Produced by Tapio Riikonen
MÄKELÄN LIISU
Kertoellut
T. H.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1880.
I.
KOSIA.
Vähäisellä mäen töyrällä kauniin metsäjärven rannalla oli Mäkelän
varakas torppa; se oli rakennuksistaan uhkea, sillä siinähän kaksi
tupaa vastakkaisin ja porstuan perässä kamari; ulkohuoneet olivat
myöskin tarpeen-mukaiset.
Etelä-Suomen kunnaat ja kukkulat viheriöitsivät, ja jopa voikukatkin
olivat puhjenneet kedon kaunistukseksi rannan äyräälle, johon Liisu,
torpan vanhin tyttö, nyt levitteli pyykittyjä pellavalankojaan. Tuota
punaposkista, lempeäsilmäistä tyttöä kaikki rakastivat varsinkin hänen
hyvän luontonsa vuoksi. Liisun vanhemmat olivat varakkaita, vaikka
heillä oli ollut kuusi lasta; niistä toki eli ainoastaan neljä, kaksi
poikaa ja kaksi tytärtä. Mutta palatkaamme Liisuun, joka juuri on
saanut lankavyhtinsä kedolle levitetyksi. Mitä ajattelee hän tuossa
mielihyvällä katsellessaan rankoja, joita ahkeralla työllään on kokoon
saanut? -- Mitä ajattelee tyttö, kuu hän valmistaa vaatetta, jota vasta
_omassa_ kodissaan on pitävä? -- Liisu nuot langat oli itseänsä varten
kehrännyt, sillä olipa hän jo pari vuotta ollut kartanon Jaakon
kihloissa. Tämä palveli nuorta kartanon omistajaa, patruuna Pohjosta.
Patruunan lapsuudenaikona oli Jaakko kartanossa juoksupoikana;
sittemmin kävi hän muuallakin onneansa koettamassa, mutta kun nuori
patruuna vanhempainsa kuoltua tuli tilan omistajaksi, rupesi Jaakko
taas kartanossa palvelemaan, ja täällä hän Mäkelän Liisun tuttavuuteen
tuli, sillä tuo torppa oli kartanon aluetta. Liisun vanhemmat, taikka
erittäinkin äiti, eivät tahtoneet Jaakkoa tyttärensä sulhaseksi, koska
hän oli vain köyhä renkimies; mutta vihdoin muori toki, vaikka
vastahakoisesti, antoi Liisun ruveta kapioa valmistamaan.
Oli lauvantai-iltapuoli, ja Liisun täytyi rientää äyräältä pois
ehtoo-askareillensa. Hän rupesi pihaa lakasemaan ja aikoi sen tehtyänsä
panna nuoria kuusenhavun oksia portahitten eteen, mutta lihava
juottoporsas yhä esteli, se kun juoksi hänen perässään, ravistellen
hänen hameensa liepeitä. Liisu torjui porsasta pois, mutta tuo aina
vain seurasi häntä, ja samassa vieras ääni huusi:
"Kas vain! Kylläpä näkyy, että hyvin hoidettu elävä ruokkiansa tuntee".
Liisu katsahti sinne päin, josta ääni kuului, ja sanoi punastuen: "Kah!
Jussilan isäntä!"
"Niin oikein, minä palaan kaupungista, mutta poikkesin tänne katsomaan,
kuinka Mäkelässä voidaan". Näin sanoen antoi hän hevosellensa heiniä,
otti niistä tukkosen ja pyhkäsi sillä hien hevosensa seljästä sekä
virkkoi vielä: "Saathan, liinaharjaseni, tässä vähän huo'ata".
"Käykäätte sisälle", sanoi Liisu ja saattoi nyt isäntää tupaan, jossa
Mäkelän muori juuri oli lakannut villoja kehräämästä ja par'aikaa laski
rukkinsa tuvan äärimmäiseen nurkkaan. Vieraan tullessa koira muristen
hyppäsi penkin alta ja jopa haukahtikin. Rissa peljästyksissään
pystytti selkäkarvojansa ja riensi akkunalle. Mutta muori, nähtyänsä
vieraan, meni iloisesti vastaan, sanoen:
"No kah! Itse Jussilan isäntä! terveeksi! Huuti, Valpaa! lakkaatko
haukkumasta! Mikko siellä! älä akkunasta ulos syökse! Tässä juuri
ajattelin: kukahan tänne tulee, koska Mikko ehtimiseen silmiänsä pesee.
Istukaatte, isäntä hyvä, kohta Matti ja pojatkin metsästä palaavat".
"Kuinkas täällä naapurissa muori on voinut?" kysyi Jussila.
"Hm, eipä tämä voiminenkaan juuri hyvän-puolista ole, mutta kun lapset
jo aika-ihmisiksi rupeevat tulemaan, niin saavathan he tehdä, mitä ei
vanhemmat jaksa. Pojat auttavat isää, ja Liisu kyllä tekee kaikki, mitä
vaimoväen työhön kuuluu; eikä Mantakaan enään hukan-syöpä ole".
Jussila vilkasi mielihyvällä Liisuun, silitteli parempaan kuntoon noita
päälaella olevia harvoja hapsiaan ja pani paitansa kaulusta suorempaan.
Hän oli leskimies, ja tuo kukoistava, toimekas tyttö olisi hänen
mielestään sopinut rusthollin emännäksi. Nyt hän koetti päästä puheen
alkuun Liisun kanssa, mutta muori pakisi niin paljon, ett'ei ukon
aikeista tahtonut mitään syntyä. Jo miehetkin kotia tulivat ja muori
sanoi:
"Katsos, Liisu, onko kahvipannu takassa vielä kuumana. Tuon kahvin
nojalla tässä pystyssä pysyn, se aina vähäsen virkistyttää voimia".
Liisu meni kahvia kuppeihin kaatamaan ja kauppasi sitten tuota makusaa
nestettä kaikille. Tytön muuten iloinen muoto näytti nyt vähän
alakuloiselta; hän toimitteli levotoinna ikään kuin pääskynen, joka
myrsky-ilman entäessä sinne tänne lentelee. Kahvin juotuansa miehet
rupesivat tupakkaa polttamaan ja pian vahvat savupilvet nousivat tuvan
kattohon asti.
"Mitenkä nyt Jussilassa voidaan?" kysyi Matti, "eihän teiltä ole mitään
kuulunut. Noh, tämä meidän ja teidän välinen matka ei olekkaan aivan
lyhyt, vaikka kuitenkin olette lähin naapurimme".
"Hm, eipä meillä voiminen niin hyvä juuri ole, kun ei työt eikä toimet
käy, kuten pitäisi, -- emännän ohjaama käsi olisi ainakin suuresta
tarpeesta". tuota sanoessaan katsahti hän taas Liisuun.
Senpä nyt muori huomasi ja kiiruhti sanomaan:
"Tiettyhän se on, että semmoisessa rusthollissa emäntä tarvitaan. Kumma
kyllä, että kaksi vuotta leskimiehenä oltuanne vielä naimatonna olette,
sillä tottahan kumppanin kanssa elämä hauskemmasti kuluu kuin yksin
ollessa".
"Hm, vanhan askeleet ja tuumat eivät ole niin nopeat kuin nuorten.
Katsellut olen, ajatuksissani valittuni valinnut, mutta -- kentiesi
hän ei minusta huolisi, koska hän vielä on varsin nuori ja
hehkuva-poskinen". Näin sanottuaan loi Jussila Liisuun silmäyksen,
josta selvään huomasi, ketä hän valitullansa tarkoitti, mutta Liisu
puikahti punastuen ovesta ulos, ja muori virkkoi:
"Mikä vanha te vielä olette! hohho! Ja tottahan sitä huonompaankin
rustholliin kelpaisi emännäksi mennä".
