Tänään, jouluaattona alotan kirjoittamaan muutamia lehtisiä
elämäntarinastani. Tahdon koota niin monta muistelmaa kuin vaan voin
aina lapsuuteni päivistä tähän saakka.
Ensimäinen mitä muistan, on isoäitini mökki, johon oli puoli
peninkulmaa vanhempani! kodista. Olin vaan kahden vuoden vanha, kun
vanha, herttainen isoäitini otti minut luokseen vähentääkseen äitini
huolia, jolla oli kyllin työtä kodissa ja vuotta nuoremman veljeni
hoitamisessa. Äitini tiesikin minun saavan paremman hoidon hyvän,
luotettavan isoäitini luona, kuin mitä kotona olisin voinut saada.
Isoäitini vähäinen mökki oli valtamaantien varrella ja minulla oli
tapana seista alati ikkunan edessä olevalla sohvalla katselemassa
ohikulkijoita, jotka minut huomattuaan nyökyttivät ystävällisesti
päätään. Vanhemmaksi tultuani kutsui isoäitini minua kauniiksi
keijukaiseksi, silloin en niiden sanojen merkitystä vielä ymmärtänyt.
Jonkun matkan päässä mökiltä oli kaunis leikkipaikka, missä
leikkitoverieni kanssa, joiden parissa viihdyin erinomaisen hyvin,
oleskelimme päivät päästään. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan,
enkä tiennyt mitään hauskempaa kuin seurustelun heidän kanssaan.
Isoäitini ei tätä kumminkaan suopein silmin katsellut ja kun minä en
voinut käsittää, miksi ei minulle tätä viatonta huvia olisi suotu, niin
oli siitä seurauksena, ettemme kaikin ajoin pysyneet isoäidin kanssa
ystävinä. Kiellot leikkitoverieni luokse pääsystä saattoivat otsani
aina pahimmin synkkenemään.
Tultuani seitsemännelle ikävuodelleni täytyi minun palata kotiini
alottaakseni koulunkäyntini. En tahtonut oikein viihtyä kotona.
Isä oli kovin ankara ja veljeni kiusasi minua yhtä päätä anastaen
itselleen parhaimmat leikkikaluni. Lukeminen oli minusta helppoa, mutta
koulunkäynti tuntui orjuuttavalta.
Toisinaan pääsin isoäitiä tervehtimään ja ne käynnit olivat mielestäni
juhlahetkiä. Isoäitini oli uskovainen ja tahtoi minuakin kasvattaa
kurissa ja Herran nuhteessa. Hänet itsensä oli kasvatettu kovalla
ankaruudella ja hän tahtoi nähdä rakkaan lapsenlapsensa kasvavan, yhtä
hiljaisissa oloissa kuin mihin itsekin oli tottunut. Minä olin monasti
itsepäinen, tottelematon ja pahankurinen ja siksi emme aina oikein
sopineet yhteen. Olen aina tottunut saamaan tahtoni läpi enkä voi
alistua toisten mielen mukaan.
Isoäiti moitti, että olin yhtä itsepäinen kuin isänikin ja olipa
hänellä muutakin moittimista, joka kaikki katkeroitti mieltäni niin,
että voin puolen päivää olla aivan puhumattomana.
Jos isoäitini olisi koettanut voittaa minut hyvällä, niin olisimme
varmaan tulleet paremmiksi ystäviksi. Tiedän kyllä, että hän tarkoitti
parastani, mutta olin siksi lapsi, etten sitä silloin ymmärtänyt.
Olin kovin pahoillani kun olin ollut isoäidille tottelematoin, mutta
samalla olin siksi ylpeä, etten heti tahtonut näyttää ystävälliseltä,
eikä kumpikaan meistä halunnut katkaista äänettömyyttä. Isoäiti ivasi
oikullisuuttani ja mieleni kävi siitä yhä katkerammaksi. "Mitenkähän
sinulle käynee lapsi maailmassa, kun sinulla on noin vaikea luonne",
sanoi hän usein. "Katso kuinka toiset lapset ovat tottelevaisia ja
kuinka häijy sinä olet."
Isoäiti ei tullut ajatelleeksi, ettei kaikilla lapsilla ole samanlainen
luonto. Minä voin kyllä olla ystävällinen ja hyvä, mutta en kärsinyt
uhkauksia enkä lyöntejä, niistä vaan paaduin. (Isoäiti ei kuitenkaan
koskaan minua lyönyt.)
Muistan niin hyvin erään kesäpäivän kun isoäiti koetteli saada heiniä
kokoon ennenkuin sade kerkesi nousta. Hän pyysi minua auttamaan, mutta
minä kieltäydyin, koska hän ei ollut laskenut minua sinä päivänä
naapurin lasten luokse leikkimään. Ja minä muistan miten korvissani
kaikuivat sanat: "Joka hyvää voi tehdä, eikä sitä tee, se luetaan
hänelle synniksi." Sittemmin kerroin sen isoäidillenikin.
Huolimatta kaikesta rakastin häntä. Joskus saattoi hän sanoa toisten
läsnä ollessa "Ehkä piankin kuolen ja jätän sinut lapsi, olen jo niin
vanha", ja silloin tunsin miten itku kuristi kurkkuani. Mutta olin
liiaksi ylpeä näyttääkseni että itkin.
Isoäitini luona olin kuin paratiisissa, ei kukaan voinut minulle
häntä korvata. Sisareni kanssa saimme aina jouluna käydä häntä
tervehtimässä ja minä ikävöin hartaasti tuota kaivattua aikaa. Silloin
oli isoäiti järjestänyt kaikki parhaimpansa mukaan saadakseen kotinsa
lapsenlapsistaan tuntumaan kodikkaalta. Voi, miten ihanaa se oli,
sielumme sisimmässä tunsimme, että nyt oli joulu.
En koskaan unohda suureen huiviin kääriytynyttä isoäitiäni, kun hän
ilmestyi tienkäänteessä meitä vastaanottamaan. Hän oli kävellyt melkein
puoli peninkulmaa ja silmät loistavina tervehti hän hellästi meidät
tervetulleiksi. En eläissäni unohda isoäidin luona vietettyä joulua.
Ennenkun jätän isoäidin, tahdon vielä sanoa, että suren sitä kun
en ollut hänelle hellempi, enkä osoittanut hänelle suurempaa
kiitollisuutta, sillä kenties hän nyt olinpaikassaan ajattelee: "Sinä
olit kovakorvainen lapsi ja siksi olet saanut niin paljon kärsiä
elämässä."
Mutta isoäiti kulta, elä tuomitse minua väärin! Tultuani niin vanhaksi,
että aloin käsittää elämää, olen sinua aina rakastanut, vaikka en
puheissa enkä töissä sitä ole voinutkaan osoittaa. Ja kuinka usein olen
toivonut saavani sinua jotenkin palkita! Mutta tähän saakka ei se ole
onnistunut.