jäljessäni?" sanoin minä pysähtyessämme kolmannen kerran.
Hän viittasi tapparallaan eteenpäin, jossa auringon temppeli häämötti
kunnaallaan noin viiden penikulman päässä.
"Perille saakka vaikka henki menisi", huohotti hän.
Noita viittä penikulmaa, jotka vielä olivat jäljellä, en unhota
milloinkaan. Polveni olivat hieroutuneet nahattomiksi ja hevoseni
jokainen liike aiheutti viiltäviä tuskia. Jo matkalle lähtiessäni olin
ollut työstä rasittunut, ravinnon ja levon tarpeessa, ja sen lisäksi
oli taistelussa saamani haava suuresti heikontanut voimiani. Minusta
tuntui aivan kuin jokin luunsiru olisi hitaasti tunkeutunut
keuhkoihini. Päivänsade-parkakin oli pian uupunut, eikä ihmekään.
Mutta ilmassa alkoi olla aamuntuntu ja me emme voineet pysähtyä;
parempihan oli, että me kaikki kolme menehdyimme tielle, kuin että'
olisimme luopuneet tehtävästämme, kun vielä kykenimme rientämään. Ilma
oli raskas ja sumuinen, kuten usein ennen päivänkoittoa, ja kaikki
merkit osoittivat auringonnousun olevan lähellä.
Kun vihdoin olimme Siintävän kaupungin pronssiporttien edessä, valtasi
minut kaamea epäluulo: entäpä jos meitä ei päästetäkään sisään?
"_Avatkaa, avatkaa_!" huusin minä käskevästi ja sanoin samalla
kuninkaallisen tunnussanan. "Avatkaa portti kuninkaalliselle
sanansaattajalle! Minulla on tärkeitä sanomia."
"Mitä sanomia?" huusi vahti. "Ken olet sinä, joka ratsastat kuin hullu,
ja kuka on tuo, joka juoksee vierelläsi kieli pitkällä kuin koira?"
"Macumazahn ja hänen musta koiransa", ärjäisin minä jo vihan vimmassa.
"Portti auki, sanon minä!"
Suuret portit avautuivat sukkelaan ja nostosillan laskeuduttua me
kiiruhdimme muurien sisäpuolelle.
"Minkä sanoman tuotte, herra, minkä?" huusi vartija.
"Incubu on lyönyt Soraiksen", vastasin minä ohirientäessämme.
Vielä yksi ponnistus, sinä uljas hepo ja verraton mies! Vielä
viisitoista minuuttia, sinä urhoollinen Päivänsäde ja sinä vanha
zulu-sankari, niin teidän muistonne on oleva ikuinen tämän maan
aikakirjoissa!
Olemme jo kukkaistemppelin kohdalla ja jäljellä on vain yksi ainoa
penikulma, viimeinen penikulma -- kestäkää uskolliset ystäväni,
kestäkää, katsokaa, talothan kiitävät aivan itsestään ohitse.
Eteenpäin, uljas ratsuni, eteenpäin -- jäljellä on vain viisikymmentä
kyynärää. Tuolla on kotisi, urhoollinen heponi.
Kun auringon ensimmäiset säteet sattuivat temppelin kultaiseen kupuun
[Temppelin kupu oli niin korkea, että auringon säteet sattuivat siihen
jo ennen varsinaista päivänkoittoa. -- _A.Q_.], pysähdyimme palatsin
portille, ja pelko mielessä minä huusin tunnussanan ja käskin päästää
meidät sisään.
Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus ja sydämeni melkein seisahtui
pelosta. Oliko teko jo tehty ja tie suljettu?
Huusin toisen kerran ja kuulin jonkun vastaavan. Ilostuin
suuresti, sillä tunsin äänen. Vastaaja oli Kara, eräs Nylepthan
henkivartijaupseeri ja hänen luotetuin miehensä, jonka hän oli
lähettänyt vangitsemaan Soraiksen silloin kun tämä pakeni temppeliin.
"Sinäkö se olet, Kara?" huusin minä. "Täällä on Macumazahn. Käske
vartijan laskea silta alas ja avaa portti. Sukkelaan, sukkelaan!"
