Porissa,
Adolf Allardt,
1887.
Tekijältä.
Pyydän anteeksi lukijoiltani, että tällä kertaa päiväkirjan
[Dostojevski julkaisi vuosina 1873, 1876 ja 1877 kuukausittain
"Kirjailijan Päiväkirja" nimisen aikakauskirjan, joka sisälsi
valtiollisia, kriitillisiä y.m. kirjoituksia. Marraskuun vihko v. 1876
sisältää yksistään tämän kertomuksen. Suomentaja.] sijasta sen
tavallisessa muodossa annan ainoastaan kertomuksen. Mutta minä olen
todellakin kirjoitellut tätä kertomusta suurimman osan kuukautta.
Kaikissa tapauksissa pyydän, ett'eivät lukijat panisi tätä pahaksensa.
Nyt itse kertomuksesta. Minä olen nimittänyt sen "fantastilliseksi",
vaikka itse pidän sen suurimmassa määrässä todenperäisenä. Vaan
fantastillista siinä löytyy todellakin, ja juuri kertomuksen itse
muodossa, jonka seikan pidän tarpeellisena edeltä päin selittää.
Asian laita on, näet, ett'ei se ole pelkästään sepitelmä eikä
muistelmakaan. Ajatelkaahan mies, jonka itsensä surmannut vaimo makaa
ruumiina pöydällä, muutamia tuntia sen jälkeen, kuin hän on
heittäytynyt ulos ikkunasta. Mies on kovin liikutettu eikä ole vielä
ehtinyt koota ajatuksiansa. Hän kävelee huoneessansa, kokien käsittää
mitä on tapahtunut, "koota ajatuksensa yhteen kohtaan". Sitä paitse on
hän täydellinen hypokondrikko, sellainen, joka puhelee itseksensä. Ja
nyt hän puheleekin itseksensä, kertoo tapauksen, selittelee sitä
itsellensä. Huolimatta näennäisestä johdonmukaisuudesta hänen
puheessansa, puhuu hän välistä ristiin sekä hänen ajatuksiinsa että
tunteihinsa katsoen. Hän milloin puolustaa itseään, milloin syyttää
vaimoaan ja vaipuu sivuseikkoihin; ja hänen puheessansa ilmestyy sekä
raakaa mieltä ja sydäntä että syvällisiä tunteita. Vähitellen hän
todellakin saapi asian selville ja ajatuksensa kootuiksi "yhteen
kohtaan". Joukko hänen herättämiänsä muistoja saattaa hänet
ehdottomasti vihdoin viimein totuuteen: totuus ylentää ehdottomasti
hänen mieltänsä ja sydäntänsä. Lopulta muuttuu kertomuksen tapakin,
verrattuna sen sekavaan alkuun. Totuus esiintyy onnettomalle jotenkin
selvänä ja näkyvänä, ainakin hänen omasta mielestänsä.
Siinä aine. Tietysti kestää kertomuksen juoksu muutamia tuntia, vuoroon
keskeytyen ja sekaantuen; milloin puhuu hän itsekseen, milloin kääntyy
hän taas ikäänkuin näkymättömän kuulijan, jonkun tuomarin puoleen. Näin
on aina laita todellisuudessakin. Jos pikakirjoittaja olisi voinut
kuunnella ja kirjoittaa kaikki paperille, niin kertomus ehkä olisi
epätasaisempi, vähemmin viimeistelty, kuin tämä on, mutta
psykoloogillinen kulku olisi minun mielestäni tullut olemaan sama. Ja
tämäpä paperille panevan pikakirjoittajan olettaminen (jonka mukaan
minä sitte olisin muodostellut, mitä oli kirjoitettu) onkin juuri se
mitä minä tässä kertomuksessa nimitän fantastilliseksi. Vaan onhan
tällaista osaksi jo usein ennenkin tavattu taiteen alalla. Victor Hugo
on mestariteoksessaan, nimeltä: "Erään kuolemaan tuomitun viimeinen
päivä", käyttänyt milt'ei samaa tapaa, ja vaikk'ei hän ole tuonut
esille pikakirjoittajaa, niin on hän olettanut vielä suuremman
epätodellisuuden, sen, näet, että kuolemaan tuomittu voi (ja että
hänellä on aikaa) kirjoittaa muistelmia ei ainoastaan viimeisenä
päivänänsä, vaan vieläpä viimeisellä hetkelläkin, jopa ihan viimeisessä
silmänräpäyksessäkin. Vaan ell'ei hän tätä olisi kuvitellut, niin ei
itse teostakaan löytyisi, -- kaikkein todenperäisintä ja
todenmukaisinta hänen kirjoittamistaan teoksista.
Ensimmäinen osa.