olen saanut elää ja tuntea vaimon rakkauden suloisuuden ja kokea
uskollista ystävyyttä, sellaista, joka voittaa vaimonkin rakkauden.
Olen iloinen, että olen saanut kuulla pienten lasten iloa, nähdä
auringon, kuun ja tähdet, tuntea suloisen meren suudelman kasvoillani
ja nähdä villieläinten hiipivän kuutamossa vesien rannoille janoaan
sammuttamaan. Mutta sittenkään en tahtoisi elää elämääni toistamiseen.
Kaikki alkaa muuttua ympärilläni. Pimeys lähestyy ja päivä hämärtyy
yöksi. Mutta etäältä siintää kirkas valo, joka lähenee lähenemistään,
ja minä olen näkevinäni monen kaivatun ystävän toivottavan itselleni
tervetuloa. Näen Harry-poikani ja erään toisen, joka on aina ollut
mielestäni maailman suloisin ja täydellisin nainen. Mutta hänestä olen
jo ennen kertonut, ja miksi puhuisin hänestä juuri nyt. kun menen
sinne, jossa hän on jo kauan minua odottanut.
Suuren temppelin kultainen katto kimaltelee tulena laskevan auringon
valossa ja minun sormeni alkavat väsyä. Kaikille tuttavilleni ja
niille, jotka ovat minusta jotakin kuulleet, ja kaikille, jotka ovat
ystävällisesti muistelleet yksinäistä vanhaa metsästäjää, minä ojennan
käteni kaukaiselta rannalta ja heitän hellät jäähyväiset.
Uskon henkeni kaikkivaltiaan Jumalan huomaan, joka on minutkin luonut,
ja sanon ystäväni Umslopogaas-vainajan tavoin: "_Olen puhunut_."
XXIV.
LISÄYS.
Vuosi on kulunut siitä, kun rakkain ystävämme Allan Quatermain
kirjoitti sanat "_Olen puhunut_" tämän seikkailukertomuksen loppuun.
Hän ei luultavasti milloinkaan ajatellut, että se joutuisi
julkisuuteen, mutta nyt on eräs merkillinen sattuma tehnyt
mahdolliseksi lähettää kertomuksen Englantiin, ja sentähden olen
rohjennut liittää siihen omasta puolestani tämän lisäyksen. Ei ole
kuitenkaan lainkaan varmaa, saapuuko lähetykseni perille, mutta kun
meidän elinaikanamme ei toista mahdollisuutta todennäköisesti tule,
niin olemme minä ja Good päättäneet käyttää tätä ainoata hyväksemme,
kävi miten kävi.
Viimeisten kuuden kuukauden ajalla on useita retkikuntia ollut työssä
Zu-Vendis-maan kaikilla rajoilla, ja on tarkoin tutkittu, olisiko
olemassa mitään tietä, joka yhdistäisi maan muuhun maailmaan. Tie onkin
löydetty ja on ilmeisesti ainoa, jota myöten maahan voi tunkeutua,
mutta nyt se suljetaan ainiaaksi. Olen myös saanut selville, että
neekeri, joka saapui kuolemaisillaan herra Mackenzien lähetysasemalle,
oli päässyt pakenemaan täältä juuri samaa tietä myöten. On nimittäin
aivan varmaa, että mies oleskeli täällä jonkun aikaa noin kolme vuotta
ennen meidän tuloamme, mutta jostakin erikoisesta syystä ovat papit,
jotka häntä hoitivat ja auttoivat pakenemaan, pitäneet asian visusti
salassa. Niinkuin jo sanoin, suljetaan tie ainiaaksi, ja työ aloitetaan
heti kun sanansaattaja, joka vie mukanaan ystäväni käsikirjoituksen, on
lähtenyt matkalleen. Hänellä on myös kirje Yrjö-veljelleni, jota usein
ikävöin, ja pari kirjettä Goodilta ystävilleen. Ilmoitamme, ettemme
tule enää milloinkaan kotiin Englantiin, joten omaiset ja perilliset
saavat jakaa omaisuutemme keskenään. Eurooppaan emme voi palata
siitäkään syystä, että meidän on mahdoton poistua Zu-Vendis-maasta,
vaikka kuinka hartaasti haluaisimmekin.
Sanansaattaja, jonka matkan toivon onnistuvan hyvin, on -- Alphonse.
