Kaikki he seisoivat pari sekuntia kuin halvattuina.
Asbjörn Krag oli ainoa, joka sai tajuntansa.
Hän ryntäsi heti ovelle, sai käsiinsä konstaapelin, määräsi
Taikailveilijän heti vangittavaksi. Ilveilijä ei ollut vielä ehtinyt
kovinkaan pitkälle ja hetken kuluttua näki kristianialaissalapoliisi
vangitsemisen toimitettavan. Asbjörn Krag tiesi nyt toimineensa
täydellisesti laittomasti ja äkkipikaisesti, mutta kalliin taulun
varkaus oli hänet niin yllättänyt, että hän tuskin tiesi mitä
hän tekisi. Hän piti muuten tätä vangitsemista jokseenkin
tarkoituksettomana. Huudoin ja meluin sekä poliisia vastaan
suunnattujen kompasanoin vietiin Taikailveilijä raatihuoneelle joen
toiselle puolelle.
Kristianialaissalapoliisi kääntyi sitten jälleen hollantilaiseen
salonkiin, missä konsuli ja jättiläismäinen metsänvartija kulkivat
edestakaisin aivan surun ja kauhun repiminä.
-- Miten olette hoitanut vartioimistanne! huudahti Asbjörn Krag
suuttuneesti.
-- Vartioimistani, sanoi metsänvartija ihmeissään. Olen hoitanut sitä
niin hyvin kuin olen osannut, olen ollut täällä koko ajan.
-- Mutta on mahdotonta, että te koko ajan olette voineet kiinnittää
huomiotanne tauluun.
-- En, se on totta. Minun myöskin täytyi tietysti katsoa
Taikailveilijän kujeita ja kun minä seisoin ja katselin erään pienen
ruudukon läpi, on varas ollut täällä. Mutta minä en ole mitään kuullut
ja luultavasti ette tekään, herra salapoliisi. Tehän istuitte
viereisessä huoneessa.
Asbjörn Krag tunsi näiden sanojen pisteleväisyyden eikä hän tiennyt
mitä vastaisi, sanoi vain:
-- Taikailveilijä... Niin hänet olen antanut vangituttaa.
Konsuli kääntyi hänen puoleensa.
-- Nyt vahvistautuu siis kaikki, sanoi hän, jota olen koko ajan.
epäillyt, kaikki tuo pöty Taikailveilijästä, palvelijastani,
katusoittaja raukasta oli vain järjettömyyttä. Mehän molemmin panimme
merkille ilveilijän esiintymisen hänen tehdessään konstejaan tuolla
ulkona. On aivan mahdotonta epäillä häntä osalliseksi varkauteen.
Kristianialaissalapoliisi ei vastannut. Hän meni ainoastaan sille
paikalle jossa kallis taulu oli riippunut ja rupesi tarkasti tutkimaan
sitä.
Se oli voimakkaalla nykäisyllä irroitettu sahatuista sinkilöistä.
Mutta miten, kuka ja milloin?
Oli olemassa ainoastaan yksi ovi hollantilaiseen salonkiin ja se johti
juuri samaan huoneeseen missä konsuli ja Krag olivat istuneet ja
katselleet Taikailveilijän kujeita.
Asbjörn Krag huomautti tästä samalla laskeutuen kyyryillensä lattialle
haeskellen jälkiä.
-- Varas on siis aivan rauhallisesti kulkenut ohitsenne taulu kädessä
Se kuuluu uskomattomalta eli kuinka. Hänen on täytynyt tehdä sekä
itsensä, että taulun näkymättömäksi.
Epätoivoissaan katsoi kristianialaissalapoliisi kattoa kohden ikäänkuin
hän olisi uskonut että joku näkymätön enkeli oli lentänyt pois taulu
siipiensä alla.
Ei voida väittää etteikö kaikki sekä konsuli, salapoliisi että
metsänvartija olisi masentuneet. Heidät oli petetty jolloin
mystillisellä ja tutkimattomalla tavalla.
Salapoliisin jatkaessa tutkimuksiaan, ja metsänvartijan vain seisoessa
ja tuijottaessa tyhjää seinää kuin hän olisi nähnyt kummituksen, rupesi
konsuli nappailemaan vielä ironisempaa säveltä.
-- Ettekö aijo vangita toisiakin epäilemiänne. Esimerkiksi tyhmää
palvelija raukkaa, joka teidän mielipiteenne mukaan arvostelee
flaamilaisen taiteen korkealle, ettei hän kavahda tehdä varkauttakaan
sentähden.
