Kuka minä olin ja kuka hän on.
... Niin kauan, kuin hän vielä on täällä, -- on kaikki vielä hyvin,
voin käydä häntä katsomassa tuon tuostakin; vaan kun hän huomenna
viedään pois ja -- mitenkäs minä silloin yksin jään? Hän on nyt salissa
pöydällä, kahdella yhteen pannulla pelipöydällä, vaan huomenna
valmistuu arkku, valkoinen, valkoinen arkku... silkillä verhottu, vaan
enhän minä siitä... Minä vaan kävelen kävelemistäni ja tahdon tehdä
itselleni tästä selkoa. Nyt olen jo kuusi tuutia tahtonut sitä tehdä,
vaan en saa ajatuksiani kootuiksi yhteen kohtaan. Seikka on se, että
minä vaan yhä käyn ja käyn... Vaan se tapahtui näinikään. Annahan minä
kerron sen järjestyksessä. (Järjestys!) Hyvät herrat, minä en ole
mikään kirjailija, sen te kyllä huomaatte, vaan olkoonhan, minä kerron
kuitenkin, niinkuin asian ymmärrän. Ja siinäpä koko kauhu onkin, että
minä ymmärrän kaikki liian hyvin! Jos, tuota, tahdotte tietää, s.o. jos
alkaa asian alusta, niin kävi hän silloin vaan luonani tavaroita
panttaamassa voidakseen panna "Golos"-lehteen ilmoituksia, että, näet,
niin ja niin, muudan kotiopettajatar, suostuu matkustamaan ja opetusta
kotona antamaan j.n.e., j.n.e. Näin oli asia ihan alussa enkä minä
tietysti eroittanut häntä muista; tuli kuin muutkin ja niin edespäin.
Vaan sitte aloin eroittaa. Hän oli tuollainen solakka, valkoverinen,
keskikasvuinen, minun kanssani aina kömpelömäinen, ikäänkuin häpeilevä
(luulenpa, että hän oli kaikkien vieraiden kanssa samanlainen, ja minä
olin hänelle, tietysti sama, kuin kaikki muutkin, s.o. jos ottaa
ihmisenä, eikä lainanantajana). Niin pian kuin hän oli saanut rahansa,
kääntyi hän heti ja meni pois. Ja aina ääneti. Toiset aina kiistelivät,
pyytelivät lisää, tinkivät itselleen enempää; vaan hän ei koskaan,
mitä annettiin... Minä varmaan vaan hämmennyn... Niin minua
kummastuttivat kaikista enin hänen panttinsa: hopeiset kullatut
korvarenkaat, huononpuoleinen medaljonki, -- parinkymmenen kopekan
arvoisia kaluja. Kyllä hän itsekin tiesi niiden olevan sen arvoisia,
vaan hänen kasvoistansa näin niiden olevan hänelle kalliita, -- ja
todellakin oli tämä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä isältänsä ja
äidiltänsä. Sen sain perästäpäin tietää. Kerran vaan minä uskalsin
hymähtää hänen kapineillensa. Se on... näettekö, sitä minä en koskaan
muutoin tee, vaan olen aina kohtelias yleisöä kohtaan, puhun vähän,
kohteliaasti ja ankarasti. "Ankarasti, aina ankarasti".
Mutta kerran toi hän minulle jätteitä (aivan sananmukaisesti) vanhasta
oravannahkaturkista, ja silloin minä en voinut pidättää itseäni, vaan
sanoin hänelle jotakin, ikäänkuin sukkeluuden tapaista. Hyvänen aika,
kuinka hän punastui! Hänellä oli suuret siniset miettiväiset silmät,
mutta nepäs silloin alkoivat hehkua! Vaan eipäs sanonut sanaakaan, otti
vaan "jätteensä"; ja -- meni tiehensä. Sillä kertaa minä tarkastin
häntä ensiksi erityisellä tavalla ja aloin ajatella hänestä sellaista,
s.o. juuri semmoista erityistä. Niin, muistanpa minä vielä
vaikutuksenkin, s.o. niin sanoakseni, sen päävaikutuksen, kaiken
synteesin: näet, että hän oli hirveän nuori, niin nuori, että oli kuin
neljäntoista vuotias ikään. Ja kuitenkin oli hän silloin jo kolmea
kuukautta vailla kuusitoista. Vaan enhän minä tätä aikonut sanoa, eikä
se synteesi ollenkaan ollutkaan. Seuraavana päivänä tuli hän taas.
