Nyt istun taas ahtaassa kopissani ja jatkan kertomustani siitä johon
sen jätin viimeksi täällä ollessani. Kunpa olisi minulla ollut paperia
ja kynää Norrköpingin kuritushuoneessa, jossa sain niin paljon
vaikutelmia ja jossa aika tuntui minusta niin pitkältä. Mutta siellä
oli kirjoittaminen kielletty.
Siksi en sieltä muistakaan muuta kuin unen, jonka näin viimeisenä yönä
ja joka oli hyvin merkillinen. Olin kulkevinani monen huoneen läpi ja
katselin ympärilleni pysähtyen erään taulun eteen, jossa oli kirjoitus:
"Jeesus Rauhanruhtinas."
Rukoilin kyllä ajottain Jumalaa, vaan se tapahtui niin pintapuolisesti,
minulla kun ei ollut Kristuksen henkeä. Maailma ei ollut kadottanut
vetovoimaansa, halusin yhä sinne, sillä en voinut luopua jyrkästi siitä
erotessani. Olisihan toki hauskaa jatkaa vielä jonkun aikaa vanhaa
elämääni. Mutta voi, mitenkä petyinkään!
Eräs kirjailija on verrannut ihmistä ja Jumalaa sakkipelaajiin. Toinen
on etevämpi pelaaja, eikä koskaan ole tullut voitetuksi, mutta hänen
täytyy mukautua vastapelaajan suhteen, ja joka kerran kuin tämä tekee
siirron, tekee hänkin, kunnes toinen häviää.
Ihminen tekee siirron ja Herramme samoin. Hän ahdistaa ihmistä yhä
ankarammin, ottaa häneltä milloin tornin, milloin juoksijan ja tekee
hevosen käyttämättömäksi ja hänen tarkoituksensa on piirittää kuningas
s.o. sydän. Autuas se, joka näin on pelissä hävinnyt, joka sanoo: Sinä
olet minut voittanut ja minä olen voitettu, sinä olet ollut minua
voimakkaampi. Ihmiselläkin oli vapautensa, mutta silti ei hän voinut
matkaansa määrätä eikä siirtojaan suunnata.
Monet tuhannet ovat epätoivon vimmalla vastustaneet ja kuitenkin
vihdoin joutuneet häviöön hänen edessään, josta sanotaan: "Hirmuista on
langeta elävän Jumalan käsiin. Sillä ei kukaan ole häntä voittanut eikä
kukaan ole Herraa Jumalaa vanhemmaksi elänyt."
Tämän olen minä kokenut.
"Vapaa-aikani", jos sitä siksi kutsun, joka kesti kaksi ja puoli
kuukautta, olen suurimmaksi osaksi viettänyt tutkintovankilassa.
Enintäin kahdeksan päivää peräkkäin olin vapaana. Mitäpä haittaisi
istua sisällä, jos olisi kunnollista ruokaa ja siistit makuuvaatteet,
mutta — en tahdo sen seikkaperäisemmin kuvata tutkintovankilaa,
sanonhan vaan: siellä olen kärsinyt sanomattomasti.
Ja vapaa-aikani oli vaan vastoinkäymisiä eikä elämäni parantamisesta
tullut mitään. Siihen sijaan, että olisin lunastanut pantatut
vaatteeni, hävitin panttilaputkin ja minut ryöstettiin aivan
alastomaksi, huolimatta siitä että niin halusta olisin säilyttänyt osan
kalleuksista. Mutta jos emme vapaaehtoisesti luovu kaikesta, kun Jumala
sitä vaatii, niin ottaa hän sen meiltä.
Nyt ei mikään kiinnitä minua maailmaan, sillä en omista enää
silmineulaakaan, tuskin hametta millä itseäni verhoan. Piironkini
olivat hyvät ystäväni murtaneet auki ja tyhjentäneet. Nyt on taas
uudestaan aljettava.
Mutta saanenhan epätoivossani kohottaa silmäni taivaaseen, sillä sieltä
ainoastaan voi iloa ja valoa tulla. Ehkä voin alkaa elämäni uudestaan
ja pyrkiä päämäärään tuolla ylhäällä.
Vapaana ollessani olin jonkun aikaa "Fristad'in" turvakodissa, vaan
sieltä lähdin pian pois. Aioinhan lunastaa vaatteeni ja olla vapaa,
vaikkei se onnistunut. Minun olisi pitänyt jäädä turvakotiin, niin
olisin säästynyt monesta surusta, mutta liian myöhään huomasin
erehtyneeni.
Viimeksi asuin erään tytön luona, joka otti loputkin vaatteeni, jätin
hänelle talletettavaksi hiukan rahoja lähteissäni, mutta vaikka hän
tiesi, että istun täällä neljän seinän sisällä omistamatta äyriäkään
millä ostaisin edes saippuata saatikka sitten pilsneriä [Pilsner
olut], niin ei hän lähettänyt ropoakaan. Muutamia likaisia pyyhkeitä
on hän lähettänyt kaikesta minulta lainaamistaan liinavaatteista.
Siinä kaikki! Oi kurjuutta, kun seurakumppaneina on vain huoraemäntiä,
poliiseja ja vanginvartijoita.
Nyt tulen tuomittavaksi seitsemäksi kuukaudeksi lokakuun 8 p:nä 1905,
— pääsen siis vapaaksi vasta toukokuun kahdeksantena päivänä, tulevana
vuonna.