kaivanut viljelysmaita, ja Liisu oli aina ollut hänen ahkerana
työkumppaninansa. Viulu-Mikko asui nyt tämän nuoren perheen luona,
jossa hän hyvin menestyi. Ukon päivät kuluivat hupaisesti, kun hän
leikki pienen poika-lylleröisen kanssa, joka lattialla konttasi.
Välistä nosti hän pikku Jaakon olallensa, välistä taas toussutti häntä
polvillansa, ja tuo pikkainen siitä hyvästä pisti kaikki kymmenen
sormeansa Mikon vahvaan tukkaan, josta sitten veti voimiensa takaa.
Näin Mikko nytkin leikitteli pienen Jaakon kanssa, koska lapsen äiti
oli leipomisen toimessa. Oli Heluntai-aatto, ja Liisu odotti vieraita
pyhiksi, nimittäin Mäkelän väkeä, sekä leipoi siis näitä rakkaita
vieraitansa varten rieviä kakkoja; munajuuston hän myöskin paistoi.
Pian päivä kului Liisun toimittaessa, mutta kaikki hän oli saanut hyvin
menestymään. Jaakko tuli kotia metsästä, tuoden muutamia vihtoja
kainalossaan, sillä Heluntai-lauantaina aina uusi vihta vihdotaan.
Liisu seisoi portailla, pienokainen sylissä, ja sanoi: "Olipa hyvä,
että toit vihtoja, sillä nyt on sauna valmis."
Saunasta tultuansa pukivat kaikki puhtaat vaatteet yllensä ja istuivat
sitten odottamaan Mäkelän väkeä. Pikku Jaakko, joka kylvystä oli
väsynyt, nukkui nyt kätkyessään puhtaana ja punaposkisena. Liisu oli
juuri lakannut tuutimasta pienokaistansa ja pani par'aikaa nauhalla
palmikkonsa kiinni, kun Jaakko sanoi: "Jo Mäkelästä tullaan"; ja nyt
riensivät pihalle. Jaakko riisui hevosen, mutta Liisu otti vastaan,
mitä muori ja Manta hänelle lahjoittivat, sillä rattahilta nostettiin
ehtimiseen pyttyjä ja myttyjä. Vihdoin he kuitenkin kaikin pääsivät
tupaan ja asettuivat istumaan. Mikko näytti nuorille kätkyessä makaavaa
pienokaista, sanoen:
"Katsos muori tänne, ethän ole nähnyt lasta sitte ristiäisten! eikö ole
pojan posket pulleat ja kauniit, häh?"
"Onpa hän kyllä terveen ja raittiin näköinen", vastasi muori. "Mutta,
Liisu hyvä, tuossa on myttynen, johon olen käärinyt sinulle punaisen
peiton, joka nähdessäni lapsen tuossa, muistui mieleeni, sillä
lupasinhan jo ristiäisissä, että sen sinulle lahjoittaisin. Minä sain
sen kotia juuri vähän ennen kuin tänne läksimme".
Liisu kiitti sydämmestänsä äitiänsä. Tämä lahja tuotti hänelle paljon
iloa, sillä olihan se ikään kuin todistuksena siitä, että äiti nyt
tyytyi vävyynsä. Pantuansa kaikki saadut lahjat paikoillensa, meni
Liisu asettamaan ruokaa pöydälle; -- ja olipa hänellä oikein valkoista
juhlapuuroa, josta ei suinkaan maitoa puuttunut. Illallisen jälkeen
valmisti Liisu kaikille vuoteet, ja äitillensä pani hän tuon uuden
punaisen peiton. Vähän aikaa vielä juteltiin niitä näitä, mutta sitte
istui Jaakko pöydän ääreen, luki Raamatusta kappaleen ja sanoi sen
tehtyänsä:
"Kyllä nyt jo olemme väsyneet, ja aikakin on levolle mennä".
Matti vastasi haukotellen:
"Kylläpä olemmekin, mennään vaan maata".
Pian oli Niittymäessä kaikki unen helmoissa ja ulkona myöskin
hiljaista, tyventä; ainoastaan laulurastaan yksinäinen raksutus kuului
metsästä.
Heluntai-aamuna nousi Liisu varahin lypsämään, mutia juuri kun hän oli
saanut maidon ruokahuoneeseen sekä siivilän läpi lasketuksi astioihin,
tuli muori häntä hakemaan, sanoen:
"Riensin lehmiäsi katsomaan, nähdäkseni ne, ennenkuin metsään menevät,
sillä iltapuolesta on meidän kotia lähteminen".
