raskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi -- Joku uusi,
katkerampi tunne kuin entinen. Ei tämä, joka häntä vaivasi, ollut hänen
itsekkään äitinsä vaatimukset, -- ei, tämä tunne oli niin katkera että
se vei kaikki hänen voimansa -- ja kotaan tultuansa sanoi hän Mantalle:
"Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven
rannalle, siellä on vilposempi".
Tuon sanottuaan riensi Liisu kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua
pitkin järven rannalle. Täällä laski hän kätensä sykkivälle
sydämmellensä ja heltyi itkemään. "Oi mikä minua vaivaa" -- sanoi hän
itseksensä, vaan samassa kaikui hänen korvissaan Maijan samat: "Jaakko
nai kartanon Miinan" -- ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin raskaalta
tuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kamoittavan aaveen
kaltaisena oli nuot sanat yhä hänen mielessään, ja hän sanoi
itseksensä: "Voi! onko rakkaus aina tällainen? Juuri kuin luulee
olevansa onnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei
ennen aavistanutkaan. Oi, kun saisin rauhani takaisin! Jos olisi
sydämmeni tuon tyynen järven kaltainen!" -- ja nyt hän rupesi
laulamaan:
"Ah ihana on ilta
Ja metsä vilponen,
On tyyni järven pinta,
Jo nukkuu tuulonen.
Vaan miksi, sydämmeni,
Sä olet rauhatoin?
Kun luontokin on tyyni,
Miks' riehut, sykit noin?
Ah, sydämmeni lempi
On saanut sykkimään,
Vaan voima kussa ompi,
Mi saa sen tyyntymään?"
Laulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä sekä rukoili Jumalalta rauhaa
sydämmellensä ja tunsi samassa, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen
poskiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti -- siis
oli Jaakkokin lähellä -- ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän
tuli rientäen tyttönsä luokse.
"Oikeinpa Vahti minua ohjasi, ei se tahtonut mennä Mäkelään, vaan
nuuski tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä
aavistin heti että sinun täältä löytäisin. Tiedätkö Liisuseni! nyt saan
kohta ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni
kartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa -- etkä ollenkaan ihastu! --
mikä sinua vaivaa?
"Ei mikään. -- Tahdon vain kysyä -- Jaakko, pidätkö vielä minua
rakkaampana kaikkea?"
"Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? -- En semmoista
ole sinussa ennen havainnut".
"Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikellaisia huhuja,
sanovathan että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan; en sitä ole
uskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennen kuin
sinulta suoraan kysyin".
Jaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo
tuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä -- ja
siis tuulen tuoma, tuulen viemä -- punastui hän varsin, mutta vastasi
toki vakavasti:
"Minä en yhtäkään tyttöä rakasta paitsi sinua. En koskaan! Ole
vakuutettu siitä".
"Kyllä", vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen,
ett'ei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eikä
jutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi:
"Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?
"Ei", vastasi Liisu.
"Mistä hiidestä ne tuon jutun ovat saatteet, sen on Maija varmaankin
kokoon pannut omasta päästään", sanoi Jaakko ja rupesi sitten suoraan
kertomaan, mitä hän Mikolle oli puhunut lisäten: "Nyt sen tiedät,
oikean asian-laidan, suutu nyt minulle sitten, jos saatat; ymmärräthän
sinä, että minä vain kun pelkäsin sinun kotiani halveksivan tuskissani
jotakin puhuin".
"Kiitoksia Jaakko siitä, että puhuit kaikki suoraan, punastumisesi
jätti mieleeni jonkunlaisen epäilyksen, mutta nyt on välimme taas ihan
selvällä".
"No, tyttöseni, mennään nyt kotia kuulustelemaan, mitä Kustu sanoo". Ja
kiiruhtaen läksivät he Mäkelään, jossa väki juuri aikoi ruveta
päivälliselle. Keppi-Maija oli mennyt matkoihinsa, mutta Viulu-Mikko,
hyvän-suopa vieras, oli tullut sijaan.