Sittemmin sain minä tietää, että hän oli käynyt turkkineen
Dobronravovin ja Moserin luona, mutta paitse kultakaluja eivät he ota
mitään vastaan eivätkä siis puhumaankaan ruvenneet. Minä olin häneltä
kerran ottanut vastaan kameenkin [eräs jalokivi] (ihan kelvottoman) --
ja huomattuani sen sitte, kummastuin itsekin: paitse kultaa ja hopeaa
en minäkään mitään ota panttiin, vaan häneltä otin kameen. Tämä oli
silloin hänestä se toinen ajatus, sen muistan.
Sillä kertaa, s.o. Moserilta tullessaan, toi hän minulle merenkullasta
tehdyn hammasluun sikaria varten -- jonkin joutavan kapineen, joka
olisi semmoisten kerääjälle kelvannut, vaan meille ei ollut minkään
arvoinen, sillä mehän vaan huolimme kultakaluista. Koska hän nyt tuli
tuon eilisen kapinan jälkeen, niin otin minä häntä ankarasti vastaan.
Ankaruuteni, näet, on kuivassa kohtelussa. Vaan antaessani hänelle
kaksi ruplaa, en kuitenkaan malttanut olla hänelle sanomatta hiukan
närkästyneellä äänellä: "tämän teen ainoastaan teille! Moser ei
semmoista kalua ottaisi vastaankaan". "Teille" -- sanalle panin
erityisen painon, ja juuri vississä tarkoituksessa. Olin, näet,
vihoissani. Hän punastui taas kuultuaan tämän "teille"-sanan, oli
vaiti, mutta ei viskannut pois rahoja, vaan otti, -- sitä se köyhyys
on! Vaan sekös punastui! Minä käsitin, että olin loukannut häntä. Vaan
kun hän oli mennyt pois, niin kysyin itseltäni yht'äkkiä: "tokko tämä
voitto hänen ylitsensä todellakin maksaa kahta ruplaa?" He, he, he!
Muistan, että juuri tämän kysymyksen tein kaksi kertaa: "maksaako?
maksaako?" Ja nauraen ratkaisin sen itsekseni myöntävästi. Hyvin
silloin olin iloissani. Eikä se ollut mikään häijy tunne; minä tein sen
tahallani, varta vasten tahdoin koetella häntä, sillä minussa alkoi
yht'äkkiä liikkua omituisia ajatuksia hänestä. Tämä oli kolmas
erityinen ajatukseni hänestä.
... Ja siitä se kaikki sitte alkoikin. Tietysti minä oitis koetin ottaa
selkoa kaikista asioista salaa ja odotin hänen tuloansa hyvin
kärsimättömänä. Minäpä aavistinkin, että hän tulisi kohta. Ja kun hän
tuli, ryhdyin hänen kanssansa ystävälliseen puheluun tavattoman
kohteliaasti. Minä, näet, olen saanut hyvän kasvatuksen ja osaan
käyttäytyä. Hm... Silloinpa juuri minä oivalsin, että hän on hyvä ja
lempeäluontoinen. Hyvät ja lempeäluonteiset eivät pane kauan vastaan ja
vaikka yleensä eivät ole varsin avosydämisiä, niin eivät osaa ollenkaan
välttää puhelua: vastaavat saidasti, vaan vastaavat kuitenkin, ja mitä
etemmä, sitä enemmän, vaan ei saa itsekään väsyä, jos jonkin perille
pyrkii. Tietysti ei hän minulle mitään selittänyt. Perästä päin vasta
sain niinä tietää tuosta "Golos"-lehdestä ja kaikesta. Silloin pani hän
lehteen ilmoituksia tuon tuostakin, alussa, tietysti, ylpeästi:
"kotiopettajatar, muka, suostuu matkustamaan, vastaus ehdoista
lähetettävä suljetussa kirjeessä", vaan sittemmin: "suostuu kaikkiin,
sekä opettamaan että seuranaiseksi, sekä taloutta että sairasta
hoitamaan, ja ommella osaa", j.n.e., j.n.e., kaikki, niinkuin on
tavallista! Tietysti lisättiin tämä kaikki ilmoituksiin eri kerroilla,
vaan kun lopuksi epätoivo valtasi, niin suostui jo "palkatta,
leivästä". Vaan ei saanut paikkaa! Silloin päätin minä tehdä viimeisen
koetuksen: otin yht'äkkiä sen päivän numeron ja näytin hänen
ilmoituksensa: "Nuori nainen, täysi orpo, etsii paikkaa pienten lasten
opettajattarena, mieluimmin iäkkään leskimiehen luona. Osaa auttaa
talouden hoitamisessa".
