Lukeria ilmoitti minulle vast'ikään, ett'ei hän tahdo enää olla luonani
ja, että hän, kun rouva on haudattu, -- lähtee pois. Minä rukoilin
polvillani viisi minuuttia, vaikka ai'oin rukoilla koko tunnin, mutta
minä ajattelen yhä -- ajattelen, ja yhä vaan sairaita ajatuksia, ja
pääni on kipeä, -- mitäs sitä rukoileekaan, -- syntihän se olisi!
Kummallista myöskin, ett'ei minua nukuta suuressa, liian suuressa
surussa, ensimmäisten, kovimpien puuskien jälkeen aina nukuttaa.
Kuolemaan tuomittujen sanotaan viimeisenä yönä makaavan tavattoman
sikeästi. Ja niinhän ollakin pitää, sehän on luonnon mukaista, sillä
muutoinhan eivät voimat kestäisi... Minä panin maata sohvalle, vaan en
nukkunut...
* * * * *
... Kuusi viikkoa kestäneen sairauden kuluessa hoidettiin me häntä yötä
ja päivää, -- minä, Lukeria ja kokenut sairaanhoitajatar, jonka olin
sairaalasta palkannut. Rahaa minä en säälinyt, jopa tahdoin sitä
tuhlatakin hänen tähtensä. Minä kutsutin luoksemme tohtori Schröderin
ja maksoin hänelle kymmenen ruplaa käynnistä. Kun vaimoni alkoi
tointua, näytin hänelle itseäni vähemmin. Vaan mitäs minä
kertoelenkaan? Kun hän jo oli noussut jalkeille, istui hän hiljaa ja
ääneti erityisen pöydän ääressä, jonka myöskin ostin häntä varten
siihen aikaan... Niin, se on totta, me olimme aivan ääneti; tuota,
kyllähän me aloimme sitte puhella, vaan ihan jokapäiväisistä asioista.
Minä tietysti en puhellut laajalti, vaan huomasinpa, ett'ei hänkään
tahtonut liikoja sanoa. Minusta oli tämä aivan luonnollista hänen
puoleltansa: "Hän oli liiaksi liikutettu ja liiaksi voitettu",
ajattelin minä, "ja tietystihän pitää antaa hänen unhottaa ja tottua".
Sillä lailla, sitä oltiinkin ääneti, mutta minä valmistauduin joka
hetki tulevaisuutta varten. Minä ajattelin, mitä hänkin, ja minusta oli
hirveän huvittavaa arvata: mitähän hän nyt juuri itsekseen ajattelee?
Sanon vieläkin: Oi, tietysti, ei kukaan arvaa, kuinka paljon minä
kärsin, voihkiessani hänen tähtensä hänen sairautensa aikana. Mutta
minä voihkin itsekseni, ja tukehdutin voihkaukseni rintaani
Lukerialtakin. Minä en voinut ajatella, en voinut luullakaan, että hän
kuolisi saamatta kaikesta tietää. Kun vaara jo oli ohitse ja hänen
terveytensä alkoi palata, niin muistan, että rauhoituin pian ja
hyvinkin. Vaan ei silläkään hyvä, minä päätin lykätä tulevaisuutemme
niin kauaksi aikaa, kuin mahdollista ja jätin toistaiseksi kaikki
entisellensä. Niin, silloin tapahtui minussa jotakin kummallista ja
erityistä, muuksi en voi sitä sanoa: minä riemuitsin ja riemuni pelkkä
tajuaminen näytti minusta aivan riittävältä. Siten kului koko talvi.
Oi, minä olin tyytyväinen, tyytyväisempi kuin koskaan, ja siten olin
koko talven.
Näettekö: minun elämässäni tapahtui muudan hirveä ulkonainen seikka,
joka siihen saakka, s.o. tuohon tapaukseen asti vaimoni kanssa, joka
päivä ja joka tunti masensi minua, se oli, näet, -- maineeni menetys ja
ero rykmentistä. Toisin sanoen: itsevaltainen vääryys minua vastaan.