Sitten seurasi hiljaisuus, joka ei näyttänyt loppuvankaan, mutta
vihdoin silta laskeutui ja toisen portinpuoliskon auettua me
kiiruhdimme sisään, jossa Päivänsäde-parka viimein sortui palatsin
pihalle. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään muita kuin
Karan, jonka vaatteet olivat aivan riekaleina. Hän oli laskenut sillan
ja avannut portin aivan yksinään ja vipusi niitä parhaillaan
paikoilleen jälleen.
"Missä vartijat?" änkytin minä peläten hänen vastaustaan enemmän kuin
olen eläissäni mitään pelännyt.
"En tiedä", vastasi hän. "Pari tuntia sitten olivat omat mieheni
köyttäneet minut nukkuessani, ja nyt vasta minä onnistuin riuhtomaan
itseni irti hampaillani. Pelkäänpä totisesti, että meidät on petetty."
Hänen sanansa antoivat minulle uutta tarmoa. Tarttuen hänen
käsivarteensa minä huojuin pihan poikki ja suuren valtaistuinsalin
läpi, joka oli tyhjä ja äänetön kuin hauta, kuningattaren makuuhuonetta
kohti, Umslopogaasin hoiperrellessa jäljessäni kuin juopunut.
Ensimmäinen huone oli tyhjä ja samoin toinenkin. Tulimmeko sittenkin
liian myöhään? Noiden suurten huoneiden autius ja kammottava hiljaisuus
alkoivat ahdistaa minua kuin julma uni, ja pelosta suunniltani minä
syöksyin Nylepthan makuuhuoneeseen aavistaen pahinta. Verhojen välistä
näkyi heikkoa valoa ja joku kiiruhti meitä vastaan kynttilä kädessään.
Jumalan kiitos, itse Valkoinen kuningatarhan se oli ja aivan
vahingoittumattomana. Kaikuvat askeleemme olivat herättäneet hänet ja
hän oli juuri noussut vuoteestaan. Silmissä oli vielä unen jäykkyyttä
ja hän katseli meitä pelokkaasti poskillaan heikko punerrus.
"Kuka siellä?" huusi hän. "Mitä tämä merkitsee? Ah sinäkö, Macumazahn!
Miksi olet niin kummallisen näköinen? Näyttää siltä kuin sinulla olisi
ikäviä uutisia -- oi älä sano, että herrani on kuollut", valitti hän
valkoisia käsiään väännellen.
"Kun lähdin matkalle auringon laskiessa, oli Incubu hieman
haavoittunut, mutta muutoin täysissä voimissaan, niin että hänen
tähtensä voit olla aivan rauhallinen. Herrasi on voittanut Soraiksen ja
armeijasi etenevät voitokkaasti."
"Tiesinhän sen", huudahti hän riemuitsevasti. "Tiesinhän hänen
voittavan, vaikka neuvonantajani pudistelivat viisaita päitään, kun
uskoin sotajoukkojeni päällikkyyden muukalaiselle, niinkuin he
sanoivat. Eilen illalla auringon laskiessa, sanoit, ja nyt ei ole päivä
vielä koittanut? Varmaankin --"
"Kietaise jokin vaippa ympärillesi, Nyleptha", keskeytin minä, "ja anna
meille hiukan viiniä. Herätä myös kamarineitosesi. Älä vitkastele,
henkesi on vaarassa."
Hän huusi jotakin johonkin takana olevaan huoneeseen ja veti sukkelaan
viitan hartioilleen ja pisti jalkansa sandaaleihin. Meidän ympärillämme
oli äkkiä kymmenkunta puolipukeista naishenkilöä.
"Olkaa vaiti ja seuratkaa minua", sanoin minä sitten, ja ihmettelevin
katsein he tulivat jäljessäni ensimmäiseen huoneeseen.
"Nyt te toimitatte meille heti viiniä ja ruokaa", jatkoin minä, "sillä
olemme kuolemanväsyneet."
Muutamia viiniruukkuja ja kimpale kylmää lihaa ilmestyi pian pöytään,
ja minä ja Umslopogaas söimme ja joimme ja tunsimme punaisen viinin
panevan veremme jälleen liikkeelle.
"Kuulehan, Nyleptha", sanoin minä laskien tyhjän haarikan pöydälle,
"onko näiden kamarineitosten joukossa pari, jotka ovat luotettavat ja
osaavat olla hiljaa?"
"On kyllä", vastasi hän.