Hän on jo ehtinyt kuolemaan saakka kyllästyä Zu-Vendis-maahan ja sen
asukkaihin. Hän myöntää kyllä, että maa on hyvin kaunis, totta kait,
mutta siitä huolimatta hänellä on sanomattoman ikävä. Ei ole
teattereita eikä kahviloita ja hän muistelee vain armasta Annetteansa,
josta hän sanoo uneksivansa kolme kertaa viikossa. Onhan kyllä
tunnettua, että kaikki ranskalaiset kärsivät koti-ikävästä, mutta
Alphonseen nähden luulen asian olleen toisin. Koti-ikävän takia hän ei
halunnut maasta lähteä, vaan aivan toisista syistä. Häntä nimittäin
pilkattiin kaikkialla sentähden, että hän oli Soraiksen vankina
ollessaan piiloutunut suuren lipun alle päästäkseen joutumasta
taisteluun. Katupojatkin huutelivat hänelle pilkkasanoja, ja hänen
elämänsä on käynyt aivan sietämättömäksi.
Hän on päättänyt lähteä, eivätkä matkan sanomattomat vaivat ja
lukemattomat vaarat peloita häntä, kun hän vain pääsee pois tästä
kirotusta maasta, sanoo hän. Vaara joutua ranskalaisen poliisin kynsiin
vastaamaan muutamista kolttosista ei myöskään hirvitä häntä.
Alphonse-parka! Meidän on sangen ikävä hänestä erota, ja hänen itsensä
ja tämän kertomuksen takia minä toivon, että hän pääsee onnellisesti
perille. Hänellä on niin paljon kultaa mukanaan, että hän on Eurooppaan
saavuttuaan rikas mies, ellei matkalla mitään erikoista tapahdu, ja hän
voi mennä huoletta naimisiin Annettensa kanssa, jos Annette vielä elää
ja huolii Alphonsestaan.
Kirjoitettuaan kertomuksensa viimeisen luvun viimeiset sanat kuoli
Quatermain seuraavana aamuna päivän sarastaessa. Nyleptha, Good ja minä
olimme saapuvilla, ja hetki oli yhtä liikuttava kuin kauniskin.
Kuolinkamppailu alkoi noin tuntia ennen auringon nousua. Good purskahti
itkuun ja kuoleva ystävämme sai siitä aiheen viimeiseen leikilliseen
huomautukseensa. Liikutus oli saanut monokkelin putoamaan Goodin
silmästä, minkä seikan Quatermain heti huomasi.
"Kerrankin", kuiskasi hän koettaen hymyillä, "näen minä Goodin ilman
monokkelia."
Sitten hän makasi hiljaa, kunnes aurinko alkoi nousta, jolloin hän
pyysi meitä kohottamaan häntä hiukan, että hän saisi nähdä viimeisen
kerran auringon nousevan.
Katsellen heleän aamuruskon kultaamaa taivasta virkkoi hän hiljaa:
"Pian menen tuosta kultaportista sisälle."
Kymmenen minuuttia myöhemmin kohottautui hän jälleen ja katsoi tarkkaan
meitä jokaista.
"Nyt alkaa matka, jonka kaltaista en ole vielä tehnyt", kuiskasi hän
sitten. "Muistelkaa välistä minuakin. Jumala teitä kaikkia siunatkoon.
Menen teitä odottamaan", ja hän nukkui rauhallisesti iäiseen lepoon.
Siten kuoli henkilö, jonka luonne oli niin täydellinen, etten ole
milloinkaan tavannut toista sen kaltaista.
Hän oli luonteeltaan hellä, uskollinen ja leikillinen ja omisti paljon
runoilijan sielunominaisuuksia, mutta siitä huolimatta hän oli
harvinaisen tarmokas ja toimintakykyinen mies. Hänellä oli laaja
ihmistuntemus ja hän osasi sanoa aivan paikalleen minkälainen kukin
henkilö oli. "Olen tutkinut ihmisluonnetta koko elinaikani", saattoi
hän hyvin usein sanoa, "ja minä tiedän siitä yhtä ja toista", niinkuin
hän tekikin. Hänellä oli vain kaksi virhettä. Hän oli liian vaatimaton
ja toiseksi hän oli hieman mustasukkainen ystäviinsä nähden. Hänen
vaatimattomuudestaan saa jokainen, joka lukee tämän kirjan, selvän
käsityksen, mutta siitä huolimatta tahdon kertoa yhden tapauksen, joka
on sangen kuvaava.
Lukija muistaa epäilemättä, että Quatermain aina tahtoo esiintyä
suurena pelkurina, mutta todellisuudessa hän oli verrattoman rohkea,
vaikkakin varovainen, eikä menettänyt malttiaan milloinkaan. Hänen
kertomuksestaan saa esimerkiksi aivan sen käsityksen, että isku, joka
lopulta aiheutti hänen kuolemansa, osui häneen aivan sattumalta, ja
kuitenkin on asianlaita aivan toisin.
Good oli jo sortunut maahan ja eräs Nastan vuoristolainen oli juuri
antamaisillaan hänelle surmaniskun, kun Quatermain heittäytyi ystävänsä
päälle ja torjui iskun omalla ruumillaan. Sitten vasta hän nousi ja
tappoi vihollisen.