"Kylläpä vain", virkkoi Matti, "jollei sattumus olisi epäsuosiollinen,
niin että valittunne jo olisi toisen morsian"
Nytpä muori hätääntyi, hän nyppäsi miestänsä takin-liepeistä,
kuiskaten: "Älä millään muotoa, Matti hyvä, mitään puhu; ajatteleppas
-- kokonainen rustholli!" Tähän ei Matti mitään ennättänyt vastata,
sillä Jussila sanoi:
"Kerran tuo kumminkin täytyy selville saada, enkä minä puhemiehestä
huoli; sanonpa siis suoraan, mitä jo kauan olen aikonut: minä olen
Liisua katsellut siinä toivossa, että hänen saisin vaimokseni; kyllähän
minulle on kaupattu rikkahimpia, mutta eipä ne ole muuten mieleisiäni".
"Noh älkää toki pilkkaa puhuko", virkkoi muori iloissaan.
"Totta puhun, enkä mitään pilkkaa", vastasi Jussila. Minulla on kyllin
tavaraa, sitä en tarvitse, mutta kelpo emännän puutteessa olen, ja
senhän nyt toivoisin saavani Liisusta".
"No niin, vaikka en ole kaukainen kehuja, niin uskallanpa toki sanoa,
että kyllä kehtaan meidän Liisuamme töittensä ja tapojensa vuoksi
pannakkin vaikka rusthollarin emännäksi, mutta köyhä hän on -- eipä
toki köyhimpiä, vaan kyllähän torpan tilat tiettään, ett'ei niitä
suuriin taloihin verrata sovi. Mutta koska ette tavarasta huolikkaan,
niin olkoon tuo Liisulle onneksi, ja ottakaa tyttäremme vaimoksenne".
"Hei, muoriseni! pian sinä asiasta päätöksen teet", virkkoi Matti,
"mutta täytyyhän siinä toki kysyä tytönkin mieltä".
"Kyllä minä hänen puolestansa vastaan", pakisi muori. "Tyttö on vähän
mielihyvällä katsellut erästä poikanulikkaa, mutta jo alusta asti olen
heidän ystävyyttänsä vastustellut, eikä siitä asiasta mitään tule. Anna
sinä, Matti, minun ottaa asiat haltuuni, niin kyllä kaikki hyvin käy".
"Tässä asiassa vastatkoon tyttö itse", väitti Matti ja huusi, tuvan
ovea raottaen, "Liisu, tule lapseni tänne!"
Liisu tuli sekä asettui isänsä turviin, kuten peljästynyt kyyhky, ja
muori lausui: "Kuules nyt Liisu, kummoinen onni sinulle on suotu, kun
itse Jussilan rusthollari tahtoo sinua vaimoksensa".
"Niin, sinua vastenpa nyt olen tänne tullut", sanoi Jussila; "jos
suostut kauppaan, tuon heti kihlat esille, eikä ne tyhjän-päiväisiä
olekkaan", ja nyt sulhaspoika aukasi käärön toisensa perästä. "Tässä
filtit, tässä kultavitjat, tässä sormukset, tässä --".
"Älkää vaivatko itseänne suotta", lausui Liisu vakavasti; "tosin olisi
tuo minulle suuri kunnia, semmoinen, jota moni minulta kadehtisi, mutta
-- pieni on torpan tytön vaate-arkku, ei sinne kahden kihlat mahdu".
"Viedään entiset pois ja lasketaan uudet uhkeammat sijaan", sanoi
Jussila.
"Arkkuni lukko on hyvä, kyllä sen takana pysyy, mitä sinne kerran on
pantu", vastasi Liisu ja läksi ulos ovesta, mutta äiti huudahti perään:
"Semmoiset kihlat! Kyllä net pian pois saadaan, älä nyt Liisuseni
onneasi hylkää!" Liisu meni menojaan ja Matti lausui:
"Olisinhan minäkin, naapuri hyvä, tyttöni teille suonut, mutta tehköön
hän tässä asiassaan miten itse tahtoo; se on minun mielestäni toki
paras".
"Vai on! Tarvitseehan meidän neuvoa lastamme, joka ei itse parastaan
ymmärrä. Olkaa vain huoleti, Jussila, kyllä vielä kaikki hyvinpäin
kääntyy".
Jussila jätti kihlat muorin haltuun, sanoen: "Noh, siinä toivossa, että
vielä kaikki käypi, kuten sanotte, jätän kihlat tänne toistaiseksi;
puhukaa, Mäkelä hyvä, tekin sananen minun parhaakseni." Matti lupasi ja
Jussila läksi ulos. Täällä kiipesi ukko kääsyihinsä, löi Liinaharjaa
selkään ja läksi matkoihinsa.
II.
KIRKKOMATKA.
Ihmisiä tulvaili pyhä-aamuna kirkolle, muutamat heilutellen komioissa
kääsyissä, toiset kulkein keppinsä nojalla; kaikki vain pyrkivät samaan
suuntaan. Mutta kukapa tuo, joka häärattaissa juuri ajoi kulkevien
ohitse -- sepä oli Mäkelän muori. Pojat istuivat myöskin rattailla,
mutta muori itse ohjia piteli, ja heijoo! nopeasti Musta juoksikin; jo
ennätettiin kirkolle. Muori hyppäsi rattailta, sanoen:
"Kustu, anna tuo vaate-pakka minulle ja pumpulikäärö myöskin. Katso,
ett'et pudota lanka-keriä etkä munakoppaa -- se on käärön sisällä. So,
saappa tänne nyt nuot kaikki. Kallu, pidä huolta Mustasta! minä
kiiruhdan pappilaan".
Pojat tekivät, kuten äiti käski, ja nyt muori kiiruhti astumaan kirkon
lähellä olevaan pappilaan. Sinne tultuansa läksi hän kyökkiin, josta
häntä nyt kutsuttiin pruustinnan kamariin. Muori meni kuin menikin, ja
terveiset lausuttuansa antoi hän munakopan pruustinnalle, sanoen:
"Toin vähän tuoreita munia pruustinnalle, kun oli tänne muutoinkin
asioita".
Pruustinna kiitti tuliaisista sekä käski muoria istumaan.
"Kiitoksia! On sitä istuakkin saanut, rattahilla kun tulimme", vastasi
muori, mutta istui toki samassa tarjotulle tuolille ja kysyi: "Onko
röökinät kotona? minä otin mukaani peiton-aineita ja pyytäisin
röökinöitä meidän Liisulle morsiuspeittoa ompelemaan".
"Kyllä he ovat kotona", vastasi pruustinna ja huusi tyttäriään, joista
toinen heti tuli muoria tervehtimään sekä lupasi peiton kauniiksi
pistellä; mutta nähtyään peittovaatteen, joka oli mustapohjaista,
punaisilla kukilla hienosti pilkotettua karttuunia, sanoi neito:
"Noh, miksikä tuommoista mustan-väristä vaatetta olette Liisun
morsius-peitoksi ostaneet?"
"Onhan ihmisellä usein murhettakin", vastasi muori, "ja silloin on muuta
hyvä olemansa".
"Ei peitolla ikänä tarvitse murehtia", väitti neiti.
"Onpa siinä punaisia kukkiakin, joten se sopii ilossa ja surussa,
mutta" -- lisäsi hän ikään kuin itseksensä -- "jos Liisu rusthollarin
ottaa, laitan hänelle punaisen peiton ja teetän tästä itselleni
häävaatteet -- vaan Jaakolle - hm hänelle on tämä liiankin hyvä".
