Koko seuraava päivä kului Asbjörn Kragin tulematta arvoituksen
ratkaisussa rahtuakaan lähemmäksi. Hän teki erilaisia uusia huomioita,
mutta ei mikään niistä näkynyt vahvistavan hänen teoriaansa, että
Burnsin, musiikkiprofessorin ja Sörenin välillä oli salaliitto,
tarkoituksella varastaa van Dyckin omamuotokuva.
Hänellä oli useita keskusteluja konsulin kanssa mutta ei ollut
onnistunut keksimään mitään uutta.
Hollantilaisessa salongissa pidettiin öin ja päivin vahtia. Vahdit
tulivat ja menivät säännönmukaisessa järjestyksessä mutta eivät olleet
huomanneet minkäänlaista väkivallanyritystä kallista taideteosta
kohtaan. Eräs oli maalari, eräs verhoilija ja eräs koristelija. Ei
milloinkaan ennen oltu korjattu niin usein tätä salonkia, ja palvelijat
rupesivat uskomaan että konsuli aivan äkkiä oli saanut ajatuksiinsa
korjata uudestaan kauniin kerroksensa huoneet -- jotain jota ei niin
harvoin ollut tapahtunut.
Konsulin maku oli nimittäin kovin vaihtelevainen ja palvelijat olivat
sentähden tottuneet kaikkeen joka koski korjauksia ja muutoksia.
Asbjörn Krag katseli silloin tällöin sähkölennätintoimistossa, mutta ei
yhtäkään uutta sähkösanomaa tullut Skotlannin monimiljonääriltä eikä
Burnskaan ollut lähettänyt mitään matkaan.
-- Tilannetta voidaan pitää muuttumattomana, ajatteli Krag. Mutta jos
mr Burnsin viimeinen sähkösanoma olikin merkinnyt varkauden
edellytyksien olevan parhaimpia niin odottaa tietysti nyt rahapohatta
kaukaa vaan ratkaisevaa tietoa joko kepposen epäonnistumisesta tahi
myöskin, että molemmat "komissionit" olivat onnistuneet saamaan
"kaupan" kuntoon.
Mutta silloinhan täytyy ratkaisevienkin tapauksien olla lähellä
tuloaan.
Asbjörn Krag ei voinut vapautua siitä käsityksestä, että hänen
olettamuksensa oli oikea ja että hän oli tullut oikeille jäljille.
Hän harkitsi asiaa kohta toisensa jälkeen eikä voinut keksiä muuta
tyydyttävää selitystä erilaisista tapauksista ja elämyksistä.
Kiitos olkoon hänen johtopäätöksiensä, jotka nimittäin usein saivat
parhaan aineellisen perustelun, jota ilman ne häilyisivät vapaaseen
ilmaan täydellisen tarkoituksettomina. Mutta koska ei ilta eikä yökään
tuonut mukanaan mitään ratkaisevaa, päätti Asbjörn Krag harjoittaa
puhdasta peliä ja hinata sotalipun.
Tämä tyyneys saattoi hänet levottomaksi kuten aina tunnetaan
vastenmielistä mieltä tiedettäessä, että viholliset hiipivät ympärinsä
yön pimeydessä.
Hän ilmoitti siis virallisesti kaupungin poliisiviranomaisille konsulin
taidegalleriaan suunnitellussa varkaudesta. Oli tarkoitus varastaa eräs
hänen kallisarvoisimmista ja kauneimmista tauluistaan.
Hän ei kuitenkaan maininnut mitään siitä, että oli jo huomattu van
Dyckin oman muotokuvan miltei seinästä sahatuksi.
Asbjörn Krag asettui yhteyteen poliisimestarin kanssa, joka suurella
viisaudella ja mielenkiinnolla otti asian vastaan.
Hän antoi määräyksiä vahtien asettamisesta osittain konsulin asunnon
lähelle, osittain niille teille jotka johtivat kaupungista ulos sekä
rautatieasemalle että höyrylaivalaiturille.
Konstaapelit olivat saaneet tarkkoja määräyksiä pidättää jokainen joka
mahdollisesti yritti lähteä kaupungista mukanaan tauluja, eli muita
sellaisia epäiltäviä esineitä.
Asbjörn Krag toimi jälleen siten että näistä puuhista puhuttiin
sirkuksessa.
Hän antoi levittää tietoa, että konsuli oli Amsterdamista saanut
varotuskirjeen, joka koskee tulevaa varkautta ja että hän tästä syystä
oli ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Oli kirjoitettu että kallisarvoinen taulu luultavasti varastettaisiin
kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä, jolloin varkaat
saapuisivat kaupunkiin. Koska juuri tänä päivänä kirjoitettiin
kahdeskymmenesneljäs, oli konsuli tullut kovin hermostuneeksi.