-- Näettekös, tämä ilmoitus on painettu tänä aamuna, ja iltasella hän
saa varmaan jo paikan. Niin sitä pitää ilmoittaa!
Hän punastui taas, taas alkoivat hänen silmänsä hehkua, hän kääntyi ja
meni oitis pois. Minä olin hyvin mielissäni. Muutoin olin jo varma
kaikesta enkä pelännyt mitään: hammasluistahan ei kukaan huoli. Ja
hammasluuthan olivat häneltä jo lopussa. Niinpä kävikin, kolmantena
päivänä taas tulikin, ihan kalpeana, hädissänsä, -- minä käsitin, että
hänelle oli jotakin tapahtunut kotona, ja niinpä todella laita olikin.
Selitän heti, mitä oli tapahtunut, mutta ensiksi tahdon vaan muistella,
kuinka yht'äkkiä osasin kohota hänen silmissänsä. Päähäni pälkähti
yht'äkkiä tuuma. Asian laita oli se, että hän toi tämän jumalan-kuvan
(raskitsipa tuoda)... Vaan, kuulkaahan! kuulkaahan! Nyt se jo alkaa,
tähän asti olen vaan sekaantunut... Seikka on se, että tahdon mainita
kaikki, jokaisen pienimmänkin seikan, joka ainoan piirteen. Minä tahdon
vaan yhteen kohtaan koota ajatukseni, vaan -- en voi, mutta kas tässä
yksityisseikat...
Neitsyt Marian kuva... neitsyt Maria lapsen kanssa, vanha
perheenomaisuus, varustettu kulloitetulla hopeaympäryksellä, -- maksaa
-- no, noin kuusi ruplaa se maksaa. Minä näin, että kuva oli hänelle
kallis, vaan hän tahtoi pantata kaikki, ottamatta kehystä pois. Minä
sanoin hänelle: parempi olisi ottaa kehys pois ja pitää kuva;
jumalankuvaa on kuitenkin, tuota, niinkuin vaikea...
-- Onkos se kielletty?
-- Eikä ole kielletty, mut' niin vaan, ehkä, te itse... --
-- No, ottakaa pois se.
-- Tiedättekö mitä, minä en ota sitä pois, vaan panen sen tuonne
jumalankuva-kaappiin, -- sanoin minä, mietittyäni, -- muiden kuvien
joukkoon, lampun alle (minulla paloi aina lamppu konttoorini ollessa
auki), ja ottakaa nyt vaan kymmenen ruplaa:
-- Minä en tarvitse kymmentä, antakaa vaan viisi, kyllä minä sen
lunastan varmaan.
-- Vai kymmentä ette tahdo? Kuva sen kuitenkin maksaa, -- lisäsin minä,
huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli vaiti.
Minä toin hänelle viisi ruplaa.
-- Älkää ylenkatsoko ketäkään, minä olen itse ollut samassa pälkähässä,
vieläpä pahemmassakin, ja jos nyt näette minut tällaisessa toimessa...
niin tapahtuu se seurauksena siitä, mitä olen kärsinyt...