Mäkelän muori katsoi vähän harmistuneena tulioihin ja tuskin
vastasikaan, kun Jaakko hyvää-päivää mainitsi. Mutta Jaakko ei ollut
tätä huomaavinaankaan, vaan lausui rohkeasti:
"Minä aion ottaa eron palveluksestani, jotta saisin talveksi
varustettua itselleni oman kodin. Patruunan metsästä saan hirsiä, sen
mitä tarvitsen, ja lupasipa hän vielä nurkkamiehiäkin joksikin päivää,
mutta sillä ehdolla vain pääsen kartanosta, että laitan sinne toisen
sijaisekseni, ja siksi olen ehdoitellut Kustua, koska välistä olen
kuullut hänen haluavan palvelukseen".
"No sinne minä menenkin", vastasi Kustu.
"Etpä menekkään. -- Kyllä täällä on kotonakin sinulle sijaa -- ja
joutaahan Jaakko palvella vuotensa loppuun, kyllä kartanossa leipää
tietysti riittää, mutta uudis-torpassa sitä tuskin lienee nätimmästä
tärkimpään".
"Jos ensin onkin vähän, niin koetetaan sitä lisätä vuoden kuluessa.
Kyllä minä torpan rakennan, ja hyvän rakennankin, kuten patruuna
neuvoi".
"Mutta älä meidän Liisua varten, kyllä hänellä on parempi koti
katsottuna. Minä en anna tytärtäni pettu-leipää syömään".
"He -- muori -- mitäs nyt! älä noin jyrkästi kiellä" -- sanoi Matti,
mutta muori läksi ulos ovesta eikä tahtonut kuulla mitään, vaan
Viulu-Mikko, talon vanha ystävä, seurasi muorin jälkiä ja tapasi
hänen lutista.
"Muori hyvä", lausui Mikko, "älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten
usein käy siten, että, kun ne pitkistyy, niin ne mutkistuu ja vihdoin
tulee niistä kaiketi loppu".
"Sitä juuri toivon ja vaadinkin".
"Kuules -- muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä eroita
rakastavia -- se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään
puhua, niin sanonpa toki Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei
sinun tarvitse lastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna,
mutta antaa heidän vain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on
minun neuvoni".
Mikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta
pehmitti muorin sydämmen -- ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin
viittaus tehokkaasti siihen vaikutti.
"Hm -- kummallista", sanoi muori ikään kuin itseksensä ja lausui sitten
Mikolle: "Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta
kerran minun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois
lähetän. Tällä kertaa toki ei enempää tästä asiasta lausuta; tule nyt
päivälliselle".
Vakaana lähti muori tupaan ja sanoi sinne tultuansa:
"Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle,
niin otat pestin".
Liisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja
kiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti
huomasi, että sieltä apu oli tullut.
Enempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen lähti Kustu
Jaakon kanssa kartanoon ja Viulu-Mikko meni myöskin pois.
VII.
RAKKAUS KAIKKI VOITTAA.
Patruuna Pohjosen rouva istui käytävässä kartanon huoneuksen edustalla,
leikkien lastensa kanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren
kumppaninsa seurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen kysyi Jaakko:
"Saako patruunaa puhutella?"
"Onni, juokse katsomaan, onko valveilla", sanoi rouva. Hetken perästä
palasi poika huutaen:
"Isä käski Jaakkoa puheillensa".
Jaakko läksi saattamaan palveliaksi pyrkivää Kustua patruunan
huoneeseen.
"No, sinä aiot minun palveliakseni?" kysyi patruuna.
"Niin kyllä, jos kelpaan", vastasi Kustu.
"Osaatko totella? se on ensimmäinen ehto".
"Kyllä! ja vielä vähän muutakin".
"Vai niin", sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita,
veitikkamaisia silmiä. "Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja
palveliani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona
tarvitse".
Hymyillen vastasi Kustu:
"Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän
korsi, ja kun viikatteellani sivallan -- hei! silloin heinä jo maassa
makaa".
"Saatko laitumelta hevosen pian kiinni? vai nahjustatko kauan niitä
hakemassa?" kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan
kanssa.
"Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni".