"Ja minä kun toivoin saavani teitä pitää huomen-iltaan asti! Mutta
tulkaatte nyt katsomaan, niin saatte nähdä, että Punike on yhtä
lihavana, kuin Mäkelästä lähteissään, ja Reipas vahvistuen koristuu
aina vieläkin. Katsokaa, täällä kopissa on minulla kaksi suurta
porsasta".
Nyt avasi Liisu oven siihen pieneen koppeloon, jossa porsaat makasivat
pahnoissa.
"No näetkös hylkyjä, kuinka lihavia! -- Ovatko ne kartanon lajia?"
"Ovat; Jaakko ne sieltä toi kerran, kun hän kävi Kustua tervehtimässä".
Liisu painoi taas oven kiinni ja nyt menivät katsomaan lehmiä, joita
muori mielihyvällä silmäili, sillä tiesipä hän kylläkin arvostella
noita lihavia elukoita. Liisu laski lehmät metsään ja meni sitte
juottamaan vasikoita, jotka ha'assa kirmasivat.
"Kylläpä näyttää siltä, kuin kaikki olisi täällä hyvin päin sekä
tuvassa että tarhassa", sanoi muori.
"Äiti rakas, minulla on niin hyvä oltava, etten kenenkään kanssa
onneani vaihettaisi! Jospa tietäisitte, kuinka hyvä Jaakko on, ja niin
ahkera -- no saattepa nähdä, kun peltojamme katselette, kuinka paljo
niitäkin on tullut lisää. Syksyllä hän kuokki suuren maan, jossa nyt
kasvaa kaunista perunaa. -- Mutta saahan Jaakko itse mennä peltojansa
teille näyttämään iltapuolella, ja menkäämme nyt sisälle, sillä minun
täytyy toimittaa vähän einettä pöydälle, ennenkun kirkkoon mennään".
Kun tupaan tulivat, oli väki jo kaikki liikkeellä, ja Manta puki
par'aikaa pikku Jaakon ylle uutta nuttua, jonka hän oli pojalle tuonut;
sitte poikaa vietiin sylistä syliin ja kiitettiin uutta vaattetta niin,
että pieni Jaakko jo itsekin rupesi tarkastelemaan mekkoansa, arvellen
siinä toki olevan jotakin katsottavaa. Muorin muoto oli tavallista
leppeämpi, kun hän otti pojan syliinsä, sanoen:
"Tule lapseni muorin syliin; minä sinua tänään huvittelen, sillä kuka
tietää koska taas saanen sinua nähdä".
Kirkolle läksivät sitten kaikki muut paitsi Mäkelän Matti ja muori sekä
Liisu ja pikku Jaakko, joka hyvin viihtyi muorilla koko kirkon-ajan.
Kun kirkkoväki kotia tuli, oli Kustu heidän muassaan. Kello oli jo
kolme, ja siis ruvettiin heti päivälliselle.
"Eipä kukaan ole uutisiakaan vielä puhunut", sanoi Kustu, "mutta
täytyyhän minun puhua, ennenkuin Keppi-Maija ennättää, sillä kohta hän
on täällä; me ajoimme hänen sivuitsensa".
"Mikä uutinen se on?' kysyi muori.
"Jussila ja Mikkolan Miina kuulutettiin tänään".
Jaakko loi silmänsä Liisuun; hetkisen he katsahtivat toisiinsa, mutta
sitte sanoi Liisu:
"Sepä hyvä, että Jussila saa äidin lapsillensa".
"Tuolla Maija jo tulee!" huudahti Kustu.
"Eipä häntä täällä nyt olisi tarvittu", virkkoi muori. Samassa tuli
Maija sisälle, ja sanoen hyvää päivää istahti hän penkille levähtämään,
mutta Liisu käski häntä pöydän ääreen ruo'alle.
Päivällisen jälkeen miehet menivät peltoja katselemaan ja Maija rupesi
nyt kertomaan, että Jussila tänään kuulutettiin sekä että jo parin
viikon päästä Mikkolassa häitä vietetään.
"Mikkolan emäntä sanoi", virkkoi Maija, "täältä Niittymäestäkin häihin
käskettävän. Minä sitä itsekseni oikein ihmettelin, että käskevät".
"Kutsuvathan halustakin", vastasi muori, "meidän Liisua maar Mikkolan
Miina siitä saa kiittää, että hän nyt emännäksi Jussilaan pääsee".
