minä olimme vain tehneet velvollisuutemme kunnon soturien tavoin,
kaikuivat huudot yhä myrskyisämmin. Sitten minut talutettiin pihan
poikki entiseen huoneeseeni, jotta voisin mennä heti levolle.
Pihalla sattui katseeni Päivänsäde-parkaan, joka makasi kivityksellä
aivan samassa paikassa, johon se oli kaatunut, ja minä pyysin
henkilöitä, jotka taluttivat minua, viemään minut hevosen luo, niin
että saisin nähdä tuon urhoollisen eläimen kerran vielä, ennenkuin se
vedettäisiin pois. Mutta kumartuessani sitä katsomaan aukaisi se
suureksi hämmästyksekseni silmänsä ja hirnahti heikosti.
Nähdessäni, ettei se ollutkaan kuollut, minä olisin hihkaissut ilosta,
jos vain olisin jaksanut. Lähetin kiireesti hakemaan lisää miehiä, ja
heidän saavuttuaan nostettiin eläin seisoalleen ja viiniä kaadettiin
sen kurkkuun. Parissa viikossa se oli voimistunut entiselleen ja oli
Milosiksen asukasten ilo ja ylpeys. Vanhemmat osoittivat sitä
lapsilleen ja sanoivat, että tuo hevonen pelasti Valkoisen
kuningattaren hengen.
Huoneeseeni tultuani riisuttiin vaatteet ja teräspaita yltäni, mikä oli
sangen tuskallinen toimitus, sillä vasemmassa kyljessäni oli teevadin
kokoinen mustaksi painunut ruhjevamma. Sitten minut pestiin varovasti
ja peitettiin vuoteeseen.
Vaivuin horroksiin, mutta havahduin noin kymmenen tunnin kuluttua, kun
olin kuulevinani hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopinaa ulkoa.
Kohottauduin hieman ja kysyin mitä oli tekeillä. Minulle kerrottiin,
että Milosikseen oli saapunut suuri ratsuväkiosasto, jonka Curtis oli
lähettänyt suojelemaan kuningatarta ja joka oli lähtenyt matkalle
taistelupaikalta eilen illalla pari tuntia auringonlaskun jälkeen.
Heidän lähtiessään oli Sorais joukkoineen alkanut kiireesti peräytyä
M'Arstunaa kohti meidän ratsuväkemme takaa-ajamina. Curtis oli
leiriytynyt jäljelläolevine uupuneine joukkoineen samalle harjanteelle,
jonka Sorais oli vallannut edellisenä iltana (sellainen on sotaonni),
ja aikoi huomisaamuna lähteä etenemään M'Arstunaa kohti. Kaiken tämän
kuultuani minä tunsin voivani kuolla kevein sydämin ja vaivuin
vähitellen täydelliseen tiedottomuuden tilaan.
Herätessäni minä näin ensimmäiseksi tutunomaisen silmälasin välähdyksen
ja katsottuani tarkemmin minä huomasin Goodin istuvan vuoteeni
lähettyvillä.
"Kuinka voit, vanha veikko?" sanoi hän.
"Miten sinä olet täällä?" kysyin heikosti. "Sinunhan pitäisi olla
M'Arstunassa -- oletko paennut, vai mitä?"
"M'Arstunassa?" toisti hän hilpeästi. "M'Arstuna antautui viime
viikolla ja me marssimme kaupunkiin torvien soidessa ja liehuvin
lipuin, kaikella sotilaallisella loistolla, kuten ymmärrät. Uljaampaa
näkyä en ole milloinkaan nähnyt, voin sinulle sanoa. Olet ollut pari
viikkoa aivan tiedoton, joten nämä ovat sinulle suuria ja ihmeellisiä
uutisia."
"Entä Sorais?" kysyin minä.
"Sorais -- hän joutui vangiksi. Hänen omat miehensä pettivät hänet.
Pelastaakseen oman nahkansa ne roistot uhrasivat kuningattarensa",
lisäsi hän synkästi. "Hänet tuodaan tänne, enkä minä tiedä, miten hänen
poloisen lopulta käy", lopetti hän huoaten.
"Onko Curtis täällä?"