Voin soittaa hänelle, siten käy se helposti. Eikö totta, että teille on
harvinaisen mukavaa soittaa väkeä jota aijotte vangita?
Konsuli soitti ja hetken kuluttua näkyi Sörenin lammasmaiset kasvot
ovenaukeamasta.
-- No, kysyi konsuli, sinäkö olet varastanut taulun?
Mutta Sören vastasi aivan samalla tavalla kuin oli ollut puhetta
portviinistä tuijottaen samalla joka taholle ja kertasi:
-- Taulun?
-- Niin. Eli oletkos ketään nähnyt menevän tästä huoneesta taulu
kädessä? Taulu joka on vähintäin sadantuhannen arvoinen, ymmärrätkö?
Mutta silloin hymyili palvelija taasen leveää ja tyhmää hymyään. Sitten
sanoi hän:
-- Taulun?
Kristianialaissalapoliisi kiihtyi niin tästä kaikesta tyhmyydestä ettei
ollut kaukana että hän olisi rynnännyt palvelijan kimppuun ja antanut
hänelle aimo selkäsaunan.
Konsuli jatkoi: -- Jos te tahdotte vangita hänen, niin olkaa hyvä.
-- Ei kiitos, vastasi Asbjörn Krag, ei vielä.
-- Vai niin, eikö todellakaan. Ehkä olette ystävällinen ja ilmoitatte
milloin aika on tullut, joten voin heti soittaa hänet.
-- Kyllä kiitos, vastasi Krag, sanon sen kyllä.
-- Voit mennä, sanoi konsuli palvelijalle ja tämä katosi.
Samassa hetkessä kuultiin jälleen kaihoisia säveleitä amerikalaisen
huijauskeksinnöstä.
Hän soitteli edelleen konsulin talon edustalla olevalla avonaisella
paikalla.
-- Tahi soittajan! jatkoi konsuli leikkiä luodakseen. Ehkä haluatte
vangita hupakko raukan -- huudan hänelle heti akkunasta.
Asbjörn Krag aikoi vastata, mutta kuuli hän silloin puhelimen soivan
konsulin työhuoneessa.
Konsuli meni sisälle ja vastasi:
Heti senjälkeen kuuli Krag hänen sanovan: -- Kristianialaissalapoliisi,
te saatte puhua hänen kanssaan... Kuinka? Ei suinkaan, hänellä ei ole
mitään tekemistä...
Asbjörn Krag riensi puhelimeen. Se oli poliisikonttorista.
-- Nyt olemme kuulustelleet Taikailveilijää, sanoi mies.
-- Vai niin. No mitä hänellä on sanottavana?
-- Ei mitään. Se ei ollut Taikailveilijä?
-- Mitä! Eikö se ollut mr. Burns?
-- Ei, se oli itse sirkusjohtaja.
-- Miten asian laita on?
-- Niin, nyt saatte puhua hänen itsensä kanssa.
-- Oletteko te se, herra poliisimestari, kuuli Krag johtajan
tanskalaisen äänen puhelimessa.
-- Puhutte salapoliisi Kragin kanssa.
-- Hyvä, hyvää päivää, herra poliisimestari. Tämä olen minä, onneton
mies raukka... Minut on vangittu.
-- Missä ilveilijä oli ja miten olette joutuneet tähän tilanteeseen?
kysyi Asbjörn Krag.
-- Kyllä, siitä tulen puhumaan. Loistava ilveilijä tuli viime hetkessä
sairaaksi. Siinä minä olin. Mitä tekisin. Kaiken reklaamin tähden
kujeiden täytyi tapahtua, ja koska minulla ei ollut ketään sopivaa
miestä Burnsin tilalle, olin itse pakotettu menemään taloon. Mr. Burns
antoi minulle tarpeelliset ohjeet, piippolakin ja kaikki tyyni ja minä
itse pidin sitä kummallisena pilana. Voin sanoa teille, että olen
nuoruudessani esiintynyt ilveilijänä joten osaan sen taidon... Mutta
miksi minut on vangittu?
-- Kuulkaa nyt, huusi Krag puhelimessa, missä on Taikailveilijä juuri
nyt. Hänet piti vangittaman.
-- Ah, paras herra poliisimestari, hän makaa sairaana hotellissa, Grand
hotellissa... Mutta nyt tahtoo poliisimestari täällä puhua kanssanne,
herra poliisimestari.
Nyt tuli ensimäinen ääni jälleen puhelimeen.
