Syksyllä 1898 tulin tarkastuksen alaiseksi ja samana syksynä jouduin
sairaalaan, olin silloin kaksikymmenyksi vuotias. Ihmettelin siellä
olevia ihmisiä ja hoitajamme olivat minusta julmuria, sillä en silloin
käsittänyt, että me prostitueratut naiset olimme maailman kehnoimmat.
Monet harmit kärsittyäni pääsin vihdoinkin parantuneena sairaalasta
ja minut käskettiin erääseen inhoittavaan huoneeseen toisten
prostituerattujen naisten kanssa.
Tunsin itseni sanomattoman onnettomaksi vaikka olinkin liiaksi sokea
käsittääkseni mihin pohjattomaan syvyyteen olin langennut. En ajatellut
muuta kuin että asiat olivat niinkuin niiden pitikin olla. Mutta huone,
jossa istuin kuin lintu häkissään, oli kylmä, kolkko ja epäsiisti,
johon ei auringon eikä kuun säteet päässeet tunkeutumaan. Mihin
turvautua? Arkkuni ja omaisuuteni olin saanut, mutta ei ollut mihin
lähteä. Paras oli tyytyä kohtaloonsa.
Emäntäni lohdutti minua parhaimpansa mukaan: varmaan siellä pian
saavutan onneni ja pääsen hyville päiville, olinhan niin nuori ja
sievä, en näyttänyt seitsentoista vuotiasta vanhemmalta... Ihastuneena
kertoi hän sitten kävijöille, että olin viaton kuin lapsi, joka ei
vielä ollut kerinnyt turmeltua. "Hän on hiukan ujo ja näyttää aremmalta
kuin toiset, mutta se ei estä"...
Nuo emännät ovat vielä kehnommat kuin me tyttöraukat.
Seuraavalla emännälläni oli sikarimyymälä ja hän osasi peijata
yksinkertaisia tyttöjä. Olin niin ymmärtämätöin, että uskoin kaikista
ihmisistä hyvää, jonka vuoksi hänen onnistui houkutella minulta kaikki
rahat mitä ansaitsin. Lopuksi vuokrasin huoneen eräästä ravintolasta,
jonka emäntä ansaitsi minulla hyvät rahat.
Olin täydelleen paheisiin vajonnut, unohdin vanhempani ja elin vain
pukuja ja huveja varten. Minusta pidettiin, kaikkialla mihin tulin
juhlittiin minulle, olin päässyt nautintojen huipulle. Ihmiset
imarrellen ylistivät minua siroksi ja kauniiksi. Kuvastimeni vahvisti
heidän puheensa todeksi, joten ei ollut ihme, että olin niin hyvissä
välissä herrojen ja noiden rakastettavien emäntien kanssa.
Toverini kadehtivat minua, heidän kanssaan jouduin usein riitaan. Enkä
enää ollut yhtä kaino ja lempeä luonani käyville herratutuillekaan kuin
ennen olin ollut, vaan nautin nähdessäni heidän olevan kyllin tyhmiä
mairitellessaan minua. Olin hyvin itserakas, ja turhamainen.
Mutta "kaikella on aikansa", niinkuin pastori sanoi ja minulle ei onni
kaukaa hymyillyt. Ihminen on onnensa päivinä kuin puu, jonka ympärille
kansa kerääntyy niin kauan kun se hedelmiä kantaa. Vaan kun hedelmät
ovat korjatut, jää se oman onnensa nojaan myrskyn ja pahanilman
runneltavaksi.
Matkustin vanhempieni luokse, jotka mitään aavistamatta ottivat minut
ystävällisesti vastaan. Tosin olivat he sanomalehdestä lukeneet, että
minua oli varoitettu irtolaisuudesta, sisareni oli kätkenyt päänsä
sanomalehteen ja itkenyt katkerasti minun tähteni, mutta kun nyt
saavuin hienona ja komeana, voin kaikenmoisilla verukkeilla helposti
karkoittaa silloin, syntyneet epäluulot. Itsekseni ajattelin: "Suokoon
Jumala, että voin salata rikollisuuteni."