"Hän on Nylepthan luona. Saavuimme tänään ja Nyleptha oli kiiruhtanut
ratsain meitä vastaan, ja niinkuin voit ymmärtää olivat molemmat
melkein sekapäiset ilosta. Curtis tulee huomenna luoksesi. Lääkärit
(Zu-Vendis-maassa on sellainenkin tiedekunta) kuuluvat nimittäin
sanoneen, että olisi varomatonta tulla tänään."
En virkkanut siihen mitään, mutta olin kuitenkin sitä mieltä, että hän
olisi voinut lääkäreistä välittämättä pistäytyä luonani. Mutta kun mies
on mennyt juuri naimisiin ja niittänyt sotakentällä kunniaa ja
mainetta, niin hän noudattaa mielellään lääkäreinkin neuvoja, mikä
onkin aivan oikein.
Samassa kuului tuttu ääni sanovan, että "herran täytyy nyt levähtää",
ja kääntyessäni katsomaan minä näin Alphonsen jättiläisviikset
oviverhojen välistä.
"Täällähän sinäkin olet", lausuin minä.
"Olen kuin olenkin, herra. Sota on loppunut ja sotaiset vaistoni
tyydytettyäni minä olen tullut jälleen huolehtimaan teistä, herra."
Nauroin, tahi oikeammin koetin nauraa, ja minun täytyy sanoa, että
parempaa ja hellempää hoitajaa on mahdoton saada, olivatpa hänen
sotilaalliset puutteellisuutensa miten suuret hyvänsä. Alphonse parka!
Toivon, että hän ajattelee minua yhtä ystävällisesti kuin minä häntä.
Seuraavana aamuna tulivat Curtis ja Nyleptha luokseni ja edellinen
kertoi minulle juurta jaksain mitä oli tapahtunut minun ja
Umslopogaasin lähdettyä taistelupaikalta. Mielestäni hän oli osoittanut
olevansa etevä sotapäällikkö ja oli onnistunut tehtävässään mainiosti.
Tappiomme olivat luonnollisesti olleet tuntuvat, ja minua aivan
peloittaa ajatella kuinka paljon urhoollisia miehiä oli tuhoutunut
kuvaamassani taistelussa, mutta minä tiedän, että voittomme oli
hankkinut meille kansan jakamattoman suosion. Hän oli hyvin iloinen
nähdessään minut ja kiitti minua kyynelsilmin siitä vähästä, minkä olin
kyennyt tekemään. Kasvoni nähdessään hän oli kovin hätkähtänyt.
Nyleptha aivan säteili onnesta, että hänen "rakas herransa" oli
palannut hänen luoksensa aivan vahingoittumattomana, otsassa olevaa
rumaa naarmua lukuunottamatta.
"Mitä aiot tehdä Soraikselle?" kysyin häneltä.
Hänen iloiset kasvonsa synkistyivät heti.
"Sorais!" toisti hän polkaisten pientä jalkaansa; "ah, Sorais!"
Curtis suuntasi keskustelun kiireesti toisaalle.
"Toivottavasti sinä pian voimistut entisellesi, vanha veikko, vai
mitä?" sanoi hän minulle hilpeästi.
Pudistin päätäni ja naurahdin.
"Erehdyt, ystäväni", sanoin minä. "Ehkä vähän reipastun, mutta
entiselleni en parane milloinkaan. Valmistelen jo viimeistä matkaani,
Curtis. Tiedätkö, että olen sylkenyt verta koko aamun? Keuhkoissani on
jokin vika, tunnen sen, eikä kauan kestä, ennenkuin suljen silmäni
iäksi. Älä katso minuun noin surullisesta, olen elänyt aikani ja olen
valmis. Ojennahan kuvastin tänne. Tahdon nähdä minkä näköinen olen."
Hän verukehti, mutta minä en hellittänyt, ja vihdoin hän ojensi minulle
puiseen kehykseen kiinnitetyn kiilloitetun hopealevyn, joita
Zu-Vendis-maassa käytettiin kuvastimena. Katsahdin siihen.
"Sitähän ajattelinkin", sanoin sitten hiljaa; "ja sinä juttelet vain,
että paranen vielä!"
En halunnut antaa heidän nähdä miten hämmästynyt olin piirteeni
nähdessäni. Harmahtava harjastukkani oli muuttunut lumivalkoiseksi,
kellertävät kasvoni olivat rypistyneet tuhansiin ryppyihin ja silmäin
alla oli leveät punaiset juovat.
