Olin ainoastaan kolmentoista vuotias kun jouduin vieraisiin ihmisiin
ja sain oppia nöyrästi tottelemaan toisten käskyjä. Monasti tuntui se
raskaalta, mutta olinhan vapaasta tahdostani ottanut paikan ja jättänyt
vanhempieni kodin, johon en erityisemmin ollut kiintynytkään.
Viihdyin jokseenkin hyvin ensimäisessä paikassani ja sain aikani
kulumaan — sitä paitse ei ollut tavallistakaan maalla jättää
palveluspaikkaansa ennen vuoden loppua.
Sitten olin rippikouluaikani kotona. Muistan miten itkin, kun sanoimme
jäähyväiset rakkaalle rippi-isällemme, sillä hän erosi seurakunnastaan
samana päivänä kun me pääsimme ehtoolliselle. Kuinka hyvin muistan
rukouksen, jonka hän puolestamme rukoili:
"Auta näitä lapsia, he ovat heikkoja, vahvista sinä heitä voimallasi!
He tulevat vaeltamaan läpi vaarallisen maailman, johda sinä heitä
neuvoillasi! He joutuvat kaikenlaisiin kiusauksiin, auta sinä heitä
taistelemaan ja voittamaan!"
"Mitähän hän tarkoittaa sillä, että maailmassa on niin paljon
kiusauksia?" ajattelin minä. Oi, että voi olla niin tietämätöin
elämästä! Usein olen ajatellut näitä sanoja kun kiusaukset ja
vastoinkäymiset ovat pahimmin kohdanneet. Rakas pastorimme lopetti
seuraavilla sanoilla: "Aikansa on puhumisella ja aikansa on
vaikenemisella, kaikella on määrätty aikansa täällä auringon alla — ja
siinäkin hän oli oikeassa. En ole häntä sittemmin tavannut." —
Palvelin useissa eri paikoin kotiseudullani. Toisinaan oli hyvinkin
vaikeata, mutta aika kului kumminkin kun ei ajateltu muuta kuin työtä
ja raatamista. Seitsemännellätoista ikävuodellani otin paikan eräässä
herraskartanossa lähellä Norrköpingia. Aluksi viihdyin aika hyvin,
vaikka olinkin kovassa työssä. Vanhempani olivat sen arvanneetkin ja
kieltäneet minua menemästä sinne, mutta minä olin odottanut jotain
aivan toista.
Ikävä kyllä, emme eronneet ystävinä, sillä isäni piti osan
ansaitsemistani varoista. Tämä harmitti minua, sillä olin nuorempana
hyvinkin ahne rahoille, enkä siitä syystä kirjoittanut ystävällisiä
kirjeitä kotiin. Sittemmin kuulin, että äitiäni syvästi suretti
heitä kohtaan osoittamani nurjamielisyys, mutta itse unohdin piankin
kärsimäni vääryyden ja aloin tuntea hellyyttä kotijoukkojani,
varsinkin äitiäni ja sisartani kohtaan. Tunsin rakastavani heitä
sydämellisesti, vaikka en sitä ennen ollut huomannut. Ei ollut kukaan
ymmärtänyt sitä rakkaudella minussa herättää. Mutta kun olin jonkun
aikaa ollut omaisistani erilläni, halusin hartaasti sovittaa sen mitä
mahdollisesti olin lapsena heitä kohtaan rikkonut. Enin surettaa
minua se, etten koskaan ole ollut tilaisuudessa näyttämään heille
hyviä ominaisuuksiani. Mahtanevatko vielä arvostella minua väärin ja
ajatella, että olen sama hillitsemätöin luonne kuin olin lapsenakin.
Isäntäväkeni olin oppinut tuntemaan, heidän asuessaan lähellä kotiani,
ja muutettuaan Norrköpingin seudulle olivat he kirjoittaneet ja
tarjonneet minulle palveluspaikan. Rouva oli luvannut parhaimpansa
mukaan pitää minusta huolta ja olikin hyvin hyvä minua kohtaan, mutta
ei huomannut, että minulla oli liiaksi työtä. Tosin oli minulla
palvelustoveri, joka oli ollut talossa useita vuosia, ja päässyt
suuresti rouvan suosioon, joten hänen ei tarvinnut tarttua mihinkään
työhön, vaan sekä sisä- että ulkotyöt jäivät minun osalleni.
Kesällä sain istua ulkona lypsämässä sateesta ja kylmästä huolimatta,
niin että olin vähällä paleltua, mutta toverini ei sormellaankaan
auttanut vaikka minun olisi ollut mahdotoin selviytyä töistäni. Jos
joskus valitin, että minulla häneen verraten oli liiaksi työtä,
lohdutti hän minua sanomalla: "se on nyt tässä maailmassa niin, että
ketä onni kerran alkaa suosia alusta, sillä riittää sitä pitkin elämää,
mutta joilla on kova onni alunpitäin — nekään eivät tahdo siitä
vapaaksi päästä". Niin, nyt alan minäkin sitä jo uskoa, sillä ainakin
minun kohdallani näyttää se toteutuvan.
Kello neljältä aamulla sain nousta ylös ja vasta kello 11 illalla
pääsin vapaaksi. Eikä, sillä välin ollut vähintäkään lepoaikaa, ei
sunnuntaina enempää kuin arkenakaan. Joskus tuntui raskaalta ajatella,
että oli nuori, eikä koskaan saanut ikäistensä kanssa seurustella.