Kahdennenkymmenennen neljännen päivän oleskeli Asbjörn Krag koko päivän
konsulin talossa.
Koko kaupunki oli jännityksessä Taikailveilijän tuloa odotellessa.
Kristianilaiaissalapoliisi oli täydellisesti vakuutettu ettei mr Burns
ollut toimittanut tätä koomillista ja vaivalloista kujeilua ilman
ettei hänellä ole määrättyä tarkoitusta sillä.
Ehkä juuri silloin tapahtuisi ratkaisu?
Asbjörn Krag päätti pitää tarkkaa silmää mystillisestä ilveilijästä.
Muuten oli kaupunki tänään täydellisesti huvien ja uutuuksien täyttämä.
Ensinnäkin aamusella saapui tieto itse konsulilta suunnitellusta
varkaudesta.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja siitä keskusteltiin
laveasti.
Sitten tehtiin se huomio, että amerikalainen professori tehdäkseen
reklaamia, kulki siellä täällä pihoissa kummallisen keksintönsä kanssa
ja soitti.
Hän kokosi ympärilleen kokonaisen uteliaan joukon ja kaikki pitivät,
että hänen pelinsä soi kauniisti, minkätähden oli selvää, että hän
samana iltana antamaansa konserttiin saisi hyvän huoneen.
Siten saattoi kaupungin asujaimisto huvitella itseään odottaessaan
Taikailveilijän fantastisia kujeita. Sen lisäksi tuli sirkusnäytäntö
illalla sekä professori Blochin esiintymän Työväen yhdistyksen
huoneustossa kummallisine keksintöineen, jossa hän muun muassa
soittelisi kappaleita, joita hän oli valokuvannut valo- ja ääniaaltojen
avulla.
Fredikshaldille lupasi tulla aivan iloinen päivä. Jo varahin rupesi
kansa kääntymään kaduille missä Taikailveilijän tiedettiin esiintyvän.
Se mikä erittäin kiinnitti Kragin mieltä oli se, että hän oli
toimittanut kulkueen konsulin talon ohi. Tapahtuisiko ulkona jotain?
Olisiko ehkä aika väkivallan-yritykselle van Dyckin muotokuvaa vastaan
tullut juuri tässä hetkessä? Kristianialaissalapoliisi oli huomauttanut
olosuhteista ja olivat he molemmat päättäneet konsulin akkunasta
seurata Taikailveilijän retkeä kaikkein suurimmalla huomiolla ja eikä
sekunniksikaan päästää ketään näkösältä.
Asbjörn Krag ja konsuli olivat istuutuneet erään pöydän viereen
huoneeseen, jonka seinä oli hollantilaisen salongin seinän vieressä
jossa Dyckin muotokuva oli.
Oli vaikeata nähdä hollantilaisen salongin pienien ruudukkojen läpi ja
he olivat sentähden luvanneet istua täällä.
Mutta taulugallerian ovi oli avoinna. Ja siellä kulki vartija
edestakaisin, jättiläismäinen metsänvartia Pebensen, jonka konsuli oli
ottanut palvelukseensa sitä tarkoitusta varten sekä Brående ja eräs
toinen mies.
Kulkueen saapumisen kellonlyönti lähestyi.
Konsulin talon ikkunoista saattoi nähdä ainoastaan joen yli johtavalle
sillalle.
Äkkiä kuultiin melua ja huutoa sieltä päin ja silta oli pian telmivän
ja kirjavan parven täyttämä.
Se oli fantastinen kulkue, joka lähestyi leikiten ja meluten.
Taikailveilijää oli kummallista katsella omituisessa puvussaan. Hänellä
oli päässään piippolakki, johon kaikkien katseet olivat tähdätty.
-- Piippolakki on punanen, sanoi Krag, sitähän ei ole erittäin vaikea
nähdä.
-- Ei, se on keltainen, vastasi konsuli.
-- Mitä! Onko se keltainen. Uskallan lyödä pääni pantiksi että se on....
-- Sininen! huudahtivat molemmat yhdessä, johon he lisäsivät:
-- En ole milloinkaan nähnyt moista! Piippolakki oli todellakin tullut
siniseksi, mutta lähi hetkeksi jälleen muuttanut väriään. Milloin oli
se vihreä, milloin punainen, milloin keltainen, milloin violetti. Kun
Taikailveilijä nauravan ja meluavan ihmisjonon seuraamana tuli suoraan
konsulin ikkunan alle, ymmärsi Asbjörn Krag heti mistä värivaihtelu
johtui.