-- Olemme juuri puhuneet hotelliin ja portieri sanoi Taikailveilijän,
mr. Burnsin kadonneen jäljettömiin. Hän meni joku tunti sitten
huoneeseensa ja pyysi portieria noutamaan lääkäriä, koska hän tunsi
itsensä todella sairaaksi. Hän sanoi aikovansa mennä heti sänkyyn. Kun
lääkäri puoli tuntia myöhemmin koputti hänen ovellensa, ei kukaan
vastannut. Ovi oli lukittu. Tultiin levottomaksi, ja portieri ja
tohtori päättivät murtaa lukon. Kun he vihdoinkin saivat lukun auki ja
avasivat oven, pelkäsivät he melkein nähdä kuuluisan ilveilijän
makaavan kuolleena eli tuntemattomana sängyssään. Mutta miten suureksi
tulikaan heidän hämmästyksensä, kun he sensijaan löysivät huoneen
tyhjänä. Sänky oli liikuttamattomana, pakasit olivat huolellisesti
ladotut erääseen huoneen nurkkaan, pöydällä oli muutamia seteleitä
maksuna viime viikon laskusta. Mutta mr. Burns oli poissa. Se kuuluu
mystilliseltä vai kuinka herra salapoliisi?
-- Hm... niin... Johtajan voitte kuitenkin laskea. Tulen heti
poliisiasemalle. Asbjörn Kragilla oli pari poliisikonstaapelia kadulla.
Hän avasi ikkunan ja viittasi heille.
Konstaapelit astuivat samaan aikaan salapoliisin kanssa hollantilaiseen
salonkiin.
Konsuli katseli heitä kummastuksella.
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.
-- Se merkitsee sitä, että on tulossa uusi vangitseminen, vastasi
Asbjörn Krag. Konstaapelit tunsivat kuuluisan salapoliisin ja odottivat
jännityksellä noudattaakseen hänen määräyksiään.
-- Tahdotteko nyt, jatkoi Krag, olla ystävällinen ja soittaa
palvelijanne, herra konsuli, kuten lupasitte joku hetki sitten?
Konsuli soitti, ja palvelija yksinkertaisine kasvoineen näyttäytyi
jälleen ovessa.
-- Vangitkaa hänet, sanoi Krag, nyt saa olla loppu komedian kanssa,
nuori mies.
Mutta Sören oli yhtä tyhmä ja vastasi vain:
-- Komedian?
Toinen poliisi tarttui nyt hänen käteensä ja tahtoi viedä hänet
mukanaan. Nuori mies rupesi nyt surkeasti itkemään.
-- Miksi pitää minun raastupaan, sanoi hän nyyhkyttäen. Enhän ole
tehnyt mitään. Mistä minua syytetään?
-- Teitä syytetään osallisuudesta konsulin kalliin taulun varkauteen.
-- Taulun? kysyi palvelija.
Asbjörn Krag seisoi ja kuunteli.
-- Mitä kuuntelette? kysyi konsuli.
-- Musiikkia.
-- Mitä musiikkia?
-- Meidän hyvän ystävämme amerikalaisen valokuvauksellista musiikkia,
herra konsuli. Salapoliisi avasi ikkunan ja nyt saattoivat he kaikki
kuulla, vaikkakin kaukaa, Coloradolaisprofessorin musiikkikoneiston
säveleitä.
-- Hän on nyt kauempana, sanoi konsuli, hän ei ole tuolla alhaalla.
-- Niin, aivan oikein. Hän seisoo ja soittaa nyt jonkun toisen talon
ulkopuolella, joka on lähempänä rautatieasemaa. Emmekö menisi alas
kuulemaan häntä?
-- Mielihyvin.
Konsuli oli jälleen tullut totiseksi: hän näki nyt, että
kristianialaissalapoliisi oli tehnyt uusia löytöjä ja että hän
työskenteli määrätyn suunnitelman mukaan.
He läksivät kadulle ja ennen pitkään saapuivat sen talon kohdalle jossa
Coloradolaisprofessori soitteli.
Ympärillä oli muutamia kovin ihastuneita lapsia sekä pari
täysikasvuista henkilöä.
Professorin nähdessä molempien herrojen tulon, sanoi hän:
-- Tällä tavalla saa suuri taiteilija ansaita leipänsä -- niin ei
ainoastaan suuri taiteilija vaan suuri keksijä, maailman suurimpia...
Sanottuaan tämän, puristi hän surullisesti kiharoitaan ja kyyneleet
vuolaina valuivat poskille.
-- Soittamanne kappale on ihana, sanoi Krag, mennen samalla lähemmäksi
rakastettavasti hymyillen. Mikä sen nimi on?
-- Geisha.
-- Vai niin, se on kovin kaunis.