Totta on, ett'eivät toverini minua rakastaneet vaikean luonteeni ja
kentiesi naurettavankin luonteeni takia, vaikka usein käy niinkin, että
mielestänne ylevä ja kunnioitettava asia jostakin syystä näyttää
tovereistanne naurettavalta. Oi, minua ei rakastettu koulussakaan.
Minua ei ole rakastettu koskaan eikä missään. Minua ei Lakeriakaan voi
rakastaa. Vaikka tapaus rykmentissä oli seurauksena siitä, ett'ei minua
rakastettu, niin oli se epäilemättä satunnaista laatua. Minä sanon sen
siksi, ett'ei löydy mitäkään harmillisempaa, ja tuskallisempaa, kuin
hukkuminen sattumuksesta, joka saattaa tapahtua ja olla tapahtumatta,
onnettomien asianhaarain paljoudesta, jotka olisivat voineet pilvinä
kiitää ohitse. Nerokkaalle olennolle on tämä masentavaa. Tapaus oli
seuraava:
Näytöksien väliajalla menin teaatterin bufettiin. Husaari A--v tuli
siioin yht'äkkiä sisään ja alkoi kaikkien siinä läsnä olevien upsierien
ja yleisön edessä kovalla äänellä puhua kahden muun husaarin kanssa
siitä, että käytävässä oli rykmenttimme kapteeni Besumtsev vast'ikään
tehnyt skandaalin "ja on luultavasti päissänsä". Siitä syntyi juttu,
vaan siinä oli erehdys, sillä kapteeni Besumtsev ei ollut päissään eikä
skandaali ollut oikeastaan mikään skandaali.
Husaarit alkoivat puhella toisista asioista, ja siihen se päättyikin,
vaan seuraavana päivänä tunki juttu rykmenttiimme ja oitis aljettiin
siellä puhella, että kun bufetissa ei meidän rykmentistämme ollut muita
kuin minä yksinäni ja kun husaari A--v oli lausunut röyhkeitä sanoja
kapteeni Besumtsevista, niin minä en ollut mennyt A--vin luo enkä
keskeyttänyt häntä. Vaan miksi olisin sen tehnyt? Jos hän kerran oli
vihoissansa Besumtseville, niin oli se heidän keskenäinen asiansa eikä
minulla ollut siihen mitään sekaantumista? Sillä välin alkoivat
upsierit olla sitä mieltä, ett'ei asia vaan koskenut heitä kahta, vaan
koko rykmenttiä, ja koska meidän rykmenttimme upsiereja siellä ei ollut
muita kuin minä, niin osoitin minä sillä bufetissa oleville upsiereille
ja yleisölle, että meidän rykmentissämme löytyy upsiereja, jotka ovat
niin välinpitämättömiä omasta ja rykmentin kunniasta. Minä en voinut
olla yhtä mieltä siinä asiassa.
Minulle ilmoitettiin, että voin vielä kaikki korjata, jos vielä nytkin,
näin myöhään, tahdon muodollisesti selittäidä A--vin kanssa. Minä en
sitä tahtonut ja kieltäydyin siitä ylpeästi, sillä olin kovin
suutuksissani. Sen jälkeen ha'in oitis virkaeron -- ja siinä koko
juttu. Minä erosin ylpeänä, vaan henkisesti masennettuna. Minä
lannistuin sekä tahtoni että ymmärrykseni suhteen. Silloin sattui
juuri, että lankoni Moskovassa oli tuhlannut pienen omaisuutemme ja
minunkin osani siitä, joka oli hyvin pieni, mutta minä jäin kuin
jäinkin kopekatta kadulle. Minä olisin voinut ruveta yksityiseen
palvelukseen, vaan en huolinut loistavaa sotilaspukua kannettuani, enkä
voinutkaan ruveta johonkin rautatien virkaan. Ja siis -- häpeä kuin
häpeä, epäkunnia kuin epäkunnian lankeemus kuin lankeemus ja mitä
pahempi, sitä parempi, -- niin minä valitsin. Sitte seurasi kolme
synkkien muistojen vuotta sekä olo Wjasemskin kartanossakin.
