Huhtikuun 14 p. 1900 olin vapaa ja jatkoin vanhaa elämätäni. Otin
ryypyn suruuni ja aloin uhmailla Jumalaa ja ihmisiä. Olin kärsinyt
rangaistukseni ja päätin poliisille näyttää, etten siltä ollut
parantunut. Esiinnyin julkean röyhkeästi ja raivostuin, jos poliisi
minua puhutteli.
Vapunpäivää päätin viettää oikein juhlallisesti ja ryyppäsin harmissani
niin että aamulla rääyisenä ja kurjassa tilassa jouduin poliisin
huostaan. Kolmensadan kruunun arvoinen pukuni, joka aamulla lähtiessäni
oli aivan uusi, oli nyt mennyttä kalua. Päivemmällä saatettiin minut
sairaalaan, jossa sain maata kolme viikkoa. Neljäntoista vuorokauden
perästä jouduin taas kiinni, mutta pääsin poliisikamarista vapaaksi.
Ilossani ryyppäsin vähän liiaksi ja sain samana iltana maksaa 20 kr.
sakkoa. Kuukauden päivät kuleksin taas irtolaisena ja pääsin sitte
neljäksi kuukaudeksi vankilaan.
Nyt menetin rohkeuteni. Maksoi mitä maksoi, en voinut olla kertomatta
kohtaloani vanhemmilleni. Pyysin heiltä apua, sillä tunsin itseni niin
väsyneeksi, etten mitenkään kestäisi vankilassa pitempää aikaa. Mutta
vanhempani kauhistuivat ja kirjoittivat, etteivät voineet käsittää,
että joku heidän lapsistaan istuisi vankilassa. Minun täytyi kestää
rangaistusaikani loppuun. Mutta vankilassa vaan paaduin. Kun pääsin
vapaaksi, ryyppäsin kahta kauheammin. Luisuin yhä syvemmälle.
Kuukauden perästä jouduin sairaalaan leikattavaksi. Se kauhistutti
minua sillä veistä olin aina kammonut. Mutta täällä ei minun
mielipidettäni kysytty.
Kirjoitin äidilleni ja hän matkusti luokseni vähääkään aavistamatta
minkälainen olin. Puhuteltuaan lääkäriä ja saatuaan kuulla tautini oli
hän vähällä pyörtyä. Kirjoittaessani vankilasta kotiin sanoin, että
jouduin sinne kun en ollut huolehtinut itseäni henkikirjoihin.
Äitini oli aivan suunniltaan, sillä se oli suurin murhe minkä voin
hänelle tuottaa. Aina olen muistava äitini muodon, kun hän vuoteeni
vieressä varoitti toisia tyttöjä sanoen: "Jos äitinne vielä elää, niin
ajatelkaa häntä ennenkuin on myöhäistä."
Minua ei miellyttänyt, että äitini puhutteli noita tyttöjä, jotka aina
olivat olleet minulle ilkeitä ja siksi pyysin häntä poistumaan. Ja
kun hän rukoili minua: "Anna itsesi Jumalalle lapsi", niin vastasin
uhkamielin: "En, sillä minä saan kärsiä enemmän kuin olen ansainnut."
Äitini pudisti nyrkkiään kasvojeni edessä sanoen: "Jumala on sen
tekevä", ja niin meni hän jäähyväisiä sanomatta. Hän ei tiennyt, mitä
teki ja minä olin siksi liikutettu, etten tiennyt mitä vastasin. Heti
hänen mentyään kaduin sanojani ja itkin katkerasti sitä että olin
saattanut hänelle niin paljon murhetta.
Leikkaus toimitettiin ja minä sain äärettömästi kärsiä niinä viitenä
kuukautena, jotka vietin sairaalassa. Vanhempani lähettivät minulle
sata kruunua, jotka kerran olin rehellisesti ansainnut, vaan jotka
tuhlasin nyt samalla kun kauppasin ruumistani.
