IV.

Viisi minuuttia vaan myöhästyin.

Ja eikö ole? Eikö se ole epätodenmukaista? Tokko voi sanoa, että se oli

mahdollista? Minkätähden, miksi kuoli tämä nainen?

Oi, uskokaa, että sen ymmärrän; mutta yhtäkaikki on kysymys, miksi hän

kuoli? Hän pelästyi rakkauteni takia ja kysyi vakaasti itseltänsä:

ottaako vastaan vai ei, mutta ei kestänyt tätä kysymystä ja kuoli

ennemmin. Minä tiedän, minä tiedän eikä tarvitse päätään vaivata: hän

lupasi liian paljon ja pelkäsi, ett'ei voisi sanaansa pitää, -- se on

selvä. Ja siinä on lisäksi muutamia, hyvin hirveitä seikkoja.

Sillä -- kuitenkin on jäljellä kysymys: miksi kuoli hän? Kysymys

kolkuttamistaan kolkuttaa aivojani. Minä olisin jättänytkin hänen

_niinikään_, jos hän olisi tahtonut, että se _niinikään_ olisi jäänyt.

Vaan siinäpä se, ett'ei hän sitä uskonut! Ei -- ei, minä valehtelen, ei

se ollut ollenkaan niin. Suorastaan sentähden, että minun kanssani oli

rehellisesti oltava, jos rakastaakseen, niin rakastaa kokonaan, eikä

niinkuin jotakin kauppiasta olisi rakastanut. Ja koska hän oli liian

siveä, liian puhdas suostuakseen sellaiseen rakkauteen kuin kauppiaalle

olisi sopinut, niin ei hän tahtonut minuakaan pettää. Hän ei tahtonut

pettää antamalla vaan puolta rakkautta rakkauden muodossa tahikka vaan

neljättä osaa rakkaudestaan. Siinäpä se, että hän oli liiaksi

rehellinen! Ja minä, kun tahdoin istuttaa häneen jaloa sydäntä,

muistattehan? Kummallinen ajatus.

Hirveän hauska olisi tietää: kunnioittiko hän minua? En tiedä,

halveksiko hän minua vai ei? En luule hänen halveksineen. Hirveän

kummallista on, miks'ei kertaakaan päähäni juolahtanut koko talvena,

että hän halveksisi minua? Minä olin ihan vakuutettu päinvastaisuudesta

aina siihen hetkeen asti, kun hän katsoi minuun _ankaralla

ihmetyksellä_. Niin juuri, _ankaralla_. Silloinpa minä kerrassaan

ymmärsinkin, että hän halveksi minua. Minä ymmärsin i'äksi päivikseni!

Oi, vaikkapa vaan olisi halveksinutkin koko ikänsä, kuuhan olisi eloon

jäänyt! Taannoinhan hän vielä käveli ja puheli. En ymmärrä lainkaan,

kuinka hän heittäytyi ulos ikkunasta! Ja kuinka olisin voinut sitä

aavistaakaan viisi minuuttia sitte? Minä kutsuin luokseni Lukerian.

Niin, minä en millään mokomin päästä Lukeria luotani, en millään

mokomin!

Oi, me olisimme vielä voineet sopia. Me vaan olimme talven kuluessa

hirveästi vieroittuneet toisistamme, mutta olisimmehan voineet jälleen

tottua toisiimme. Miksi, miksi emme olisi voineet sopia ja alkaa uutta

elämää? Minä olen jalomielinen, hän oli samoin -- siinä se yhtymäkohta

on! Muutamia sanoja vaan vielä ja pari päivää -- ei enemmän, niin olisi

hän kaikki ymmärtänyt.

Harmittavinta on, että kaikki tämä oli sattumus, -- pelkkä raaka,

yksinkertainen sattumus. Se se harmittavaa on! Viisi minuuttia,

ainoastaan vaan viisi minuuttia myöhästyin! Tulipa viisi minuuttia

aikaisemmin -- niin silmänräpäys olisi liitänyt ohi pilvenä eikä hänen

päähänsä olisi koskaan enää senjälkeen semmoista juolahtanut. Ja olisi

päättynyt, niin, että hän olisi kaikki ymmärtänyt. Vaan nyt ovat taas

huoneet tyhjät ja minä olen yhä yksin. Lerkku vaan tuolla kellossa

käydä napsaa ja tämä ei siihen koske, ei sen ole sääli mitäkään. Ketään

ei löydy -- sepä se!

Minä vaan käyn käymistäni yhtä mittaa. Minä tiedän, minä tiedän, ei

teidän tarvitse muistuttaa: teitä ehkä naurattaa, että minä valitan

kohtaloa ja noita viittä minuuttia? Mutta sehän on silminnähtävää.