-- Te kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut yht'äkkiä,
hyvin pilkallinen hymy huulilla, jossa, muutoin, oli paljon viatonta
(s.o. ylipäänsä vaan, sillä silloin ei hän ollut vielä tehnyt eroitusta
minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi melkein loukkaamatta.)
Vai niin, ajattelin minä, vai sellainen sinä olet, luonteesi tulee
ilmi, uuden suunnan ihmisiä ollaan.
-- Näettekö, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi
salamielisesti: "Minä -- minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa
suo, vaan aina hyvää luo"...
Hän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, vaan tässä
katseessa oli kuitenkin paljon lapsellista.
-- Odottakaa... Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen
jossakin...
-- Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles
itsensä Faustille. Oletteko Faustia lukenut?
-- E-en tarkkaan.
-- Se on, ett'ette ole sitä ollenkaan lukenut. Vaan se on teidän
luettava. Mutta minä näen taas huulillanne pilkallisen piirteen.
Pyydän, älkää luulko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että,
kaunistaakseni lainanantajan virkaani, tahtoisin esiintyä teille
Mefistofeleena. Lainanantaja pysyy sinänsä. Se me kyllä tiedetään.
-- Te olette niin kummallinen... Enhän minä tahtonut ollenkaan sanoa
teille mitään sellaista...
Hän tahtoi sanoa: Minä en odottanut, että te olisitte sivistynyt
ihminen, vaan hän ei sitä sanonut; kuitenkin tiesin minä, että hän niin
ajatteli. Minä olin häntä kovin kummastuttanut.
-- Näettekö, huomautin minä, joka alalla voipi tehdä hyvää. Minä en,
tietysti, puhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa vaan...
-- Tietysti voi jokaisella paikalla hyvää tehdä; sanoi hän, luoden
minuun nopean ja läpitunkevan katseen. "Niin juuri, jokaisella
paikalla", lisäsi hän yht'äkkiä. Oi, minä muistan, minä muistan kaikki
nuo silmänräpäykset! Ja tahdon lisätä, että kun tuo nuoriso, tuo
herttainen nuoriso tahtoo sanoa jotakin viisasta ja sattuvaa, niin se
yht'äkkiä osoittaa liian suoraan ja selvään kasvoissaan, että: "kas
nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin viisasta ja sattuvaa" -- eikä
tämä ole kerskaavaisuutta niinkuin meikäläisellä, vaan näkyy
suorastaan, että he itse pitävät sitä arvossa, ja uskovat, ja
kunnioittavat, ja luulevat, että muutkin aivan samallalailla sitä
kunnioittavat. Oi sitä suoramielisyyttä! Silläpä sitä voittaakin. Ja
hänessäpä se oli ihanaa!
Muistan kaikki, en mitään ole unhoittanut. Kun hän oli mennyt ulos,
tein oitis päätökseni. Samana päivänä lähdin viimeiselle
tiedustelumatkalleni ja sain kuulla hänestä koko jäljellä olevan
salaisuuden; hänen entisen elämänsä olot olin saanut tietää Lukerialta,
joka silloin oli palvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä
sitte olin saanut puolelleni. Tämä salaisuus oli niin hirveä, ett'en
ymmärrä, kuinka enää saattoi nauraa, niinkuin hän taannoin, ja kysellä
Mefistofeleen sanoista, kun itse oli niin kauheassa tilassa. Mutta --
se on sitä nuorisoa! Juuri tätä ajattelin hänestä silloin ylpeänä ja
iloisena, sillä sehän osoitti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin
turmion partaalla, niin saivat Goethen ylevät sanat kuitenkin hänen
loistamaan. Nuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein
väärässäkin. Minä, näet, puhun vaan hänestä yksistänsä. Ja pääasia
on, että minä pidin häntä jo ikäänkuin _omanani_, enkä epäillyt
yli-vallastani. Tiedättekös, se on ylen hekumallinen ajatus, kun ei
enää epäile.
Vaan mitäs minä. Jos minä näin jatkan, niin koska minä saan kaikki
yhteen kohtaan kootuksi. Pikemmin, pikemmin -- sehän ei ollut ollenkaan
sitä, mitä ai'on sanoa.. Herra Jumala!