Siksipä aloin työni lopetettua mennä öisin ulos, kulin tammimäelle
missä nuoriso kesäilloin tanssi ja leikki myöhäiseen yöhön. Minä en
tanssinut, mutta halusin joskus olla vapaana ja sitä en voinut olla
ennenkun isäntäväkeni oli asettunut levolle.
Kesäisin oli kartanon ympärillä liikettä ja eloa, sillä silloin muutti
kaupunkilaisia paikkakunnalle kesää viettämään. Sain silloin monta
tuttavaa, joista opin pitämään. Se oli suloinen kesä, luonto ympärillä
oli ihanaa ja minä olin seitsemäntoista vanha — minulla oli elämän
kevät luonnon kesässä.
En koskaan unohda erästä elokuun iltaa, jolloin puutarhassa raketit
risteilivät. Sellaista varmaankin on paratiisissa. Kaikkialla
hiljaisuus ja rauha, ei edes lehtikään puussa värähtänyt. Oli kuin
taivaallinen maailma olisi näyttäytynyt oikeassa valossaan. Koko luonto
kuunteli ja uneksi, haaveili rauhaa ja lepoa.
Minäkin unelmoin ensimäiset unelmani, sillä olinhan elänyt elämäni ensi
kesän. Mutta miten lyhyet, miten sanomattoman lyhyet ovatkaan ilon ja
onnen hetket tässä epätäydellisessä maailmassa! Pian nousee myrsky,
varistaa puiden latvat, riisuu heidän ihanat pukunsa ja ryöstää heiltä
kaiken. Niin, myrsky ei jätä lehteäkään niihin, ei sääli vähääkään
ennenkun viimeisenkin kesän ihanan muiston saa pois varistettua.
Oi tätä kylmää syksyä, miksi on sekin olemassa. Ainoastaan
hävittääkseen ja tuhotakseen mitä kevät ja kesä ovat luoneet. Olisin
voinut kohtaloni lukea siitä, ellen olisi ollut niin tietämätöin elämän
myrskyistä. Samallainenko tulisi minunkin elämäni olemaan. Myrskytkö
riistävät viattomuuteni, nuoruuden onneni, levon ja rauhan, kauneuteni,
nuoruuteni, kunniani ja kaiken ja sen lisäksikö joudun kurjaan
vankikoppiin nääntymään ja menehtymään, ilman että kukaan minua kaipaa
tahi rakastaa...
Niin, nyt oli paras osa kesästä kulunut, syksy alkoi lähetä
kellastuneille lehtineen ja kolkkoine iltoineen, kaikki mihin katsoin
näytti synkältä. Ei valonsädettä, joka olisi alakuloista mieltäni
virkistänyt. Kesävieraat alkoivat lähteä ja kaihomielin erosin noista
tytöistä, joiden kanssa olin kesän aikana ystäväksi tullut.
Tuskinpa tiemme enää yhteen sattuvat. Emme tienneet mitkä kohtalot
meitä odottivat, kuka saavuttaisi onnen, ketä onnettomuudet
odottaisivat. Kaikki luonnollisesti toivoimme parasta. Ainakin nuo
toiset, sillä he olivat huimapäisiä ja hehkuivat nuoruuden iloa. Minä
sitävastoin olin vakavampi eikä minulla ollut elämästä erittäin suuria
toiveita sillä suru oli synkistänyt elämäni ja lyhentänyt nuoruuteni.
Kuinka yksitoikkoista ja kolkkoa elämä oli! Miten hyljätyksi ja
yksinäiseksi tunsin itseni! Ei ollut minulla ystävää, johon olisin
voinut luottaa ja jolle huoleni uskoa. Ei kukaan ymmärtänyt minua.
Itkin ja huokailin, vaan en käsittänyt miksi sitä tein, uneksin ja
haaveilin, ajatukseni kävivät päivä päivältä yhä synkemmiksi. Se oli
käännekohta elämässäni, siitä lähtein tunsin itseni kuin yksinäinen
metsänlintu tahi niinkuin korven kuusi. Nyt tuntuu minusta kuin olisin
jo silloin aavistanut, että "kukkisin aikaiseen, mutta kuihtuisin
nuorena."
Voi, miksi nuoruuteni oli niin köyhä iloista? Nuoruus, joka ei koskaan
palaja, vaan on ainakin osittain ennättänyt poistua ennenkuin ihminen
on kehittynyt. Miten monesti olen nuoruudessani kuolemaa toivonut
säästyäkseni turmeluksesta ja menehtymisestä. Ja kuitenkin olen
joutunut vietellyistä viheliäisimmäksi.
Kun muistelen kulunutta elämääni, niin levittäytyy siitä synkkä
kuva silmäini eteen. Koko nuoruuteni on ollut alinomaista taistelua
vastoinkäymisten ja murheiden kanssa. Katkeralta tuntuu elää,
katkeralta kuolla, nyt kun olen kerinnyt maailman kavaluutta ja
julmuutta kokea. Surullista on nähdä miten toinen ihminen toistaan
sortaa ja syöksee hänet perikatoon. Onhan elämä jo itsessään raskasta.
Miksi eivät ihmiset koeta sulostuttaa toistensa elämää täällä maan
päällä? Silloin voisi vaellusaika täällä tulla taivaalliseksi.