Tämä kirjanen ei ole mikään novelli. Sillä ei ole mitään yhteistä
noiden salaperäisten päiväkirjakertomusten kanssa, jotka nykyaikana
herättävät huomiota kirjamarkkinoilla. Eikä myöskään ole oikeutta
lukea häntä, joka nämä tunnustukset kirjoitti, kirjallisten syntisten
joukkoon.
Itse en häntä koskaan nähnyt. Hän kuoli viime talvena keuhkotautiin
"Grubbens gärde'lla" kahdeksankolmatta vuotisena. Henkilöt, jotka
kävivät häntä hänen viimeisinä kuukausinaan katsomassa, puhuvat
liikutuksella hänen viehättävistä ja kauniista kasvoistaan, joita ei
edes paheissa, kurjuudessa eikä sairaudessa vietetty elämä ollut voinut
kuluttaa — lukija on käsittävä, mistä se johtui.
Päänalusensa alla hän säilytti huolellisesti aarrettaan, ei hän sitä
tahtonut salata, vaan ei myöskään kenellekään näytellä. Tuo aarre oli
kasa paperiliuskoja, joita hän oli vuosikausia säilyttänyt viettäessään
kurjaa elämäänsä. — Ne olivat myös hänen testamenttinsa ja hänen koko
jälelle jäänyt omaisuutensa. Vasta viimeisellä hetkellä ojensi hän
paperiliuskat hänelle, jolle oli ne aikonutkin, naiselle, joka hänelle
oli osoittanut tehokasta hyväntahtoisuutta ja joka varmaankin piti
itsensä tuhatkertaisesti palkittuna tämän harvinaisen perinnön saatuaan.
Vainaja ei ollut koskaan lausunut mitään toiveita elämäntarinansa
suhteen. Mutta varmasti toivoi hän sisimmässään, ehkä
itsetiedottomasti, että tuo elämäntarinassaan ilmenevä hätähuuto
joutuisi ihmisten kuuluville. Tässä vakaumuksessa julaistaan nyt hänen
yksityinen tunnustuksensa, joka sielutieteellisessä suhteessa ansaitsee
jokaisen ihmistutkijan huomiota ja syytekirjana — koskee meitä kaikkia.
Kaikenlaisia ja kaikenarvoisia käsikirjoituksia olen käsissäni
pidellyt, mutta en koskaan ole niin hellävaroin ja arasti
käsitellyt mitään kuin näitä korvaamattomia lehtisiä! Kasa halpoja
kirjepaperiliuskoja, täyteen kirjoitettuja, lyijykynällä epäselvästi
töherrettyjä tahrittuja ja rasvaisia sekä omituisen hajuisia — lian ja
kurjuuden haju löyhähti niistä ennenkuin olin riviäkään selväksi saanut.
Kertomus on kirjoitettu tutkintovankilassa kolmena eri ajanjaksona..
Ainoastaan vankikopin kolkossa yksinäisyydessä, vaan ei koskaan noina
liian lyhyinä "vapaa-aikoina", oli tällä kurjalla olennolla malttia ja
mieltä, mietiskelyyn, ja mietteensä paperille kyhäilemiseen.
Jo tämä yritys jonkinlaisten muistelmien laatimiseen todistaa henkistä
kehitystä, mikä on hämmästyttävää täydellisesti oppimattomassa
rahvaannaisessa. Tavallisilta arki-ihmisiltä puuttuu useimmin kykyä eli
ainakin halua tekemään tiliä elämästään ja selvittelemään kokemiaan
kohtaloita.
Kirjantekijän sivistyskantaa ei saa kuitenkaan ehdottomasti arvostella
muodon mukaan millaisina hänen muistoonpanonsa tässä esiintyvät. Oli
mahdotonta — niin kuin ensiksi ajattelin — julkaista ne sellaisina
kuin ne muistoonpanijan kynästä olivat lähteneet. Ei ainoastaan
oikokirjoitus tarvinnut korjausta, vieläpä lauserakennuskin kalpasi
auttavaa kättä.
Stiili — voidaan todellakin puhua sellaisesta, sillä epäilemättä oli
hänellä hieman kirjallista kykyä — stiili on merkillisesti epätasaista.
Monessa lauseessa peräkkäin on kieli täydellisesti moitteetonta ja
toisinaan on se lennokastakin, mutta äkkiä se muuttuu kömpelöksi ja
hämmentyy sekamelskaksi, jossa vaaditaan tarkkaa silmää sisällyksen
käsittämiseen. Tällaisia vaikeuksia olen tahtonut lukijan hyväksi
poistaa.
Nuo neljä sanaa, joilla kirja päättyy, ei olleet hänen viimeisensä.
Lempeä ja rauhallinen tunnelma vallitsi tämän nuoren syntisen ja
kärsivän olennosta kuolinvuoteella. Mutta ehken hänellä oli syytä
toistaa seuraavat kaksi riviä eräästä hänen jälkeenjättämästään
liikuttavasta vaikkakin muodollisesti vaillinaisesta runostaan:
_Muistopatsaaseni piirtäös sanat_:
En elää tahdo maailmassa niin tylyssä.
Rukous on täytetty, nyt ne siinä ovat — hänen nimettömässä
muistopatsaassaan.
Tuhkolma, Tammikuulla 1907.
_Klara Johansson_.