Mitä näinkään palattuani asuntooni!
Vaatekaappi oli auki, helyt ja koristeet murskana ja arvokkaimmat
tavarani olivat tiellä tietymättömillä.
Muistin raamatunlauseen: "Älkää kootko maanpäällistä tavaraa, jota koi
syö ja ruoste raiskaa, vaan kerätkää itsellenne taivaallisia aarteita".
Siinä olivat komeat pukuni repaleisina ja ryysyisinä todistaen
maallisuuden katoovaisuutta. Ja ystäväni, joista en luullut voivani
luopua, karttoivat minua. Bertankin sydämellisyys oli laimentunut.
Paholainenko lie kytkenyt minut kiinni siihen ravintolaan, jossa jo
kaksi vuotta olin oleskellut, kun en siitä voinut irtautua, vaikka
huomasinkin siellä vajoavani yhä syvemmälle. Tein sovinnon emännän
kanssa, lupasin juoda vähemmän ja antaa poliisin olla rauhassa. Mutta
se oli helpommin luvattu kuin tehty.
En voinut päivääkään tulla toimeen juomatta, sillä tuskat, joita
"vapaudessa" kärsin, olivat kahta kauheammat kuin ne, joita vankilassa
kestin. Aika ajoin en voinut syödä enkä maata, enkä voinut ajatella
muuta kun että lopettaisin surullisen elämäni.
Purevan kylmänä talvi-iltana hautauduin ravintolan lähellä lumihankeen,
sillä elämäni ei ollut mielestäni sitä suurempi arvoinen. Mutta poliisi
oli heti jäljilläni ja kuletti minut vahtikonttoriin, jossa sain
sakkoa itsemurhayrityksestä. Minut pantiin putkaan, jossa huusin minkä
jaksoin, että ottaisivat henkeni, mutta silloin kuulin useita ääniä
ja ilkeätä rattaiden kolinaa, luulin itse paholaisen saapuvan minua
ottamaan. Tästä säikähdin niin että nukuin.
Aamulla en tiennyt mihin lähteä, olin vakuutettu, ettei minua
entiseen asuntooni huolittaisi. Pyysin poliisin lähettämään minut
vankilaan, sillä sinne olin aina tervetullut. Mutta hän lähetti
minut salapoliisiosastoon ja siellä taas koetettiin päästä minusta
erilleen. Niinpä jouduin tarkastusasemalle. Elämään kyllästyneenä ja
epätoivoisena pyrin taaskin tuohon kidutushuoneeseen, jossa ennenkin
niin äärettömästi olin kärsinyt. Mutta sellaisessa mielentilassa eivät
he uskaltaneet jättää minua yksin vaan lähettivät sairashuoneesen.
Kärsin sanomattomia tuskia. Päättelin, että tämä on viimeinen kerta
kun kulen näillä likaisilla teillä, tapahtukoonpa sitte mitä hyvänsä,
kunhan ei vaan tällaista... Kolmeen yöhön en osannut nukkua. Jos
vähänkin torkahdin, tuntui minusta kuin olisin syöksemäisilläni
helvettiin. Makasin huumautuneena jyrkänteen reunalla. Olin pyytävinäni
toisia ihmisiä rukoilemaan edestäni, kun en itse sitä voinut tehdä.
Kerran olin aivan nukahtamaisillani kun kello löi kaksitoista.
Kauhistuneena tunsin ettei minulla enää ollut armon aikaa sillä
viime hetkeni oli tullut. "Joudun kadotukseen", huusin, "rukoilkaa
puolestani", joka kellon lyönti oli kuin puukon isku sydämeeni ja minä
odotin kuolemaa. Huusin toisille: "Sydämeni murtuu", mutta he käskivät
pilkaten minua vaikenemaan.
Vilusta väristen ja hikoillen makasin näin kolme vuorokautta. Väliin
olin ajelehtivina meren aalloilla, jotka heittivät minut hyrskyjen
keskelle. Ja toiset ihmiset vaan katselivat auttamatta. Niinhän se
oikeastaan oli todellisuudessakin.
