Tunsin itseni ruumiillisesti ja henkisesti murtuneeksi liiasta työstä
kartanossa jonkatähden otin itselleni paikan yksinäisessä seudussa pari
peninkulmaa kaupungista, siellä jouduin yksin surullisine ajatuksineni.
Muistan kirjoittaneeni kotiin äidilleni, kuinka äärettömän onneton olin
vieraiden toverieni joukossa, jotka vaan pilkkasivat minua.
Kun talonväkeni huomasi, että tulin surusta aivan mielettömäksi — en
todellakaan ollut täysijärkinen niihin aikoihin — sain vihdoin luvan
lähteä tieheni ja niin palasin Norrköpinkiin, jossa sain paikan erään
makkarakauppiaan luona. Siellä oli kumminkin niin siivotonta, etten
siellä kauvemmin viihtynyt, vaan menin kuukauden ajaksi vanhempieni
luokse ja sitten kevätmuutossa uuteen palveluspaikkaan.
Nyt olin vihdoinkin onnistunut saamaan hienon ja siistin paikan, mutta
alituista touhua sielläkin oli eikä lepoa sunnuntaina enempi kuin
arkenakaan. En voi kuitenkaan valittaa, sillä isäntäväkeni koetti
sääliä minua kun olin sairas, eikä vihastunut vaikka usein käyttäydyin
kömpelösti. Sellaista paikkaa ei minulla ollut koskaan ennen ollut.
Siitä huolimatta sovin kumminkin siellä olevan kamarineidin kanssa,
että syksystä tulisin hänen kotiinsa palvelijaksi. He asuivat lähellä
Tukholmaa ja elivät hyvin yksinkertaista ja vaatimatonta elämää. Täällä
olin aivan kuin nunna luostarissa, ei ollut yhtään ihmistä, jonka
kanssa olisi saanut vaihtaa ajatusta ja sitäpaitse olin jo tottumatoin
keittiötoimiin, joten käteni sierettyivät ja halkeilivat, etten kaikin
ajoin voinut niitä liikuttaakaan. Siksi en kestänyt kaukaa, vaan päätin
matkustaa Tukholmaan. Onnettomuudekseni sinne matkustinkin.
Tämä tapahtui näyttelykesänä 1897, se oli ilon aika kaikille muille
paitsi minulle, sillä mitäpä tiesin minä kaikesta siitä komeudesta
ja loistosta, joka silloin Tukholmassa vallitsi. Olin aamusta iltaan
työssäni, enkä muusta maailmasta tiennyt mitään.
Toisinaan kun tunsin itseni oikein yksinäiseksi sepitin haikeita
runoja, joissa valitin miten elämäni auringotta ja kesättä kuluu. Se
oli lapsellista, olin vasta yhdeksäntoista ja kuvittelin, että koko
nuoruuteni oli jo mennyttä. Hyräilin alinomaa surullista säveltäni,
valitellen että olen jo näin vanha, enkä vielä ole nuoruutta tuntenut.
Miksi oli Jumala antanut minulle niin raskaan mielen.
Näyttelyn aikana asui muutamia köpenhaminalaisia ylioppilaita rouvani
luona. Hyvästellessä anasti yksi heistä minulta suudelman, en koskaan
unohda tuota ensi suuteloa, joka poltti huuliani. Niin vähän kuin
se merkitsikin, oli se kyllin voimakas herättämään tunteeni ja minä
käsitin kaipaavani rakkautta, hellyyttä ja hyväilyä.
Olin kaksikymmenvuotias saadessani viimeisen kerran paikan perheessä.
Raskasmielisyyteni oli haihtunut ja minä aloin taas virkistyä, mutta
vaikka emäntäni oli minuun hyvin tyytyväinen, väsyin kumminkin
sielläkin ja aloin hakea kevyempää paikkaa.
Sain paikan ravintolassa. Moni kielsi minua sinne menemästä — "se ei
ollut sopiva paikka nuorelle tytölle" j.n.e. — mutta minä en siitä
välittänyt. Olin aina luottanut itseeni ja ajattelin, että joka antoi
itsensä vietellä, tyytyköön kohtaloonsa, minua vaan ei kukaan pettäisi.
Mutta pian alkoi kiusaaja vainota saalistaan. Ja siinä oli karitsa,
jonka helposti sai pauloihinsa, kun vaan osasi sopivan tilaisuuden
valita. Voi noita kirottuja roistoja, jotka saadakseen hetken
tyydytyksen raaoille himoilleen syöksevät köyhän tytön ijankaikkisesti
turmioon! Onko sellaisella ihmisellä omaatuntoa? Ei, ei!
Olin totutettu taipumaan toisten tahtoon ja siksi niin vähällä suostuin
sen toivomuksiin "joka vaan tarkoitti hyvää minulle ja tahtoi hankkia
minulle parempaa toimeentuloa kuin palvelijan toimi sellaisessa
paikassa"... Niin hän puheli.
Muistan kuinka hävyttömästi tuo konna kohteli minua ensikerran
tavatessamme, mutta kun hän huomasi, ettei väkivalta auttanut, keksi
hän toisen keinon, jolla onnistui. Mitä hän välitti siitä, jos
turmelikin lapsellisen, yksinkertaisen tytön elämän ja antoi tämän
kärsiä halpamaisen tekonsa seuraukset. Hän ehkä hekumoi ylellisyydessä
ja huveissa samalla aikaa kuin minä, vietelty, istuin vankilaan
teljettynä, jonka pian jätän astuakseni taas uuteen.
Sain hankkia itselleni uuden paikan ja tulin hienompaan
ruokailupaikkaan. Mutta siellä kohdeltiin minua samoin kuin tuossa
kehnossa ravintolassa. Omituista miten nopeasti alaspäin liukuminen
käy kun kerran ensi askel turmeluksen tiellä on otettu. On aivan
kuin näkymätön suojelija olisi jättänyt ihmisen oman onnensa nojaan.
Omatuntoni soimasi minua, mutta minä tukahdutin sen häiritsevän äänen
ja riensin sokeasti eteenpäin. Minusta se ei ollut niin hirveätä kun
eivät omaiseni sitä tienneet enkä ollut tarkastuksen alainen.
Ensimäinen viettelijäni ei jättänyt minua rauhaan, mutta hänen aikeensa
eivät enää onnistuneet, sillä minä en enää ollut sama viaton, tyttö.
Lopuksi väsyin kaikkiin kehnoihin paikkoihin, joihin onnettomuudekseni
Tukholmassa jouduin, repäsin itseni irti kaikesta pakonalaisuudesta ja
tulin pian poliisin uhriksi.