"Kenenkä kanssa tyttärenne naimisiin menee"? kysyi pruustinna, kun
huomasi muorin puheesta, ett'ei siitä oikein varmaa tietoa ollut.
"No niin, pruustinna hyvä, kylläpä tuon pitäisi olla varman asian,
koska Jussilan rusthollari on tytärtäni vaimokseen pyytänyt, mutta
tyttö hupsu, joka, vaikka sen itse sanon, on hyvinkin viisas muissa
asioissa, on toki nyt tässä niin tyhmä, että tahtoisi ottaa
trenki-nulikan, jolla ei ole ikään mitään muuta kuin vaatteet yllänsä
-- tuommoinen tyttö hupsu, sanon vieläkin -- mutta kaikilla vain pitää
olla heikot puolensa -- niin, niin se on", ja nyt muorin suru nousi
korkeimmallensa, jopa hän parkasi itkemään. Provasti tuli samassa
sisälle ja meni, nähtyään tunnetun vieraan itkevänä, sääliväisesti
häntä tervehtimään sekä kysyi:
"Mitäpä Mäkelän muorille on tapahtunut?"
Muori nyt kertoi provastille, mitä jo ennen oli pruustinnalle puhunut,
ja lisäsi siihen: "Liisu on provastin rippi-lapsia ja minä tiedän, että
provastin sanat ovat hänelle suuremmassa arvossa kuin muitten, senpä
vuoksi pyytäisin provastia neuvomaan häntä luopumaan tuosta entisestä
tyhmästä naimis-puuhastaan, kun hänelle näin selvä onni on tarjona".
"Tuommoisiin asioihin on vieraan vähän sopimatonta sekaantua", vastasi
provasti, "paras on, että ne, jotka naimisiin menevät, keskenään
liittonsa tekevät; ainoastaan silloin, kun selvästi näkee lapsensa
syöksevän itsensä onnettomuuteen, olemme velvolliset heitä estämään,
jos hyvillä neuvoilla sen voimme tehdä".
"No niin, sitäpä minäkin juuri tarkoitan, että provasti hyvillä
neuvoilla estäisi häntä menemästä kartanon Jaakolle".
"Onko tämä nuorukainen tunnettu hurjaksi ja huonoksi elämässään"? kysyi
provasti. "Onko hän juomari?"
"He ei, kyllä hän on siivo poika -- eihän nyt meidän Liisu hurjasta
olisi huolinutkaan -- mutta varsin tyhjä nuorukainen; tottahan
rusthollin emäntänä paremman onnen saisi".
"Jos nuorten on rakkaus vakava, kyllä Jumalalla on rikkautta, jota hän
jakaa kaikille sen mukaan, kuin hän parhaaksi näkee. Ei yksin maalliset
tavarat ihmisen sydäntä voi onnelliseksi saattaa, ja älköön siis kukaan
vaatiko lastaan naimisiin ilman hänen vapaata tahtoaan, se on minun
neuvoni. Mutta nyt, muori hyvä, minun täytyy rientää kirkkoon; jääkää
hyvästi ja muistakaa sanani sekä viekää kotoväelle paljon terveisiä!"
"Kiitoksia", vastasi muori; ja ollen vähän nopalla nokin, sanoi hän
nyt: "Luulin minä täältä saavani apua, mutta turhaa, näen mä, se
olikin".
Provasti läksi virkansa toimiin kirkkoon, mutta muori jäi vaivojansa
valittamaan pruustinnalle, joka ystävällisesti muovia kuunnellen,
tarjosi hänelle kahvia sydämmen lohdutukseksi.
"Voi hyvänen aika, otanko vielä?" -- sanoi muori mielissään, kun
kolmatta kuppia tarjottiin.
"Totta kaiketi", vastasi pruustinna, "mitäs liikaa tuo nyt sitten
olisi, olettehan pitkän matkan tulleet, kyllä sen verran nyt jaksatte
juoda".
Muori, joka muisti yhtä kyytiä juoneensa seitsemänkin kuppia, -- sehän
oli hänen pannunsa mitta, -- otti halustakin kolmannen kuppinsa,
vastaten:
"No kyllähän sen jaksan, mutta tämä on nyt jo liikaa hyvyyttä, ja
röökinä on kaatanut kupin niin täyteen, että tassikin on puolellaan,
vähempikin jo olisi riittänyt. Mutta tässä nyt vain kestailen enkä
muista, että jo on kirkkoonkin rientäminen"; ja nyt oli kahvi tuota
hätää juotu. Vaan kuppia pois pannessansa huomasi muori tarkalla
silmällään että pappilan nuorella neitosella oli uudet vaatteet yllä,
ja tarttuen röökinän hameeseen, kysyi hän: "Onko tämä ostovaatetta vai
kotokutoista?"
"Kotona se on kudottu", vastasi neiti.
"No olipa hyvä, että osuin näkemään", virkkoi muori, "tuommoista
minäkin laitan meidän Liisulle, mutta turkin-punaisen sijaan panen
keltaista, sitä painetta saatan itse tehdä nuorista koivun-lehdistä;
itselleni panen valkoisen sijaan mustan-sinistä ja raidaksi keltaista;
niin teen kuin teenkin".
"Mutta eihän se ollenkaan tule tämän-lajista", intti neiti.
"Tulee kyllä, käynhän raidoissa perässä", vakuutti muori sekä pyysi nyt
vähäistä mallitilkkua, jonka saatuaan hän sanoi sydämmelliset
jäähyväiset ja läksi kirkolle.
III.
HAJAPILVIÄ.
Mäkelässä oli kaikki hiljaista, äänettöintä, sillä olihan kirkon-aika.
Torpan ukko, viikon töistä väsyneenä, veteli unta tuvan sängyssä, ja
kodossa tapaamme Liisun keittämässä velliä. Hänen pyöreät kasvonsa
hehkuivat valkean loistosta tulipunaisina, ja tuo puna, vaikk'ei ruusun
kaltaista, soveltui kauniisti hänen ahvettuneisiin kasvoihinsa, mutta
tytön silmät eivät nyt, kuten tavallisesti, kirkkaina loistaneet, niitä
sumensi viljavat kyyneleet, jotka virtana vierivät hänen poskillensa;
tyttö rukka koetti tavan takaa pyyhkiellä silmiänsä vyöliinallaan,
mutta eipä vain kyynel-tulva tauonnut. Hän sekoitti toki ahkeraan
velliä, jotta se ei pohjaan palaisi, eikä huomannut, että kotaan astui
nuori mies. Tämä kursailematta sieppasi tytön syliinsä, ja nytpä Liisun
silmät ilosta loistivat, vaikka kyynel-helmet vielä poskilla lepäsivät;
vähän hämillään hän toki oli tuosta odottamattomasta syleilystä ja
sanoi siis:
"No Jaakko paha, älähän nyt toki noin vallaton ole -- mitä, jos nyt
vellini pohjaan palaa".
"Entäpä sitten, en suinkaan minä vellistä välitä, nyt kun sinun luonasi
olen -- mutta Liisu, mitähän sinun on? Kyyneleitä on poskillasi -- mitä
sinulle on tapahtunut?"
"Eipä vielä mitään, mutta -- -- mutta --"
"No mutta, -- mitä sitten? Sinä mutkailet että ole suora kuten ennen --
mitä tuo nyt tietää?"
"Hyvänen aika, kuinka nyt oletkin kiivas! Enhän minä vielä joutunut
muuta kuin puheen alkuun, kun jo puutuit sanoihini. Minä aioin vain
kertoa, että Jussila kävi täällä eilen, ja äitini tahtoo pakoittaa
minua menemään hänelle emännäksi, mutta sitä en tee! --"
"Entä isäsi, mitä sanoo hän?"