Nyleptha purskahti itkuun ja Curtis koetti jälleen muuttaa
puheenaihetta. Hän kertoi, että taiteilijat olivat veistäneet
Umslopogaas-vainajan piirteet marmoriin valtaistuinsaliin sijoitettavaa
muistopatsasta varten. Kuvanveistäjät olivat jo työssä ja patsas, joka
tehtiin mustasta marmorista, esitti kohtausta, jolloin Umslopogaas
murskasi pyhän kiven. Sen rinnalle aiottiin asettaa toinen, valkoisesta
marmorista tehty, joka esittäisi minua ja ratsuani Päivänsädettä
hetkellä, jolloin se sortui palatsin pihaan päästyämme.
Veistokset valmistuivat noin kuuden kuukauden kuluttua taistelun
jälkeen, juuri tätä kirjoittaessani, ja ovat todellakin hyvin kauniit.
Umslopogaas on aivan näköisensä. Minä olin myöskin hyvin onnistunut,
mutta rumaa naamaani on vähän liiaksi kaunisteltu, luultavasti vain
sentähden, ettei rumuus miellytä ketään. Veistostahan katselevat
tuhannet ihmiset.
Curtis kertoi vielä, että Umslopogaasin viimeinen toive oli täytetty.
Hänen ruumistaan ei oltu poltettu maan tavan mukaan, vaan hänet oli
peitetty kultalevyillä ja asetettu kiviarkkuun istuvaan asentoon,
zulujen tavoin polvet leuan alle. Sitten hänet oli juhlallisesti
haudattu portaiden yläpäässä olevan puoliympyrän muotoisen tasanteen
alle, jota hän oli niin loistavasti puolustanut, kasvot kaukaista
Zulu-maata kohti. Siellä hän istuu ja on aina istuva, sillä hänen
ruumiinsa palsamoitiin ennen arkkuunpanoa, ja vartioipi paikkaa, jota
hän niin urhoollisesti puolusti ylivoimaista vihollista vastaan. Kansa
kertoo, että hänen haamunsa nousee öisin haudastaan ja seisoo
tasanteella heristäen Inkosi-kaasia näkymätöntä vihollista kohti;
keskiyön hetkellä karttavat kaikki paikkaa, johon sankari on haudattu.
Tämä antoi aiheen omituiseen tarinaan tahi ennustukseen, joka syntyi
zu-vendi-kansan keskuudessa, tuolla selittämättömällä tavalla, millä
tarut ja sadut syntyvät raakalais- ja puolisivistyneiden kansojen
keskuudessa.
Sanotaan nimittäin, että niinkauan kuin vanha zulu istuu paikoillaan
katsellen portaita alas, joita hän elävänä puolusti, niin kauan on
uusi, englantilaisen ja Nylepthan avioliitosta polveutuva
hallitsijasuku istuva Zu-Vendis-maan valtaistuimella. Mutta silloin kun
hänet nostetaan haudastaan tahi hänen luunsa vuosisatojen kuluttua
vihdoin lahovat tomuksi, sortuu suku ja Rademaksen portaat ja
zu-vendi-kansa katoaa kansakuntien joukosta.
XXIII.
OLEN PUHUNUT.
Noin viikon kuluttua Nylepthan käynnistä tuli Curtis eräänä aamuna
luokseni ja kysyi, jaksaisinko tulla päivällisen jälkeen hetkeksi
kuningatarten vastaanottohuoneeseen. Nyleptha oli päättänyt selvittää
välinsä Soraiksen kanssa ja tahtoi, että olisin läsnä tilaisuudessa,
jos vain suinkin voisin. Koska olin vähitellen reipastunut niin paljon,
että olin hetkisen ylhäällä keskipäivällä, päätin mennä. Halusin myös
vielä kerran nähdä tuon onnettoman naisen. Pukeuduin Alphonsen avulla
ja niin me sitten lähdimme matkalle vastaanottohuonetta kohti.
Saavuimme luultavasti liian varhain, sillä huoneessa ei ollut vielä
ketään muutamia hovipalvelijoita lukuunottamatta, mutta olin tuskin
ehtinyt istua erääseen nojatuoliin, kun Sorais astui sisään vahvan
vartioston saattamana. Asu oli entinen kuninkaallinen ja hänellä oli
kädessään sama pienoinen hopeakeihäs, jonka olin ennenkin nähnyt. Hän
oli vieläkin yhtä säteilevän kaunis, mutta ylpeiden kasvojen ilme oli
hieman väsähtänyt. Nähdessäni hänet minut valtasi syvä sääli ja horjuen
seisoalleni minä kumarsin syvään ja sanoin olevani pahoillani, etten
voinut sairauteni tähden seisoa hänen läsnäollessaan. Hän punehtui
hieman ja naurahti sitten katkerasti.