"Käske sitten heidän heti mennä kaupunkiin joidenkin kansalaisten luo',
joihin varmasti tiedät voivasi luottaa, pyytämään heitä heti
kiiruhtamaan luoksesi täysissä aseissa ja mukanaan niin paljon
kunnollista väkeä kuin he suinkin voivat koolle saada pelastamaan sinua
kuolemasta. Ei, älä kysele, vaan täytä pyyntöni viipymättä. Kara
päästää tytöt menemään."
Nyleptha kääntyi ja valittuaan joukosta kaksi hän kertasi sanani ja
antoipa heille vielä luettelonkin, jossa oli kysymyksessäolevien
miesten nimet.
"Menkää nopeasti ja hiljaa; henkenne on kysymyksessä", lisäsin minä.
He poistuivat Karan mukana, jonka käskin portit suljettuaan yhtyä
meihin ovella, josta päästiin suurille portaille. Umslopogaas ja minä
söimme vielä mennessämmekin ja suupalojen välillä minä kerroin
Nylepthalle mitä tiesin häntä uhkaavasta vaarasta. Kerroin, miten
olimme tavanneet Karan ja että kaikki miespalvelijat ja henkivartijat
olivat menneet tiehensä jättäen koko suuren palatsin aivan autioksi.
Nyleptha sanoi myös kuulleensa kaupungissa levinneen sellaisen huhun,
että Sorais oli riemusaatossa tulossa Milosista kohti voitettuaan
armeijamme perinpohjin, minkävuoksi kaikki olivat olleet niin auliita
salajuoneen yhtymään.
Kertomukseni venyy pitkäksi, mutta todellisuudessa olimme palatsissa
vain kuusi, seitsemän minuuttia, ja vaikka temppelin kupooli jo
säihkyikin nousevan auringon valossa, ei päivä ollut vielä koittanut.
Siihen oli varmasti vielä kymmenen minuuttia aikaa. Olimme jo pihalla
ja haavani aiheutti sellaisia tuskia, että minun täytyi tarttua
Nylepthan käteen pysyäkseni pystyssä. Umslopogaas tuli jäljessämme
syöden kulkiessaan.
Pysähdyimme käytävän suulle, joka vei noille mahtaville portaille, ja
katsahdimme ulos. Kavahdin takaisin kauhun valtaamana. Ovi oli poissa
ja samoin myöskin pronssiportit. Ne oli nostettu saranoiltaan ja syösty
alhaalla ammottavaan syvyyteen. Edessämme oli vain tuo puoliympyrän
muotoinen tasanne, josta kymmenen leveää askelmaa johti pääportaille --
ja siinä kaikki.
XXII.
UMSLOPOGAASIN VIIMEINEN TAISTELU.
Katsahdimme toisiimme.
"Ovi ja portit ovat tiessään, niinkuin näet", sanoin minä. "Onko
täällä mitään, jolla voisimme täyttää aukon? Sano sukkelaan, sillä
salaliittolaiset ovat pian täällä."
Palatsissa ei ollut nimittäin mitään ovia, joilla olisi voinut aukon
tukkia, siellä kun käytettiin niiden asemesta vain paksuja verhoja, ja
minä tiesin, että meidän oli pidettävä paikka hallussamme hinnalla
millä hyvänsä, jos onnistuimme pitämään puolemme, eivät murhaajat
voineet tunkeutua palatsiin mistään muualta, sillä salaovikin, josta
Sorais oli hiipinyt sisään tuona muistettavana yönä, jolloin hän yritti
murhata Nylepthan, oli muurattu kiinni.
"Nyt tiedän", sanoi Nyleptha hetkisen mietittyään. "Pihan toisella
puolen on kasa tukevia marmorilevyjä, jotka on tuotu mieheni Incubun
patsaan jalustaa varten; tukkikaamme aukko niillä."
Hyväksyin ehdotuksen heti, ja lähetettyäni erään tytön portaita alas
kuulostamaan, voisimmeko saada apua veistämöiltä, jossa hänen isänsä,
eräs mahtava kauppias, asui monine työmiehineen, ja jätettyäni toisen
tytön oviaukolle tähystämään, me muut lähdimme hakemaan noita'
marmorilohkareita. Pihalla tapasimme Karan, joka oli päästänyt
sanansaattajat ulos. Lohkareet olivat leveitä, noin kuuden tuuman
paksuisia painavia laattoja ja kantovehkeet -- jonkinlaiset paarit,
joilla niitä oli kannettu, olivat kasan vieressä. Nostelimme heti
muutamia lohkareita paareille ja neljä tyttöä vei taakan oviaukolle.
