Aina kun vapauteni läheni, toivoin entistä onneani. Mutta turhaan.
Luisuin vain alemmaksi ja usein huokailin: "Onko Jumalaa olemassa,
jos Jumala on, niin pelastakoon hän minut tästä kurjuudesta äitini
rukousten tähden." Mutta yhä uudelleen jouduin poliisin kynsiin.
Eräänä aamuna herätessäni vankilassa olin niin sairas ruumiiltani ja
sielultani, että tuskin jaksoin pukeutua ja liikkua. Silloin lupasin
Jumalalle, että jos vielä pääsen vapaaksi, kuten monasti ennenkin,
menisin heti turvakotiin. Pääsin vapaaksi ja konjakkari ja kahvi
virkistivät minua sen verran, että uskalsin mennä ottamaan kylmän
kylvyn.
Sitten menin Fristad'iin, jossa minut otettiin hyvin ystävällisesti
vastaan. Mutta pian olin unohtanut kaikki kärsimykseni maailman
humussa ja minusta alkoi tuntua pitkälliseltä jäädä tähän turvakotiin
kolmeksi vuodeksi. Koetan itse omin neuvoin hankkia vähän vaatteita
ja paikan itselleni, ajattelin ja menin ulos etsiäkseni jostakin
työtä. Työtä olisinkin saanut kun minulla vain olisi ollut vaatteita.
Muistan kirjoittaneeni kotiin vanhemmilleni: "Täytyykö minun joutua
kadotukseen ajassa ja ijankaikkisuudessa, vain sentähden ettei minulla
ole vaatteita ryhtyäkseni kunnolliseen työhön?"
Samana päivänä kuin lähdin turvakodista otti poliisi minut kiinni ja
seuraavina kuukausina olin tuskin päivääkään vapaana. Niin pian kuin
esiinnyin kadulla juovuksissa tahi selvänä, riitaisena tahi hiljaisena,
korjasi poliisi minut. Näytti niinkuin Jumala olisi minut kokonaan
hyljännyt.
Ponnistelin yötä päivää saadakseni itselleni pumpulihameen. Sitten
aioin tehdä kaikkeni hankkiakseni jotakin työtä. Siksipä oli minusta
kumma, että Jumala niin itsepintaisesti tahtoi rangaista suurta
pahaatekoani. Ennen kun en parannusta ajatellut, vaan huveja ja
vaatteita, silloin aina ilmestyi joku joka oli valmis minua sadalla
kruunulla avustamaan, mutta silloin ei minulla ollut halua, sillä
minulla oli menestystä huikentelevassa elämässäni. Nyt sitä vastoin
kun koko sydämestäni toivoin päästä tästä helvetistä, nyt jouduin heti
poliisin käsiin niin pian kuin vain astuin kadulle synnin harjoitukseen.
Vankilasta päästessäni lauantaiaamuna ajattelin: Annahan menen illalla
ulos ja juon itseni humalaan, niin tulen tänne takaisin ja saan ainakin
sunnuntain yli suojaa kristillisessä kodissa... Toisinaan pyysin jonkun
miehen tarjoamaan minulle portteria ja sain sakkoa viisikymmentä
kruunua; joskus olin likanen, niin että lapset kokoontuivat ympärilleni
ja se maksoi viisikymmentä kruunua, jos taas en sanonut enkä tehnyt
mitään, jouduin kuitenkin poliisin käsiin. Tässä täytyi jo olla jotain
outoa.
Näinä kahtena kuukautena kuin olen sakkoja ollut sovittamassa, on
äitini rukoillut puolestani tavallista enemmän ja itse olen taistellut,
rukoillut ja uskonut, mutta kuitenkin täytyy minun vankilaan mennä
kahdeksaksi kuukaudeksi.
Jospa minulla vain olisi ollut hame pukeutuakseni, niin olisin paikan
saanut! Mutta ei, mahdotonta oli minun saavuttaa tarkoitustani. Ennen
oli minulla menestystä etsiessäni onneani kadulla, vaan nyt, kun niin
tärkeästi tarvitsisin rahaa parantuakseni, en sitä mistään saa, en
rehellisellä enkä epärehellisellä tavalla. Ja nyt saan taas mennä
pitkäksi aikaa vankilaan, vaan siksi, ettei minulla ollut varoja ruveta
työhön — onko se oikein Jumalalta ja ihmisiltä?
Nyt en ajattele enempää parantumista, käyköön kuinka tahansa. Aion vaan
kestää nämä kahdeksan kuukautta saadakseni nähdä siskoni ja äitini
vielä kerran.
* * * * *
Tämän kaiken olen kärsinyt täällä maailmassa vapaana ja vankilassa ja
kuoltuani on minulla ijankaikkinen kadotus odotettavissa.
Nyt alan jo paatua.