"Unhotat, Macumazahn", sanoi hän, "etten ole enää kuningatar. Olen
hylkiö ja vanki, jota kaikkein pitäisi vihata eikä kenenkään
kunnioittaa."
"Olethan kuitenkin nainen", vastasin minä, "ja asemasi on toivoton,
joten olet kylläkin rohkaisun ja osanoton tarpeessa."
"Sinähän vallan unhotat", vastasi hän naurahtaen, "että lupasin kääriä
sinut kultaan ja ripustaa sinut temppelin ylimmällä harjalla seisovan
enkelin pasuunaan roikkumaan."
"En suinkaan", sanoin minä. "Vuorisolan taistelun aikana, kun jo
aloimme uupua eikä lopputuloksesta vielä ollut tietoa, minä muistelin
usein sanojasi. Mutta mitäpä siitä. Pasuuna on paikallaan ja minä olen
tässä."
"Niin", huokasi hän. "Oi, jos saisin olla vielä kerran kuningatar,
vaikkapa vain tunnin verran, niin minä kostaisin niille kirotuille
heittiöille, jotka hylkäsivät minut hädän hetkellä, niin hirmuisesti,
että siitä puhuttaisiin koko maassa vain kuiskaamalla. Ne akat,
ne pelkuriraukat! Pelastaakseen oman nahkansa he pettivät
kuningattarensa!" Ja hän aivan vapisi vihasta.
"Entä tuo pieni lurjus", jatkoi hän viitaten hopeakeihäällään
Alphonseen, joka oli hyvin onnettoman näköinen, "hän pääsi livistämään
ja ilmaisi suunnitelmani. Tein hänestä jo kenraalin ilmoittaen
sotureilleni, että hän oli itse suuri Bougwain, mutta siitä ei ollut
mitään hyötyä! Suurempaa jänistä en ole milloinkaan nähnyt. Vihdoin hän
piiloutui telttaani erään lipun alle ja kuuli kaikki. Olisi ollut
parempi, että olisin surmannut hänet heti, mutta valitettavasti se jäi
tekemättä.
"Olen kuullut mitä olet tehnyt, Macumazahn, ja minun täytyy sanoa, että
sinulla on urhoollinen ja uskollinen sydän. Entä tuo musta toverisi,
ah, siinäpä vasta olikin _mies_. Olisinpa mielelläni tahtonut nähdä,
kun hän sinkautti Nastan portailta."
"Olet kummallinen nainen. Sorais", sanoin minä. "Rukoile armoa
kuningatar Nylepthalta, ehkä hänen sydämensä heltyy."
"_Minäkö_ rukoilisin armoa!" huudahti hän ivallisesti naurahtaen ja
samassa astui Nyleptha huoneeseen Curtiksen ja Goodin keralla ja istui
tuoliinsa katsahtaen kylmästi sisareensa. Good-parka oli hyvin
onnettoman näköinen.
"Terve sinulle, Sorais", sanoi Nyleptha hetken kuluttua. "Sinä olet
käyttäytynyt sangen pahoin. Olet särkenyt valtakunnan eheyden, ja
tuhansia ihmisiä on tuhoutunut tähtesi. Olet kaksi eri kertaa koettanut
murhata minut, ja mieheni tovereineen olet vannonut tappavasi.
Voittajana palattuasi lupasit syöstä minutkin portailta syvyyteen.
Voitko millään todistaa, ettet olisi kuoleman ansainnut? Puhu, oi
Sorais!"
"Minun mielestäni unhotti sisareni kuningatar pääsyytöksen", vastasi
Sorais matalalla sointuvalla äänellään, "joka kuuluu näin: 'Koetit
voittaa herrani Incubun rakkauden'. Tämän tähden sisareni tahtoo
surmata minut, eikä suinkaan sentähden, että ryhdyin sotaan. Oli ehkä
onnellisinta minulle, Nyleptha, ettei mieleeni juolahtanut koettaa jo
aikaisemmin häntä taivutella.