"Kuulehan, Macumazahn", virkkoi Umslopogaas, "jos nuo roistot
todellakin tulevat, niin minä puolustan portaita, kunnes aukko on
tukittu. Ei, älä vastustele, tahdon kuolla niinkuin olen elänytkin.
Erään kauan sitten kuolleen ystäväni ennustus toteutuu tänään, ja
seuratkoon työpäivääni yhtä hyvä yö. Paneudun hetkeksi nukkumaan, sillä
pian tarvitsen kaikki voimani, ja kun vihollisen askeleet lähestyvät,
niin herätä minut", ja mennen ulos. Hän heittäytyi pitkälleen oviaukon
ulkopuolella olevalle tasanteelle ja nukahti heti sikeästi.
Olin jo niin uupunut, että minun täytyi istua aukon vaiheille ja tyytyä
vain ohjaamaan toisten töitä. Tytöt kantoivat lohkareita, jotka
Nyleptha ja Kara latoivat kuusi jalkaa leveään oviaukkoon kolmeen
riviin, sillä ohuempi vallitus ei olisi hyödyttänyt mitään. Mutta
kantomatkaa oli kahdeksankymmentä kyynärää ja vaikka tytöt raatoivat
kuin henkensä edestä, edistyi työ hitaasti, peloittavan hitaasti.
Päivä valkeni jo ja äkkiä me kuulimme hiljaista liikettä ja aseiden
kilahtelua portaiden juurelta. Meillä oli ollut aikaa vain kahdeksan
minuuttia ja vallitus oli vasta kahden jalan korkuinen. Alphonse oli
kuullut oikein. He tulivat.
Kilahtelu läheni ja vielä vallitsevassa hämärässä me näimme pitkän
jonon miehiä, kaikkiaan noin viisikymmentä, hiipivän portaita
ylös. He olivat nyt puolivälissä olevalla tasanteella, josta
jättiläiskannatuskaari alkoi, ja huomatessaan, että ylhäällä oli
jotakin tekeillä, he pysähtyivät hetkeksi neuvottelemaan ja alkoivat
sitten jälleen edetä.
Olimme työskennelleet melkein neljännestunnin ja vallitus oli nyt
kolmen jalan korkuinen.
Herätin Umslopogaasin. Hän nousi ja venyttelihe perusteellisesti.
"Hyvä on", sanoi hän pyöräyttäen Inkosi-kaasia päänsä ympäri. "Olen
jälleen kuin nuori mies. Viini ja uni tekivät hyvin tehtävänsä ja minä
menen taisteluun jäntevin käsivarsin.
"Macumazahn, näin unta, että sinä ja minä seisoimme kaukana erään
tähden reunalla ja katselimme tätä maailmaa, joka siinsi syvällä
allamme, ja sinä olit henki, Macumazahn, sillä valo näkyi lävitsesi,
mutta itsestäni en saanut selkoa. Hetkemme on lyönyt, vanha metsästäjä.
Olemmehan jo aikamme eläneetkin, mutta olisin suonut, että olisin
saanut olla useammin mukana eilispäivän ottelun kaltaisissa
taisteluissa.
"Macumazahn, huolehdi, että minut haudataan kansani tavan mukaan,
silmäni Zulu-maata kohti", ja puristaen kättäni hän kääntyi vihollisiin
päin.
Samassa kiipesi zu-vendi-upseeri Kara suureksi hämmästyksekseni
keskentekoisen vallituksen yli ja asettui zulun viereen vetäisten
päättävästi miekkansa.
"Tuletko sinäkin?" naurahti vanha soturi. "Tervetuloa -- tervetuloa,
urhoollinen sydän! _Ow!_ miehelle, joka osaa kuolla kuin mies; _ow!_
kuolemalle ja aseiden kalskeelle. _Ow!_ me olemme valmiit. Me hiomme
kynsiämme kuin kotkat ja assegaimme välähtelevät auringossa; heristämme
keihäitämme ja himoamme taistelua. Kuka tulee tervehtimään kuningatarta
(Inkosia-kaasia)? Kuka tahtoo häneltä kuoleman suudelman?
