Liian hyvin ymmärrän.
Ja tämähän tapahtui kaikkiaan vaan muutamia päiviä sitte, viisi päivää,
kaikkiaan vaan viisi päivää sitte, viime tiistaina! Ei, ei, jospa hän
vaan olisi odottanut vähän aikaa, pisaran vaan, niin, -- niin minä
olisin poistanut pimeyden! -- Ja eikös hän sitte rauhoittunut?
Seuraavana päivänä hän jo kuunteli minua, hymyillen, huolimatta
hämmennyksestään... Pääasia on, että hänessä koko tämän aikaa, noiden
viiden päivän kuluessa oli jokin hämmennys, tahi häpeä. Sitä paitsi
pelkäsi hän, ja pelkäsi kovin. Minä en väitä vastaan, en vastusta
mielettömän lailla: hän pelkäsi, vaan kuinkas ei olisi pelännyt? Mehän
olemme olleet niin kauvan toisillemme vieraat, olimme niin
vieraantuneet toisistamme, ja yht'äkkiä tämä kaikki... Vaan minä en
huolinut hänet pelostansa, sillä uusi toivo alkoi loistaa!... Totta on
epäilemättä, että minä erehdyin. Kohta herättyämme seuraavana päivänä,
jo aamusta (se oli keskiviikkona) tein oitis yht'äkkiä erehdyksen:
minä, näet, aloin häntä oitis pitää ystävänäni. Minä kiiruhdin liiaksi,
mutta tunnustus oli tarpeen, se oli välttämätöin -- se oli enemmän,
kuin tunnustus! Minä en salannut sitäkään, jota koko ikäni olin
itseltäni salannut. Minä sanoin suoraan, ett'en ollut koko talvena
muuta tehnytkään, kuin ollut vakuutettu hänen lemmestänsä. Minä selitin
hänelle, että lainakassani oli vaan seuraus tahtoni ja järkeni
lankeemuksesta, että se oli personallinen itsekurituksen ja
itseylistyksen aate. Minä selitin hänelle, että minä silloin bufetissa
todellakin pelkäsin luonteeni, luulevaisuuteni takia: ympärystä,
bufetti sai minun hämille; minua hämmästytti se, että ajattelin: kuinka
tästä pääsen, eiköhän tämä näytä tyhmältä? En minä kaksintaistelua
pelännyt, vaan sitä, että näyttäisi tyhmältä... Vaan sitte en enää
tahtonut sitä tunnustaa ja kiusasin kaikkia, ja häntäkin kiusasin
sentähden, ja hänen sitte nainkin vaan häntä sentähden kiusatakseni.
Ylipäänsä minä puhuin suurimmaksi osaksi kuin kuumeessa. Hän tarttui
itse käsiini ja pyysi herkeämään: "Te liioittelette... te kiusaatte
itseänne" -- ja taas kyyneleitä, taas milt'ei taudin kohtaus! Hän
rukoili rukoilemistaan, ett'en mitään sellaista puhuisi enkä
muisteleisi.
Minä en huolinut rukouksista tahi vähä niistä huolin: kevään tultua
Boulogneen! Siellä on aurinko, meidän uusi aurinkomme, niin minä vaan
haastelin! Minä sulkisin kassan, antaisin asiat Dobronravoville. Minä
ehdotin hänelle yht'äkkiä, että hän jakaisi kaikki köyhille, paitse
pohjarahoja, kolmea-tuhatta ruplaa, jotka olin kummiltani saanut ja
joilla lähdettäisikin Boulogneen, ja sitte palaisimme takaisin ja
alkaisimme uutta, uutteraa elämää. Niin päätettiin tehdäkin, sillä hän
ei sanonut mitään... hymyili vaan. Ja taisipa hymyillä enemmän vaan
sydämen hyvyydestä, ett'ei minua pahoittaisi. Näinhän minä, että minä
olin hänelle rasitukseksi; älkää luulkokaan, että minä olin niin tyhmä
ja niin itsekäs, ett'en sitä olisi huomannut. Minä näin kaikki, kaikki
viimeiseen piirteeseen asti, näin ja tiesin paremmin kuin kukaan muu;
koko epätoivoni oli nähtävillä!