Tukholmaan palattuani otettiin minut riemulla vastaan entisessä
asunnossani ja minä aloin taas nauttia elämästä niinkuin ennenkin.
Mutta lopuksi ihminen kyllästyy kaikkeen, mikään ei ole pysyväistä.
Väsyin kaikkeen huvitteluun jopa vapauteenkin. Mittani oli täysi. Olin
tyhjentänyt nautinnon pikarin loppuun. Nyt aloin niittää mitä olin
kylvänyt. Herramme mylly jauhaa hitaasti, hitaasti mutta hienosti.
Matka-arkkuni oli valmiina, olin pukeutunut silkkiin ja samettiin
aikeessa matkustaa Göteborgiin. Mutta silloin sanoi näkymätön ääni:
"Tähän saakka, vaan ei edemmäksi, nyt asettuvat ylpeät aaltosi"...
Matkani vaihtuikin vankilaan. Jouduin vankikoppiin salpojen taakse-,
siellä ei kukaan välittänyt minusta enempää kuin kylmästä kivestä,
tuskin olisi halunnut vesipisaraakaan minulle tarjota.
Se tuntui liian kovalta. En olisi uskonut, että Jumala ja ihmiset minut
niin kokonaan hylkäävät. Sellaista kohtelua en ollut ansainnut, sillä
minä puolestani en ollut vahingoittanut ketään lähimäisistäni. Aloin
käsittää, että itseäni vastaan rikoin pahimmin. Huomasin mitä sain
niittää. Olin myönyt ruumiini, terveyteni, nuoruuteni, tulevaisuuteni,
onneni ja rauhani. Ja mitä sain palkakseni? Epätoivon tuskat kolkkojen
muurien suojassa, häpeän ja ennen aikaisen kuoleman.
Tulin kauniin, syntisen kaupungin yöelämän hälinästä, olin tottunut
vaan nauttimaan kaikesta mikä hurmaa ja viehättää ja nyt täytyi minun
istua liikkumatta, näkemättä. Olisin voinut vaikka verikyyneliä itkeä.
Epätoivossani aloin etsiä armoa ja apua Jumalalta, sillä kukaan muu
ei minua nyt voinut kuulla. Kävelin edestakaisin väännellen käsiäni.
Jospa liipaisin Jumalalle alkaa uutta elämää, kun vaan pääsen vapaaksi
täältä, huokasin itsekseni. Mutta mahdotonta on irtautua maailmasta
niin äkisti. Silloin täytyisi erota hyvistä ystävistään, emännästäni
ja Bertasta, josta niin äärettömästi pidän. Hyvä Jumala, sinä tiedät
miten heihin olen kiintynyt. En voi heitä jättää, he ovat liian hyviä
minulle, se on mahdotointa...
Tahdoin palvella kahta herraa, mutta se ei onnistunut. "Joka ei
luovu kaikesta minun tähteni, hän ei ole minulle kelvollinen", kuulin
taivaallisen äänen puhuvan. Jumala antoi minun kylläkin kokea minkä
arvoiset maalliset ystävät ovat ja miten kauan heidän rakkautensa
kestää: "Minun tieni eivät ole teidän tienne, sanoo Herra."
Minut tuomittiin kahden kuukauden vankeuteen. Väliin uhmailin,
toisin ajoin rukoilin Jumalaa. Kaikessa tapauksessa kärsin väärin
toisiin ihmisiin verraten, sillä tuomarini olivat rikostovereitani.
Kiukustuin koko yhteiskuntaan, joka suvaitsi sellaisia lakeja ja suosi
prostitutionia ja rankaisi noita onnettomia vasta sittenkun heillä ei
enää ollut tarmoa revästä itseään irti tuosta kurjuudesta. Minä olin
ainakin sitä mieltä, että kun kerran olin langennut ja häväissyt oman
sekä vanhempieni nimen, niin ei minulla enää ollut mitään menetettävää.
Koko maailman rahoilla en olisi voinut saavuttaa menetettyä
viattomuuttani, rauhaa ja kunniaani. Elämäni oli mennyttä.
Tämä oli ensimäinen vastoinkäymiseni ja ensi kerta kun aloin kohtaloani
miettiä.