"Minä tikka, lahtari, nopsajalka, minä Umslopogaas, tapparan haltija,
amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, minä
Umslopogaas, kuninkaan neuvonantajan kasvatti, Makedaman pojanpoika ja
kuningas Chakan jälkeläinen, minä voittamattoman voittaja, minä
susiveikko, minä kansani ylhäisin, haastan koko roistojoukon
taistosille elämästä ja kuolemasta. Kuuletteko, minä odotan? _Ow!_
sinäkö vai sinäkö?"
Vielä hänen puhuessaan tahi oikeammin laulaessaan hyökkäsivät
viholliset, joiden joukossa näin sekä Nastan että Agonin, portaita
ylös, ja eräs roteva soturi syöksyi toveriensa edellä puoliympyrän
muotoiselle tasanteelle, jossa zulu seisoi, ja iski tätä raskaalla
keihäällään. Umslopogaas taivutti vain ruumistaan, niin että isku meni
harhaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vieri vihollinen halkaistuin
päin portaita alas pudottaen kilpensä. Hurjaa sotalauluaan yhä laulaen
zulu sieppasi sen käteensä.
Samassa surmasi Karakin yhden hyökkääjän ja sitten seurasi näytelmä,
jolla ei ole vertaistaan.
Kuolemaa halveksien syöksyivät soturit portaita ylös, kaksi ja kolmekin
kerrallaan, mutta yhtä nopeasti heiluivat tappara ja miekkakin
survaisten hyökkääjät kuolleina tahi kuolevina portaita alas, ja mitä
kuumemmaksi taistelu kävi, sitä kirkkaammin loistivat zulun silmät ja
hänen käsivartensa näytti vain vahvenevan. Hän kajautteli sotahuutojaan
ja luetteli surmaamiensa päälliköiden nimiä, ja hänen hirveän
tapparansa iskut satelivat tiheästi ja paikalleen ja tekivät joka kerta
totta. Tässä viimeisessä ikimuistettavassa taistelussaan ei hänellä
ollut aikaa loistaa taidokkailla tempuillaan, mistä hän muutoin niin
piti, vaan hän löi täysin voimin ja koko terällä, ja joka isku kaatoi
miehen.
Häntä iskettiin miekoin ja keihäin ja hän oli aivan punainen verestä,
mutta kilpi suojeli hänen päätään ja teräspaita hänen ruumistaan ja
uljaan Karan avulla hän piti yhä puoliaan.
Vihdoin Karan miekka katkesi ja hurjasti painiskellen hän vieri erään
vihollisen kanssa portaita alas ja kuoli sankarin tavoin, mikä hän
olikin.
Mutta Umslopogaas ei väistynyt tuumaakaan.
"Galazi! Olisitpa täällä, veljeni Galazi!" huusi hän ja iski tuimasti
puoleen ja toiseen, niin että vihollinen toisensa jälkeen vieri alas.
Vihdoin hyökkääjät väistyivät verestä niljakoilta askelmilta ja
tuijottivat häneen hämmästyneinä ajatellen varmaankin, ettei hän ollut
tavallinen kuolevainen.
Vallitus oli nyt neljän jalan korkuinen ja toivo heräsi sydämessäni
katsellessani avutonna ja hammasta purren tuota mahtavaa kamppailua.
Olin kadottanut revolverini eilispäivän taistelussa enkä voinut niin
ollen tehdä mitään.
Vanha Umslopogaas hän vain nojasi hyvään tapparaansa, ja
niin verenvuodon heikontama kuin hän olikin hän pilkkasi vihollisiaan
haukkuen heitä "akoiksi", ja Nastan yllytyksistä huolimatta ei kukaan
tohtinut lähestyä häntä. Nähdessään vallituksen tulevan pian valmiiksi
ja suunnitelmansa raukeavan tyhjiin, hyökkäsi vihdoin vanha Agon, joka
oli rohkea mies, hulluna raivosta noille verisille portaille heristäen
suurta keihästä.
"Vai sinä!" karjaisi zulu tuntiessaan papin hulmuavan parran; "vai
sinä, vanha taikuri! Tule pian! Minä odotan sinua, sinä valkoinen
'lääkemies'. Tule joutuin! Olen vannonut tappavani sinut, ja valaani en
ole milloinkaan rikkonut."