Pelkäsin kuolemaa, sillä olin nähnyt sen kauhistuttavimmassa muodossa
ja päätin että käyköön minulle maailmassa kuinka tahansa en tuon
koommin yritä enää itsemurhaa.
Sairashuoneen lääkäri kehoitti useita kertoja minua jättämään huonon
elämäni ja menemään turvakotiin. Mutta olin mielestäni liian repaleinen
sinne menemään, eikä tuollaiset kodit minua ylimalkaan miellyttäneet.
Kaikessa tapauksessa täytyi minun ensiksi saada vähän rahaa
lunastaakseni siellä täällä olevat vaatteeni ja sitten tahdoin kyllä
hakea itselleni kodin, jossa saisin levätä.
Näin jouduin taas ulos syntiseen maailmaan. Lähdin kolkkoon
römpsyilmaan ja ajattelin jo, että sittenkin olisi paras seurata
lääkärin neuvoa. Mutta toinen ääni sanoi: "Kun lapsi saa tahtonsa läpi
niin herkiää se itkemästä."
Mutta onni väisti minua ja vastoinkäymiset kilvan tulivat tielleni ja
minusta tuntui kuin olisi kuolema kaikkialla ollut vastassani.
Kerran menin kirkkomaalle ja istuin hautakivelle haaveilemaan: Pian
päättyy matkani ja silloin haluaisin tulla kätketyksi tämän kiven alle.
Mutta taas oli poliisi kintereilläni ja sakotti minua 60 kruunua.
Kaikkialla vainottiin minua, ei ollut maanpäällä paikkaa, jossa olisin
saanut rauhassa olla.
Toisena iltana heittäydyin Nybrovikeniin.
Mutta Herran tahto oli, että jäisin eloon, eräs urhoollinen mies
heittäytyi jälestäni ja pelasti minut. Tämän kamalan seikkailun jälkeen
olin hyvin sairas. Poliisikamarissa sain sitten kuivata vaatteitani
aamuun saakka.
Mihin nyt lähteä? Vaatteeni olivat riekaleina ja itse olin henkisesti
ja ruumiillisesti turmeltunut. Ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä
langenneiden naisten turvakotiin, missä hyvät ihmiset tahtoivat auttaa
ja kohottaa minunlaisiani, jolta maailma oli kaiken ottanut ja sitten
hyljännyt oman onnensa nojaan. Kiinnyin heihin lämpimästi ja tunsin,
että heidän rukouksensa puolestamme tulivat kuulluiksi. Minäkin
rukoilin Jumalalta voimaa ja rohkeutta voittamaan itseni.
Pahahenki ei hevillä luovu saaliistaan kun sen kerran on niin lujasti
saanut kytketyksi ja minulle alkoi yötä päivää kestävä luja taistelu.
Jumala ja pahahenki taistelivat tässä ihmissielusta, kumpikohan
voittaisi? Kaikki riippui minusta ja minä heikko raukka en voinut
vastustaa kiusaajan ääntä. Sillä vaikka Jumalan käsi lepäsi raskaasti
päälläni riistäydyin siitä irti ja haavoitin itseäni yhä enemmän
niissä myrkyllisissä okaissa, joita elämäntielleni oli siroiteltu.
Kuulin Jumalan lempeän äänen: "Autuaat ovat ne joiden pahat teot ovat
anteeksi annetut ja synnit pois pyhityt." Mutta minulla ei ollut
rauhaa turvakodissa, halusin ulos maailmaan. Täällä puuttui minulta
vapaus, vaatteet ja rahat. En voinut tyytyä siellä vallitsevaan
yksinkertaisuuteen. Jos Jumala olisi edes osittainkaan täyttänyt
toiveeni, niin olisin koettanut kestää siellä. Mutta hän ei antanut
mitään näkyväistä merkkiä.
Rukoilin kodin johtajattarelta lupaa päästäkseni ulos, mutta sitä
ei sallittu. Silloin näytti niinkuin Jumala olisi käsittänyt minut
paremmin kuin ihmiset, sillä onnistuin päästä sieltä ilman lupaa.