Hänen mustasukkaisuutensa voin myöskin todistaa. Lukija muistanee, että
hän valittaa minun laiminlyöneen ystävyytemme senjälkeen kuin menin
naimisiin Nylepthan kanssa. Nyleptha ei ole tietenkään täydellinen,
paremmin kuin toisetkaan naiset, ja voi olla välistä hyvinkin
oikullinen, mutta hän ei ole milloinkaan tahtonut erottaa minua ja
Quatermainia. Ystäväni valittaa usein, että kävin niin harvoin
katsomassa, mutta sille en mahtanut mitään, sillä kiihkeistä
pyynnöistäni huolimatta eivät lääkärit päästäneet minua hänen luokseen.
Nuo pienet huomautukset surettivat minua kovin, kun luin kertomuksen,
sillä minä rakastin Quatermainia kuin omaa isääni eikä mieleeni ollut
kertaakaan juolahtanut, että avioliittoni olisi voinut vaikuttaa
ystävyyteemme. Mutta mitäpä siitä; hänen hyvät ominaisuutensa olivat
niin monet, että nämä vähäiset heikkoudet tulivat vain aniharvoin
näkyviin.
Nylepthan ja minun läsnäollessa luki Good hautausluvut ja sitten hänen
maalliset jäännöksensä haudattiin tahi oikeammin poltettiin loistavin
juhlallisuuksin. Kulkiessani juhlakulkueessa auringontemppeliin en
voinut olla ajattelematta, miten närkästynyt Quatermain olisi ollut,
jos hän olisi nähnyt juhlallisuudet, hän kun vihasi kaikkea
loisteliaisuutta ja ylellisyyttä.
Kolmantena iltana kuolinpäivän jälkeen hänet asetettiin pronssiluukulle
alttarin eteen, ja kun auringon viimeinen säde sattui hänen
kasvoihinsa, toitahtivat torvet ja hän luisui hiljaa tuliseen
hautaansa.
Hänen kaltaistaan miestä emme tapaa, vaikka eläisimme vielä sata
vuotta. Hän oli maailman jaloin ja sivistynein ihminen ja uskollisin
ystävä, hän oli myöskin etevä urheilija ja minun tietääkseni Afrikan
paras ja taitavin ampuja.
Niin päättyi metsästäjä Quatermainin merkillinen ja seikkailurikas
elämä.
* * * * *
Muutoin on kaikki luonnistunut meille sangen hyvin. Good järjestelee
parhaillaan laivaliikettä Milosis-järven ja muiden vesistöjen välille,
ja me toivomme voivamme saada kaupan siten vilkastumaan. Etäisimmät
heimot tulevat myös siten läheisempään yhteyteen muun valtakunnan
kanssa ja meidän on silloin helpompi valvoa heidän puuhiaan.
Good-parka! Hän alkaa jo vähitellen unhottaa onnettoman rakkautensa,
mutta entisensä kaltainen hän ei enää ole. Toivon kuitenkin, että
hän menee vielä hyviin naimisiin ja unhottaa nuo surulliset
tapaukset. Nylepthalla on jo parikin nuorta neitosta tiedossaan
häntä varten.
Puheen siirtyessä omaan toimintaani en todellakaan tiedä mistä
alkaisin. Riittäköön kun sanon, että Zu-Vendis-maan kuninkaana olo
miellyttää minua sangen suuresti, enemmän kuin minulla oli oikeus
toivoakaan. Mutta eihän sekään luonnollisesti ole vain myötätuulessa
purjehtimista. Vastuunalaisuus on toisinaan sangen rasittavaa.
Jotakin hyvää toivon kuitenkin saavani aikaan ja elämäni aion pyhittää
kokonaan kahdelle asialle. Yhdistämällä valtakunnan eri osat kiinteästi
toisiinsa ja lopettamalla sisälliset sodat, jotka ovat olleet
vuosisatoja koko maan kirous, minä teen zu-vendi-kansasta lujan ja
mahtavan kansan. Murran pappein vallan ja lopetan heidän valtiollisen
vaikutusvaltansa. Samalla teen maaperän otolliseksi uudelle, syvemmälle
uskonnolle kuin mitä tämä sisällyksetön auringonpalvominen on.
Toivon vielä näkeväni Kristuksen ristin kohoavan taivasta kohti
Kukkaistemppelin ylimmältä harjalta. Jos kuolen sitä ennen, niin
jatkakoon seuraajani työtäni.
Yhden asian olen vielä päättänyt. Tulen hallitukseni aikana tekemään
kaikkeni, ettei yhtään muukalaista pääse maahan tunkeutumaan. Luulen,
että monet haluavat yrittää, mutta minä varoitan heitä vakavasti.