Puolitoista vuotta sitte kuoli Moskovassa rikas eukko, kummini; hän
kuoli odottamatta ja jätti muun muassa minullekin jälkisäännöksen
mukaan kolme tuhatta ruplaa. Minä mietin ja silloin ratkaisinkin
kohtaloni. Minä päätin au'aista lainakassan, pyytämättä ihmisiltä
anteeksi; rahaa ja sitte oma nurkka ja -- uusi elämä kaukana entisistä
muistoista, se oli aikeeni. Sillä välin vaivasi minua kuitenkin joka
hetki, joka minuutti synkkä mennyt aika ja kunniani i'äksi turmeltunut
maine. Mutta silloin minä nain. Sattumako vai ei -- en tiedä. Mutta
tuodessani hänen talooni, tahdoin tuoda sinne ystävän, sillä kovin
tarvitsin ystävää. Mutta minä näin selvään, että ystäväni oli
valmisteltava, viimeiseltä voitettavakin. Ja voinkos minä niin
kerrassaan selittää jotakin tuolle kuusitoistavuotiaalle ja
vakuutuksiinsa perehtyneelle? Kuinka olisin voinut, esimerkiksi, ilman
tuota satunnaista hirveää revolverikohtausta, vakuuttaa hänelle, ett'en
ole pelkuri ja että minua väärin luultiin rykmentissä pelkuriksi? Mutta
kohtaus sattui parhaaseen aikaan. Kestettyäni sen, sain kostetuksi koko
synkän edellisyyteni. Ja vaikka ei kukaan muu siitä saanut tietää, niin
saihan ainakin _hän_, ja se oli kaikki, mitä tahdoin, sillä hän oli
kaikki minulle, haaveitteni koko tulevaisuuden toivo! Hän oli ainoa
ihminen, jonka valmistin itselleni, enkä toista tarvinnutkaan, -- ja
hän se kaikki sai tietääkin, hän sai tietää ainakin, että väärin oli
rientänyt yhdistymään minun vihollisteni joukkoon. Tämä ajatus
ihastutti minua. Hänen silmissänsä en enää saattanut olla konna, vaan
ehkä kummallinen ihminen ainoastaan, mutta tämä ajatus nyt, kaiken sen
jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei miellyttänyt minua ollenkaan niin
paljon: kummallisuus ei ole vika, päinvastoin, se toisinaan paljon
viehättää naisen luonnetta. Sanalla sanoen, minä lykkäsin tahallani
toistaiseksi ratkaisun; mikä oli tapahtunut, oli kylliksi rauhalleni ja
siinä oli kylliksi paljo kuvia ja aineksia haaveilulleni. Sepäs se
onkin ilkeintä, että olen haaveksijaa: itselläni oli kylliksi aineksia,
ja hänestä ajattelin minä, että kylläpähän _odottaa_.
Siten kului koko talvi ikäänkuin jotakin odottaessa. Minä katselin
häntä mielelläni salaa, kun hän istui siinä pienen pöytänsä ääressä.
Hän teki työtä, ompeli liinavaatteita ja iltasin lueskeli toisinaan
kirjoja, joita hän otti kaapistani. Kirjojen valintakin kaapista näkyi
myöskin todistavan minun edukseni. Hän ei käynyt melkein missään.