Minä kerroin hänelle kaikki itsestäni ja hänestä. Ja Lukeriasta. Minä
sanoin, että olin itkenytkin... Oi, minä muutin puheen-ainettakin,
minä ko'in olla kokonaan muistamatta muutamia asioita. Ja hän jo
virkistyikin pari kertaa, minä muistan sen! Miksi sanotte, ett'en minä
tarkistunut enkä mitään nähnyt? Ja ell'ei sitä vaan olisi tapahtunut,
niin kaikki olisi jälleen herännyt eloon. Sillä kertoihan hän minulle
jo toissa päivänä, kun oli puhe lukemisesta, ja siitä, mitä hän tänä
talvena oli lukenut -- kertoihan hän ja nauroi, muistellessaan tuota
kohtausta Gil Blasin ja Granadan arkkipiispan välillä. Ja kuinka
lapsellisesti, herttaisesti nauraen, aivan kuin ennen morsiamena
ollessaan; oi, kuinka olin tyytyväinen! Minua kovin kummastutti
kuitenkin tuo juttu arkkipiispasta: sillä olipahan hänellä,
niinmuodoin, ollut talvella niin paljon hengen rauhaa ja onnea, että
voi nauraa lukiessaan tuota mestariteosta. Niinmuodoin oli hän jo
alkanut täydellisesti rauhoittua, oli alkanut täydellisesti uskoa,
että jätän hänen _niinikään_. "Minä luulin, että te jätätte
minun _niinikään_" -- kas niin hän lausui silloin tiistaina! Oi
kymmenvuotisen tytön ajatusta! Ja uskoipahan, uskoipahan, että kaikki
todellakin jäisi niinikään: hän pöytänsä ja minä pöytäni ääreen, ja
niin olisimme eläneet molemmat kuudenkymmenen vanhoiksi. Ja yht'äkkiä
-- tulen minä aviomiehenä ja vaadin rakkautta! Oi, epähuomiota, oi,
minun sokeuttani!
Erehdys oli sekin; että minä katsoin häneen ihastuneena; olisi pitänyt
hillitä itseänsä, vaan minä pelästytin häntä ihastuksellani. Mutta
hillitsinhän minä itseäni, enhän: minä suudellut enää hänen jalkojansa.
Minä en kertaakaan näyttänyt, että... no, että olen hänen miehensä, --
oi, enkä minä sitä ajatellutkaan, minä vaan rukoilin! Mutta eihän sitä
saattanut olla kokonaan vaitikaan, eihän saattanut olla mitäkään
puhumatta! Minä sanoin hänelle yht'äkkiä, että nautin hänen puheestansa
ja pidin häntä paljoa sivistyneempänä ja kehittyneempänä itseäni. Hän
punastui kovin, ja sanoi hämillänsä, että minä liioittelen. Silloin
minä hulluudessani en malttanut, vaan kerroin hänelle, kuinka olin
ihastunut, kun, seisoessani silloin oven takana, kuuntelin hänen
kaksintaisteluansa, viattomuuden kaksintaistelua tuon luontokappaleen
kanssa, ja kuinka nautin hänen ymmärryksestänsä, hänen loistavasta
sukkeluudestansa ja lapsellisesta suoramielisyydestänsä. Hän ikäänkuin
säpsähti kokonaan, oli taas kuiskata, että minä liioittelen, mutta
yht'äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät, hän peitti ne käsiinsä ja alkoi
itkeä... Silloin minäkään en enää malttanut, vaan lankesin taas hänen
eteensä, aloin taas suudella hänen jalkojansa ja taas päättyi
tautikohtaukseen, samoin kuin tiistainakin. Se tapahtui eilen illalla,
vaan seuraavana aamuna...
Seuraavana aamuna?! Hullu, mikä minä olen, tämä aamuhan oli tänään,
vasta taannoin, taannoin vasta!
Kuulkaa ja huomatkaa: kun me tapasimme toisemme taannoin teepöydässä
(tuon eilisen kohtauksen jälkeen), niin hän itsekin kummastutti minua
levollisuudellaan, näette sen mitä! Ja minä, kun koko yön pelkäsin
tuota eilistä! Mutta yht'äkkiä tuli hän luokseni, seisattui eteeni ja
alkoi, kädet ristissä (taannoin taannoin!) puhua minulle, sanoen, että
hän oli -- rikoksellinen, että hän sen tiesi, että hänen rikoksensa oli
vaivannut häntä koko talven ja vieläkin vaivasi... että hän piti
jalomielisyyttäni suuressa arvossa... "minä tulen olemaan uskollinen
vaimonne, minä tulen kunnioittamaan teitä"... Ja samassa minä hypähdin
ylös ja syleilin häntä kuin hullu! Minä suutelin häntä, suutelin hänen
kasvojansa, huuliansa, niinkuin aviomies ensi kertaa, pitkän poissa
olon jälkeen. Ja miksi minä taannoin meninkään ulos, kaikkiaan vaan
kahdeksi tunniksi... nuo meidän matkapassimme... Oi, Herra Jumala!