"Kuule, sisareni", jatkoi hän korottaen ääntään, "olisin tahtonut
voittaa sen sijaan että hävisin. Muuta sanomista minulla ei ole. Tee
minulle, mitä tahdot, oi kuningatar, ja anna miehesi, joka nyt on
kuningas, julistaa tuomio. Koska hän on selkkaukset aiheuttanutkin,
niin hän ne lopettakoonkin", ja oikaisten vartalonsa Sorais katsahti
Curtikseen vihasta salamoivin silmin.
Curtis kumartui Nylepthaan päin ja kuiskasi jotakin, mutta en kuullut,
mitä hän sanoi. Hetkisen kuluttua lausui Nyleptha:
"Sorais, minä olen aina ollut sinulle hyvä sisar. Kun isämme kuoli,
olisi minulla ollut oikeus yksin nousta valtaistuimelle, sillä sinä
olet hiukan nuorempi, vaikka oletkin kaksoissisareni, mutta minä en
tahtonut. Minä sanoin valtaherroille: 'Olemmehan kaksoissisaret, samana
päivänä syntyneet; miksi siis tahtoisitte syrjäyttää toista? Ei, me
hallitsemme yhdessä!' Ja niin olemme aina jakaneet kaikki tasan. Sinä
tiedät, miten olet maksanut hyvyyteni, mutta minä olen voittanut ja
sinä olet menettänyt oikeutesi elää, Sorais. Olet kuitenkin sisareni ja
me olemme lämpimästi toisiamme rakastaneet. Kun olimme pienet, leikimme
aina yhdessä ja yöt nukuimme samassa vuoteessa kädet toistemme kaulan
ympärillä. Sentähden minä tunnen vieläkin hellyyttä sinua kohtaan,
Sorais.
"Henkeäsi en silti tahdo säästää, sillä rikoksesi ovat liian törkeät;
sellainen teko olisi armahdusoikeuteni väärinkäyttöä, mutta minä en
tahdo tuomiotasi langettaa. Mieheni Incubu on rukoillut puolestasi ja
sentähden luovutan tuomiovallan hänelle. Tehköön hän sinulle mitä
tahtoo, ja tiedä Sorais, ettei hän rakasta sinua, vaikka sinä rakastat
häntä. Ei, vaikka oletkin kaunis kuin tumma tähtitaivas kaikessa
loistossaan, oi Yön tytär. Minua, puolisoaan, hän vain rakastaa eikä
sinua, ja sentähden luovutan sinut hänelle."
Sorais sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta ei virkkanut mitään, enkä ole
milloinkaan nähnyt onnettomamman näköistä henkilöä kuin Curtis oli
sillä hetkellä. Nylepthan asianajajan temppu ei häntä lainkaan
miellyttänyt.
"Mikäli -- mikäli minä olen oikein ymmärtänyt", aloitti hän hetkisen
kuluttua sanoja tapaillen ja Goodiin päin kääntyen, "olit sinä -- olit
sinä, tuota noin, hyvin kiintynyt -- kuningatar Soraikseen. Minä en voi
-- tuota noin -- tietystikään tietää -- hm -- ovatko tunteesi
muuttuneet, mutta elleivät ne ole sitä tehneet -- niin -- hm -- tämä
ikävä asia voitaisiin -- tuota noin -- saattaa ehkä hyvinkin
onnelliseen päätöksen. Kuningatar Soraiksella on paljon suuria
maakartanoita ja niissä hän saisi asua ja elää aivan vapaasti, jos
sinä, Good, ottaisit hänet huostaasi menemällä hänen kanssaan
naimisiin. Vai mitä, Nyleptha? Minä tietysti vain ehdotan."
"Mikäli asia minusta riippuu", vastasi Good punehtuen, "niin tahdon
mielelläni unhottaa entisyyden, ja jos Yön tytär katsoo voivansa
suostua ehdotukseen, niin minä olen valmis ottamaan hänet vaikka heti,
tahi milloin hän vain haluaa, ja tahdon olla hyvä aviomies."