"Hän on minun puolellani".
"No mitä siis itket? Isälläsi tässä suurempi valta on".
"Niin, mutta äiti saa tavallisesti kaikki kääntymään oman tahtonsa
mukaan".
"Ja siis sinunkin -- no niin -- köyhä olen tosiaankin rusthollarin
kilpailiaksi -- enkä tahdo olla onneasi estämässä, kyllä poistun
tieltäsi. -- Hyvästi!"
"No mutta Jaakko! mitä tuo nyt on?"
"Ei sinun tarvitse enään itkeä sitä, ett'et rustholliin pääse. Kyllä
minä menen matkoihini".
"Mutta Jaakko, et saa mennä. Sanoinhan, ett'en ota Jussilaa, ja sitä
itken, että tuosta nyt syntyy eripuraisuus kotihimme. -- Kun sinä tulet
kotivävyksi, katselee äiti sinua aina nurjalla mielellä".
"Ja kaiken tuon tähden menisit nyt halukkaammin Jussilan emännäksi --
kyllä ymmärrän --"
"Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? -- Ilolla sekä isäni
että äitini siihen suostuisivat; vaan minua ei kukaan voi pakoittaa
menemään Jussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin sinun. Sinun
kanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun
lähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta
olisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. -- Kylläpä
minulla on voimia tallentaa tuo rakkauteni jonnekin sydämmeni soppehen,
en sitä sinulle tyrkytä; mutta vast'edes saat nähdä, että väärin olet
minua tuominnut".
Näin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä
sekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet
tunkivat hänen silmiinsä, vaan tyttö raukka koetti kaikin voimin estää
niitä tulvailemasta.
Jaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä:
"Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! mieleni oli niin toivoton, ett'en
huomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa
kohtaloa, mikä sinulle oli tarjona, -- ja itseäni, -- minua, jolla ei
ole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta --
niitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi
tehdä. Kotovävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan,
mitenkä olen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut
maata patruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle".
"Tuohan vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla
olisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, -- ja vähän
kaikellaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani".
"Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin
minäkin tänne tullessani -- olihan minulla jo koko rikkaus tuossa
aiotussa uudisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei
minulla siihen vielä ollut edes nurkkakiveä, ja siksihän tuo sinun
puheesi Jussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi,
että se minusta näytti ainoastaan tuulen-tupaselta, joka tyhjään
raukeaa! Nyt on taas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään
tuulen-tupaa. Pyydän patruunaa antamaan minulle palveluksestani eroa,
jotta syksyyn saattaisin valmistaa meille asumuksen".
"Asumuksen, joka on varsin meidän omamme. Sehän on paljon hauskempaa,
kuin jos minun olisi ollut kotia jääminen".
"Entäs Jussilaan -- eiköhän toki sinne olisi hupainen mentävä? -- häh!"
"No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut".
"Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen
kerta".
"Niin ehkä, jos lisäät 'tällä erällä', mutta vast'edes".
"Vast'edes -- no niin -- sehän on taas sen ajan murhe".
Näin nämät nuoret olisivat livertäneet kentiesi kuinka kauan, ellei
kartanon vahti, joka Jaakkoa oli seurannut, olisi ruvennut haukkumaan.
Vahdin haukunta herätti heidät noista rakkaista tulevaisuuden unelmista
ja Liisu, joka oli valkean hävittänyt padan alta, jotta ei velli
pohjaan palaisi, huudahti nyt:
"Kirkosta tullaan, eikä velli vielä ole valmista; mitäpä äiti sanoo? --
Lähde nyt jo pois!"
Jaakko kiiruimmiten syleili Liisuansa, ja nyt oli kaikki
veitikkamaisuus poissa hänen silmistänsä, kun hän lausui:
"Liisu, pysy vakaana päätöksessäsi -- ole minulle uskollinen!"
"Totisesti uskollinen! -- siihen saat luottaa!" oli Liisun vastaus.
Jaakko meni, mutta ei vielä kirkkoväki kotia ennättänytkään, ratasten
jylinää toki jo kuului. Liisu suurusti ruo'an ja kohensi sitten
valkeaa, jotta velli pikemmin rupeisi kiehumaan, vaan eipä ruoka
valmistunut, ennenkuin muori kotaan puikahti. Liisu nyt ei kuitenkaan
saanut toria, muori vain kertoi, miten hyvänä häntä oli pappilassa
pidetty, sekä lisäsi sitten:
"Röökinä lupasi peiton ommella, ja vieläpä punaisenkin laittaa, jos
Jussilaan emännäksi menet".
"Mitä hyvää heillä siitä olisi, että Jussilalle menisin, -- miksikä he
minulle punaisen peiton antaisivat?"
"No heh ei, sinäkös nyt kummia mietit, minähän aineen antaisin, mutta
pappilassa ommeltaisiin".
"Sen kyllä tekevät, vaikka Jaakollekkin menen, kuten menenkin".
"Siitä asiasta saamme vielä jutella. Eihän tuo niin aivan varmaa
lienekkään, -- mutta toimita tupaan ruoka, jotta päivälliselle
pääsemme".
Näin sanoen muori läksi kodasta pois, ja Liisu läksi myöskin, hänen kun
tuli asettaa tuvan ruokapöydälle tuon yksinkertaisen päivällisen.
Muori, joka kirkosta palattuaan tavallisesti, päivällistä syödessään,
tiesi perheellensä jutella paljon uutisia, oli nyt varsin vaiti, jonka
vuoksi isäntäkin kummastellen lausui:
"No, eikö nyt pitäjäässä ole mitään tapahtunut, kosk'ei sinulla,
muoriseni, ole uutisia?"
"Ikään kuin olisinkin joku uutisten kerääjä; -- en minä niistä ikänä
ole huolinut, vaikka joskus sattumalta jotain kuulee --"
"Niin niin, muoriseni, sattumalta tietysti -- etkä kuullut mitään
sattumalta?"
"En, en mitään".
"Kuulin minä", sanoi Kustu, "että kartanon Miinan ja Mikkilän Juhon
naima-kauppa on mennyt myttyyn, siitä ei tule mitään".
"No mikähän siihen syynä?" kysyi Liisu ihmetellen.
"Mikäs muu kuin nuoruus ja hulluus", sanoi muori.
"No no, akkaseni! ei kaikki nuoret eroa tahdokkaan tehdä, eikä tuo aina
hulluutta ole, jos erot tehdäänkin".
"He ei, siinäpä Miina juuri viisaasti menetteli, että eron teki. Juho
näet humalapäissään oli joutunut tappeluun ja saa nyt juopuneen sakot
ja muut -- mutta niin käypi, kun nuoruuden-hulluudessa kiinnittää
itsensä tuommoisiin huliviliin. Mitä niistä nuorista on tähän aikaan,
jolloin sitä viinaa niin viljavasti tulvailee! sen vain tiedän, että
onnellinen se, joka tasaantuneen miehen omaksensa saa -- nuoret ne ovat
tänään tämmöisiä, huomenna tuommoisia, mutta vanhan-puoleinen -- hän
paikkansa pitää".
Tämän sanottuaan muori siunasi sekä nousi ruo'alta, ja muut kaikki
tekivät samoin.
IV.
VIULU-MIKKO.
Verkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua
pitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta -- lienee tuo ollut ilmankin
syy, sillä sehän kävi yhä raskaammaksi; mustia pilviä kokoontui
taivahalle, etäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä ja yhä yltyi humina
tuossa tuuheassa kuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän
oli niin syviin mietteisiin vaipununna, ett'ei huomannut uhkaavaa
ilmaa, ennenkuin ripeä sateen-kuuro hänen ennätti. Jaakko meni
kuusikkoon sateen suojaan ja rupesi, siinä seisoessaan, miettimään
tulevaista elämäänsä; sehän näytti aivan synkältä.
Liisu kyllä oli luvannut olla uskollinen, -- mutta olihan tuo suuri
rustholli hyvin viettelevä, sepä aivan luonnollista -- niin luuli
Jaakko, vaan Liisulle olisi koko maailman rikkaus ollut mitätöntä,
ellei hän sitä olisi saanut valittunsa kanssa nauttia.
Sateen suojassa ollessaan kuuli Jaakko rakkikoiran haukunnan ja näki
samassa ukon, joka vielä kepeillä askelilla astua kepsutteli märkää
niittypolkua pitkin. Ukko kapusi aidan ylitse, ja tultuaan metsään,
riensi hänkin saman tuuhean kuusen turviin, missä Jaakko piti suojaa.
Ukko oli ihan märkä, sillä hän oli takkinsa kietonut kalliimman
tavaransa, viulunsa, ympärille.
"No mihinkä Mikko nyt on menossa tämmöisessä sateessa?" kysäsi Jaakko.
"Ai'on mennä Niemen kylään, mutta poikkesin ensin kartanoon,
tavatakseni sinua -- sillä tahdonpa tarjota itseäni soittajaksi, jahka
häitä pidät. Sinä olet kelpo poika ja Liisu on oiva tyttö, oikein
hyväsydämminen -- ja niin kaunis -- eikö ole? häh! Hänelläpä on niin
punaiset posket ja huulet, että hän tosiaankin hohtaa kuin puolukka
metsässä".
"Niinpä kyllä", -- vastasi Jaakko ja lisäsi ikään kuin itseksensä,
mutta toki niin ääntevästi, että Mikko sen kuuli: "soisinpa
hänen vähemmin hohtavan, ett'ei pistäisi kaikkien vanhojen
leski-rusthollarien silmiin. En saata enään olla onnellinen".
"No mitäpä nyt tuumaat -- älä vain ole mustasukkainen! Ole sinä
huoleti, viulu-Mikko on paljon nähnyt maailmassa -- eroittaa kullan
hopeasta; tyttö ei myy rakkauttansa rikkauteen, ennen sinä
mustasukkaisuudesta jätät hänen, -- Luota tyttöön! sen neuvon minä
annan ja sitten tulen varmaan sinun ja Liisun häihin, soittamaan tätä
rakasta viuluani". Niin sanoen painoi Mikko viuluansa rintaansa vasten
ja lausui vielä: "Olin minäkin ennen yhtä rakastunut ja rakastettu kuin
sinä, mutta mustasukkaisuuteni turmeli onneni -- nyt ei ole minulla
enään muuta rakastettavaa kuin tämä -- viuluni".
"Mistä tiedätte, kuinka rakastettu olen? Varma kuitenkin on, ett'en ole
onnellinen. -- Aina kun ajattelen tuota vähäistä kotia, joka nykyisin
mielessäni kuvitteli ylen herttaisena, muuttuu sydämmeni synkäksi --
minä ajattelen, että Liisu tupaani halveksii, hän kun rusthollin
emännäksi olisi päässyt. Kuusen alla seisoessani tuli mieleeni, että
paras ehkä olisi, jos ottaisin kartanon Miinan vaimokseni; hän on
kaunis, iloinen tyttö, eikä suinkaan minun kotiani halpana pitäisi --
mutta luulenpa toki, ett'en saa Liisua mielestäni -- en milloinkaan".
"Jopa joutavia juttelet -- sanoinhan, että sinä mustasukkaisuudesta
saatat itsesi onnettomaksi. Miina on tehnyt eron juoposta sulhasestaan
ja ottaa kyllä halusta toisen paremman, mutta Liisu sinua rakastaa, ja
katso ett'et suotta sitä rakkautta hylkää, sillä totinen rakkaus onnen
tuo. -- Ota, poika, vaari vakaasta neuvostani".
Jaakko oli vaiti vähän aikaa, vaan sanoi sitte: Kyllä käsitän neuvonne
hyväksi ja halusta sitä seuraankin -- mutta Mikko, kertokaa elämästänne
minulle vähäisen; olen yhtä ja toista kuullut siitä puhuttavan, vaan en
koskaan ole oikein selvää saanut elämän-vaiheistanne".
"Hm -- noh, vaikka vain -- Liisun tähden sen teen, olkoon se sinulle
opiksi ja varoitukseksi. --
"Liisulla oli täti -- hän oli morsiameni. -- Tyttösi on aivan tuon
tätinsä näköinen, vaan Anna-Liisan posket eivät olleet yhtä punaiset,
sillä hän ei enään ollut ensimmäisen nuoruutensa kukoistuksessa, mutta
hänen silmänsä, -- olisit vain nähnyt, kuinka ihanasti ne loistivat!
Kaikki pitivätkin häntä ylen hyvänä, mutta tuostapa tulin minä
luulevaiseksi. Kerran eräänä pyhä-iltana kävin hänen kodissansa; viulu
oli muassani, minä rupesin soittamaan, sillä Anna-Liisa kuunteli
halusta viuluni ääntä. Tuvassa oli koko joukko kylän nuorisoa ja niiden
seassa eräs Simo niminen torpan-poika, joka minun mielestäni useammin,
kuin tarpeellista oli, katseli Anna-Liisaa. Minä painoin viuluani
vasten leukaani, poljin jalkaa ja soitin kuin vimmattu. Kiihkoni
tarttui kuulioihini, sillä he eivät enään malttaneet istua, vaan
rupesivat tanssimaan; ainoastaan Anna-Liisaa ei tanssi huvittanut, ei,
vaikka tuo mainittu poikakin häntä tahtoi polskaan, niin istuipa hän
sittenkin paikoillaan. Tuokos oikein oli minulle mieluista! -- mutta
iloni ei kauan kestänyt; Timo istui aivan Anna-Liisan viereen ja näytti
mieltyneeltä kuten ainakin, vaan Anna-Liisan silmät olivat
haaveelliset, hän kuunteli soittoa ja ajatteli minua, että tuskin
huomasikaan vieressä istuvan pojan puhetta -- sen sittemmin ymmärsin
aivan hyvin, vaikka silloinen mielen-tilani toisin selitti noitten
silmien suloisuuden -- minä ajattelin: tyhmäpä olen, kun uskon tuota
naista, joka, päästäksensä Timon kanssa juttelemaan, jäi tanssista
pois. Mielikuvitukseni kiihtyi aina, mutta minä soitin -- soitin niin,
ett'en ymmärtänyt lakatakkaan, ennenkuin Anna-Liisa, lempeästi katsoen
minuun, tuli luokseni lausuen: 'Mikko, etkö jo väsy soittamasta?'
siihen vastasin: 'Jospa väsynkin, niin mikäpä sitten?' -- Hän katsoi
kummastuen minuun eikä puhunut sen enempää, vaan meni taas lavitsalle
istumaan -- mutta nyt minä lakkasin soittamasta ja pyyhkien hien
otsastani menin haarikasta olutta juomaan, sitte läksin pois. Ovessa
vilkasin hätimmiten Anna-Liisaan -- hän oli kalpea ja hänen ihanat
silmänsä -- oi Jaakko -- kiven ne olisivat sulattaneet, mutta eivät
minua -- niin oli mustasukkaisuus minun valloittanut.