Heidän tulee käymään hyvin huonosti. Palautan kaikki tunkeilijat
kiireimmiten lyhintä tietä takaisin, sillä minä tunnen pyhän
velvollisuuteni olevan koettaa kaikin mahdollisin keinoin säästää tämä
rehellinen ja turmeltumaton kansa nykyajan sivistyksen kiroukselta.
Mitä merkitsisivät kaikki urhoolliset armeijani, jos joku toimelias
roisto kävisi kimppuumme kanuunoin ja kiväärein? En voi mistään
huomata, että ruuti, sähkölennätin, sanomalehdet, yleinen äänioikeus
j.n.e. olisivat tehneet ihmiset onnellisemmiksi kuin he ennen olivat.
Päinvastoin uskon, että ne ovat aiheuttaneet ja aina vain aiheuttavat
paljon pahaa. En aio saattaa tätä kaunista maata keinottelijain,
matkailijain, valtiomiesten ja lähetyssaarnaajien tunnottomuudelle
alttiiksi. Vertaan heitä noihin maanalaisiin hirviöihin, jotka
taistelivat maanalaisen joen rannalla tuosta kuolleesta joutsenesta. En
tahdo saattaa sitä milloinkaan alttiiksi ahneudelle, juoppoudelle,
taudeille, ruudin hävitykselle ja yleiselle siveelliselle
turmelukselle, jotka kaikki ovat sivistyksen huomenlahja
puolisivistyneille tahi raakalaiskansoille. Jos on niin sallittu, että
Zu-Vendis-maa joutuu sittenkin muun maailman yhteyteen, niin sille en
mitään mahda, mutta omasta puolestani minä teen kaikkeni sen
estääkseni. Olen varma, että Jumalakin hyväksyy päätökseni. Hyvästi.
Henry Curtis.
Joulukuun 15 p:nä 18--.
P.S. -- Unhotin aivan kertoa, että Nyleptha (joka voi erinomaisen hyvin
ja on mielestäni entistä ihanampi) synnytti pojan yhdeksän kuukautta
sitten. Lapsi on kiharatukkainen, sinisilmäinen englantilainen, ja
vaikka hän onkin Zu-Vendis-maan valtaistuimen perillinen, toivon minä
voivani kasvattaa hänestä vaatimattoman ja kunnon ihmisen. Olla
rehellinen, luotettava ja uskollinen on mielestäni paljon enemmän kuin
olla Rademaksen suuren suvun jälkeläinen.
H.C.
GEORGE CURTIKSEN HUOMAUTUS.
Tämän kertomuksen käsikirjoitus saapui minulle joulukuun 20 p. 18-- eli
kolmatta vuotta sen jälkeen kuin veljeni Henry Curtis, jota olemme
pitäneet kuolleena, oli lähettänyt sen matkalle Keski-Afrikan
sydämestä. Luin sen hyvin sekavin tuntein. Onhan suuri helpotus tietää
Henryn ja Goodin olevan elossa, mutta minä en mahda sille mitään, että
ajattelen heitä kuin vainajia. Eihän ole mitään toivoa saada heitä enää
nähdä. Hehän ovat katkaisseet ainiaaksi kaikki siteet, jotka yhdistivät
heidät vanhaan Englantiin, omaisiin ja koteihinsa, ja olosuhteisiin
katsoen he tekivät ehkä hyvinkin viisaasti.
Lähetyksessä oli Adenin postimerkki ja minä otaksun, että tuo pieni
ranskalainen, Alphonse, saapui onnellisesti ihmisten ilmoille. Olen
tiedustellut häntä Marseillesta ja kaikkialta, mihin hän olisi voinut
otaksuttavasti asettua, mutta turhaan. Hänestä ei ole löydetty
jälkeäkään. Voihan olla mahdollista, että hän on kuollut ja joku toinen
on toimittanut paketin postiin, tahi on hän löytänyt Annettensa, mutta
ei ilmaise itseään peläten vieläkin lain kouria.
En tiedä. Toivon vielä löytäväni hänet, mutta minun täytyy sanoa, että
toivoni heikkenee päivä päivältä. Tutkimuksiani vaikeuttaa suuresti se
seikka, ettei herra Quatermain mainitse kertaakaan hänen sukunimeään.
Puhutaan von "Alphonsesta" ja maailmassa on niin monta Alphonsea.
Kirjeet, jotka Henry-veljeni kertoo lähettävänsä käsikirjoituksen
mukana, eivät ole saapuneet, niin että otaksun niiden joutuneen hukkaan
tahi tuhoutuneen. Kertomus on todellakin niin merkillinen, että saatan
sen heti julkisuuteen.
George Curtis.