"No, jos nyt olet vähän sinne päin, kuin sanonut olet, niin kyllä
minulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan".
"Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset pikentin käsiksi", virkkoi Kustu
vielä; "semmoisiksi ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka täällä
vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä
sopivat vaikka klasii-hansikkoihin".
"Pidetään varalla, ett'eivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on
sinulle nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana
antaa. Mutta mitä sitten palkaksi vaadit?"
"Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihinkä kelpaan",
vastasi Kustu ihan nöyrästi.
Patruuna taputti poikaa olalle, lausuen:
"No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt,
Jaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani ja tässä saat koko
vuosipalkkasi".
"Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa".
"No no, älä puhu mitään, uudis-asukkaalle on tuo kyllä tarpeen, ja
olithan sinä aina ennen muinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri".
Jaakko ei mitään vastannut, vaan kun patruuna hänelle hyvästijätöksi
antoi kättään, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte aikoivat
mennä, mutta patruuna sanoi vielä:
"Ennen lähtöäsi täytyy sinun toki Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen
tavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni, samoin
kuin sinäkin".
"Aivan kernaastikkin", vastasi Jaakko ja läksi sitten ulos nuoren
kumppaninsa kanssa.
"Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy", sanoi Kustu pihalle päästyään. Minä
olen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin saatan edistää meidän
Liisun onnea. Sisar parkani menee varsin kalpeaksi joka kerta, kun äiti
Jussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni
työnnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä,
Jaakko, millä tuo Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin
äkkipäätä?"
"En, sitä itsekkin ihmettelin, vaan kyllä kai siitä vielä selko tulee".
"Mutta kysyä ei uskalla --"
"Ei suinkaan! enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä
ole oikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan".
Näin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin.
* * * * *
Jaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä istui muori rukkinsa ääreen ja
kehräsi siinä, ikään kuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista
rataansa; hänen puhelias kielensä toki nyt oli vaiti, hän näytti
miettivältä, eikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti
tupakkaa piippuunsa, istahti sängynlaidalle, veti nysästään muutaman
vahvan savun ja laski sitten huokoolle. Kallu toimitteli ulkona ja
Manta meiskasi portahitten ääressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu
istui penkillä akkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan
maailmaan. Ilma näytti kauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli
toki haikea. Ukkosen ilman tullessa on luonto tyyni, mutta raskas, ja
jotakin sen tapaista -- jotakin uhkaavaa tunsi Liisukin sydämmessään,
kun hän ääneti istui äitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa,
vaan ulkona raitista, sinne siis hänenkin täytyi rientää. Liisu istahti
keinulavitsalle tuuhean pihlajapuun suojaan, hänen lempeät silmänsä
katselivat järven tyyntä pintaa, vaan ajatuksensa lentelivät pois hänen
nykyisistä tukaloista oloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota
vähäistä uudis-asuntoa, jota hänen sulhonsa aikoi rakentaa; mutta eipä
hän kauan saanut näissä viehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin
äitin kutsuva ääni kuului:
"Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahden-kesken sinulle vähän
puhuttavaa".
Liisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa -- ja vaiti
istui hän kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinisä puhuvan.
"Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit
vastaan, sillä, lapseni", sanoi nyt muori hyvin leppeästi, "olethan
sinä viisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin
ymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on
parempi turva kuin tämän-aikaisissa nuorukaisissa".
"Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella, ei
ole vanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan;
jos häntä seuraisin, olisin kuten häkissä lintu".
Muori otti nyt kihlat esille, sanoen: "Katsoppa näitä kaikkia, mitä
sinulle, torpan tyttärelle, on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni
ymmärrä ottaa, mitä vain _kerran_ hänelle tarjotaan".
"Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta -- valju on sulho
kullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu -- ja siis kaikki
nuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle
torpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä ja, kun Jumala työmme siunaa,
on meillä siitä iloa paljon enemmän, kuin rikkaalla kaikista
tavaroistaan". Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen
rukoilevin silmin äitiinsä: "Oi äiti, viekää pois nuot kihlat! ne minua
oikein inhoittavat. -- Älkää toki rakastako tavaraa enemmän kuin" -- --
Liisu ei sanottavaansa loppuun saanut lausutuksi, ennenkuin muori
hämmästyksissään huudahti:
"No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu, Jumalaa
rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika
tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on".
"Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt
saatan iloiten Jaakon vastahan mennä, kun hän luokseni tulee! Oi äiti,
nyt olette minulle toista vertaa rakkahampi kuin äsken, jolloin luulin
teidän enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!".
"Hm -- parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en
voi tästä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille
livertämään iloasi".
Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan rupesi
hän itseksensä puhumaan:
"Kuka noita tämän-aikuisia nuoria ymmärtää -- laskea polvillensa! --
Oikein komeljantin temppuja tuommoiset! -- Oih, oih! -- Suutelot vielä
-- sitte olisi kaikki ihan täydellistä!"
Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällis-unestaan, kuuli muorin
puhuvan ja kysyi:
"Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? mitä ihmeitä?"
"Minä vaan ihmettelen tämän-aikuisten nuorten tapoja ja mieliä.
Liisulle tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska
se nyt on maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin,
että polvilleen lankesi. Hupsun tapoja -- mutta hyvä lapsi hän on;
oikeinpa nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikäväni tuota
tyttö-raiskaa tulee, se on aivan varma".
"No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt
kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit".
"Vasta nyt? -- en tiedä ennenkään hullusti tehneeni!"
"He et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin", sanoi Matti,
kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken perästä hän jo kuului
kuorsaavan.
Mutta mitenkä oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä
askeleilla astuskeli metsäpolkua pitkin. -- Hänen sydämmensä onnesta
sykähteli, hän oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta, kuin
lentävä lintunen, ja johdatti rohkeasti askeleitaan kartanoon päin,
josta hän arveli Jaakon piankin palaavan Kustun kanssa, mutta kun ei
kaivattuja kuulunut, istahti Liisu kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen
katseli hän siinä tuon keväisen kuusimetsän kauneutta, niin heleän
viheriältä ei se ennen hohtanut -- ja mikäpä siinä, että linnutkin
tänään paljon iloisemmasti visertelivät -- ne oikein kilpailivat toinen
toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului Liisun korviin. Mutta nytpä jo
kajahti metsässä koiran haukunta; varmaan oli se Vahti, joka jäneksiä
ajoi takaa, olipa niinkin, sillä samassa tuli Jaakko jo näkyviin, Kustu
oli kartanoon jäänyt. Kiiruusti riensivät meidän nuoret toinen
toisillensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan heidät jätämme
onnestansa juttelemaan -- eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen
kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden rakastavan
täydellistä onnea.
VIII.
HÄÄPÄIVÄ.
Kirveen kalske oli jo laannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon
uudis-asunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli
kauniilla oraalla. Jaakko oli hiki päässä koko kesän työtä tehnyt
torpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa
olleet. Kartanon patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi
päivää nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei toki
Niittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä tänään Jaakko
on häitänsä viettämässä.
Mäkelässä on tuvan katto ja seinät koristettuna katinliekoilla ja
pihlajan oksilla, joista punaiset marjat riippuvat. Mutta
porstuakamarissa istui Liisu morsius-puvussaan, kauniina kuin
kevät-kukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtaa: hänellä
on sorea vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka ovat työssä
ahavoittuneet. Viulu-Mikko kulkee edes takaisin, viulu kädessänsä, ja
näyttää oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkistaa paperiin, jonka
hän ottaa taskustaan, ja hymyilee sitten itseksensä. Mäkelän muori
toimittelee, ja muotonsa on tavallista tyvenempi, kun hän kurkistaa
porstuakamariin, sanoen:
"Mene, Jaakko, katsomaan, joko provastia näkyy, jotta Mikko tietäisi
olla pihalla soittamassa".