Kaikkien katseet kääntyivät Soraikseen, jonka kauniilla kasvoilla
väreili sama salaperäinen hymy, johon huomioni oli heti kiintynyt hänet
ensi kerran nähdessäni. Hän notkisti kolmesti polviaan, kerran
Nylepthalle, kerran Curtikselle ja kerran Goodille ja sanoi sitten
hillitysti:
"Minä kiitän sinua, lempeä kuningatar ja kuninkaallinen sisareni,
kaikesta hyvyydestäsi ja rakkaudestasi, jota olet lapsuudestani saakka
minua kohtaan osoittanut, ja minä kiitän sinua etenkin siitä, että
annoit kohtaloni miehesi Incubun -- kuninkaan -- ratkaistavaksi. Olkoon
elämäsi onnellinen, hyvä ja lempeä hallitsijatar, ja olkoon
hallituskautesi menestyksellinen ja pitkä, oi suuri ja mahtava
kuningatar. Älköön miehesi rakkaus kylmetkö ja perikööt lapsesi
kauneutesi. Minä kiitän sinua, kuningas Incubu, tuhannesti, että otit
vastaan kuningattaren armollisen lahjan ja tahdoit uskoa sen ase- ja
seikkailutoverisi Bougwanin huostaan. Tekosi on suuruutesi ja jaloutesi
veroinen, oi kuninkaani Incubu.
"Sinua kiitän myös, herrani Bougwan, siitä, että tahdot huolehtia
minusta naispoloisesta. Sinä olet hyvä ja kunnon mies, ja käsi
sydämellä minä vannon, että soisin voivani vastata pyyntöösi
myöntävästi. Olen nyt kiittänyt teitä kaikkia ja tahdon vielä lisätä
pari sanaa", ja hän hymyili jälleen.
"Huonostipa sinä, Nyleptha, ja te, arvon herrat, tunnette minut, jos
todellakin luulette, että sovitus on mahdollinen. Minä vihaan
lempeyttänne ja sääliänne, ja inhoan osoittamaanne armoa kuin
myrkyllistä käärmettä. Petettynä, hylättynä, loukattuna ja yksinäni
minä seison nyt edessänne, mutta kuitenkin minä pilkkaan ja uhmaan
teitä kaikkia ja vastaan teille näin."
Ja ennenkuin kukaan saattoi arvatakaan hän iski hopeakeihäänsä
sellaisella voimalla rintaansa, että kärki tunkeutui selästä ulos, ja
hän kaatui Nylepthan eteen.
Nyleptha kirkaisi ja Good-parka oli melkein pyörtyä ja me muut
syöksyimme kaatuneen luo. Mutta Sorais Yön tytär kohottautui kätensä
varaan ja katseli hetkisen loistavilla silmillään Curtista kiinteästi
kasvoihin ikäänkuin hän olisi tahtonut katseellaan jotakin sanoa.
Sitten hänen kaunis päänsä vaipui ja syvään huokaisten hän heitti
henkensä.
Hänet haudattiin kaikella kuninkaallisella loistolla.
* * * * *
Noin kuukauden kuluttua kruunattiin Curtis maan kaikkia juhlamenoja
noudattaen Kukkaisternppelissä Zu-Vendis-maan kuninkaaksi. Olin liian
sairas kyetäkseni mukaan, enkä siitä oikeastaan välittänytkään.
Kansanjoukkojen hälinä, liehuvat liput ja koko juhlahumu vain
hermostuttavat minua. Good oli siellä (täydessä loistossaan tietysti)
ja tuli luokseni aivan haltioissaan ja kertoi, että toimitus oli ollut
sanomattoman juhlallinen. Nyleptha oli ollut kaunis kuin tähti ja
Curtis oli esiintynyt todellakin kuin kuningas. Kansanjoukot olivat
tervehtineet häntä myrskyisin huudoin, joten ei ollut epäilemistäkään,
että hän oli kaikkien suosikki. Good kertoi vielä, että kun ihmiset
näkivät Päivänsäteen juhlakulkueessa, alkoivat he huutaa. "_Macumazahn!
Macumazahn_!" kunnes tulivat aivan käheiksi eivätkä tyyntyneet
ennenkuin hän oli noussut seisomaan vaunuissa ja selittänyt minun
makaavan sairaana, joten en voinut tulla saapuville.