Jospa vaan viisi minuuttia, viisi minuuttia aikaisemmin olisin
palannut?... Ja tuossa tuo kansan paljous portillamme, nuo katseet
minuun... Oi, Herra Jumala!
Lukeria sanoo (oi, nyt minä en millään mokomin päästä pois Lukeriaa,
sillä hän tietää kaikki, hän on ollut meillä koko talven, hän kertoo
minulle kaikki), hän sanoo, että kun minä olin mennyt kotoa ulos, ja
kaikkiaan vaan noin parikymmentä minuuttia ennen tuloani, -- oli hän
mennyt rouvan luo huoneesemme, jotakin kysymään, en muista mitä, ja
näki, että hänen jumalankuvansa (se sama Neitsyn Marian kuva) oli
esillä ja seisoi hänen edessänsä pöydällä ja rouva oli niinkuin
vast'ikään rukoillut sen edessä. --
-- Mitenkä teidän on rouva? oli hän kysynyt.
-- "Hyvin, Lukeria, vaan menehän pois. -- Vaan odotahan Lukeria", sitte
oli hän mennyt Lukerian luo ja suudellut häntä.
-- Oletteko onnellinen, rouva?
-- Olen, Lukeria.
-- Ammoin jo olisi herran pitänyt tulla rouvalta anteeksi pyytämään,
kiitos, että olette sopineet.
-- Hyvä on, Lukeria, menehän jo, sanoi hän ja hymyili niin
kummallisesti.
Niin kummallisesti hymyili, että Lukeria palasi kymmenen minuutin
kuluttua häntä katsomaan: "Hän seisoi seinän vieressä aivan akkunan
luona, käsi seinää vasten, ja nojaten päätään käteensä, siten hän
seisoi ja mietti. Ja niin syvissä mietteissä seisoi, ett'ei
kuullutkaan, että minä seisoin ja katselin häntä toisesta huoneesta.
Minä näin, että hän ikäänkuin hymyili, seisoi, mietti ja hymyili. Minä
katselin häntä hetkisen, käännyin ja menin pois, mietteissäni, kun
yht'äkkiä kuulin ikkunaa avattavan. Minä menin oitis sanomaan, että 'on
kylmä, rouva, ett'ette vaan vilustuisi', ja yht'äkkiä näin, että hän
oli noussut ikkunalle ja jo seisoi siinä kokonaan, ihan pystyssä,
avatulla ikkunalla, selin minuun päin, kädessä jumalan kuva. Sydämeni
silloin lakkasi sykkimästä ja minä huusin: 'rouva, rouva!' Hän kuuli,
teki liikkeen kääntyäksensä minuun, mutta ei kääntynytkään, vaan
harppasi, painoi jumalan kuvaa rintaansa vastaan ja heittäytyi ulos
ikkunasta!"
Minä muistan vaan, että kun minä tulin portista sisään, niin oli hän
vielä ihan lämmin. Ja kaikki katsoivat minuun. Alussa huudettiin, vaan
sitte yht'äkkiä vaiettiin ja kaikki antoivat yht'äkkiä tietä minulle
ja... ja hän makasi, kuva käsissä. Minä muistan, ikäänkuin hämärästi,
että minä astuin ääneti luo ja katselin kauan. Ja kaikki ympäröivät ja
sanoivat minulle jotakin. Lukeria oli läsnä, vaan minä en häntä nähnyt.
Sanovatpa, että hän puhuttelikin minua. Muistan vaan sen miehen, joka
minulle huutamistaan huusi: "pivollinen verta vaan tuli hänen
suustansa, pivollinen vaan!" ja osoitti minulle verta siinä kivellä.
Minä taisin koskea sormellani vereen, likasin sormeni ja katselin
sormeani (sen muistan), mutta hän vaan huusi: "pivollinen, pivollinen!"
-- Mitäkä niin pivollinen? sanotaan minun huutaneen kaikista voimin,
nostaneen ylös käteni ja heittäytyneeni hänen kimppuunsa...
Oi, se oli rajua, rajua! Epähuomio! Epätodenmukaisuus! Mahdottomuus!