Verho putosi yht'äkkiä.
Pari sanaa ensiksi. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä
kummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan
miettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin
työnsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin eikä nähnyt, että
minä katselin häntä. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että
hän oli käynyt laihaksi, kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat, --
minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa
hämmästytti tavattomasti ja kerrassaan. Minä olin jo ennenkin kuullut
pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis ylös ja
lähdin pyytämään luokseni Schröderiä, sanomatta vaimolleni mitäkään.
Schröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin kummastuksissaan ja
katseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.
-- Minä olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.
Schröder ei häntä kovin tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin
ylpeän välinpitämättömiä), vaan sanoi minulle ainoastaan toisessa
huoneessa, että tämä oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi
hullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ell'ei käynyt päinsä,
pelkästään muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei
sanonut mitään, paitse että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta
sellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle taas
yht'äkkiä, hirveän vakaasti katsoen minuun:
-- Minä olen ihan, ihan terve.
Mutta sen sanottuaan hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään
oli se häpeä. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olin
_hänen miehensä_, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen
oikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin
punastumisen syynä kainouden. (Verho!)
Siis, näet, kuukautta myöhemmin, viidettä käydessä, huhtikuussa, istuin
eräänä kirkkaana päivän paisteisena päivänä kassani ääressä ja tein
laskujani Yht'äkkiä kuulin minä, että hän huoneessamme tehden työtä
pöytänsä ääressä, hyvin hiljaa... lauloi. Tämä uutinen teki minuun
valtaavan vaikutuksen enkä tähänkään saakka vielä käsitä sitä. Siihen
asti en ollut melkein milloinkaan kuullut hänen laulavan, paitse ehkä
aivan ensimmäisinä päivinä sen jälkeen kuin hän tuli talooni ja kun hän
vielä taisi olla vallatoin ja ampui maaliin revolverillani. Silloin oli
hänen äänensä vielä jotenkin kova ja heleä, ehk'ei varma, mutta hyvin
raikas ja miellyttävä.
Nyt oli hänen laulunsa niin heikko, -- oi, ei se ollut surullinen (se
oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin
revähtänyttä, rikkonaista, ikäänkuin se ei olisi voinut hillitä
itseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili
puoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi,
-- niin onnetoin ääni, niin kurjasti se katkesi, hän rykäsi ja alkoi
taas hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti laulaa...
Minun tunteilleni ehkä nauretaan, vaan ei koskaan kukaan ymmärrä, miksi
tunteeni niin tulivat liikutetuiksi! Ei, minun ei vielä ollut sääli
häntä, vaan se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä,
valtasi minun yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmetys, joka oli niin
kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: laulaa ja minun
kuulteni! "Onko hän minut unhottanut, vai?"
Ihan hämmästyneenä jäin minä paikalleni, sitte nousin yht'äkkiä ylös,
otin hattuni ja menin ulos. ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä,
miksi Lukeria antoi minulle palttooni.
-- Laulaako hän? sanoin minä Lukerialle ehdottomasti. Tämä ei minua
ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä ymmärtämättä! olivathan sanani
todellakin epäselvät.
-- Laulaako hän ensi kertaa?
-- Ei, kyllä hän laulelee, kun ei teitä ole kotona, vastasi Lukeria.
Minä muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja
ai'oin mennä minne sattui. Minä menin kulmaan asti ja aloin katsoa
jonnekin. Ohitseni käytiin, minua survaistiin, vaan minä en tuntenut
mitään. Minä kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänen, tietämättäni
miksi, Poliisi-sillan luo. Mutta sitte jätin hänen yht'äkkiä ja annoin
hänelle kaksikymmentä kopekkaa.
--- Siin'on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen
hänelle, mutta sydämessäni heräsi yht'äkkiä omituinen ihastus.
Minä käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Revähtänyt, rikkonainen,
onnetoin sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Minä olin pakahtua.
Silmistäni putosi nyt verho! Jos hän kerta on alkanut laulaa
läsnäollessani, niin on hän unhottanut minun, -- se se oli selvää ja
hirveätä. Sitä se sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani ja
voitti pelon. Oi, kohtalon ironiaa! Eihän mitään muuta ollut eikä
voinutkaan olla sielussani koko talvena kuin tuo ihastus, mutta missä
minä itse olin koko talven? olinko minä sieluni kanssa?
Minä juoksin portaita ylös hyvin sukkelaan enkä tiedä, olinko hyvin
arka sisään tullessani. Muistan ainoastaan, että koko lattia ikäänkuin
aaltoeli ja minä ikäänkuin uin vedessä. Minä astuin huoneesen, hän
istui entisellä paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, vaan hän ei enää
laulanut. Pikaisesti ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta
se ei ollut mikään katse, vaan liike ainoastaan, tavallinen liike, kun
joku astuu huoneeseen.
Minä menin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille,
aivan lähelle, ihan kuin hulluna. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan
kuin pelästyneenä; minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä sanoin
hänelle, s.o. ai'oin sanoa, sillä en osannut puhuakaan, niinkuin piti.
Ääneni katkesi eikä totellut minua. Enkä minä tiennytkään, mitä sanoa,
minä hengästyin vaan.
-- Puhelkaamme... tiedätkös... sano jotakin! -- jokelsin minä yht'äkkiä
jotakin typerää, -- oi, olikos siinä mieltä mitään?. Hän säpsähti taas
ja horjahti, kovin säikähtyneenä, katsellessaan kasvojani, mutta
yht'äkkiä kuvaantui _ankara ihmetys_ hänen silmissänsä. Niin, ihmetys
ja _ankaruus_. Hän katseli minua suurine silmineen. Tämä ankaruus, tämä
ankara ihmetys musertamalla musersi minun: "Siis sinulle vielä
rakkautta? rakkautta?" -- oli ikäänkuin kysymys tässä ihmetyksessä,
vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä ymmärsin kaikki, kaikki. Koko
ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin hänen jalkojensa juureen.
Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen. Hän hypähti yht'äkkiä
ylös, mutta minä sain hänen tavattomalla voimalla pidätetyksi
molemmista käsistä.
Ja minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi niin, minä ymmärsin sen!
Mutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin
kuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojansa.
Niin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko
pääsemättömän epätoivoni! Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en
voinut. Pelästys ja ihmetys muuttuivat hänessä yht'äkkiä jonkinlaiseksi
huolestuneeksi ajatukseksi, tavattomaksi kysymykseksi, ja hän katsoi
minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikemmin käsittää
jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin hänen
jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin suutelin minä sitä kohtaa
lattialla, jossa hänen jalkansa seisoivat.
Hän näki sen ja alkoi yht'äkkiä nauraa häpeästä (tiedättehän, kuinka
häpeästä nauretaan). Nyt seurasi hysterikohtaus, minä näin sen, hänen
kätensä vapisivat, -- minä en sitä ajatellut, vaan jupisin hänelle,
että rakastan häntä, ett'en nouse ylös, "anna minun suudella
helmaasi... niin koko ikäni rukoilen puolestasi"... En tiedä, en
muista, vaan yht'äkkiä hän alkoi itkeä ja väristä; seurasi hirveä
hysterikohtaus. Minä olin pelästyttänyt häntä.
Minä kannoin hänen vuoteeseen. Kun kohtaus oli ohi, istuutui hän
vuoteelle ja tarttui kummallisen masentuneen näköisenä käsiini ja
pyysi minua rauhoittumaan: "Herjetkää, älkää kiusatko itseänne,
rauhoittukaa!" Koko sinä iltana minä en eronnut hänen luotansa. Minä
puhuin hänelle vaan, että vien hänen Boulogneen merikylvyille nyt heti,
kahden viikon kuluttua, että hänen äänensä on niin revähtänyt, että
kuulin sen taannoin, että suljen kassan, myön sen Dobronravoville, että
kaikki on alkava uudestaan, vaan pääasia -- Boulogneen, Boulogneeu! Hän
kuunteli yhä pelästyneenä. Hän pelkäsi yhä enemmän. Mutta pääasia ei
ollut minulle se, vaan se, että yhä rajummin halusin taas olla hänen
jalkojensa juuressa, ja taas suudella, suudella maata, jossa hänen
jalkansa seisoivat ja rukoilla häntä ja -- "mitään muuta minä en pyydä
sinulta", toistin minä joka hetki, -- "älä vastaa minulle mitäkään, älä
huomaa minua ollenkaan, ja anna minun vaan salaa katsella sinua, tee
minut joksikin kaluksesi, koiraksesi"... Hän itki.
-- Ja _minä luulin, että te jätätte minun niinikään_, -- pääsi
yht'äkkiä ja ehdottomasti hänen huuliltansa, -- niin ehdottomasti, että
kentiesi hän ei itse ollenkaan huomannut sitä sanoneensakaan, ja
kuitenkin -- oi, se oli juuri pääasia, se oli hänen onnettomin ja
minulle kaikkein ymmärrettävin sanansa sinä iltana ja se ikäänkuin
veitsellä viilsi sydäntäni! Se selitti minulle kaikki, kaikki, mutta
niin kauan kuin hän oli vieressäni, silmäini edessä, toivoin minä vielä
ja olin hirveän onnellinen. Oi, minä kiusasin häntä hirveästi sinä
iltana ja minä tiesin sen, mutta ajattelin alati, että olin oitis
korjaava kaikki. Yöksi hän lopulta uupui kokonaan, minä kehoitin häntä
nukkumaan ja hän nukkui oitis, sitkeästi. Minä odotin houretta, joka
tulikin, mutta hyvin helppo. Minä nousin yöllä ylös melkein joka hetki
ja menin hiljaa, tohvelit jalassa, häntä katsomaan. Minä vääntelin
käsiäni, katsellessani tuota sairasta olentoa tuossa huonossa
rautavuoteessa, jonka silloin ostin hänelle kolmesta ruplasta. Minä
kävin polvilleni, mutta en uskaltanut suudella hänen jalkojansa hänen
maatessansa (ilman hänen luvattansa!). Minä aloin rukoilla, vaan
hypähdin taas ylös. Lukeria kävi myös katsomassa tuon tuostakin
keittiöstään. Minä menin hänelle sanomaan, että hän panisi maata ja
että huomenna "alkaa toinen elämä".
Ja minä uskoin sen sokeasti, hullusti, hirveästi. Oi, ihastus, ihastus
valtasi minut! Minä odottamalla odotin seuraavaa päivää. Pääasia on,
ett'en minä pelännyt mitäkään onnettomuutta, oireista huolimatta.
Ymmärrys ei ollut vielä kokonaan palannut, huolimatta siitä, että verho
jo oli pudonnut ja kaukaan, kaukaan aikaa ei se palannut -- oi, tähän
päivään, hamaan tähän päivään asti! Ja kuinka, kuinka olisi se voinut
palata: olihan hän silloin vielä elossa, olihan hän tuossa vielä
edessäni ja minä olin hänen edessänsä. "Huomenna hän herää ja minä
sanon hänelle kaikki, ja hän saapi nähdä kaikki". Se oli silloinen
ajatukseni, suora ja selvä, senpä tähden ihastuinkin! Pääasia siinä oli
matka Boulogneen! Minä luulin jostakin syystä, että Boulogne oli
kaikki, -- että Boulognessa oli jotakin ratkaisevaa. "Boulogneen,
Boulogneen!" Minä odotin hirveästi huomispäivää.