Naimatarjoomus.
"Salaisuuden", jonka sain kuulla hänestä, selitän tässä
lyhykäisyydessä: hänen isänsä ja äitinsä olivat jo ammoja aikoja
kuolleet, kolme vuotta jo ennenkuin hän jäi kunnottomien tätiensä luo.
Onpa liian vähäkin sanoa heitä kunnottomiksi. Toinen heistä oli leski,
jolla oli iso perhe -- kuusi lasta, toinen toistaan pienempiä -- toinen
oli iäkäs ja häijy vanhapiika. Vaan molemmatkin olivat häijyjä. Hänen
isänsä oli ollut virkamies, kirjuri pelkästään ja ainoastaan
personallista aatelia: kaikki aivan kuin minua varten. Minä olin kuin
ylemmästä mailmasta ikään: yhtä kaikki olin virasta eronnut, loistavan
rykmentin alakapteeni perintö-aatelia, itsenäinen mies j.n.e., ja mitä
lainakassaan tuli, niin voivat tädit katsella sitä ainoastaan
kunnioituksella. Tätiensä luona oli hän ollut kolme vuotta orjuudessa,
vaan oli kuitenkin jossakin tutkinnon suorittanut, -- olipas ehtinyt
suorittaa, olipas keinon keksinyt, vaikka joka päivä armottomasti työtä
teki; -- ja se merkitsee, että hänessä löytyi pyrintöä johonkin
korkeampaan ja jalompaan! Vaan miksikäs minä sitte naida tahdoin? Vaan
minusta vähät, siitä sittemmin... Ja siitäkös sitte kysymys on! --
Tätiensä lapsia hän opetteli ja ompeli paitoja, vaan lopulta ei
ainoastaan sitä tehnyt, vaan lattioitakin pesi, hän, tuo
heikkorintainen. He häntä, suoraan sanoen, pieksivät ja soimasivat joka
leipäpalasta. Ja päättivät sillä, että aikoivat myödä hänen. Hyi! Minä
jätän mainitsemattakin sellaisen häpeän. Sittemmin kertoi hän minulle
tarkkaan kaikki. Tätä kaikkea piti silmällä kokonaisen vuoden ajan
naapuri, muudan rihkamakauppias, joka ei kuitenkaan ollut vaan pelkkä
rihkamakauppias, sillä hänellä oli kaksi hedelmämyömälää. Hän oli jo
kaksi vaimoa menettänyt ja etsi kolmatta, ja siinäpä hän tämän
hoksasikin: "hän on, näet, hiljainen, on kasvanut köyhyydessä, ja
minähän nainkin vaan orpojani varten". Hänellä oli todellakin lapsia.
Kosi, alkoi hieroa sopimusta tätien kanssa, sitä paitse oli hän
viidenkymmenen vanha. Tyttö kauhistui. Ja siihen aikaan juuri hän alkoi
käydä luonani saadakseen ilmoituksia "Golos"-lehteen. Vihdoin alkoi hän
rukoilla tätiään, että he antaisivat hänen ajatella edes pikkaraisen
aikaa vaan. Hänelle se myönnettiin, vaan enempää ei, ja nytpä alkoivat
ahdistaa häntä: "Itsekään emme tiedä mitä suuhun panna ilman liikaakin
suuta". Minä tiesin jo kaiken tämän, vaan sinä päivänä vasta tein
päätökseni.
Iltasella tuli heille kauppias, tuoden puodistaan viidenkymmenen
kopekan edestä makeisia; tyttö istui hänelle seuraa pitämässä, kun minä
kutsutin hänen Lukerialla kyökistä ulos ja käskin kuiskuttamaan
hänelle, että minä olin portilla ja halusin sanoa hänelle jotakin heti
paikalla. Minä olin silloin itseeni hyvin tyytyväinen. Ja ylipäänsä
olin koko sen päivän hirveän tyytyväinen.