Salapoliisi ja konsuli olivat nyt ehtineet aina musikantin tykö, joka
seisoi ja molemmin käsin piti laatikkoaan. Tilaisuus oli kovin sopiva
ja samassa hetkessä oli Asbjörn Krag varustanut ne käsirautaparilla.
Coloradolaisprofessori otti nyt voimakkaasti pari askelta taaksepäin ja
koetti päästä vapaaksi, mutta ainoa täten saavuttama vaikutus oli se,
että raudat leikkasivat ranteita, joten veri rupesi juoksemaan.
Krag vihelsi lähellä olleelle konstaapelille ja tämä kiirehti paikalle
ja otti professorin kainaloonsa. Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta
konstaapeli oli vahva kuin karhu eikä kestänyt kauvaa ennenkuin hänen
täytyi nöyrtyä ja antautua armoille.
Hän näytti kovin koomilliselta sillä hänen peruukkinsa oli irtautunut
ja oli nyt vinossa oikealla korvalla. Peruukin alta pisti esiin
lyhyeksi leikattu, punertava tukka. Mies rupesi myöskin kiroomaan ja
vannomaan trondhjemin murteella.
Kuitenkin soitti soittokone edelleen "Geishan".
Se oli juuri alottanut iloisella säveleellä kun Krag veti revolverinsa
ja voimakkaalla revolverintukin iskulla löi laatikon rikki.
Koneisto surisi, säveleet kuuluivat käheinä ja rosoisina ja lopuksi oli
kaikki hiljaista.
Asbjörn Krag tarttui heti painavaan laatikkoon ja onnistui vihdoin
murtamaan sen kokonaan.
Kaikkein ylimpänä oli kiinnitetty pieni täydellisesti uutta rakennetta
oleva fonograafi, mikä ei suinkaan ollut "professorin" keksintö.
Muuten täytti koko tilan -- van Dyckin oma muotokuva.
Konsuli, saadessaan nähdä kallisarvoisen taideteoksensa, huusi ääneensä
ilosta.
Coloradolaisprofessori vietiin pois. Hän kuohui raivosta ja huusi
kaikella sillä pilkalla, jonka hän saattoi saada ääneensä:
-- Mutta _häntä_ ette saa kiinni. -- Taikailveilijää!
-- Mitä tarkoitatte? kysyi salapoliisi.
-- Niin, enkö tiennyt, että te olette suuri nauta pohjianne myöten! Me
tunsimme kyliä teidät! Hän tunsi teidät! Hän on pettänyt teitä
ennenkin! Nyt on hän taasen vetänyt teitä nenästä! Hän on jo hävinnyt.
Ärsyttääkseni teitä sanon kuka hän oli! Taikataiteilija ei ollut
enempää eikä vähempää kuin teidän vanha ystävänne _Leo Carsten_.
Hyvästi, herra salapoliisi ja nukkukaa hyvin.
Paljastettu professori vietiin nyt pois ja Asbjörn Krag seisoi hetkisen
ja mietti.
Hän ei kuullut edes konsulin kuohuvia ja sydämmellisiä kiitoksia. Ei
ollut todellakaan aikaa kuunnella kiitoksia niinkauvan kuin rohkein
maailman suurroisto oli vielä vapaalla jalalla.
Leo Carsten vapaudessa -- se oli samanlaista kuitu alituinen
rauhattomuus ja epävarmuus, hänet täytyi saada pauloihinsa, maksoi mitä
maksoi.
Krag katsoi kelloaan.
Suurrosvon ei ollut vielä voinut ennättää jättää kaupunkia. Sitäpaitsi
olivat sekä rautatieasema, höyrylaivalaituri ja kaikki muut
ulosjohtavat tiet hyvin vartioidut. Epäilemättä oli konna jo selvillä
tästä ja oli enemmän kuin todennäköistä että hän antautuisi seikkailuun
juoksemalla suoraan poliisin käsiin.
Leo Carsten oleskeli kaupungissa. Mutta missä?
Hän oli kadonnut hotellista.
Hänen aivonsa työskentelivät korkeapaineella ja äkkiä kiisi
salamannopea ajatus hänen päässään.
Kiiruusti puristi hän konsulin kättä jäähyväisiksi ja läksi sitten
nopein askelin suoraa tietä Grand hotelliin.
