeet,
tieteelliset kirjat j.n.e., kaikki pantuina 40 naulan laatikoihin.
Ne kaksitoista opasta, jotka Stanley oli ottanut palvelukseensa ja
jotka tänään olivat koristaneet itsensä pitkillä, liehuvilla,
karmosiinipunaisilla vaatteilla, pyysivät messinkilanka-kääryjä
kannettavikseen, ja koska he olivat toisena etujoukkona ja muutenkin
voimakasta ja rivakkaa nuorta väkeä, varustettiin he vielä
kivääreilläkin ynnä niihin kuuluvilla tarpeilla. Venheiden kantajat
olivat rotevia ja kuormien kantamiseen tottuneita miehiä. He olivat
jättäneet mitättömän kuleksijan-toimensa Sansibarissa, sen sijaan
viedäkseen perille ensimäisen Euroopasta tuodun venheen, mikä
koskaan oli uinut Victoria- ja Tanganika-järvillä sekä Niili- ja
Livingstone-joilla. Jokaista venheen eri osaa varten oli määrätty
neljä miestä, joiden tuli parittain astua toistensa sijaan.
Retkikunnalla oli kuusi ratsu-aasia, yksi kullekin eurooppalaiselle --
Pocock-veljeksille, Barkerille ja Stanleylle itselleen -- sekä kaksi
sairaille. Viimemainituita varten oli myös kolme riippumattoa.
Marraskuun 17 päivänä kello 9 aamulla, viisi päivää lähdöstä
Sansibarista, läksi retkikuuta siis kaupungista, asujanten, sekä
miesten että naisten, saattamana. Nämä olivat suuressa joukossa
kokoontuneet katsomaan lähtöä, joka tapahtui seuraavassa
järjestyksessä:
Ensin kulki neljä johtajaa noin 1,000 jalan päässä muista, sitten
kaksitoista opasta, punaisiin paitoihin puettuina ja kantaen
messinkilanka-kääryjä, sitte 270 miehinen rivi kantaen vaatepakkoja,
koneita ja osia venheestä, jonka nimeksi oli pantu Lady Alice; näiden
jälkeen kuusineljättä vaimoa ja kymmenen poikaa, muutamien johtajien ja
venheenkantajien poikia, jotka seurasivat äitejään auttaen heitä
kykynsä mukaan; sitte ratsu-aasit, Eurooppalaiset ja pyssyjenkantajat,
ja vihdoin jälkijoukkona kuusitoista johtajaa, jotka samoinkuin
etujoukon johtajat olivat Stanleyn viime retkellä koeteltuja miehiä, --
yhteensä 356 sielua. Tämä pitkä joukko täytti melkein puolen
englantilaisen peninkulman matkalta tien, jota nykyaikaan enimmin
käytetään kauppaa ja löytöretkiä varten sisämaassa olevien suurien
järvien ympäristöihin.
Edward Pocock oli ruvennut torvensoittajaksi; hän oli näet ennen ollut
sotilas ja tiesi sotamerkit, jotka hän oli opettanut myös eräälle
etevimmistä johtajista, Hamadille, niin että tälle merkin kautta heti
voi ilmoittaa, jos tarve vaatisi pysähtymään. Hamadilla oli mahdottoman
pitkä norsunluinen torvi, joka oli hänen lempikoneensa. Tätä hän ei
kuitenkaan saanut muulloin käyttää kuin retkikunnan lähestyessä sopivaa
leiripaikkaa tahi vaaran uhatessa etujoukkoa. Hamadin edellä kulki
pieni, isopäinen poika kantaen kotimaista rumpua, jota hänen tuli lyödä
kylien läheisyydessä, ilmoittaakseen niiden asujamille karavaanin
tuloa. Tämä oli ihan tarpeellinen varokeino, koska useat kylät ovat
metsän sisässä ja niin monen muukalaisen odottamaton tulo voisi
herättää pelkoa ja epäluuloa asujamissa, ennenkuin he ehtivät kätkeä
pienen omaisuutensa.
Täten alkoi matka; kaikki toivoivat ja luottivat. Pilaa ja naurua
kuului pitkin jonoa ja iloisten äänien rähinät kajahtelivat kedoille,
missä kuljettiin kiemuraista tietä myöten, ylä- ja alamäkeä aina maan
epätasaisuuden mukaan. Ruumiinliikunto oli tehnyt kaikki tyytyväisiksi.
Aurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä maisemalla, tie oli kuiva ja
kova ja siis matkustamiselle sangen sopiva.
Pian pääsi kuitenkin huikaisevan päiväntasaaja-auringon kuumuus
voitolle, kun tultiin Kinganin jokilaaksoon. Ne jotka ennen olivat
olleet tällaisella matkalla, kiiruhtivat joelle, joka näkyy kolmen
englantisen peninkulman päässä ja missä he pääsevät lepoon ja varjoon,
tottumattomat taasen heittäytyivät suullensa maahan, kirosivat
kuumuutta ja pyysivät vettä, kovin valittaen että niin kevytmielisesti
olivat lähteneet Sansibarista. Stanley koki rohkaista ja lohduttaa
vimmastunutta kansaa vakuuttaen että tällaisen matkan alku ainoastaan
tuntuu vaikealta, että ainoastaan vasta-alkavat tuntevat näitä vaivoja
ja tämän väsymyksen, jotka kyllä pian vähenevät. Hänen sanansa
rohkaisivat väsyneiden mieliä, ja useat nousivat seisoalleen lujasti
päättäen koettaa, voiko luja tahto ja miehuullinen kestävyys voittaa
väsymyksen.