Siinä portilla selitin minä Lukerian läsnä ollessa hänelle, joka jo oli
hämmästynyt siitä, että olin kutsuttanut hänen ulos, selitin että pidin
onnena ja kunniana... Toiseksi, ett'ei hän kummastelisi tapaani, että
minä näin portilla... ja että minä olen rehellinen mies ja olen asiasta
selon ottanut. Enkä minä valehdellutkaan, sanoessani olevani rehellinen
mies. Vaan siitä vähät! Ja puhuinpa en ainoastaan soveliaalla tavalla,
s.o. osoittaen olevani hyvin kasvatettu ihminen, vaan olipa kosimiseni
omituinenkin, ja se on pääasia. Vai onko paha sitä tunnustaa? Minä olen
tahtonut tuomita itseäni ja teenkin sen. Minun tulee puhua sekä
vastaan että myötä, ja niin puhunkin. Perästäpäin muistelen tätä
mielihyvillänikin, vaikka se on tyhmää: minä ilmaisin silloin suoraan,
häpeämättä, että, ensiksikin, en ole varsin lahjakas, en varsin viisas,
kentiesi, en varsin hyväluontoinenkaan, vaan helppohintainen egoisti
(minä muistan tämän lausuman, minä keksin sen silloin sinne mennessäni
ja olin tyytyväinen) ja että minussa ehkä on monta hyvin pahaa puolta
muissa suhteissa. Kaiken tämän sanoin omituisella ylpeydellä, --
tiettyhän se on kuinka semmoista sanotaan. Luonnollisesti minulla oli
niin paljon ymmärrystä, että, ilmaistuani jalosti puutteeni, en
jättänyt ilmaisematta ansioitanikaan: "vaan sen sijaan, muka, on
minulla sitä ja sitä ja sitä". Minä näin, että hän vielä pelkäsi
hirveästi, mutta minä en lieventänyt mitäkään, vaan vieläpä, sen
nähdessäni, varta vasten lisäsin kovuutta: sanoin suoraan, ett'ei hänen
tarvitse nälkää nähdä, vaan mitä pukuihin, teaatteriin ja tanssijaisiin
tuli, -- niin siitä ei puhettakaan; kentiesi vast'edes, kun olisin
tarkoitukseni saavuttanut. Tämä ankara puheen tapa kasvoi yhä
kasvamistaan. Minä lisäsin, ja myöskin aivan kuin sivumennen, että jos
olin ryhtynyt tällaiseen toimeen, s.o. lainakassan pitäjäksi, niin oli
minulla vaan muudan tarkoitus, oli muka muudan sellainen seikka... Vaan
minulla oli oikeuskin niin puhua, sillä minulla oli todellakin muudan
sellainen tarkoitus ja sellainen seikka. Odottakaahan, hyvät herrat,
minä olen koko ikäni vihannut tällaisia kassoja, vaan vaikka todella on
naurettavaa puhua itsekseen salaperäisesti, niin sittenkin olen
tahtonut "kostaa yhteiskunnalle". Se on totta, totta, totta! Senpä
tähden hänen sukkeluutensa sinä aamuna siitä, että minä muka "kostan",
oli häijysti sanottu minua vastaan. S.o. näettekö, jos olisin sanonut
hänelle suoraan: "Niin kylläkin, minä kostan yhteiskunnalle", niin
olisi hän purskahtanut nauruun, kuin eräänä aamuna, ja silloin se olisi
todellakin ollut naurettavaa. Vaan saattoipas syrjäisillä viittauksilla
ja lausumalla salaperäisiä sanoja, kiihottaa hänen mielikuvitustansa.
Sitä paitse en enää pelännyt mitäkään: tiesinhän minä, että tuo lihava
kauppias oli hänelle joka tapauksessa inhoittavampi minua ja että minä,
portilla seisoessani, olin hänelle kuin pelastuksen enkeli. Sen minä
kyllä ymmärsin. Oi, konnuudet ihminen ymmärtää erinomaisen hyvin! Mutta
olikos se sitte konnuutta? Kuinka siinä on ihmistä tuomittava? Enkös
minä sitte häntä jo silloin rakastanut?