Salapoliisi oli tullut ajatelleeksi kahta ominaisuutta jotka olivat
ominaisia Leo Carstenille: osittain hänen hämmästystä herättävää
valepukeutumiskykyään, osittain hänen melkein ainoaa laatua olevaa
rohkeuttaan. Oli tapahtunut ennen, että rikolliset joita ajettiin
takaa, aivan rauhallisesti olivat istuutuneet niin asianomaisen nenän
eteen, että heitä oli vaikea löytää. Olipa pyhä Thomas Busch lausunut
kerran, ettei hän milloinkaan tuntenut itseään niin turvalliseksi kuin
silloin, kun hän valepuvussa saapui poliisiasemalle. Asia oli ainekin
tutkimisen arvoinen.
Ei yhtäkään junaa ja venettä ollut saapunut salapoliisin jätettyä
hotellin. Jos siis joku uusi matkustaja oli tällä ajalla äkkiä
pistäytynyt johonkin kaupungin hotelliin tai pensionaattiin, olisi ehkä
syytä nähdä tätä.
Portieri istui yksinään juhlasalin vieressä olevassa pienessä huoneessa
ja luki lehteä kun Asbjörn Krag astui sisään.
-- No, alotti salapoliisi tervehdittyään, olen kuullut oivallisen mr.
Burnsin kadonneen.
-- Ah niin, vastasi portieri salaperäisin katsein, oletteko kuulleet
milloinkaan niin kummallista. Kumpahan hänelle ei vaan olisi tapahtunut
mitään onnettomuutta.
Krag nauroi.
-- Kummallinen mies siinä suhteessa joka sitä ennen jättää rahoja
pöydälle suorittaakseen laskunsa... Asbjörn Krag oli tällä ajalla
silmäillyt matkustajataulun nimiä, löytämättä kuitenkaan sitä mitä hän
etsi. Hän tunsi pettyneensä mutta kysyi kuitenkin varmuuden vuoksi.
-- Onko tänään tullut ketään uusia vieraita?
Portieri pudisti päätään.
-- Ei, sanoi hän, nyt ovat huonot ajat. Toimintakausi ei ole vielä
alkanut... Ehkä, se onkin tosi, Södersen & Algårdin matkustaja on
saapunut tänään matkalaukku- ja kapistusjoukkoineen. Hän aikoo purkaa
ne juhlakerroksessa.
-- Soo, tunnetteko hänet?
Portieri tuumii hetkisen.
-- Niin, olen hänet nähnyt kiireimmiten, sillä en ollut sisällä
hänen tullessaan... Se on oikein lihavahko, paljaspäinen herra
silmälaseineen. Sehän on suuri liike kuten tiedätte, herra salapoliisi,
suurin laatuaan Norjassa, ja heillähän on matkassa monta matkustajaa.
Kahdesti vuodessa on heillä tapana tulla tänne ja asettua
juhlakerrokseen. Tänä vuonna ovat he kuitenkin viipyneet hiukan
kauemmin kuten tavallista, mistä se riippuneekin. Nyt on hän kuitenkin.
Kas, täällä hän muuten on rappusilla... Ei, tuota herraa en muista
nähneeni ennen.
Eräs paksu, paljaspäinen herra kultasankaisine silmälasineen ja
korkeine vilttihattuineen tuli hitaasti ja läähättäen portaita alas.
Matka oli selvästi ollut vaivaloinen, sillä hän oli punanen ja
hiestynyt, ja alituisesti kuivasi otsaansa nenäliinalla.
Asbjörn Krag koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen sormensa
puristivat taskussa voimakkaasti revolverintukkia. Hän oli ottanut
vaarin vieraan lasisilmistä.
Ne olivat heikosti kaarevat ja loistivat valossa. Ne toisin sanoin
kätkivät kasvojen osan, jota ei voitu naamioida.
Krag astui palvelijan hämmästykseksi suoraan lihavan ja läähättävän
herran luo ja hymyillen kohotti hattuaan.
-- Ei, mutta kas, sanoi hän, tämän saan sanoa olevan mieluisan
kohtauksen.
Vieras tarkasteli häntä ihmeissään ja kumarsi, kasvoissa puoleksi
kysyvä ilme.
-- Anteeksi, sanoi hän, mutta eikö tämä ole erehdys?
-- Ei suinkaan. Nimeni on Asbjörn Krag, salapoliisi Kristianiasta.
Muistan kovin hyvin että olemme tavanneet täällä kerran ennenkin ja on
ollut kovin miellyttävä yhdessäolo, herra Bernt.
-- Ei, te aivan selvästi erehdytte. Nimeni ei ole Bernt, vaan...
-- Niin, niin, nyt minä muistan. Teidän nimenne... teidän nimenne on...
Hän näytti etsivän muististaan.
-- No, mikä on nimeni? jatkoi toinen halveksivin hymyilyin.