Alussa näytti kaikki käyvän hyvin, mutta pian lehti kääntyi ja minä
jouduin taas poliisin käsiin. En voinut enään hillitä juomahaluani,
enkä välittänyt määräpäivänä mennä tarkastusasemalle. Sitäpaitse olivat
kolmen vuoden surut tehneet minut hiukan hassahtavaksi. Ei riittänyt
että sekä katu- että tarkastuspoliisit minua ankarasti vaanivat ja
saattoivat minulle sekä sielun että ruumiin kärsimyksiä, mutta kaiken
lisäksi hakkasin itse päätäni kivimuureihin lopettaakseni siten elämäni.
Milloin vain poliisi minua puhutteli, raivostuin aina hirveästi ja
lopuksi minut tuomittiin Norrköpingiin kuudeksi kuukaudeksi.
Nyt koetin tyytyä kohtalooni, rukoilin Jumalaa auttamaan minua tästä
kauhistavasta elämästä ja pyrin kaikin voimin alkamaan parempaa. Mutta
kaikki mikä tähän asti oli minua viehättänyt ja hurmannut ei silti
ollut minusta arvotonta. Minun täytyi saada uusi mieli voidakseni
luopua kaikesta mikä minua viekoitteli. Niin kauan kuin olin syvimpään
suruun sortunut, oli kylläkin helppoa jättäytyä Jumalalle. Mutta sitten
tuli toisia hetkiä, jolloin tunsin kuinka entiset huvit vetivät minua
pyörteisiinsä niin että oli mahdotoin niitä vastustaa.
Tänä aikana näin paljon herättäviä unia. Kerran olin näkevinäni
orjantappuraseppeleen maassa ja minä katselin sitä tarkasti ihmetellen.
Toisen kerran uneksuin saavani surureunaisen kirjeen, jonka kuorella
oli täydellinen nimeni, jota tavailin ja luin lukemistani. Kohta
senjälkeen sain kuulla että yksi onnettomuustovereistani oli siirtynyt
ijäisyyteen, mutta sitä ennen ollut erääsä turvakodissa ja siellä
valmistautunut kuolemaan. Tuo kirje varoitti minua sanoen: varo,
ensikerran on sinun vuorosi. Eräs toinen toverini joka yhtäkkiä päätti
elämänsä synnissä, varoitti minua unessa, ennenkuin tiesin hänen
poismenostaan.
Minä mietiskelin paljon raamatun totuutta ja uneksin olevani kirkossa,
jossa oli pyhä pappi, joka pyysi saada raamattua luettavakseen. Minä
näin selvästi kun hän otti kirjan ja siihen oli kullatuilla kirjaimilla
kirjoitettu: _Jumalan pyhä istuin_.
Erittäin huolestutti minua se, että toiset saivat rankaisematta
tehdä minulle vääryyttä, jota vastoin minä sain kärsiä vähemmistäkin
rikoksistani. Unissani olin taivaassa saavinani korvauksen kaikesta
maan päällä kärsimästäni vääryydestä.
Tunsin kuinka Jumala vaikutti sydämeeni ja minulla oli halu seurata
hänen kehoituksiaan. Mutta en voinut kokonaan uhrautua hänelle. Vielä
vähän aikaa tahdoin olla valloillani. Näiden muurien sisällä olin
taistellut ja kärsinyt, nyt tahdoin näyttää itsenäisyyttäni. Voisiko
Jumala kieltää minulta viattoman huvin, olinhan niin vähän saanut
nuorena viattomasti huvitella? Tuskinpa voisin siitä kieltäytyä,
palattuani jättämääni kiusauksen kaupunkiin.
Sunnuntaina kun soiton säveleet kuuluivat yksinäisyyteeni, sykähteli
sydämeni ihastuksesta. Pian pääsen vapaaksi ja saan täysin siemauksin
nauttia luonnosta ja kaikesta siitä ihanuudesta, josta olen ollut
eroitettu. Samana päivänä luin "Sanningsvittnetissa" lauseen, jossa
mielestäni Jeesus erityisesti puhui minulle: "Särjettyä ruokoa en ole
murentava enkä tuikkaavaa sydäntä sammuttava." Pappi puhui saarnassaan
kaidasta ja leveästä tiestä: "Menkää ahtaasta portista sisälle."
Minulla oli leveä tie edessäni.