"Kuluipa muutamia päiviä -- sydämmeni rupesi pehmenemään, minä
ajattelin: 'entä jos olisin erehtynyt' -- Läksin kuin läksinkin tyttöni
kotiin ja sattuipa niin, että tapasin hänen yksin tuvassa kehräämässä.
Tuo suloinen olento tuli heti vastaani, ja tarjoten kättään minulle,
lausui hän surun-sekaisella äänellä: 'Kyllä tiesin sinun tulevan, sillä
olenpa hartaasti rukoillut Jumalaa sinun sydäntäsi pehmittämään. Sano,
rakas Mikko, miksi minulle suutuit? Sinä et usko, kuinka äärettömän
paljon surua olet minulle tuottanut!' Minä kerroin mitä jo tiedät, ja
hän vakuutti totisesti, ett'ei hän milloinkaan mieltyisi Timoon, vaan
että minä iäti olisin hänelle rakkahin. Minä uskoin hänen sanansa, ja
nyt olimme taas onnelliset, vaan eipä se onni kauan kestänyt --.
Anna-Liisan sisar oli jo silloin naimisissa ja emäntänä Mäkelässä, kun
minä eräänä päivänä kuljin juuri tätä samaa Mäkelään päin vievää polkua
pitkin -- minä kiiruhdin eteenpäin. -- Oi Jaakko! tuo oli onneton matka
-- mutta -- loppuun, loppuun täytyy kertoa, koska kerran olen alkanut
-- niin -- meninpä tietäni ja näin etäällä edessäni kaksi ihmistä,
jotka seisoivat polulla, keskenään jutellen. Minä luulin net tuntevani,
ja varmuudekseni kiiruhdin lähemmäksi, -- ne olivat -- Timo ja
Anna-Liisa. Päätäni pyörrytti, enkä muuta uskonut, kuin että nuot
molemmat olivat salaisessa liitossa toistensa kanssa -- ja kiiruusti
riensin heidän sivuitsensa, vaan samassa myöskin ärjäsin: 'uskoton! jää
hyvästi -- en tahdo olla sinun pilkkanasi!" sitte riensin Niemen kylään
vievälle polulle, enkä korviinikaan ottanut Anna-Liisan rukoilevaa
ääntä, kun hän huusi: Mikko, oi Mikko! kuule minua, kuule vielä
kerran!' -- mutta minä olin silloin kuuro!
"Viikkoja kului -- minä en mennyt Anna-Liisaa 'en kuuleen enkä
kurkistaan' -- mutta arvaappas mikä ilkeä päätös vielä päähäni
pälkähti! Minä tunsin erään nuoren tytön, joka paljon kulki kylää ja
oli hyvin valmis lyömään nippiä ja näppiä nuorten parissa -- kieli oli
hänellä myöskin hyvin sukkela, ja nytpä ajattelin: Riikan kanssa rupean
seurustelemaan -- Anna-Liisan kiusaksi -- saapa hän nähdä, ett'en häntä
yhtään kaipaa -- en yhtään -- häntä en ollenkaan rakasta! Näin
luulottelin itseäni -- näin saatoin itseni harhailemaan, etten enään
tuntenut oman sydämmeni tunteita. Minä kuljin nyt Riikan seurassa --
tansseissa olimme yhdessä sekä nuukareina joka häissä, ja minä luulin
olevani onnellinen; mutta voi -- mitenkä olisin saattanut olla
onnellinen Riikan parissa, kun minulla kerran oli ollut semmoinen
morsian, kuin Anna-Liisa!
"Eräänä pyhänä olin kirkossa, siellä istui Anna-Liisakin; hänen
poskensa olivat käyneet kalpeata kalpeammaksi, ihonsa oli aivan
läpihohtava, ja silmät -- niin, semmoisia en ole ennen enkä sittemmin
nähnyt. Hän katsahti minuun kerran, vain ainoan kerran, mutta sitä
katsetta en unohda, se oli puhtaan omantunnon katsanto, ja siinä kaikki
hänen kärsimyksensä kuvattuna. Minä en suurempaa rangaistusta
tarvinnut, saadakseni selvän siitä, että harhatietä kuljin. Riikan
seura ei minua enään miellyttänyt, sillä häntä en millään muotoa
saattanut rakastaa, eikä hän tuota erittäin pahaksensa pannut, vaikka
häntä väistyin. Anna-Liisa oli nyt yöt päivät mielessäni. Minä
oleskelin hänen kotinsa metsässä, vaan hänen luoksensa en uskaltanut
mennä. Mutta kerran sain sattumalta tietää, että hänen oli aikomus
lähteä Mäkelään; minä kiiruhdin tälle samalle polulle, ja kuten
tuomittu odottaa tuomiotansa, josta hänen elämänsä taikka kuolemansa
riippuu, niin odotin minä sitä hetkeä, jona häntä olin tapaava -- Minä
odotin -- ja hän tuli -- -- suo minun levähtää, ennen kuin jatkan".
Mikko pyhki otsaansa paitansa hihaan, oli vähän aikaa ääneti ja jatkoi
sitten taas:
"Oli kesäinen päivä, semmoinen, jona ei tuulen henkeä tunne, jolloin
luonto ikään kuin kuuntelee sen turvissa asuvien lintuisten ääntä. Minä
kuulin Anna-Liisan kepeän astunnan ja riensin häntä vastaan, hän
vavahti vähäisen nähdessänsä minua, vaan sanoi sitte: 'Olipa hyvä, että
sinun tapasin, sinun täytyy kuunnella, mitä sinulle kerron, sen
oikeuden itselleni vaadin'.
"'Anna-Liisa! minä sinua kuuntelen sekä nyt että aina vast'edeskin' --
vastasin minä ja tartuin hänen käteensä, mutta hän irroitti itsensä
minusta, lausuen: 'Ei mitään liikanaista, kuuntele vain: sinä olit
minulle niin rakas, ett'ei maailmassa ollut minulla mitään niin
kallista, ja toki minun uskottomaksi julistit. -- Silloin, kuin täällä
metsässä minun tapasit, olin Mäkelään menossa, kuten nytkin. Timo tuli
minua vastaan ja aikoi palata kanssani, mutta päätinpä tehdä lopun
tuosta seuraamisesta ja sanoin: Timo, minä olen Mikon kihlattu morsian,
älä minua seuraa, -- samana hetkenä tulit sinä. -- Nyt tiedät, kuinka
syytön olen ollut, ja niin totta kuin minulla on luoja, ovat nämät
sanani todet'.
"'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas
Anna-Liisa! saatatko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin
olen kärsinyt! vaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin
kovin luulevainen ja ollen sinulle suutuksissa päätin seurustella
Riikan kanssa, jotta sinäkin muka tulisit tuntemaan tuota hirveää
tuskaa, jota minä kärsin -- älä usko, että häntä milloinkaan rakastin.
Minä en saata sinutta elää; ollaan taas ystävät kuten ennenkin --'
"'Ystävät -- niin, ollaan aina ystävät, muuksi en ikänä voi tulla. --
Oi Mikko! sinua minä pidin arvoisampana kaikkia, mitä maailmassa
löytyy; kun sinua kuuntelin, viulua soitellessasi, ajattelin: onpa onni
minua seurannut, koska noin ylevän miehen rakkauden olen voittanut.