Jaakko meni ja näki, pihalle jouduttuansa, provastin jo lähenevän
kääsyissään, mutta tulipa siellä vielä toisetkin kääsyt. -- -- Jaakko
tarkasteli niitä vähän aikaa, vaan juoksi sitten sisälle, iloisesti
huutaen:
"Mikko, menkää pian soittamaan, provasti tulee ja kartanon patruuna
myöskin"
Mikko riensi heti pihalle viuluansa vinguttamaan, ja nyt oli ilo ylinnä
Mäkelän halvassa majassa, kun patruuna tuli entisen palveliansa onneen
osaa ottamaan.
Torpan harvalukuiset häävieraat olivat nyt kaikki koossa viheriäiseksi
koristetussa häätuvassa. Vanha provasti meni paikallensa vihkituolin
yläpuolelle ja toiset vieraat ympäri huonetta. Morsius-paria vain
odotettiin; -- mutta jopa nyt tulivatkin. Ei ollut Liisu mikään
sulotar, mutta kenpä ei mieltymyksellä olisi katsellut tuota raittiin
kaunista morsianta, kun hän sorean sulhonsa rinnalla asettui
vihkituolin eteen? Provasti luki vihkisanat juhlallisesti, ja kun
morsius-pari polville laski, levitettiin suuri silkkihuivi teltaksi
heidän päänsä ylitse. Tuota silkkihuivia neljä telttapoikaa ja
telttatyttöä piti niin korkealla, kuin suinkin saattoivat, sillä jos se
olisi koskenut morsiamen kruunuun, niin ei tuo hyvää olisi ennustanut.
Vihkimisen jälkeen puhui provasti ensin muutamia kauniita sanoja
nuorelle pariskunnalle, ja sen jälkeen meni sukulaiset kaikki heille
onnea toivottamaan. Sitte läksi patruuna morsius-parin luokse ja antoi
morsiamelle kättä sanoen:
"Sydämmestäni toivon teille onnea! Ken on uskollinen rakkaudessa, sille
kyllä Jumala lainaa rikkautta". Ja kääntyen sulhasen puoleen lausui
hän vielä: "Tässä annan sinulle vähäisen muistolahjan vanhalta
leikkitoveriltasi; ehkä on se sinulle hyvänä apuna, kun jatkat työtä
uudis-asunnossasi. Näinhän voin nyt auttaa sinua, joka ennen aina
autoit minua, kun löimme leikkiä toverieni kanssa".
Kaste kimeltää kevät-aamuna ruohostossa ja lehdikoissa, kaunistaen
luontoa, kun se on pukeutunut häävaatteisiinsa, ja niinpä kaunisti
nuorta pariskuntaa kiitollisuuden kastehelmet, jotka vierivät heidän
poskillensa.
Kun Jaakko avasi tuon pienen käärön, jonka patruuna hänelle antoi, ja
näki siinä kolme sadan markan seteliä, silloin ei hän saanut suuhunsa
sanoja, millä olisi kiitollisuuttaan osoittanut; kyyneleet vain
vierivät hänen silmistänsä -- hänellehän patruunan antama lahja jo oli
koko rikkaus! Kuiske kävi tuvassa suusta suuhun, että patruuna oli
antanut Jaakolle kolmesataa markkaa, ja siitä kyllä olisi puhetta
kestänyt, mutta muori tuli käskemään vieraita päivälliselle, ja nyt
läksivät kaikki toiseen tupaan, jossa kukkuralliset ruokavadit
olivat asetettuina pitkille pöydille. Niitä tyhjentämään muori
hyväntahtoisesti vieraitansa kehoitti, mutta siinäpä hän vaivat näki.
-- muutamia hän veteli käsikynkästä, toisia tuuppasi selkään -- aina
kehoittaen menemään eteenpäin -- eihän kukaan tahtonut ilman noita
ystävällisiä tuuppauksia olla ensimmäinen ruokapöydän ääressä. Nämät
päivälliset nyt kestivätkin, sillä jos muutamista astioista ruoka
aleni, niin toisia täysinäisiä tuotiin sijaan.