Ilveilijä oli aivan yksinkertaisesti verhonnut koko piippolakin
lasiprismoilla, jotka tulvaavassa auringonvalossa säteilivät kaikissa
sateenkaaren väreissä. Oli siis aivan mahdotonta sanoa minkävärinen
Taikailveilijän piippolakki oli.
Keskeymättä huusi kansa hänen ympärillään.
-- Se on punanen!
-- Lakki on sininen!
Jotkut olivat vielä riivatuimpia ja huusivat.
-- Ei, se on liidun valkea!
-- Se on sysimusta!
Äkkiä pysähtyi kulkue konsulin ikkunan ulkopuolelle ja kansa alkoi heti
huutaa:
-- Miksi me tässä pysähdymme?
-- Jatka, ilveilijä;
-- Me emme tahdo mitään tungosta!
Asbjörn Krag oli äärimäisessä jännityksessä. Nyt tapahtui se mitä hän
koko ajan oli pelännyt?
Miksi hän muuten olisi pysähtynyt konsulin talon edustalle?
Kristianialaissalapoliisi seurasi jännitetyn tarkkaavaisena jokaista
ilveilijän pienintäkin liikettä. Konsuli teki samoin. Molempien katseet
olivat kiinnitetyt tuohon kadulla olevaan kummalliseen olentoon.
Asbjörn Krag huomasi, että ilveilijä oli tällä kohdalla naamioitu.
Miksi?
Muuten oli hän pukeutunut fantastiseen ilveilijäpukuun, mutta sininen
silkkinaamio kätki hänen kasvojensa piirteet.
Ja nyt vallitsi äkkiä hiljaisuus, sillä ilveilijä oli ruvennut tekemään
konstejaan ja loihti yleisön ihastukseksi ympärillä olevien taskuista
rahaa ja muita esineitä.
Mutta hiljaisuudesta kuuli Krag ja konsuli sisään musiikkiprofessorin
koneen säveleitä.
Konsuli sanoi hymyillen:
-- Minä pidän melkein liikuttavana kuulla kuinka tuo musiikkiprofessori
raukka taistelee ylivoimaa vastaan noilla äänillään, mutta se on turha
vaiva. Niin taiteilijaelämälläkin on tragediansa.
-- Kuka tietää -- ehkä tuo vanha raukka nyt seisoo ja itkee
tappiotansa. Mutta kas tuolla! Nyt lähtee kulkue jälleen matkoihinsa.
Ja todellakin. Ilveilijä oli nyt lopettanut sepittämänsä esityksen
ja kulki verkalleen eteenpäin telmivän ja meluavan väkijoukon
seuraamana...
Asbjörn Krag kääntyi pois ikkunasta.
-- Olette tehneet virheen, sanoi konsuli hiljaa. Tämä ei ollut selvästi
muuta kuin reklaami päähänpistoa. Te olette varmaankin ollut hiukan
epäluuloinen. Kristianialaissalapoliisikin alkoi tuntea itsensä
epävarmaksi.
Silloin herätti heidän huomiotaan aivan karkea ääni läheisestä
huoneesta, hollantilaisesta salongista.
Se oli meikein huuto, se oli pikemmin mylvintä, kivun, raivostuksen ja
kauhun kiljuntaa.
Ja kiljuntaa seurasi kirouksia.
Asbjörn Krag ja konsuli hyökkäsivät niin nopeaan hollantilaiseen
salonkiin, että he olivat vähällä panna toisensa oven rakoon..
Siellä seisoi jättiläismäinen metsänvartija kohotetuin käsin ja
revolveri heilui toisessa kädessä. Hän tuijotti raivoisasti eteensä ja
hänen katseensa oli kiintyneenä ainoaan seinällä olevaan pisteeseen.
-- Taulu! kirkui hän. Hieno taulu on poissa!
Ja tosiaankin.
Missä van Dyckin nerokas muotokuva riippui ennen, mistä tuo kummallinen
hymy, tuo menneen vuosisadan arvoitus ennen oli tervehtinyt myöhempien
aikojen lapsia, siinä ei ollut nyt mitään!
Taulu oli poissa -- teräskehys -- kaikki tyyni!
-- Varastettu! mutisi kristianialaissalapoliisi väräjävin äänin. Mutta
miten... miten... Oh, se on kauheata!
Konsuli ainoastaan seisoi ja hajamielisesti tuijotti tyhjään
seinäpintaan.
Hän oli kuoleman kalpea.
X