Hämärän tullen päivällisen jälkeen saatoin minä häntä joka päivä
kävelemään ja me jalotteliimme, vaan ei aivan äänetöinnä, niinkuin
ennen. Minä varsinkin koetin olla olevinani, niinkuin emme olisi olleet
vaiti, vaan puhelleet, mutta, niinkuin jo sanoin, niin teeskentelimme
molemmat, ett'emme olleet varsin puheliaita. Minä tein sen tahallani ja
hänelle, ajattelin minä, on välttämätöintä "antaa aikaa." Tietysti on
kummallista, ett'ei kertaakaan, aina talven loppuun asti, johtunut
mieleeni, että noin salakättä rakastin katsella häntä, vaan ett'en
ainoatakaan hänen katsettansa koko talven ajalla huomannut minuun
luoduksi! Minä ajattelin, että tämä oli arkuutta hänessä. Sitä paitse
oli hän kovin aran ja ujon näköinen, kovin voimatoin tautinsa jälkeen.
Ei, parempi on odottaa, niin -- niin "hän itse yht'äkkiä tulee
luokseni"...
Tämä ajatus hurmasi minua äärettömästi. Lisään vielä, että toisinaan
ikäänkuin tahallani yllytin itseäni ja todellakin saatoin henkeni ja
ymmärrykseni niin pitkälle, että ikäänkuin pahastuin häneen. Ja tätä
kesti jonkun aikaa. Mutta vihani ei voinut koskaan kypsyä eikä kiintyä
sieluuni. Ja itsekin sen tunsin, että tämä oli vaan ikäänkuin leikkiä.
Ja silloinkaan, vaikka avion rikoinkin, -- ostamalla sängyn ja tuon
väliseinän, niin en konsanaan, en konsanaan voinut pitää häntä
rikoksellisena. Eikä sentähden, että kevytmielisesti olisin hänen
rikostaan tuominnut, vaan sentähden, että ai'oin täydellisesti hänelle
anteeksi antaa, jo ensi päivästä saakka, jo ennenkuin sängynkään ostin.
Sanalla sanoen, se oli omituisuus minun puolestani, sillä minä olen
siveellisen ankara. Päin vastoin oli hän silmissäni niin voitettu, niin
lannistettu, niin masennettu, niin että minun tuli häntä toisinaan
tuskallisen sääli, vaikka minua sen ohessa toisinaan pelkästään
miellyttikin ajatus hänen masentumisestaan. Tämä ajatus meidän
eriarvoisuudestamme miellytti minua....
Sattuipa, että minä sinä talvena sain tahallani tehdä muutamia hyviä
töitä. Minä annoin anteeksi kaksi velkaa ja annoin rahaa eräälle
köyhälle naiselle ilman panttia. Minä tästä en puhunut vaimolleni
mitään enkä tehnytkään niitä ollenkaan sentähden, että hän saisi
tietää; vaan tuo nainen tuli itsekin kiittämään ja milt'eipä
polvillaan. Sillä lailla tuli se ilmi; minusta näytti, että vaimoni
todellakin mielihyvällä otti vastaan tämän tiedon.
Vaan kevät lähestyi, oli jo huhtikuu puolivälissä, sisäikkunat otettiin
pois ja aurinko alkoi kirkkain sätein valaista hiljaisia huoneitamme.
Mutta edessäni riippui verho, joka sokaisi järkeäni. Onnetointa,
hirveätä verhoa! Kuinka kävikään, niin se yht'äkkiä putosi silmieni
edestä ja minä aloin yht'äkkiä nähdä ja ymmärsin kaikki. Oliko se
sattumus, vai oliko määrätty hetki tullut, vai auringon sädekö lie
sytyttänyt tylsyneessä jäljessäni ajatuksen ja aavistuksen? Ei, ei se
ollut ajatus eikä aavistus, vaan joku hermo alkoi minussa yht'äkkiä
liikkua, melkein jo kuollut hermo värähti ja virkosi ja valaisi koko
tylsyneen sieluni ja pirullisen ylpeyteni. Minä ikäänkuin hypähdin
silloin paikaltani. Ja tämä tapahtuikin yht'äkkiä ja odottamatta. Se
tapahtui iltapuoleen, noin viiden aikaan päivällisen jälkeen...