Huomatkaa sekin: hän ei jättänyt kirjettäkään, että näet, "älkää

syyttäkö ketään kuolemastani", niinkuin muut jättävät. Eikös hän edes

oivaltanut, että saattaa Lukeriaakin syyttää: "olit, näet, yksin hänen

kanssaan, siis sinä hänen survasit". Ainakin olisi ilman syyttä

Lukeriaa vaivattu, ell'ei pihan puolelta neljä henkeä olisi nähnyt

sivurakennusten akkunoista ja pihalta, kuinka hän seisoi, jumalankuva

käsissä ja itse heittäytyi. Mutta sehän myös oli sattumus, että ihmisiä

siellä oli, jotka näkivät. Ei, kaikki tämä oli silmänräpäys, yksi

mitätön silmänräpäys vaan, kuvitus vaan! Mitä siitä, että hän rukoili

Jumalan kuvaa? Eihän se merkitse, että hän kuolemaa odotti. Kaikki

kesti vaan silmänräpäyksen, kentiesi, kaikkiaan vaan kymmenen minuuttia

koko päätös -- juuri silloin, kun hän seisoi seinän vieressä, nojaten

päätään käteensä ja hymyillen. Ajatus pälkähti päähän, sitä pyörrytti

ja -- ja hän ei jaksanut hillitä itseänsä.

Se oli selvä epähuomio, sanokaa mitä hyvänsä. Minun kanssani olisi

kyllä vielä voinut elää. Mutta jos se vaan oli vähä-verisen heikkoutta?

pelkästään vähäverisyyttä, elinvoimaan väsymistä? Hän oli väsynyt

talven kuluessa, siinä kaikki...

Myöhästyin!!!

Kuinka hän on laiha tuossa arkussansa, kuinka hänen nenänsä on käynyt

teräväksi! Silmäripset ovat kuin nuolet ikään. Ja mitenkä hän

putosikin -- ei musertunut mitään, ei taittanut mitään! Tuo yksi ainoa

"pivollinen verta" vaan. Teelusikallinen vaan, näettekös. Sisällinen

tärähdys. Kummallinen ajatus: jos voisi olla häntä hautaamatta? Sillä

jos hän viedään pois, niin... oi, ei, viedä pois on melkein mahdotonta!

Tiedänhän minä, että hän on vietävä pois, enhän minä ole hullu, enhän

minä hourailekaan, päinvastoin, ei ole ymmärrykseni ollut koskaan niin

selvä, mutta kuinkas taas ei ole talossa ketään, taaskin kaksi

huonetta, ja taas olen yksinäni panttieni seurassa. Hourailua,

hourailua, se se hourailua on! Minä olen kiusannut hänet kuoliaaksi,

näettekös!

Mitä minä nyt teidän la'eistanne? Mitä minä teidän tavoistanne,

tottumuksistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne? Tuomitkoon

minua tuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, vaan

minä sanon, ett'en tunnusta mitäkään. Tuomari huutaa: "Vaiti, upsieri!"

Vaan minä huudan hänelle: missä sinulla on sellainen voima, että minä

sitä tottelisin? Miksi on julma yksinkertaisuus musertanut sen, mikä

oli kaikista kalliinta? Mitä minä nyt teidän la'eistanne? "Minä eroan

pois". Oi, minusta on kaikki yhdentekevää!

Sokea, sokea! Kuollut, ei kuule! Et tiedä, missä paratiisissa olisin

suojellut sinua. Paratiisi oli minulla sielussani ja minä olisin

levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et olisi minua rakastanut, --

mutta vähät siitä! Kaikki olisi ollutkin _niinikään_, kaikki olisi

jäänytkin niinikään. Olisitpa vaan puhutellut minua kuin ystävää, niin

olisimme iloinneet yhdessä ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme.

Ja niin olisimme eläneetkin. Ja mitä siltä, jospa olisit rakastanutkin

toista! Olisit kävellyt hänen kanssansa ja minä olisin katsellut

toiselta puolen katua... Oi, olipa mitä tahansa, jospa vaan

kerrankin aukaisisi silmänsä. Jospa silmänräpäykseksi, -- yhdeksi

silmänräpäykseksi vaan! -- katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun

hän seisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimo! Oi,

yhdestä katseesta hän vaan ymmärtäisi!

Oi, luontoa! Suurin onnettomuus on, että ihmiset ovat yksin maan

päällä! "Onko kedolla elävää ihmistä?" -- huudahtaa sankari

venäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, ehk'en sankarikaan

ole, vaan ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää mailmaa.

Aurinko nousee, vaan -- katsokaa, eikö se ole kuollut kappale? Kaikki

on kuollutta ja kaikkialla -- kuolleita. Ihmisiä vaan ja heidän

ympärillänsä äänettömyyttä -- siinä maa! "Ihmiset, rakastakaa

toisianne" -- kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on? Lerkku napsaa

tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi yöllä. Hänen kenkänsä

seisovat vuoteen vieressä, ikäänkuin odottaen häntä... Ei, vaan

todellakin, kun hän huomenna viedään pois, niin kuinka minun silloin

käy?

Loppu.

Lempeäluontoinen: Fantastillinen kertomus · 第 15 / 15 题