Agon syöksyi ylös ja iski suuren keihäänsä sellaisella voimalla zulun
kilpeen, että kärki tunkeutui sitkeän nahan läpi ja haavoitti häntä
kaulaan. Umslopogaas heitti lävistetyn kilven luotaan ja samassa oli
Agoninkin viimeinen hetki lyönyt. Ennenkuin hän ehti irroittaa
keihäänsä ja iskeä toisen kerran, tarttui Umslopogaas molemmin käsin
Inkoosi-kaasin varteen ja heilauttaen tapparansa korkealle hän halkaisi
hirveällä iskulla papin kunnianarvoisan pään aivan leukaan saakka
karjaisten samalla: "_Tässä sinulle, sademestari_!" Agonin hengetön
ruumis vierähti toisten joukkoon ja hänen vehkeilynsä oli ainiaaksi
loppunut.
Samassa kun hän kaatui, alkoi alhaalta kuulua huutoja ja katsoen ulos
me näimme asestetun miesjoukon syöksyvän portaita ylös meidän
avuksemme. Vastasimme huutoihin ja jäljelläolevat murhamiehet, joiden
joukossa oli useita pappejakin, kääntyivät pakoon, mutta hakattiin
maahan. Vain yksi jäi paikalleen, nimittäin Nasta, valtakunnan mahtavin
mies, Nylepthan kosija ja koko hankkeen päähenkilö.
Hetkisen tuo mustapartainen Nasta seisoi paikallaan pitkään miekkaansa
nojaten pää kumarassa ikäänkuin hän olisi kaiken toivonsa menettänyt,
mutta äkkiä hän syöksyi peloittavasti karjahtaen zulun kimppuun ja
hänen salamoiva miekkansa sattui hirveällä voimalla tämän kylkeen
lävistäen teräspaidan. Isku oli niin herpaiseva, että tappara luiskahti
Umslopogaasin kädestä, jolloin Nasta hyökkäsi uudestaan tehdäkseen
lopun hänestä, mutta hän ei tuntenut vastustajaansa.
Raivoisasti ärjäisten zulu kyyristyi ja ponnahti kuin leijona Nastan
kurkkuun ja hänen kätensä kiertyivät kuin rautavanteet tämän ympärille.
He kaatuivat molemmat ja vierivät raivoisasti tapellen muutamia
askelmia alas. Nasta oli väkevä, mutta hän ei ollut kuitenkaan
Zulu-maan vankimman miehen veroinen, joka oli vielä pahasti
haavoittuneenakin vahva kuin härkä.
Ratkaisu tulikin pian. Minä näin vanhan Umslopogaasin horjuvan
jaloilleen ja nostavan riuhtoilevan Nastan keveästi kuin höyhenen
päänsä päälle ja heittävän hänet riemuisasti huudahtaen suojakaiteen
yli syvyyteen.
Apujoukko, jota tyttö oli mennyt veistämöiltä hakemaan, ennenkuin
salamurhaajat ehtivät portaille, oli saapunut, ja portailta kaikuvat
äänekkäät huudot ilmaisivat, että kaupungista hälyytetyt miehet
pyrkivät sisään. Muutamat Nylepthan urhoolliset kamarineidot, jotka
parhaasta unestaan herätettyinä, yöpuvuissaan ja pitkä tukka
valloillaan, olivat työskennelleet niin tarmokkaasti vallituksen
teossa, menivät aukaisemaan portteja ja ulkopuolella olevien miesten
avulla alkoivat toiset avata aukkoa, joka oli suurella vaivalla juuri
saatu tukituksi.
Lohkareet oli pian kiskottu syrjään ja apujoukon seuraamana horjui
vanha Umslopogaas sisään verestä punaisena. Hirvittävä, mutta samalla
uljas olento. Hän oli aivan haavojen peitossa ja hänen hurjien
silmiensä ilme oli omituisen tuijottava. Näin heti, että hän oli
kuolemaisillaan. "Keshla"-rengas hänen päänsä ympärillä oli kahtena
kappaleena ja eräs isku oli osunut juuri tuon merkillisen reiän
kohdalle, joka oli hänen päälaessaan ja josta vuoti nyt runsaasti verta
hänen kasvoilleen. Kaulassa oli syvä haava, jonka Agonin keihäs oli
tehnyt, ja vasempaan käsivarteen oli aivan teräspaidan hihan
alapuolelle osunut ankara isku. Oikeassa kyljessä oli kuusi tuumaa
pitkä ammottava haava, jonka Nastan terävä miekka oli leikannut
teräspaidan läpi tunkeutuen.
