Kunnollisin ihminen vaan itsekään en usko.
Minä en nukkunut. Ja vieläkös sitä, kun päässä sellainen valtimus
sykkii. Tahdon muistella tätä kaikkea lokaa. Oi, sitä lokaa! Oi, mistä
lo'asta minä silloin hänen vedin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se, antaa
arvo teolleni!... Minua miellytti myös monta seikkaa, esimerkiksi se,
että minä olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Tämä
minua viehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.
Minä tahdoin, esimerkiksi, viettää häät _à l'anglaise_, s.o. aivan
kahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen
oli Lukeria, ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi Moskovaan
(sinne minulla oli parahaksi asiaa) johonkin hotelliin kahdeksi
viikoksi asumaan. Vaan hän vastusti sitä, ei suostunut ja minun täytyi
mennä tätien luo kunnioitustani osoittamaan aivan kuin olisin heiltä
saanut hänen. Minä myönnyin ja osoitin tädeille asianomaista
kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille luontokappaleille kullekin sata
ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti kuitenkaan hänelle mitään
sanomatta, etten pahoittaisi häntä näiden halpojen asioiden kautta.
Tädit kävivät oitis pehmeiksi, kuin silkki. Riideltiinpä
myötäjäisistäkin: hänellä ei ollut niin mitään, vaan eipä hän mitään
tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin vakuuttaa häntä, että ilman
mitään ei käynyt laatuun ja kapiot tein minä, sillä kukapa hänellä
olisi muutoin mitään tehnyt? Vaan minusta vähät. Kuitenkin ehdin minä
silloin lausua muutamia mielipiteitäni, että hän ainakin ne tietäisi.
Ehkäpä liiaksikin kiirehdin. Pääasia on, että hän alusta alkaen osoitti
rakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltasin, kun
tulin, otti hän minua ihastuneena vastaan, kertoi minulle jokeltaen,
(niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, nuoruudestaan,
kodistaan, isästään ja äidistään. Vaan minä valoin koko tuon hurmoksen
kerrassaan kylmällä vedellä. Ja tämä minun mielipiteeni olikin.
Ihastuksiin vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla, tietysti...
mutta kuitenkin huomasi hän pian, että oli ero välillämme ja että minä
olin -- arvoitus. Ja sitäpä minä pääasiallisesti tahdoinkin! Ehkäpä
vaan arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin! Ensiksi,
ankaruus, -- ankaruuden muodossa toin hänen taloonikin. Sanalla sanoen,
silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen, suunnittelinkin koko
systeemiin. Ja ilman mitäkään väkinäisyyttä valui se itsestään esiin.
Eikä muutoin ollakaan saattanut, minun täytyi tehdä tämä systeemi
vastustamattomasta syystä, vaan mitäs minä, todella, herjaankaan
itseäni! Systeemi oli oikea. Vaan ei, kuulkaahan, jos kerran ihmistä
tuomitsee, niin tuomittakoon, asiaa tuntien... Kuulkaahan:
Kuinkas sitä alkaisin, sillä se on hyvin vaikeaa. Kuu alkaa
puolustaida, niin se se vaikeaa onkin. Näettekös: nuoriso halveksii
esimerkiksi rahaa, -- vaan minä ylistin oitis rahoja; annoin arvoa
rahoille. Ja niin ylistelin, että hän alkoi yhä enemmän olla vaiti.
Siristi vaan suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti.
Näettekös: nuoriso on jalomielinen, se hyvä nuoriso, näet, se on
jalomielinen! ja kiivas, mutta suvaitsevaisuutta siinä löytyy vähän;
niin pian kuin jokin vaan ei ole niin, niin on ylenkatse valmis. Ja
minä taas tavoittelin suuruutta, tahdoin istuttaa suuruutta suorastaan
sydämmeen, istuttaa sitä sydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Minä
otan kehnon esimerkin: kuinka minä, esimerkiksi, olisin selittänyt
lainakassani sellaiselle luonteelle? Tietysti en minä sitä ottanut
suorastaan puheeksi, sillä muutoin olisi näyttänyt, että minä pyysin
anteeksi lainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni,
ylpeästi, puhelin melkein vaitiolemalla. Ja minä olen mestari
vaitiolemalla puhumaan, minä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa
itsekseni näytellyt vaitiolemalla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi,
olenhan minäkin ollut onnetoin! Minä olen ollut kaikkien hylkäämä ja
unhottama, eikä kukaan, ei kukaan sitä tiedä! Ja yht'äkkiä on tuo
kuusitoista vuotias haalinut kokoon minusta kaikellaisia
yksityis-asioita kelvottomilta ihmisiltä ja luulee tietävänsä kaikki,
vaikka kaikkein salaisin, kuitenkin, on jäänyt tämän miehen sydämmen
sopukkaan! Vaan minä vaan olin vaiti, ja varsinkin, varsinkin hänen
kansansa olin vaiti, ihan eiliseen päivään asti, -- vaan miksikä olin
vaiti? Ylpeydestä vaan. Minä tahdoin, että hän itse saisi tietää, ilman
minutta, vaan ei enää kelvottomien ihmisten kertomuksista, mutta että
itse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin! Ottaessani hänen talooni,
tahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Minä tahdoin, että
hän seisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta -- ja minä
ansaitsin sitä. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut
joko kaikkia tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, ett'en tahtonut puolta
onnea, vaan kaikkia -- sen tähden juuri olinkin pakotettu silloin siten
toimimaan: "että, näet, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!" Sillä,
myöntäkäähän itse, että jos itse olisin ruvennut hänelle selittämään ja
kuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan -- niin olisi se
ollut sama, kuin jos olisin almua pyytänyt... Vaan mitäpäs... vaan
mitäpäs minä siitä puhun!
Tuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Minä ilmoitin hänelle silloin suoraan
ja säälimättä (ja minä panen painon siihen, että tein sen säälimättä)
parilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on oiva asia, vaan ett'ei
se maksa niin niitäkään. Ja miksikä ei maksa? Siksi, että sen helpolla
saapi, ilman elämän kokemusta; kaikki tämä on, niin sanoakseni,
"olemisen ensimmäisiä tuntemia", vaan katsotaanpas heitä työssä! Olla
jalomielinen on aina helppo asia, jopa elämänsäkin uhrata -- ja sekin
on helppoa, sillä siinä veri kiehuu ja voimia on ylenmäärin, kauneutta
hirveästi mieli tekee! Eikäpä, vaan ottakaapa sitte jalomielinen
urostyö, hyvin vaikea, hiljainen, huomaamatoin, loistotoin, herjattu,
semmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde
pisaraakaan, -- jossa te, loistava mies, olette konnana kaikkien
silmissä, vaikka olette rehellisin ihminen mailmassa, -- niin
koettakaapa silloin siihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla! Ja
minä, minä en ole koko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä toimessa
taistellut... Alussa riiteli hän hirveästi vastaan, vaan sitte alkoi
olla vaiti, jopa ihan kokonaan, silmiänsä vaan kovin siristi
kuunnellessaan, suuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja... ja paitse
sitä huomasin minä yhtäkkiä tuon epäluottoisan, äänettömän, pahan
hymyn. Ja tämä hymy huulilla astui hän talooni. Totta on sekin, ettei
hänellä ollut enää minne mennä...