Kun vihdoinkin pääsin sairaalasta, sain samana päivänä mennä
vankilaan sakkoja sovittamaan ja pääsiäistä viettämään. Neljäntoista
päivän vankeuden jälkeen täytyi kuukaudeksi mennä sairaalaan, sillä
leikkauksen tuottama haava oli auennut. Tuskin kerkesin yhdestä
onnettomuudesta selvitä kuin jo jouduin toiseen.
Eräänä iltana olin mennyt levolle, kun kaksi miestä tuli huoneeseni,
makasivat minut väkivaltaisesti ja repivät rintani ja kasvoni niin
että parin kuukauden ajan olin hyvin surkean näköinen. Katkeroiduin
ja ilmoitin heidät salapoliisille, mutta siellä selviytyivät he
vähällä koko jutusta. Poliisit olivat aivan välinpitämättömiä koko
asiasta, olihan kyseessä vaan huonomaineinen tyttö, jota miehet olivat
rääkänneet.
Sellainen haava ei koskaan mene umpeen, sillä vaikka käyttäydyinkin
huonosti en kumminkaan tee toisille pahaa. Ja sittenkin saan minä niin
paljon kärsiä ja tuollaiset raa'at väkivallan tekijät saavat kulkea
vapaana. Tämä kiihoitti minua yhä enemmän poliiseja vastaan.
Jonkun päivän perästä jouduin tekemisiin tarkastuspoliisin kanssa
ja sain ilman mitään syytä istua vahtikonttorissa. Tämä tietysti
katkeroitti minua, käyttäydyin hävyttömästi poliisia kohtaan ja jouduin
taas viideksi kuukautta vankeuteen.
Pyysin nöyrästi poliisilta päästä asuntooni sen verran että saisin
tavarani säilöön, sillä ne olivat kaikki jääneet hujan hajan. Mutta
sitä ei minulle suotu. Sain istua neljän seinän sisällä tietäen, että
toiset vievät kaiken sen mitä itseäni myömällä olin koonnut. Kirjotin
emännälleni ja pyysin hänen ottamaan vaatteeni korjuuseen, mutta hän
vastasi tylysti, etteivät käyttämäni puvut olleet minun. Näin opin
tuntemaan minkälainen viimeinen emäntäni oli.
Mutta olipa toinenkin, jota jumaloin enemmän kuin emäntääni. Ja
istuissani yksinäisyydessä ajattelin, että voisin luopua tuosta
kauheasta elämästä, mutta silloin en enää saisi olla rakastettuinikaan
läheisyydessä. Tunsin, etten voisi jättää Berttaa ja hänen perhettään.
Bertta oli aina ollut parhain ja uskollisin ystäväni ja minä ihmettelin
hänen ystävyyttään, että se kesti vaikka tuon tuostakin panin hänet
koettelemukseen nähdäkseni onko se pysyväistä. Vaikka olisin ollut
kuinka tyly, käskevä ja uhkaileva, ei hän milloinkaan väsynyt minuun.
Tyttötuttavani viekoitelivat minulta rahoja ja vaatteita, ja vaikka
monasti olin polttanut siipeni, en kuitenkaan väsynyt heitä auttamasta,
vaan lainasin heille aina viimeiseen ropoon saakka, uskoen että he
maksavat takaisin. Mutta sitä sain odottaa.
Tuntui tuskalliselta huomata miten hekin pettivät, sillä itse olin
aina rehellinen. Möin kyllä itseni paheen palvelukseen, mutta siitähän
sain itse kärsiä ja se oli mielestäni kokonaan toinen asia. Mutta
rehellisyyttä ennen kaikkea. Vaikka juovuspäissäni uhmailinkin
poliisia, enkä oikein tiennyt mitä kiukuissani sanoin, olin kuitenkin
oikein ajatteleva ja hyvä ihminen ja pelkäsin tehdä vääryyttä tai
vahingoittaa toisia. Hartain toivoni oli olla kaikille oikeudenmukainen.
Vankilassa mietin ja surin elämätäni ja aloin hautoa ajatuksissani
itsemurhaa. Kuolema voi ainoastaan pelastaa minut tästä orjuudesta.
Mutta miten olikaan, aika kului, vankeusaikani loppui ja taas pääsin
vapaaksi.