Curtis, tahi kuningas, tuli myöhemmin myös katsomaan, miten jaksoin, ja
hän oli sangen väsyneen näköinen. Hän kiroili, ettei häntä oltu
milloinkaan niin rääkätty, mutta minä arvelen hänen hiukan
liioitelleen. En sanonut hänelle kuitenkaan mitään, ja keskustelumme
suuntautui toisaalle. Osoitin miten ihmeellisesti kohtalo oli hänenkin
askeleitaan ohjannut. Tuntemattomana kulkurina hän oli vuosi sitten
tullut maahan, ja nyt hän oli sen ihanan kuningattaren puoliso ja koko
valtakunnan hallitsija. Huomautin myös hänelle, ettei hän saisi
milloinkaan antaa vallan ja asemansa tehdä itseään kovaksi ja ylpeäksi.
Päinvastoin hänen tuli aina muistaa, että hän oli ensinnäkin kristitty
ja toiseksi kaikkien palvelija, jonka piti aina osoittaa olevansa
korkean asemansa veroinen. Huomautukseni olisivat voineet suututtaakin
hänet, mutta nyt hän kuunteli kärsivällisesti ja vieläpä kiittelikin
minua niistä.
Pari päivää kruunausjuhlallisuuksien jälkeen minä muutin taloon, jossa
tätä kirjoitan. Paikka on hyvin kaunis ja sinne on Milosiksesta parin
penikulman matka. Kaupunki näkyy aivan hyvin ikkunaani. Minun
on täytynyt olla makuulla jo viisi pitkää kuukautta ja olen
koettanut saada ajan kulumaan kirjoittamalla muistiin retkiämme ja
seikkailujamme. Todennäköisesti eivät nämä rivit joudu milloinkaan
julkisuuteen, eikä sillä ole väliäkään. Ne ovat jo tehneet tehtävänsä,
sillä niiden kirjoittaminen on lyhentänyt monet tuskalliset päivät.
Olen saanut kärsiä kovia tuskia viime aikoina, mutta loppu ei ole enää
kaukana, Jumalan kiitos.
* * * * *
Ylläolevat rivit kirjoitin viikko sitten, ja nyt tartun kynääni
viimeisen kerran, sillä lähdönhetkeni lähestyy. Ajattelen vielä aivan
selvästi ja kykenen kirjoittamaankin, vaikka vaivalloisesti.
Keuhkoissani tuntunut kipu, joka paheni pahenemistaan viimeisten
viikkojen aikana, on kokonaan hälvennyt ja sijaan on ilmestynyt
omituinen raukeus, jonka merkityksestä en voi erehtyä. Tuskien tauottua
katosi kuolemanpelkonikin, ja minusta tuntuu vain siltä kuin vaipuisin
vähitellen sanomattoman suloiseen lepoon.
Onnellisena ja tyytyväisenä, ja yhtä turvallisesti kuin lapsi nojaa
äitinsä povea vasten, uinahdan minäkin kuoleman enkelin helmaan. Kaikki
surut ja murheet, kaikki pelko ja ahdistus ovat kadonneet kauas.
Myrskyt ovat tyyntyneet ja iäisen toivon tähti loistaa kirkkaasti
taivaanrannassa, joka on tavallisesti niin äärettömän kaukana, mutta
joka tänä iltana on aivan lähelläni.
Kuolemahan meidät kaikki viimein korjaa. Usein se on jo minua hipaissut
ja monta ystävääni se on viereltäni vienyt, mutta nyt on kuitenkin
vihdoin minunkin vuoroni tullut. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua
olen jättänyt tämän maailman iloineen ja suruineen. Ilma täyttää
paikan, jonka ennen tarvitsin, eikä sijani tunne minua enää. Muistoni
kirkkaus himmenee vähitellen ja unhottuu vihdoin kokonaan. Silloin olen
totisesti kuollut!
Niinhän meidän jokaisen käy. Kuinka monet miljoonat ihmiset ovat
maanneet samoin kuin minä nyt makaan ja ajatelleet samoja ajatuksia, ja
unhottuneet! Tuhansia vuosia sitten ovat kuolevat ajatelleet samoin ja
tuhansien vuosien päästäkin on asianlaita oleva sama. Zulut sanovat
sattuvasti, että, "ihmiselämä on kuin tähdenlento tahi kuin haihtuva
varjo".
Kukaan ei voi sanoa, että tämä maailma on hyvä. Ja kuinka se voisi sitä
ollakaan niin kauan kuin raha on sen liikkeelle paneva voima ja
itsekkyys kaiken johtotähti? Ei ole lainkaan ihmeellistä, että se on
niin paha. Ihmeellistä on vain, että sellaisessa maailmassa voi olla
mitään hyveitä.