Päivällisten jälkeen pyysi Viulu-Mikko Mäkelän isäntää ja emäntää sekä
nuorta pariskuntaa seuraamaan itseänsä porstuan peräkamariin. Täällä
hän nyt otti paperin taskustansa, sanoen:
"Tässä on laillisesti vahvistettu kirjoitus, jossa olen määrännyt
Jaakon ja Liisun perillisikseni. Te saatte kuoltuani kaiken
omaisuuteni, ja sitä on nyt minulla rahaa lainassa tuhannen ja sata
markkaa sekä kotona 25 markkaa 45 penniä ja vielä sitten kaikellaista
irtainta tavaraa vähäsen".
"Näetkös, muoriseni, hm, siinä käy patruunan puhe toteen: kyllä Jumala
lainaa rikkautta --"
"Kyllä näen, että kaikki käy, kuten on sallittu", vastasi muori.
"Kiittäkäätte, lapset, Mikkoa, joka tulevista päivistänne on noin
runsaasti huolta pitänyt".
Jaakko ja Liisu puristivat Mikon kättä sekä kiittivät vielä hänen
antamista hyvistä neuvoistansa.
"Kyllä nyt jo tarpeeksi olette kiittäneet", sanoi Mikko, "tämän tein,
jotta muistaisitte minua ja Anna-Liisaani! Mutta menkäämme jo
häätupaan, sillä tietysti siellä jo morsianta kaivataan".
He läksivät nyt kaikki. Tuvassa sytytettiin par'aikaa kynttilöitä,
sillä päivällinen oli kestänyt niin kauan, että jo varsin hämärsi.
Kahvia tarjottiin kaikille, vaan kun sitä oli juotu, katsoi patruuna
kelloansa ja sanoi sitte:
"Mikko, ottakaa viulunne, niin saanhan polskaa tanssia morsiamen
kanssa".
Mikko otti viulunsa, sovitti sen leukansa alle ja rupesi soittamaan
iloista polskaa. Patruuna piiritti morsianta, ja nyt alkoi iloinen
tanssi. Samassa tuli muorikin näkyviin, ja patruuna huudahti:
"No, muori hyvä, tanssitaan nyt oikea ristipolska, tulkaa vain, ovathan
nämät vanhimman lapsenne häät, No vielä jaksatte pyöritellä; Jaakko,
tule sinäkin -- no niin, nyt olemme neljä".
"Hei! eipä tässä enää viulun ääni yksin riitäkkään", sanoi Mikko,
"tarvitseehan minun laulaakkin". Ja nyt rupesi hän rallittamaan:
Tuii -- tuli tuli tuli tui tuli tulla
tui tui tuuli tui tuli tui se
Tui tuli tallaa tuli tuli tullaa
tui tui tuutii tui tuli tei se
Tuii -- j.n.e.
Mikon laulu herätti yleistä mieltymystä, kaikki, sekä nuoret että
vanhat, iloiten pyörivät lattialla.
Polskan tanssittuaan sanoi patruuna:
"Nyt on minun jo aika lähteä kotiin. Kustu, mene valjastamaan hevosta,
sinä pääset taas takaisin tänne, kun olet saattanut minun kotia". Sitte
lausui hän Mäkelän väelle: "Hauskaa on minun ollut täällä teidän
parissanne, jossa olen nähnyt iloa ja tyytyväisyyttä kaikin puolin,
jääkää hyvästi!" Ja käteltyään heitä läksi hän pois.
Kohta patruunan mentyä rupesi myöskin provasti lähtöä tekemään, muoria
hyvästi jättäessään sanoi hän:
"No, muori, te näytätte nyt tyytyväiseltä; se on oikein! Kyllä sitä
olen toivonutkin, sillä Jaakko on kelpo poika".
"Niin on, provasti hyvä! Kylläpä minun olisi pitänyt tietämänkin, että
meidän Liisu valita ymmärsi, mutta erehtyyhän sitä vanhanakin".
Provasti hymyili, vastaten: "Oikein sanoitte!" ja sitte jätti hän
hyvästi kaikki häävieraat. Mutta myötään yöllä, jolloin tähdet jo
valaisivat synkkää syystaivasta, kuului vielä Mikon viulun ääni Mäkelän
häätuvasta.
IX.
NIITTYMÄEN ASUKKAAT.