Kirves kädessään hän horjui eteenpäin, tuo kammottavan näköinen uljas
soturi, ja naiset tervehtivät häntä sydämellisin tervehdyshuudoin
unhottaen pyörtyä verta nähdessään. Mutta hän ei pysähtynyt, vaan
meidän kaikkien seuraamana hän horjui eteenpäin pihan läpi johtavaa
ruhjotuilla simpukankuorilla peitettyä leveää käytävää pitkin,
marmorilohkareiden ohi, suoraan suuren sisäänkäytävän läpi,
valtaistuinsaliin, jonne asestettuja miehiä alkoi tunkeutua
sivukäytävistä. Veriset jäljet osoittivat hänen tietänsä ja
hoippuessaan aina vain suoraan eteenpäin hän saapui viimein pyhän kiven
luo, joka oli salin keskellä. Hänen voimansa näyttivät pettävän ja hän
pysähtyi kirveeseensä nojaten. Sitten hän huudahti äkkiä kaikuvasti:
"Minä kuolen -- mutta olipa ottelukin sen veroinen. Missä ovat nyt ne,
jotka ryntäsivät portaita ylös? Minä en näe heitä enää. Oletko vielä
täällä, Macumazahn, vai oletko jo mennyt varjojen maahan minua
odottamaan? Veri sokaisee silmäni -- päätäni huimaa ja korvissani
kohisee vetten pauhu; Galazi kutsuu minua!"
Samassa hän näytti muistavan jotakin ja kohottaen veristä tapparaansa
hän suuteli sen punaista terää.
"Hyvästi, Inkosi-kaas. Miten voin sinusta erota, uskollisin ystäväni!
Ei, ei, menkäämme yhdessä, sillä me emme voi erota, sinä ja minä. Olet
minun ja kukaan muu ei saa sinua pidellä.
"Heilahda kerran vielä! Iske kauniisti ja kohdalleen! Iske lujasti!" Ja
oikaisten itsensä täyteen pituuteensa hän alkoi molemmin käsin
pyörittää tapparaa päänsä ympäri niin vinhasti, että terä muodosti
yhtenäisen välähtelevän renkaan. Äkkiä hän päästi kaikuvan,
tärisyttävän huudon ja iski aseensa hirveällä voimalla pyhään kiveen.
Kimppu säkeniä lennähti ilmaan, ja iskun melkein yli-inhimillinen voima
oli niin suuri, että tuo tukeva marmorilohkare halkesi pariinkymmeneen
palaseen Inkosi-kaasista jäädessä jäljelle vain muutamia terässiruja ja
lyhykäinen sälöytynyt varrenpätkä.
Pyhän kiven kappaleet sinkoilivat joka taholle ja kuin taittunut puu
kaatui Umslopogaas _kuolleena_ marmorilattialle Inkosi-kaasin varren
nuppi vielä kädessään.
Niin kuoli sankari Umslopogaas.
Läsnäolijat seisoivat hämmästyksestä ja ihmetyksestä sanattomina.
Sitten huudahti joku juhlallisesti:
"_Ennustus! Ennustus!_ Hän on lyönyt pirstoiksi pyhän kiven!"
"Niin", lausui Nyleptha; "hän on murskannut pyhän kiven ja katso,
ennustus on toteutunut, sillä Zu-Vendis-maata hallitsee nyt muukalainen
kuningas. Mieheni Incubu on pakottanut Soraiksen peräytymään ja kruunu
kuuluu sille, joka on sen pelastanut.
"Ja tietäkää myös", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni ja pannen
kätensä olkapäälleni, "että tämä mies ratsasti tuon vanhan soturin
keralla, joka makaa tuossa, yhdessä yössä, auringon laskun ja nousun
välillä, sata penikulmaa pelastaakseen minut julmien murhamiesten
kynsistä, vaikka hän oli jo haavoittunut eilispäivän taistelussa. He
ovat myöskin pelastaneet henkeni, ja sentähden kaiverretaan
Macumazahnin, Umslopogaas-vainajan ja palvelijani Karan, joka auttoi
häntä puolustamaan portaita, nimet valtaistuimeni yläpuolelle
ripustettavaan kultaiseen kilpeen, josta kaikki voivat lukea ne niin
kauan kuin tämä maa on olemassa. Minä, kuningatar, sen sanon, sillä
heidän urotyöllään ei ole aikakirjoissamme vertaistaan."