-- Niin, nyt se on minulla. Teidän nimenne on Leo Carsten.
Jos pommi olisi pudonnut rauhalliseen juhlasaliin, olisi se tuskin
aikaansaanut suurempaa hämminkiä kuin se mikä seurasi näitä sanoja.
Salamannopealla kädenliikkeellä oli Krag vetänyt hatun ja temmannut
paljaspäisen peruukin teeskennellyn kauppamatkustajan päästä, mutta
samassa hetkessä näkyi jotain kiiltävän suurroiston kädessä. Hän
väistyi vaistomaisesti sivulle ja seuraavalla sekunnilla kuului pamaus
joka kajahti koko hotellissa. Kuula lipaisi keveästi salapoliisin
toista poskea, mutta samalla oli Asbjörn Kragikin kohottanut
revolverinsa.
Vahtimestari oli rynnännyt paikalle ja portieri huusi täyttä kurkkua
poliisia. Salapoliisi oli melkein päättänyt, että jos niin
tarvittaisiin, ampuisi hän suurroiston, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt
käyttää asettaan näki hän ihmeekseen Leo Carstenin lysähtävän kokoon ja
uupuvan lattialle. Krag laski revolverinsa ja kumartui alas, mutta
samassa hetkessä ponnahti suurrosvo ylös, notkeana ja vahvana kuin
tiikeri ja syöksyi salapoliisin päälle. Yllätys oli tapahtunut niin
kavalasti ja tullut niin odottamatta, ettei Asbjörn Krag ehtinyt
asettua vastarintaan. Roiston raudanlujat sormet puristautuivat hänen
kurkkuunsa ja kaikki musteni silmissä. Silloin luuli hän äkkiä
kuulleensa jalanjälkien melua, hän tunsi hyvin tunnetun äänen -- Voldin
-- silloin irtautui ote hiljaa hänen kaulastaan ja hän vapautui
voimakkaalla nykäyksellä epämieluisasta syleilystä.
Juhlasali tarjosi varsinaisen näyn hävityksen kauhistuksesta. Pöydät ja
tuolit olivat kumossa ja lattialla makasi vielä kaksi tarjoilijaa jotka
olivat tahtoneet sekaantua taisteluun, mutta saaneet maksun vaivoistaan
Leo Carstenin nyrkkeilynyrkeistä. Ja eräässä nurkassa, Voldin
jättiläismäisten käsien puristuksessa, seisoi Leo Carsten, maailman
suurroisto, vangittuna norjalaisessa pikkukaupungissa. Hän oli kalpea
kuin kuolema, mutta hänen mustissa silmissään oli ylpeän halveksivainen
ilme.
Asbjörn Krag sanoi vain iroonisella kumarruksella: -- Ehkä kiellätte
vielä tunnustamasta tuttavuuttanne Leo Carstenin kanssa?
* * * * *
Asbjörn Kragin keksintörikkaus ja vertaamiskyky olivat vielä kerran
viettäneet voittoaan ja konsuli oli erittäin iloinen ja kiitollinen
löytäessään jälleen aarteensa.
Tämän kaiken yhteys oli Kragille ollut kerrassaan selvä niinpian kuin
hän oli saanut poliisikonttorista tiedon Taikailveilijän katoamisesta.
Suoritetussa kuulustelussa osottautuivat hänen johtopäätöksensä olleen
oikeita. Leo Carsten kieltäytyi tietenkin vastaamasta kaikkiin
kysymyksiin, mutta hänen kanssarikollisensa tunnustivat avomielisesti,
huomatessaan pelin menetetyksi.
Tietysti oli Leo Carsten ollut alkuunpanijana. He olivat ällistyttäneet
amerikalaista miljonääriä sillä, että konsuli Fredrikshaldissa kaikessa
salaisuudessa tahtoi muuttaa taulunsa rahaksi, koska hän oli joutunut
rappiolle. Krag kysyi professorilta -- joka näkyi olevan ennen
rangaistu trondhjemilainen -- mitä sähkösanoma merkitsisi, ja sai
vastaukseksi, että he olivat uskotelleet miljonäärille olevansa kaksi
välittäjää. Carsten sähköttäisi "Geishan" jos Morganin anomus
hyväksyttäisiin ja "Viimeinen ruusu" jos kilpailija saisi valtin
käteensä. Sillä tavalla olivat he kiertäneet hintaa ylös.