Itse olin mielestäni aivan vähäpätöinen, mutta tuopa juuri oli ihanaa,
että vähäpätöisenä sain kulkea mahtavan rinnalla, olihan silloin
heikommalla turva ja suoja tiedossa -- mutta nyt -- Mikko, Mikko!
elämäni onnen sinä minulta veit! Kun näin sinun tavan takaa Riikan
seurassa, silloin kyllä ymmärsin, että hetkessä ei sydämmesi saattanut
muuttua; minä tiesin, että kerran olit takaisin palaava, mutta samassa
tunsin myös, että meidän välimme iäksi päiviksi oli muuttunut -- sinä
olet sama, vaan toki toinen. Tällä hetkellä, vaikka lähelläni seisot,
ja vaikka näen rakkauden loistavan silmissäsi, tuntuu minusta toki,
ikään kuin erämaassa yksin vaeltaisin, sillä sen vahvan puun sijasta,
jonka olin tuekseni valinnut, näen nyt ainoastaan horjuvan ruovon'.
Suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa ja hän antoi minulle
kätensä jäähyväisiksi.
"Oi Jaakko, sinä et ymmärrä, mimmoinen tuskani oli. Minä rukoilin häntä
uudestaan omakseni tulemaan, mutta hän vastasi vain: 'Sydämmeni on
särkynyt, sitä en enään voi kenellekkään antaa; äläkä etsi minua, sillä
sinua nähdessäni haavojani pahemmin kivistää. Vielä kerran jää hyvästi,
ystävyyteni sinua seuraa! Kun sydämmeni on terve, sitten kutsun sinua
luokseni'.
"Näin me nyt erkanimme. Minun toivoni kiintyi hänen viimeisiin
sanoihinsa; en silloin ymmärtänyt niitten oikeaa merkitystä. Ajat
kuluivat, minä en nähnyt Anna-Liisaa -- en mennyt häntä etsimään, sillä
hänen viimeistä pyyntöänsä minä niin pyhänä pidin, että sitä noudattaa
tahdoin, vaikka tuo kyllä katkeralta tuntui. Kerran toki, eräänä
iltana, kun ikäväni valloitti minun siten, ett'en tästä rakkaasta
viulustanikaan huojennusta saanut, läksin kohti Anna-Liisan kotia.
Sinne tultuani hiivin pimeässä hänen akkunansa luokse, saadakseni
näkymättömänä häntä katsella. Hän istui kehräämässä ja lauloi --
Anna-Liisalla oli kaunis ääni, vaan nyt soi se ylen surulliselta --
sanat kuuluivat näin:
'Oi lumi, tuiskuile,
Tee hauta minulle!
Tää sydän polttava
Jo etsii lepoa.
Kun hautaan lasketaan,
Mua, lumi, peitä vaan
Sa unhoitettua
Niin helmaas tallenna!
Oi lumi! jäiseksi
Sä laita hautani,
Ett' lemmen-liekkini
Siell' iäks' sammuisi!'
"Näin hän lauloi -- mutta minä hiivin taas pois yhtä hiljaa, kuin
tullutkin olin. Muutamia viikkoja myöhemmin minua kutsuttiin hänen
luoksensa. Anna-Liisa makasi kalpeana vuoteellaan, vaan kun häntä
lähenin, katsoi hän minuun suloisesti hymyillen ja lausui: 'Tule
lähemmäksi! sinussa näen taas tuon vahvan puun, ja sydämmeni on aivan
terve. Minä pääsen nyt pois elämän taisteluista ja sinua muistan --
tuolla, tähtein tuolla puolla -- sieltä ei mikään meitä eroita!' -- --
"Niin, hän lähti, tuo hempeä olento -- ja minä -- minä odotan aikaa,
jolloin pääsen hänen luoksensa, siksi soitan viuluani -- ja kun näen
nurjuutta nuorten rakastavien välillä, kiiruhdan heti heitä
sovittamaan. Nyt ymmärtänet, miten tuo minuun koski, kun näin, ett'ei
sinun ja Liisun, hänen sisarensa tyttären väli ollut semmoinen, kuin
sen tuli olla".
"Kiitoksia, Mikko! Kyllä tämä kertomuksenne on hyvä varoitus minulle,
sillä kuka tiesi, mikä päähäni pälkähtäisi, kun synkälle mielelle
joudun, kuten äsken tapahtui, jolloin tuo minua kovin rasitti, että
Jussila kilpailiakseni tuppasi".
"Ole huoleti vain ja laita tupasi syksyyn valmiiksi, sitte tanssitaan
Mäkelässä semmoinen polska, että vielä muorikin tanssista hikoilee.
Mutta nyt hyvästi! Ilma on jo selkenemässä, täytyy rientää pois".
"Kyllä täytyykin", sanoi Jaakko, ja kumpikin meni eri haarallensa.
V.
ISÄNTÄ JA PALVELIA.
Oli maanantai, kuu patruuna Pohjonen istui au'aistun akkunan ääressä,
juoden aamukahviansa. Tavan takaa laski hän kupin kädestään; hänen koko
mielensä oli niin kiintynyt luontoon, joka ihanuuttaan levitteli hänen
silmiensä eteen, että tuo yleensä rakastettu ruskea nestekkin joutui
unohduksiin. Nuori rouva tuli ja laski kätensä miehensä olalle, sanoen:
"Mitä, ystäväni, mietiskelet?"
"Katselen vain luontoa ja ajattelen: olenpa onnen lapsi, koska minulla
on suloinen vaimo, herttaiset lapset sekä oma kartano näin ihanassa
seudussa!"
"Ja onpa sinulla vielä tuo suurin rikkaus: onneensa tyytyväinen sydän!
Kyllä nureksiva ihminen aina puutteita löytää, vaikka Luoja hänelle
armostansa lahjoja jakaa -- mutta ainoastaan hän on rikas, joka
kohtaloonsa tyytyy".
"Kyllä kiittämätön olisinkin, jollen tyytyisi! Tunnenpa itseni niin
onnelliseksi tällä haavaa, ett'en suinkaan hennoisi apua anovalta
mitään kieltää, jos vain suinkin hänen toivoansa saattaisin täyttää"
"Kumma, että tuommoinen miete juuri johtui mieleesi".
"Hm -- niinpä ne ajatukset lentävät. Mutta arvaappas, mikä nyt päähäni
pisti?"
"No mikä?'
"Että lähtisimme katsomaan apilaniittyjä. Ilma on niin kaunis, ett'ei
nyt sovi täällä sisällä loikoilla tämmöisenä päivänä".
"Mutta sinne on pitää matka --"
"Ei huolita kävellä, vaan pannaan Valko valjaisiin ja lähdetään sitte.
Oletko tunnin päästä valmis?"
"Olen kyllä; minä menen kohta katsomaan, että pienokaisilla on mitä
tarvitsevat poissa ollessamme, ja sitte puen päälleni". Näin sanoen
rouva kiiruhti toimiinsa.
Patruuna soitti kelloa pari kertaa, ja hetken perästä tuli Jaakko
sisälle, kysyen mitä patruuna tahtoi.
"Tunnin päästä pitää Valkon olla valjahissa, sillä minä aion lähteä
apilaniityille".
"Kyllä", vastasi Jaakko, mutta jäi vielä seisomaan ovelle. Hän väänteli
ja käänteli lakkiaan, ikään kuin olisi siitä puheen alkua hakenut.
Patruunakin tuon huomasi ja kysyi:
"Onko sinulla mitään sanottavaa? puhu vain suusi puhtaaksi"
"Kyllä tarvitsisi, mutta pelkään patruunan suuttuvan".
"Mitä tuo tuommoinen olisi, josta et puhua uskalla isännälle, joka on
entinen leikkitoverisi?"
"Niin, kylläpä patruuna aina on ollut hyvä minulle, mutta --"
"No, 'mutta' -- jätä nyt pois 'mutta' ja puhu asiasi".