Odottakaahan: tietysti minä en silloin maininnut hänelle hyvänteosta
puolta sanaakaan; päin vastoin, aivan päin vastoin: "kiitollisuuden
velassa olen, muka, minä ettekä te?" Sen minä lausuin suorin sanoinkin,
en malttanut olla sanomatta, ja se näytti, kentiesi, typerältä, sillä
huomasin hänen kasvoissansa pikaisen rypyn. Mutta kokonaisuudessa oli
voitto kuitenkin minun puolellani. Odottakaahan: jos kerran muistelen
kaikkea tätä törkyä, niin mainitsen viimeisenkin sikamaisuuden: minä
seisoin siinä ja päässäni liikkui ajatus: sinä olet pitkä, muhkea mies,
hyvin kasvatettu ja -- ja, vihdoin, kerskaamatta puhuen, et ole
ollenkaan ruma. Semmoista silloin ymmärrykseni soitteli. Tietysti hän
minulle siinä portilla sanoi: otan. Vaan... vaan minun täytyy lisätä:
hän ajatteli siinä kauvan, ennenkuin sen sanoi. Niin mietti, niin
mietti, että minä jo olin kysyä: "no, kuinkas?" -- enkä malttanutkaan,
vaan niin komeasti kysäsin: "no kuinkas sitä?"
-- Odottakaa, minä mietin, vastasi hän.
Ja niin vakavat olivat hänen somat kasvonsa, niin, että -- mitä kaikkia
niissä olisinkaan jo silloin voinut nähdä! Vaan minäpä pahastuin:
"vai", ajattelin mini, "horjuu hän minun ja tuon kauppiaan välillä?"
Oi, silloin minä en vielä käsittänyt! En mitään, en mitään minä silloin
vielä käsittänyt! Tähän päivään saakka en ole mitään käsittänyt! Minä
muistan, että Lukeria juoksi minun jälkeeni, kun jo olin mennyt pois,
seisautti minut tiellä ja sanoi kiireissään: "Jumala palkitsee teitä,
herra, että otatte meidän kauniin neitimme, vaan älkää hänelle siitä
mitään puhuko, hän on niin ylpeä".
Ylpeä! Minä, näet, itsekin rakastan hieman ylpeitä. Ylpeät ovat
erittäinkin kauniita, kun... no kun ei enää epäile vallastaan heidän
yli, eikö niin? Oi kelvotointa, kömpelöä ihmistä! Oi kuinka minä olin
tyytyväinen! Tiedättekö, että hän, kun hän siinä portilla seisoi
miettien, antaisiko minulle myöntävän vastauksen, vai ei, ja minä
ihmettelin, tiedättekö, että hän silloin saattoi ajatella näin: "Jos
kerta onnettomuus on tullakseen kumpaisellakin taholla, niin eikö ole
parempi suoraan valita pahempi, s.o, tuo lihava kauppias; lyököönpähän,
muka, pikemmin humalainen minut kuoliaaksi!" Vai, kuinka luulette,
saattoihan hän niin ajatella?
Ja nytkään en ymmärrä mitäkään! Minä sanoin vast'ikään, että hän
saattoi niin ajatella: valitako kahdesta onnettomuudesta pahempi, s.o.
kauppias. Vaan kumpi oli hänelle silloin pahempi? Kauppiasko vai
Goetheä siteeraava lainanantaja? Se on vielä kysymys! Mikä kysymys?
Sitäkään et ymmärrä: vastaus makaa pöydällä ja sinä sanot: kysymys!
Vaan minusta vähät! Minusta ei ole puhettakaan. Ja, parhaaksi, mitä
minä nyt siitä -- minustako puhe on vai ei? Sitäpä en osaa ollenkaan
ratkaista. Parempi olisi panna maata. Päätäni kovin kivistää...