Viisi minuuttia vaan myöhästyin.
Ja eikö ole? Eikö se ole epätodenmukaista? Tokko voi sanoa, että se oli
mahdollista? Minkätähden, miksi kuoli tämä nainen?
Oi, uskokaa, että sen ymmärrän; mutta yhtäkaikki on kysymys, miksi hän
kuoli? Hän pelästyi rakkauteni takia ja kysyi vakaasti itseltänsä:
ottaako vastaan vai ei, mutta ei kestänyt tätä kysymystä ja kuoli
ennemmin. Minä tiedän, minä tiedän eikä tarvitse päätään vaivata: hän
lupasi liian paljon ja pelkäsi, ett'ei voisi sanaansa pitää, -- se on
selvä. Ja siinä on lisäksi muutamia, hyvin hirveitä seikkoja.
Sillä -- kuitenkin on jäljellä kysymys: miksi kuoli hän? Kysymys
kolkuttamistaan kolkuttaa aivojani. Minä olisin jättänytkin hänen
_niinikään_, jos hän olisi tahtonut, että se _niinikään_ olisi jäänyt.
Vaan siinäpä se, ett'ei hän sitä uskonut! Ei -- ei, minä valehtelen, ei
se ollut ollenkaan niin. Suorastaan sentähden, että minun kanssani oli
rehellisesti oltava, jos rakastaakseen, niin rakastaa kokonaan, eikä
niinkuin jotakin kauppiasta olisi rakastanut. Ja koska hän oli liian
siveä, liian puhdas suostuakseen sellaiseen rakkauteen kuin kauppiaalle
olisi sopinut, niin ei hän tahtonut minuakaan pettää. Hän ei tahtonut
pettää antamalla vaan puolta rakkautta rakkauden muodossa tahikka vaan
neljättä osaa rakkaudestaan. Siinäpä se, että hän oli liiaksi
rehellinen! Ja minä, kun tahdoin istuttaa häneen jaloa sydäntä,
muistattehan? Kummallinen ajatus.
Hirveän hauska olisi tietää: kunnioittiko hän minua? En tiedä,
halveksiko hän minua vai ei? En luule hänen halveksineen. Hirveän
kummallista on, miks'ei kertaakaan päähäni juolahtanut koko talvena,
että hän halveksisi minua? Minä olin ihan vakuutettu päinvastaisuudesta
aina siihen hetkeen asti, kun hän katsoi minuun _ankaralla
ihmetyksellä_. Niin juuri, _ankaralla_. Silloinpa minä kerrassaan
ymmärsinkin, että hän halveksi minua. Minä ymmärsin i'äksi päivikseni!
Oi, vaikkapa vaan olisi halveksinutkin koko ikänsä, kuuhan olisi eloon
jäänyt! Taannoinhan hän vielä käveli ja puheli. En ymmärrä lainkaan,
kuinka hän heittäytyi ulos ikkunasta! Ja kuinka olisin voinut sitä
aavistaakaan viisi minuuttia sitte? Minä kutsuin luokseni Lukerian.
Niin, minä en millään mokomin päästä Lukeria luotani, en millään
mokomin!
Oi, me olisimme vielä voineet sopia. Me vaan olimme talven kuluessa
hirveästi vieroittuneet toisistamme, mutta olisimmehan voineet jälleen
tottua toisiimme. Miksi, miksi emme olisi voineet sopia ja alkaa uutta
elämää? Minä olen jalomielinen, hän oli samoin -- siinä se yhtymäkohta
on! Muutamia sanoja vaan vielä ja pari päivää -- ei enemmän, niin olisi
hän kaikki ymmärtänyt.
Harmittavinta on, että kaikki tämä oli sattumus, -- pelkkä raaka,
yksinkertainen sattumus. Se se harmittavaa on! Viisi minuuttia,
ainoastaan vaan viisi minuuttia myöhästyin! Tulipa viisi minuuttia
aikaisemmin -- niin silmänräpäys olisi liitänyt ohi pilvenä eikä hänen
päähänsä olisi koskaan enää senjälkeen semmoista juolahtanut. Ja olisi
päättynyt, niin, että hän olisi kaikki ymmärtänyt. Vaan nyt ovat taas
huoneet tyhjät ja minä olen yhä yksin. Lerkku vaan tuolla kellossa
käydä napsaa ja tämä ei siihen koske, ei sen ole sääli mitäkään. Ketään
ei löydy -- sepä se!
Minä vaan käyn käymistäni yhtä mittaa. Minä tiedän, minä tiedän, ei
teidän tarvitse muistuttaa: teitä ehkä naurattaa, että minä valitan
kohtaloa ja noita viittä minuuttia? Mutta sehän on silminnähtävää.