"Patruuna lupasi Niittymäen minulle torpan maaksi, sitte kun tahtoisin
rakentaa kotia itselleni; nyt minä haluan omaa asuntoa, sillä syksyllä
aion naimisiin mennä, mutta senpä vuoksi pyytäisin, että patruuna, jos
suinkin mahdollista olisi, antaisi minulle eron palveluksestani, jotta
saisin hankkia tupasen itselleni sekä viljelysmaata vähän viljemmältä".
"Kylläpä kummia pyydätkin, mutta en tuosta toki suutu, sillä sopiihan
sinun pyytää, minun kieltää, ja siitä sitte on päästy. -- Nyt tulee
juuri kiiruin työnaika; mitenkä sinua siis saattaisin pois laskea?"
"Kyllä minä luulen saavani Mäkelän Kustun sijaani ja häneen patruuna
varmaankin tyytyisi, sillä Kustu on hyväntapainen ja sukkela kaikissa
töissään; ehkä puheissaan liiankin sukkela ja rohkea".
"Tuo kuuluu hyvältä; aivan semmoisen pojan minä tahtoisinkin sitte,
kuin sinua en enää saa pitää, mutta syksyllähän sinun vasta sopii erota
ja tulevana vuonna naida -- eikö niin?"
"Ei, sillä onpa niitä minua mahtavampia, jotka tahtovat väkisin viedä
morsiameni".
"Ai! onko niin? No anna hänen mennä, jos hän vain katsoo ihmisen
ulkonaista mahtavuutta".
"Eipä katsokkaan, mutta sitä enemmän hänen äitinsä sitä katsoo, ja
senpä vuoksi tahtoisin ottaa tytön pois kaikista noista kiusauksista ja
rettelöistä, joita hänellä siellä kotona on. Kyllä Mäkelän muori jo oli
päättänyt ottaa minua kotovävyksi, mutta sitte kuin Liisua pyydettiin
Jussilan emännäksi, ei muori minua enää oikein kärsi, ja siksipä
tahtoisin, jota pikemmin sitä paremmin, oman kodon itsellemme".
Patruuna käveli miettien lattialla, laski sormensa nenälleen sekä
viritteli tuon tuostakin sikariansa, joka ehtimiseen sammui. Vihdoin
hän toki puhkesi puhumaan, lausuen:
"No kukapa saattaisi kieltää tuommoista pyyntöä, josta ihmisen elämän
onni riippuu! -- Jos poika, josta puhuit, on semmoinen, joksi häntä
olet kuvaillut, olet vapaa menemään, vaikka tietysti paljon sinua
kaipaan. Kun asuntoasi rakennat, saat metsästäni ottaa hirsiä, ja ehkä
saatan sinulle joksikin päivää antaa nurkkamiehiäkin. Mutta älä tuota
asuntoasi aivan vähäiseksi laita; vaikka et nyt ensin sisustaisikkaan
muuta kuin yhden huoneen, niin ovat ne kuitenkin tulevan ajan varalle
rakennettuna".
"Tuhansia kiitoksia, patruuna hyvä!" sanoi Jaakko sekä pyyhkäsi äkkiä
kätensä nurjalla puolella jotakin silmistänsä.
"Ei kiittämistä mitään. Sinä olet rehellisesti minua palvellut ja
ansaitset rehellisen palkan. Mutta lähde nyt hevosta valjastamaan ja
toimita tuo poika jonakin päivänä puheilleni".
"Kyllä minä", vastasi Jaakko ja läksi ulos.
Rouva tuli samassa sisälle valmiiksi puettuna, ja patruuna kertoi
hänelle Jaakon tuumat sekä lisäsi:
"Olen varsin kahdella päällä eräästä asiasta: minä nimittäin tahtoisin
antaa Jaakolle muistoksi suuremman rahalahjan, mutta en ole siitä
oikein varma, milloinka tuo parahiten sopisi. Nyt se huojentaisi hänen
vaivaansa, kun hän asuntoansa rakentaa, mutta tekee sekin hyvää, että
ihminen oppii luottamaan omiin voimiinsa".
"Anna lahjasi vasta toiste, se on minun neuvoni. Silloin he oikein sen
arvoa käsittävät, kun vaivalla ja ahkeruudella ovat kodin itsellensä
hankkineet".
"No, hyvinpä meidän tuumamme yhteen sopivat; jätetään siis tämä asia
toistaiseksi. -- Mutta tuossapa Valko jo on portaitten edessä;
lähdetään nyt".
Näin sanoen sieppasi patruuna lakin päähänsä, ja sitte läksivät ajamaan
apilaniityille.
VI.
SUORA PUHE AINA PARAS.
Vanha akka kulki keppinsä nojalla Mäkelää kohti. Tultuansa torpan
pihalle, katseli hän etsiskellen ympärillensä, vaan kun ei näkynyt
muuta elävää olentoa kuin kaakottava kana, astuskeli akka portahia ja
laski kaksiperäisen pussin olaltaan porstuan nurkkaan sekä meni sitte
tupaan, missä Mäkelän muori istui villoja kehräämässä. Akka kumarsi,
sanoen:
"Hyvää päivää! -- Ohho kuinka olenkin väsynyt".
"Istukaa. mistä kaukaa Maija tulee?"
"Niemen kylästä. Hohho! hyvältä tämä istuminen tuntuukin väsyneille
raajoilleni. -- Oletteko ihan yksin kotosella, kosk'ei tuolla
ulkonakaan ketään näkynyt?"
"Matti ja pojat ovat ulkotöissään, Liisu ja Manta askaroitsevat
kodassa; meillä oli tässä leipominen aamulla, ja tytöillä on sen vuoksi
vähän yhtä ja toista toimitettavana".
"No minäpä kuulin uutisia Niemenkylässä; siellä sanottiin, että Liisu
tulee Jussilan emännäksi, sekä että Jaakko nai kartanon Miinan, joka on
tehnyt eron sulhasestaan".
"Vai niin -- paljon sitte tiedättekin. -- Kyllä Jaakko Liisusta kiinni
pitää, kuten hämähäkki verkostaan, vaikka hän tietää, että Liisulla on
Jussilan kihlat".
Liisu, joka juuri tuli sisälle, kun hänen äitinsä mainitsi Jussilan
kihloista, katseli arasti ympärilleen, vaan nähtyään vanhan Maijan,
otti hän kädessänsä olevista pehmeistä leivistä yhden ja antoi sen
Maijalle, sanoen:
"Tässä, Maija, on teille lämmintä leipää".
"Kiitoksia! Kokonainen leipä! sinä Liisu olet kelpo tyttö. Ohoo
sentään, kuinka hyvän käy hyvin tässä maailmassa, -- vaan jota
mahtavammaksi ihminen pääsee, sitä enemmän on panettelioita, varsi niin
kun torpan tyttö koroitetaan rusthollin emännäksi; mutta yhden hyvän
neuvon annan, jota sinun on muistossa pitäminen, kun suureen taloon
tulet: Anna lahjoja aina ja runsaasti, niin kyllä sinua kiitetään".
"Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee -- mutta säästäkää tuo neuvonne
toiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudis-torppa, jossa
saan monta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiä lahjoja muille
riittää".
"No mitäs nyt pilkkaa lasket -- kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki
tietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet sekä että Jaakko kartanon
Miinan nai".
"Turhia puheita vain", väitti Liisu. "Minä en koskaan ole Jussilan
emäntänä --"
"Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotia", sanoi
Mäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kuu Liisu kulkevalle akalle, joka
tiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin
suoraan vakuutti, ett'ei hän huolisi Jussilasta -- saattaisihan tämä
vielä joutua Jussilan korviin.