"No niin, kyllä niin", myönsi Maija. Lieneekö hän tästä puheesta saanut
jotakin onkeensa, koska ei hän enään kauan viipynyt Niittymäessä, vaan
meni taas pois jatkamaan matkaansa.
"Ettekö, äiti, nyt tahdo tulla peltoja katsomaan?" sanoi Liisu, "kyllä
Manta Jaakkoa hoitaa sillä aikaa".
"Kyllä minä ne jo näin aamulla sen verran, että tiedän teillä täällä
olevan kaikkia, mitä tarvitsette, ja nyt katselen halukkaammin
lastanne. Kun omani kaikki ovat aikahisena, on tuo pienokainen minulle
äärettömän rakas".
Miehet tulivat nyt sisälle. Liisu oli keittänyt kahvia, ja siis
ruvettiin juomaan tuota makusaa nestettä, joka on niin välttämättömän
tarpeellista silloin, kuin perheen kesken tahdotaan oikein nauttia
koti-elämän suloa.
Ovi oli auki ja ulkoa tuli kesäinen tuoksu sisälle. Pääskynen istui
viirin päässä livertäen; kauniin metsäjärven pinta oli aivan tyyni, ja
vanhan muorin sydän kävi niin kumman pehmeäksi. -- Täällä tuntui
hänestä kaikki kodikkaalta -- tyveneltä -- ja hän lausui:
"Niin, nyt menee Jussila naimisiin, mutta en enään ollenkaan ajattele,
että siellä sopisi Liisun olla emäntänä. -- Kyllä patruuna totta puhui,
kun hääpäivänä sanoi: 'Olkaatte uskolliset rakkaudessa, kyllä Jumala
antaa rikkautta' -- Täällä on Liisulla kaikkea, mitä hän tarvitsee, ja
Jaakko! sinä olet hyvä, kelpo mies!"
Jaakko meni muorin tykö ja otti häntä kädestä, lausuen:
"Kiitoksia, muori, noista sanoistanne, ne vain onnestani puuttuivat.
Nyt minusta tuntuu, ikään kuin rauhan enkeli kulkisi tuvassani".
Liisulle lisäsi hän vielä: "Kyllä tiedän, ett'et sinä koskaan Jussilan
rikkautta ole kaivannut; kun työstä väsyneinä kotia tulimme, lauloit
vain ja olit tyytyväinen".
Viulu-Mikko katsoi viuluansa, joka seinässä riippui, ja sanoi:
"Tuossa on viuluni kauan saanut levätä, mutta tämän päivän kunniaksi
otetaan se alas" -- ja Mikko rupesi soittamaan kaikellaisia
kansan-lauluja.
Nain kului ilta pian loppuun Niittymäessä, ja vieraat läksivät pois.
Jaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin
palasivat, näkyi laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän
lävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät
tuoksuansa metsään ja tuossa heidän edessänsä oli torppa, heidän oma
kotinsa, jossa kaikki oli aivan heidän omaansa; se viittasi niin
ystävällisesti heitä herttaiseen suojaansa. Kun sinne tulivat, sanoi
Jaakko:
"Liisu, onpa tämä kotimme toki hyvin hauska! Laula tuo laulusi, joka
ennenkin aina on minua ilahuttanut, tänään sitä halusta kuuntelisin".
Liisu lauloi:
"Oi kuinka ompi herttainen
Tää oma koti pienoinen!
Ken täällä kultaa kaipaisi,
Kun parempi on lempesi?
Ei tavaraa niin kallista,
Ett' siihen voisi verrata."
Mikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikään
kuin ajatuksissaan toisti hän Liisun viimeiset sanat: "Ei tavaraa niin
kallista, ett' siihen voisi verrata!" -- Hänen ajatuksensa lensivät
kauas menneisiin aikoihin. -- -- --
Näin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat, ja Viulu-Mikko, joka aina
asui heidän luonansa, näki vielä monta Heluntai-aurinkoa nousevan ja
laskevan, vaan vihdoin sai hän, kuten toivoi, hautansa Anna-Liisansa
viereen.
Mäkelässä on Manta emäntänä, hän on saanut hyvän miehen, ja vanhukset
ovat jättäneet kaikki toimet nuorille. -- Niin käy, polvet katoo, --
toiset tulee sijaan -- useimmista ei näy muuta jälkeä, kuin vähäinen
hauta-kumpu, jossa ruoho kesällä rehevästi kasvaa.