Oli helppo asia keinotella Sören konsulin taloon, koska tämä juuri
tarvitsi palvelijaa. Sitten oli Sörenin ollut helppo sahata sinkilät.
Carsten esiintyi ilveilijänä yksinkertaisesti siksi, että poliisi oli
häntä innokkaasti etsinyt, ja luuli, että häntä kaikkein viimeiseksi
etsittäisiin ilveilijän valepuvun alta. Sitäpaitsi edisti tämä hänen
esiintymisensä huomattavalla tavalla heidän suunnitelmiaan.
Kujeet kaduilla vetäisivät määrätyllä ajalla kaikkien huomion
puoleensa. Kaikki tietysti rientäisivät ikkunoihin katsellakseen
kummallista näytelmää ja sentähden ilveilijäkin -- kaikki Carstenin
osotuksesta -- oli pysähtynyt konsulin ikkunan ulkopuolelle ja
alottanut konstinsa ainoastaan viivyttääkseen katselijoita niinkauan
kuin mahdollista.
Kaikki oli onnistunut onnellisesti. Palvelija oli ottanut tilaisuudesta
vaarin, jolloin konsuli, salapoliisi ja metsänvartija olivat kasvot
ikkunanruutuihin painettuina ja meteli oli kovaäänisin, ja aivan
yksinkertaisesti hiipinyt sisälle ja temmannut taulun alas.
Hänen oli onnistunut näkymättömänä tulla sen huoneen läpi missä konsuli
ja salapoliisi istuivat, eteiseen, jossa musiikkiprofessori odotteli.
Taulu oli piilotettu "musiikkikoneistoon", joka oli valmistettu juuri
tähän tarkoitukseen, ja "professori" oli onnistunut lähtemään saaliinsa
kanssa herättämättä mitään huomiota. "Professorin" esiintyminen oli
tietenkin ollut alusta loppuun pelkkää komediaa. Ja suunnitelma oli
yhtä yksinkertainen kuin nerokaskin, sillä tällä tavalla voitiin taulu
osittain kovin helposti kulettaa maasta pois -- eihän kenenkään päähän
pälkähtänyt epäluuloja suuremmoista keksintöä kohtaan ja osittain
pääsivät konnat leikkaamasta kangasta kehyksestä. Sellainen menettely
olisi mahdollisesti voinut alentaa taulun arvoa ja tehnyt heille
mahdottomaksi saada sitä myydyksi.
Oli aikomus, että Leo Carsten tapaisi saksalaisessa kaupungissa parin
agenttejaan. Sitten he lähtisivät South Alloaan tauluineen ja
nostaisivat palkkion miljonääriltä.
Samaten oli heidän suunnitelmansa se, että Leo Carsten viime hetkessä
sairastuisi ja luovuttaisi osansa jollekin toiselle.
Sören kuten "musiikkiprofessorikin" tuomittiin tästä ja useista muista
omallatunnollaan olleista rikoksista useamman vuoden kuritustyöhön,
jota he vielä kärsivät.
Mitä Leo Carsteniin tulee, lähetettiin hänet New-Yorkiin, missä hän
vihdoinkin sai sovittaa monet rikoksensa sähkötuolissa...
Kristianian salapoliisi ihmetteli kovin sitä osaa, jota miljonääri oli
oikeastaan näytellyt tässä asiassa, mutta jotta hän joka tapauksessa
saisi tietää miten asia oli päättynyt, lähetti hän seuraavan
sähkösanoman:
Pierpont Morgan,
South Alloa. Skottland.
Viimeinen ruusu.
Asbjörn Krag,
Salapoliisi.