Huomatkaa sekin: hän ei jättänyt kirjettäkään, että näet, "älkää
syyttäkö ketään kuolemastani", niinkuin muut jättävät. Eikös hän edes
oivaltanut, että saattaa Lukeriaakin syyttää: "olit, näet, yksin hänen
kanssaan, siis sinä hänen survasit". Ainakin olisi ilman syyttä
Lukeriaa vaivattu, ell'ei pihan puolelta neljä henkeä olisi nähnyt
sivurakennusten akkunoista ja pihalta, kuinka hän seisoi, jumalankuva
käsissä ja itse heittäytyi. Mutta sehän myös oli sattumus, että ihmisiä
siellä oli, jotka näkivät. Ei, kaikki tämä oli silmänräpäys, yksi
mitätön silmänräpäys vaan, kuvitus vaan! Mitä siitä, että hän rukoili
Jumalan kuvaa? Eihän se merkitse, että hän kuolemaa odotti. Kaikki
kesti vaan silmänräpäyksen, kentiesi, kaikkiaan vaan kymmenen minuuttia
koko päätös -- juuri silloin, kun hän seisoi seinän vieressä, nojaten
päätään käteensä ja hymyillen. Ajatus pälkähti päähän, sitä pyörrytti
ja -- ja hän ei jaksanut hillitä itseänsä.
Se oli selvä epähuomio, sanokaa mitä hyvänsä. Minun kanssani olisi
kyllä vielä voinut elää. Mutta jos se vaan oli vähä-verisen heikkoutta?
pelkästään vähäverisyyttä, elinvoimaan väsymistä? Hän oli väsynyt
talven kuluessa, siinä kaikki...
Myöhästyin!!!
Kuinka hän on laiha tuossa arkussansa, kuinka hänen nenänsä on käynyt
teräväksi! Silmäripset ovat kuin nuolet ikään. Ja mitenkä hän
putosikin -- ei musertunut mitään, ei taittanut mitään! Tuo yksi ainoa
"pivollinen verta" vaan. Teelusikallinen vaan, näettekös. Sisällinen
tärähdys. Kummallinen ajatus: jos voisi olla häntä hautaamatta? Sillä
jos hän viedään pois, niin... oi, ei, viedä pois on melkein mahdotonta!
Tiedänhän minä, että hän on vietävä pois, enhän minä ole hullu, enhän
minä hourailekaan, päinvastoin, ei ole ymmärrykseni ollut koskaan niin
selvä, mutta kuinkas taas ei ole talossa ketään, taaskin kaksi
huonetta, ja taas olen yksinäni panttieni seurassa. Hourailua,
hourailua, se se hourailua on! Minä olen kiusannut hänet kuoliaaksi,
näettekös!
Mitä minä nyt teidän la'eistanne? Mitä minä teidän tavoistanne,
tottumuksistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne? Tuomitkoon
minua tuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, vaan
minä sanon, ett'en tunnusta mitäkään. Tuomari huutaa: "Vaiti, upsieri!"
Vaan minä huudan hänelle: missä sinulla on sellainen voima, että minä
sitä tottelisin? Miksi on julma yksinkertaisuus musertanut sen, mikä
oli kaikista kalliinta? Mitä minä nyt teidän la'eistanne? "Minä eroan
pois". Oi, minusta on kaikki yhdentekevää!
Sokea, sokea! Kuollut, ei kuule! Et tiedä, missä paratiisissa olisin
suojellut sinua. Paratiisi oli minulla sielussani ja minä olisin
levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et olisi minua rakastanut, --
mutta vähät siitä! Kaikki olisi ollutkin _niinikään_, kaikki olisi
jäänytkin niinikään. Olisitpa vaan puhutellut minua kuin ystävää, niin
olisimme iloinneet yhdessä ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme.
Ja niin olisimme eläneetkin. Ja mitä siltä, jospa olisit rakastanutkin
toista! Olisit kävellyt hänen kanssansa ja minä olisin katsellut
toiselta puolen katua... Oi, olipa mitä tahansa, jospa vaan
kerrankin aukaisisi silmänsä. Jospa silmänräpäykseksi, -- yhdeksi
silmänräpäykseksi vaan! -- katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun
hän seisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimo! Oi,
yhdestä katseesta hän vaan ymmärtäisi!
Oi, luontoa! Suurin onnettomuus on, että ihmiset ovat yksin maan
päällä! "Onko kedolla elävää ihmistä?" -- huudahtaa sankari
venäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, ehk'en sankarikaan
ole, vaan ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää mailmaa.
Aurinko nousee, vaan -- katsokaa, eikö se ole kuollut kappale? Kaikki
on kuollutta ja kaikkialla -- kuolleita. Ihmisiä vaan ja heidän
ympärillänsä äänettömyyttä -- siinä maa! "Ihmiset, rakastakaa
toisianne" -- kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on? Lerkku napsaa
tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi yöllä. Hänen kenkänsä
seisovat vuoteen vieressä, ikäänkuin odottaen häntä... Ei, vaan
todellakin, kun hän huomenna viedään pois, niin kuinka minun silloin
käy?
Loppu.